perjantai 1. maaliskuuta 2019

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi)
Suom. Ida Takala, Stella Vuoma
Like 2018


Luin muutama vuosi sitten Spjutin esikoiskirjan Staalo, josta tykkäsin kovasti. Se sijoittui Pohjois-Ruotsiin, missä peikot ryöstelevät lapsia. Susso Myrén on peikkoasiantuntija ja sekaantuu juttuun. Peikot ovat semmoisia vanhoja, kummallisia hahmoja, jotka ottavat eläimen muodon ja muokkaavat ihmisten mieliä, ja aivan erityisesti he tykkäävät pikkulapsista.

Tässä uudessa kirjassa meininki on jokseenkin eri. Aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta Staalon tapahtumista. Nyt edellisen kirjan pahis, puolipeikko Lennart on paennut vankilasta, kun taas Susso on elänyt viime vuodet yksinään mökissä peikko-oravan aivopesemänä. Poissa on toimelias Susso, jäljellä on ihmisraunio.

Tämän kirjan tarina oli jotenkin aukkoisempi ja verisempi. Peikkohommaa pyörittävällä ihmisporukalla on ihan jäätävä meininki, ei paljon inhimillisyyttä tai lämpöä tihku. Susso on ihan kävelevä ruumis. Susson lapsuudenystävä Diana, joka heti kirjan alussa sotketaan mukaan, saa kylmää kyytiä perheineen. Susson äiti Gudrun pelkää ja heittää kaikki muut ihmiset susille.

Pidin tämänkin kirjan lukemisesta kovasti, se oli oiva talvilomakirja, jota oli kiva ahmia. Mutta sen suljettuani aloin miettiä, että ei tässä nyt kyllä ollut juonen tasolla paljon mitään järkeä. Minne Dianan mies hävisi? Keitä Gudrunin miesystävän oudot väkivaltakaverit olivat? Mitä tässä kirjassa ylipäätään tapahtui? Luettuani Hesarin arvion aiheesta olin vähän tyytyväisempi, koska joo, kyllähän tämä kuvaa ihan hienosti ihmisten mielten hajoamista tilanteessa, jossa yhtäkkiä joutuu hylkäämään kaiken aiemman logiikan ja siirtymään yliluonnollisen maailmaan. Ja joo, kyllä aukkojen jättäminen ehkä tosiaan pumppaa lisää tehoja kauhuun. Mutta silti, minusta tämä olisi ollut paljon tehokkaampi tarina, jos se ei olisi vaikuttanut niin hutiloiden kasaan kursitulta.

Erityisesti jäi vaivaamaan: mikä näiden peikkojen juttu nyt oikein on? Jotenkin toivoisin, että ne vain olisivat peikkoja, eivät hyviä tai pahoja, vaan ihan pelkästään peikkoja, mutta nyt yhtäkkiä tämän kirjan myötä ei paljon empatiaa niitä kohtaan liikene. Oravakin on ihan kakkiainen!

Tästä kaikesta huolimatta toivon, ettei tämä ollut viimeinen Susso Myrén -sarjan teos, koska kyllä vähän jäi kiinnostamaan, miten tässä käy, ja toivoisin Sussolle vähän parempaa elämää jatkossa. Tässä kirjassa seikkaillaan välillä muuten myös Suomen Lapissa ja osa henkilöistäkin on suomalaisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti