keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Me vastaan te

Fredrik Backman: Me vastaan te
(Vi mot er)
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2018


Luin Björnstad-sarjan ekan osan Kiekkokaupunki viime vuonna ja tykkäsin siitä ihan mahdottomasti. Tämä osa jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Pieni Björnstadin kaupunki on ihan palasina edellisessä kirjassa käsitellyn jääkiekkokatastrofin jälkimainingeissa ja nyt yritetään ponnistaa uuteen nousuun kaupunkina ja jääkiekkojoukkueena.

Tässä kirjassa keskitytään enemmän kunnallispolitiikkaan ja yleiseen selviytymiseen kuin teinien ihmissuhdeasioihin, joita ensimmäinen kirja käsitteli. Tarinaan tulee uusia kiinnostavia hahmoja ja vanhat kehittyvät.

Backman kirjoittaa jännästi. Hän käyttää paljon voimakkaita yleistyksiä, joissa kertoo, miten maailma toimii. Ihmiset ovat tällaisia ja maailma on tämmöinen, vaikkeivat he sitä ymmärräkään. Se vähän ärsyttää, mutta toisaalta luo kirjaan jännästi kohtalokkaan tunnelman. Hän käyttää myös todella paljon sellaista kerronnan kikkaa, että seuraavassa lauseessa kumoaa edellisen. Ei nyt ole kirjaa käsillä, että voisin etsiä oikean sitaatin, mutta tyyiin, että: Tähän kaikki loppuu. Tästä kaikki alkaa. Tykkään tuommoisesta yleensä kovasti, mutta tässä se toistui niin usein, että alkoi toivoa jotain uusia temppuja.

Kohtalokkaan kielenkäytön lisäksi kirjoissa vihjataan kauhistuttaviin tapahtumiin tulevaisuudessa. Useamman kerran on käynyt niin, että nämä tapahtumat eivät sitten lopulta ihan vastaa odotuksia, mikä on yhtäältä kivaa ja toisaalta vähän lukijan odotusten pettämistä. Olen ollut ihan tyytyväinen siihen, että vaikka kertoja jossain sivulauseessa vihjaa jonkun päähenkilön kuolevan piakkoin, ja sitten joko unohtaa toteuttaa sen tai on ihan vain juksupuksuttelija, koska a) on kivaa, että ihmiset pysyvät elossa, ja b) on kivaa, että kertoja on epäluotettava. Mutta toisaalta kertoja ei ollut ihan niin epäluotettava, että se olisi hänen varsinainen piirteensä. Ehkä hän on vain dramaattinen. En tiedä. Joka tapauksessa huomasin miettiväni paljon tätä kertojatyyppiä lukiessani. Jännä on.

Vähän ärsyttää myös, että kirjoissa väkivalta tai sillä uhkailu tunnutaan näkevän ihan hyvänä ratkaisuna kaikkiin asioihin. Niinhän se varmaan maailmassa usein on, jopa tuolla hurjassa Ruotsissa, mutta itse kun olen tämmöinen idealistinen taivaanrannanmaalari, niin toivoisin kirjailijoilta jotenkin ylevämpiä ratkaisuja ihmissuhdeongelmiin. Toisaalta, suurin osa kirjan päähenkilöistä on jääkiekkoilijoita tai muuten jääkiekon kanssa pyöriviä ihmisiä, joten ehkä talvinyrkkeilyn maailma vain on eri tavalla verinen kuin meidän sunnuntaihiihtelijöiden maailma.

Tästä kaikesta nillityksestä huolimatta pidin siis kirjasta ihan merkittävästi ja viihdyin sen parissa hyvin. Molemmissa kirjoissa lempiasiani on ollut nuori jääkiekkoilija Benji. En nyt sano mitään juonesta, mutta jos häntä ei ole seuraavassa kirjassa, nousee kynnykseni tarttua siihen kyllä merkittävästi. Toivottavasti herra Backman jatkaa samaa omat juonenkäänteensä kumoavaa tyyliään ja kaartaa Benjin takaisin Björnstadiin ennen seuraavan osan alkua, koska Benji on helmi romaanihenkilöiden joukossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti