perjantai 22. maaliskuuta 2019

Voimaeläimeni Melissa McCarthy

Viime aikoina olen saanut paljon iloa Melissa McCarthyn elokuvista. Olen suorastaan vähän rakastunut Melissa McCarthyyn, ja epäilen, että puolisoni on myös, koska hän haluaa katsoa näitä elokuvia vähintään yhtä innolla kuin minä.

Tammy
Ben Falcone 2014


Tammylla ei mene kovin hyvin. Hän on töissä hampurilaispaikassa, autokin hajoaa ja hän saa tietää, että hänen miehensä muhinoi naapurin kanssa. Tammy päättää lähteä ja ottaa mukaansa alkoholisoituneen diabeetikkomummonsa, jota näyttelee Susan Sarandon. Tammyn ja kamalan mummon reissu on aikamoinen, kun mummo laittaa ihan ranttaliksi.

Tammy tekee elämässä huonoja valintoja ja on monin tavoin aika rasittava tyyppi, mutta elokuvan myötä häntä alkaa sympatiseerata. Hienoja henkilöhahmoja ja mahtavaa kohellusta.



Väärät paperit

(Indentity Thief)
Seth Gordon 2013


McCarthy näyttelee identiteettivarasta Dianaa Floridassa, joka pöllii denveriläisen perheenisän Sandy Patersonin rahat ja identiteetin. Sandy meinaa saada potkut töistä ja menettää kaiken, kun poliisia ei paljon nappaa. Sandy sopii poliisin kanssa, että tuo varkaan omakätisesti pidätettäväksi, ja lähtee Floridaan etsimään syyllistä.

Sandy löytääkin Dianan ja pakottaa tämän mukaansa. Automatka on monipolvinen kohellus ja tykkäsin joka sekunnista. Ihan täydellistä huumoria!


Life of the Party
Ben Falcone 2018


Life of the Party alkaa vähän samalla tavalla kuin Tammy: Deanne saa tietää, että hänen miehensä pettää häntä ja aikoo jättää hänet. Juuri kun heidän tyttärensä meni collegeen ja heidän piti lähteä Italiaan!

Mutta Deanne ei luovuta. Hän menee opiskelemaan samaan kouluun kuin tyttärensä ja ihan mahtavaa tohellustahan siitä seuraa. Vähän oli aluksi vaikea suhtautua äitiin, joka muhinoi opiskelijapoikia viereisessä huoneessa tyttärensä kanssa, mutta mitäpäs tuosta. Erityisen hauska oli kohtaus, jossa Deanne pussailee tyttärensä ikäisen pojan kanssa kirjastossa ja poika huokaa: "You are my sexual Dumbledore!" Ai että! Mahtavaa! Lisäksi Deannen parasta ystävää esittävä Maya Rudolph on aina paras.

- - -

Nämä kaikki elokuvat ovat saaneet melko huonot arviot, esimerkiksi Tammy on saanut Rotten Tomatoesissa vain 24%, enkä varmasti olisi katsonut elokuvaa, jos olisin tiennyt tämän. Silti minusta Tammy on erinomainen komedia. Väärät paperit on saanut vaivaiset 19%. McCarthy oli voitti huonoimman näyttelijättären palkinnon Razzien Life of the Partysta, enkä voi ymmärtää miksi. Melissa McCarthy on jumalatar! Ehkä maailma ei ole valmis Melissa McCarthyn huumorille? No ihan sama, minä olen!

Jotenkin tuntuu, että joidenkin on vaikea suhtautua McCarthyyn, koska hän on niin anteeksipyytelemätön. Hän esiintyy ylipainoisena ja epäviehättävänä, Tammy on suorastaan inhorealistinen hahmo välillä. On toki mahdollista sekin, että minulla on huono maku, mutta olen melko varma, että McCarthy on vain joillekin liikaa, eikä elokuvia siksi ymmärretä. Hänen huumorinsa on kuitenkin melko kilttiä, ei mitenkään räävitöntä enimmäkseen, mutta fiksua ja nasevaa.

Minusta on joka tapauksessa ihan mahtavaa, että meillä on Melissa McCarthy, joka raivaa tietä ihmisen näköisille naiskoomikoille. Eikä hän tee turhaa työtä, viime aikoina on alkanut putkahdella elokuvia, joissa on runsasmuotoisia naisia. Esimerkiksi vasta Netflixiin tullut Rebel Wilsonin Isn't it Romantic, joka on myös aivan erinomainen romanttinen komedia, jossa ei mitenkään alleviivata sitä, että Wilson on muhkean kokoinen.

Vielä kun saataisiin draamaa, jossa pääosia saavat muutkin kuin alipainoiset ihmiset.

No joo. Mutta ihaninta kuitenkin on se, että minulla on vielä vaikka kuinka monta Melissa McCarthyn elokuvaa näkemättä. Esimerkiksi Can You Ever Forgive Me?, josta McCarthy oli puolestaan Oscar-ehdokkaana. Jei! Pitkää ikää ja paljon rooleja hänelle!

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi)
Suom. Ida Takala, Stella Vuoma
Like 2018


Luin muutama vuosi sitten Spjutin esikoiskirjan Staalo, josta tykkäsin kovasti. Se sijoittui Pohjois-Ruotsiin, missä peikot ryöstelevät lapsia. Susso Myrén on peikkoasiantuntija ja sekaantuu juttuun. Peikot ovat semmoisia vanhoja, kummallisia hahmoja, jotka ottavat eläimen muodon ja muokkaavat ihmisten mieliä, ja aivan erityisesti he tykkäävät pikkulapsista.

Tässä uudessa kirjassa meininki on jokseenkin eri. Aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta Staalon tapahtumista. Nyt edellisen kirjan pahis, puolipeikko Lennart on paennut vankilasta, kun taas Susso on elänyt viime vuodet yksinään mökissä peikko-oravan aivopesemänä. Poissa on toimelias Susso, jäljellä on ihmisraunio.

Tämän kirjan tarina oli jotenkin aukkoisempi ja verisempi. Peikkohommaa pyörittävällä ihmisporukalla on ihan jäätävä meininki, ei paljon inhimillisyyttä tai lämpöä tihku. Susso on ihan kävelevä ruumis. Susson lapsuudenystävä Diana, joka heti kirjan alussa sotketaan mukaan, saa kylmää kyytiä perheineen. Susson äiti Gudrun pelkää ja heittää kaikki muut ihmiset susille.

Pidin tämänkin kirjan lukemisesta kovasti, se oli oiva talvilomakirja, jota oli kiva ahmia. Mutta sen suljettuani aloin miettiä, että ei tässä nyt kyllä ollut juonen tasolla paljon mitään järkeä. Minne Dianan mies hävisi? Keitä Gudrunin miesystävän oudot väkivaltakaverit olivat? Mitä tässä kirjassa ylipäätään tapahtui? Luettuani Hesarin arvion aiheesta olin vähän tyytyväisempi, koska joo, kyllähän tämä kuvaa ihan hienosti ihmisten mielten hajoamista tilanteessa, jossa yhtäkkiä joutuu hylkäämään kaiken aiemman logiikan ja siirtymään yliluonnollisen maailmaan. Ja joo, kyllä aukkojen jättäminen ehkä tosiaan pumppaa lisää tehoja kauhuun. Mutta silti, minusta tämä olisi ollut paljon tehokkaampi tarina, jos se ei olisi vaikuttanut niin hutiloiden kasaan kursitulta.

Erityisesti jäi vaivaamaan: mikä näiden peikkojen juttu nyt oikein on? Jotenkin toivoisin, että ne vain olisivat peikkoja, eivät hyviä tai pahoja, vaan ihan pelkästään peikkoja, mutta nyt yhtäkkiä tämän kirjan myötä ei paljon empatiaa niitä kohtaan liikene. Oravakin on ihan kakkiainen!

Tästä kaikesta huolimatta toivon, ettei tämä ollut viimeinen Susso Myrén -sarjan teos, koska kyllä vähän jäi kiinnostamaan, miten tässä käy, ja toivoisin Sussolle vähän parempaa elämää jatkossa. Tässä kirjassa seikkaillaan välillä muuten myös Suomen Lapissa ja osa henkilöistäkin on suomalaisia.