keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Minun ikioma kultani

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani
(My Absolute Darling)
Gummerus 2019


Hyvää uutta vuotta. En ole edelleenkään hylännyt blogia, vaikka meinaankin unohtaa sen olemassaolon. Luin pitkästä aikaa kirjan, jota jäin oikein miettimään, enkä vain suhauttanut tyytyväisenä läpi, ja ajattelin tulla tänne kertomaan muillekin.

Minun ikioma kultani on vaikuttava ja karmea tarina teini-ikäisestä tytöstä, Turtle Alvestonista, joka elää isänsä Martinin kanssa Pohjois-Kaliforniassa. Turtle ja Martin rakastavat toisiaan valtavasti, mutta rakkaus on hirveää ja sairasta.

Tämä ei ollut pelkästään semmoinen inhottava insestitarina, vaikka olihan se kyllä vähän sitäkin toisaalta. Kirjassa oli kohtia, jotka toivoin voivani pikakelata ohi, niin väkivaltaista ja kamalaa vallankäyttöä. Pyysin jopa puolisoa lukemaan yhden kohdan puolestani, kun teki niin pahaa, mutta ei hän suostunut. Itse pitää kaikki tehdä.

Minä en siis pidä väkivallasta enkä insestikuvauksista yhtään, enkä olisi tätäkään ehkä lukenut, jos olisin etukäteen sen tajunnut. Toki Turtlen ja Martinin suhteen outous käy ilmi heti alussa, mutta niin käy myös kerronnan erityislaatuinen imu, josta en sitten onnistunut enää kiemurtelemaan irti.

Hyvän kerronnan lisäksi rakastin Pohjois-Kalifornian upean ja villin luonnon kuvausta. Tuntui kuin kaikki loistaisi neonväreissä, kaikki meritähdet, hyönteiset ja kasvit. Turtlen eläminen luonnon kanssa käsi kädessä on ihanaa luettavaa. En ole erityisemmin luontokirjallisuudenkaan ystävä, mutta kesällä ihastuin Kaliforniaan, ja jos voisin asua ihan missä tahansa, haluaisin varmaan asua juuri noilla main, minne tämä kirja sijoittuu. En tosin ole ikinä käynyt juuri siellä, mutta kävin punapuumetsässä ja näin Tyynenmeren rantojen jyrkänteet ja tyrskyt, joten voin kuvitella, millaista se voisi olla. Täydellisen kaunista.

Lopullisesti rakastuin kirjaan, kun siihen astelivat Jacob ja Brett, joiden kohtaaminen metsässä saa Turtlen tien kääntymään. Heidän höpinäänsä oli mainio lukea. Olisivatpa kaikki teinipojat noin fiksuja ja hauskoja. Vai ovatko ne ehkä? Toivottavasti.

Lisäksi on pakko myöntää, että kamaluudestaan huolimatta Martin on ihan älyttömän hyvin kirjoitettu ihmishirviö.

Tämä oli hieno aloitus lukuvuodelle. Tulkoon lisää yhtä hienoja kirjoja.