lauantai 12. tammikuuta 2019

Imperfect

Kaisa Leka, Christoffer Leka: Imperfect - a travel diary in the form of postcards
Absolute Truth Press 2017


Imperfect ei ole mikään helposti lukaistava kirjanen. Se kertoo Kaisa ja Christoffer Lekan, Auntie Kaisan ja Uncle Toffen, tekemästä pyörämatkasta New Yorkista San Franciscoon. Teos on kauniin valkoisen pahvilaatikon sisällä. Tai no, se oli ehkä väärin sanottu, itse laatikkokin on osa teosta tietysti. Laatikossa on kirja, kartta ja paperi, jossa kerrotaan, että ensin tarvitaan veitsi, koska kirjan arkit pitää ensin leikata irti toisistaan, niin kuin entivanhaisina aikoina. Tämä olikin isoin syy siihen, että ostin kirjan omaksi. Halusin päästä leikkelemään sen auki.

No niin! Sitten kun on leikelty sivut irti, mikä olikin työläämpää kuin kuvittelin, päästään lukemaan! Mutta sekään ei ole helppoa. Imperfect koostuu Auntie Kaisan ja Uncle Toffen lähettämistä postikorteista. Ensin katsoin ja luin kortin, sen jälkeen on hypättävä kirjan loppuun, jossa sijaitsee kommentaari. Siellä täti ja setä avaavat tarkemmin matkan vaiheita. Näiden kahden paikan lisäksi tarina etenee suurikokoisessa kartassa, johon on kuvattu matkan varrella tavatut tyypit ja huomioita matkalta.

Sisällöltään kirja on syvä. Auntie Kaisa ja Uncle Toffe ovat ihmisinä poikkeuksellisen kiinnostavia. He ovat hinduja ja Auntie Kaisan jalat on amputoitu. Uncle Toffen henkiset pohdinnat matkanteosta ja elämästä ovat jänniä, kun ne vertautuvat melko monotoniseen pyöräilyyn paikasta toiseen ja Auntie Kaisan vähän arkisempiin ja hauskempiin huomioihin matkanteosta. Ihailen tädin ja sedän myönteisyyttä ja sinnikkyyttä, mutta erityisesti kirjassa kuvattua kumppanuutta ja erimielisyyksistä huolimatta yhteistuumin etenemistä. Lekat eivät hyväksy matkallaan kyytejä, mutta muuta apua mielellään. He kohtaavat ihmisiä, myötä- ja vastamäkiä, ovat epävarmoja onnistumisestaan ja silti jatkavat polkemista.

Kyseessä on siis kokonaistaideteos, joka muodollaan pakottaa lukijan keskittymään kunnolla. Olen lukaissut joitain Kaisa Lekan aiempia sarjiksia töissä ruokatauolla, mutta tämän kanssa mikään pintapuolinen ei ole mahdollista. Imperfect vaatii enemmän. Aloitin lukemisen innoissani heinäkuussa, mutta lukemisen fyysisen hankaluuden ja hitauden takia kirja unohtui pitkäksi aikaa hyllyyn. Nyt vuoden aluksi päätin, että nyt kyllä, ja niin sain pakerrettua homman loppuun. Ja hieno matka se oli!

Imperfect on paitsi hieno kirja, myös hieno esine. Tämmöistä kaipaisi enemmän kirjallisuuteen, arvokkuutta ulkoiseen olemukseen. Kiitos tästä kirjasta, sain todella paljon iloa ja valoa.

torstai 10. tammikuuta 2019

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2018


Odotin Cormoran Striken seikkailujen neljättä osaa kuin nälissäni paahtoleivän poksahtamista paahtimesta. Luin kaikki kolme aiempaa osaa ahmien viime kesänä, enkä olisi millään malttanut odottaa tätä neljättä ilmestyväksi. Olin tosi hyvissä asemissa varausjonossa, olisin saanut kirjan heti kun ne ehdittiin käsitellä hankintaosastolla, mutta en malttanut odottaa edes niin kauan, joten ostin Valkoisen kuoleman e-kirjana, että pääsin heti lukemaan.

Joskus kirjojen kanssa tulee kauhea täpinä, että pakko saada käsiinsä hetihetiHETI. Ja sitten kun sen saa, voikin hyvin jättää hyllylle pyörimään pariksi vuodeksi, koska nythän sen lukeminen on mahdollista milloin tahansa.

Nyt kuitenkin aloitin hetihetiHETI, mutta jotenkin lukeminen oli todella hidasta kirjan ensimmäiset parisataa sivua. Lopulta luin kirjaa puolitoista kuukautta. On mahdollista, että alun hidas lukutahti vaikutti tunnelmaan, mutta kyllä minusta tuntuu, että tässä kirjassa olisi ollut varaa merkittävään tiivistämiseen.

Olihan tässä toisaalta paljon asiaakin. Robin on mennyt naimisiin kusipäisen Matthewin kanssa, mutta me kaikki tiedämme, että hän ja Strike kuuluvat yhteen. Jopa Robin ja Strike tietävät sen tässä vaiheessa, mutta eivät voi myöntää sitä edes itselleen.

Kirjan varsinainen juoni on niiiiiiin monimutkainen, että huh huh. Striken toimistoon ilmestyy hieman epäluotettavasti asiaansa selvittävä nuori mies ja suunnilleen samaan aikaan apua vaatii poliitikko. Nämä kaksi juonta alkavat kiertyä yhteen ja Strike ja Robin joutuvat taas väijymään ja juoksemaan rikollisten perässä ja edellä ja hyvin jännät on paikat.

Lopulta ahmin kirjan viimeiset neljäsataa sivua kuin hengenhädässä ja nautin tosi paljon joka hetkestä. Striket ovat minulle juuri sopivaa viihdettä. Mahtavat päähenkilöt, hyvin kirjoitettua, ei liian jännittävää ja muutenkin kaikki kohdillaan.

Toivoisin, että seuraavassa osassa sivuttaisiin Striken isäpappaa. Jos henkilölle on kirjoitettu isäksi kuuluisa rokkitähti, jonka kanssa hän ei ole koskaan ollut tekemisissä, olisi tosi sääli, ettei tätä koskaan hyödynnettäisi juonessa. Ja toivoisin, että J.K. jättäisi seuraavasta juonen punonnasta pari säiettä pois, että saataisiin lisää Robinia ja Strikea pöytään nopeammin.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Me vastaan te

Fredrik Backman: Me vastaan te
(Vi mot er)
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2018


Luin Björnstad-sarjan ekan osan Kiekkokaupunki viime vuonna ja tykkäsin siitä ihan mahdottomasti. Tämä osa jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Pieni Björnstadin kaupunki on ihan palasina edellisessä kirjassa käsitellyn jääkiekkokatastrofin jälkimainingeissa ja nyt yritetään ponnistaa uuteen nousuun kaupunkina ja jääkiekkojoukkueena.

Tässä kirjassa keskitytään enemmän kunnallispolitiikkaan ja yleiseen selviytymiseen kuin teinien ihmissuhdeasioihin, joita ensimmäinen kirja käsitteli. Tarinaan tulee uusia kiinnostavia hahmoja ja vanhat kehittyvät.

Backman kirjoittaa jännästi. Hän käyttää paljon voimakkaita yleistyksiä, joissa kertoo, miten maailma toimii. Ihmiset ovat tällaisia ja maailma on tämmöinen, vaikkeivat he sitä ymmärräkään. Se vähän ärsyttää, mutta toisaalta luo kirjaan jännästi kohtalokkaan tunnelman. Hän käyttää myös todella paljon sellaista kerronnan kikkaa, että seuraavassa lauseessa kumoaa edellisen. Ei nyt ole kirjaa käsillä, että voisin etsiä oikean sitaatin, mutta tyyiin, että: Tähän kaikki loppuu. Tästä kaikki alkaa. Tykkään tuommoisesta yleensä kovasti, mutta tässä se toistui niin usein, että alkoi toivoa jotain uusia temppuja.

Kohtalokkaan kielenkäytön lisäksi kirjoissa vihjataan kauhistuttaviin tapahtumiin tulevaisuudessa. Useamman kerran on käynyt niin, että nämä tapahtumat eivät sitten lopulta ihan vastaa odotuksia, mikä on yhtäältä kivaa ja toisaalta vähän lukijan odotusten pettämistä. Olen ollut ihan tyytyväinen siihen, että vaikka kertoja jossain sivulauseessa vihjaa jonkun päähenkilön kuolevan piakkoin, ja sitten joko unohtaa toteuttaa sen tai on ihan vain juksupuksuttelija, koska a) on kivaa, että ihmiset pysyvät elossa, ja b) on kivaa, että kertoja on epäluotettava. Mutta toisaalta kertoja ei ollut ihan niin epäluotettava, että se olisi hänen varsinainen piirteensä. Ehkä hän on vain dramaattinen. En tiedä. Joka tapauksessa huomasin miettiväni paljon tätä kertojatyyppiä lukiessani. Jännä on.

Vähän ärsyttää myös, että kirjoissa väkivalta tai sillä uhkailu tunnutaan näkevän ihan hyvänä ratkaisuna kaikkiin asioihin. Niinhän se varmaan maailmassa usein on, jopa tuolla hurjassa Ruotsissa, mutta itse kun olen tämmöinen idealistinen taivaanrannanmaalari, niin toivoisin kirjailijoilta jotenkin ylevämpiä ratkaisuja ihmissuhdeongelmiin. Toisaalta, suurin osa kirjan päähenkilöistä on jääkiekkoilijoita tai muuten jääkiekon kanssa pyöriviä ihmisiä, joten ehkä talvinyrkkeilyn maailma vain on eri tavalla verinen kuin meidän sunnuntaihiihtelijöiden maailma.

Tästä kaikesta nillityksestä huolimatta pidin siis kirjasta ihan merkittävästi ja viihdyin sen parissa hyvin. Molemmissa kirjoissa lempiasiani on ollut nuori jääkiekkoilija Benji. En nyt sano mitään juonesta, mutta jos häntä ei ole seuraavassa kirjassa, nousee kynnykseni tarttua siihen kyllä merkittävästi. Toivottavasti herra Backman jatkaa samaa omat juonenkäänteensä kumoavaa tyyliään ja kaartaa Benjin takaisin Björnstadiin ennen seuraavan osan alkua, koska Benji on helmi romaanihenkilöiden joukossa.