lauantai 1. kesäkuuta 2019

Blaze


Ethan Hawke 2018



Long time no see but I aten't ded.

Huomaan, että on nykyisin niin paljon kaikkea, että meinaa unohtua kirjoittaa tänne. Ja sitten kun on riittävän pitkään unohtanut, tulee kynnys. Ja kyllähän ne kynnykset tunnetaan. Ne on ihan kamalia.

Nyt ajattelin ylittää kynnyksen siten, että koska kirjoitin tästä elokuvasta nimeltä Blaze vinkkauksen Helmetin Facebook-sivuille, voin melkein samalla vaivalla vähän muokata tekstiä ja laittaa sen tänne. Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, vaikka ettehän te sitä voi muistaa kun siitä postauksesta on jo kohta kaksi kuukautta aikaa, mutta joka tapauksessa, olen mukana Helmet-elokuvahaasteen ylläpitotiimissä ja sitä varten kirjoittelen niistä silloin tällöin lyhyitä vinkkauksia. Se on kivaa.

Haastevinkissä lähestyin asiaa siltä kantilta, että Blazen on ohjannut kuuluisa näyttelijä, eli toisin sanoen Ethan Hawke, mutta tämän blogin kannalta sillä ei ole niinkään merkitystä, joten täällä keskityn vain elokuvaan. Eli toisin sanoen leikkaan osiot Hawkesta pois. Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa haastevinkin James Francon ohjaamasta hienosta elokuvasta Kun tein kuolemaa, mutta sitten estin itseäni. Francon metoo-kohu on ollut minulle hankalin kaikista aiheen ympärillä kuohuvista kohuista, koska olen ihaillut Francoa ihmisenä ja taiteilijana todella paljon. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei ole oikein hänen taidettaan nostaa esiin. Mutta siis ei tämä Blazekaan yhtään huono elokuva ole!

Blaze kertoo melko tuntemattomaksi jääneestä teksasilaisesta folkmuusikosta Blaze Foleysta. Foley oli lahjakas muusikko, mutta kärsi alkoholiongelmasta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Elokuvassa Foleyn ystävät kertovat Foleyn tarinaa ja erityisen painon saa Foleyn rakkaus Sybiliin ja heidän elämänsä puumajassa. Rakkaustarinan lisäksi elokuva kuvaa sellaisen muusikon elämää, joka soittaa parille ihmiselle baarin nurkassa.

Blaze on tarinaltaan aika perinteinen muusikkoelokuva. Ihmisellä on suuria lahjoja mutta myös paljon ongelmia ja sitten käy hupsusti. Blazesta tekee erilaisen muutama asia. Ensinnäkin pääosan esittäjä Ben Dickey on amatöörinäyttelijä, joka tekee järkälemäisen roolin. Muutkin näyttelijät ovat todella hyviä, etenkin Sybiliä esittävä Alia Shawkat. Toiseksi, Blaze ei ole perinteinen amerikkalainen tositapahtumiin perustuva muusikkokuvaus, vaan lähestymistapa on pienempi, viitteellisempi ja taiteellisempi. Kuva on usein tarkka vain keskeltä ja koko elokuva näyttää siltä, kuin se olisi uitettu kahvissa, eikä se ole huono asia. Elokuva on todella kaunis.

Noin. Siinäpä oiva bloggaus ihan hyvästä elokuvasta. En aio lopettaa bloggaamista, olen vain ollut kohtuullisen kiireinen muissa asioissa, kuten töissä. Anteeksi. Yritän parantaa tapani. Ehkä.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Submarino (kirja + elokuva)

Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suom. Päivi Kivelä
Like 2015

Submarino
Thomas Vinterberg 2010



Näin Submarinon muistaakseni Espoo Cinéssä vuonna 2010 ja se teki valtavan vaikutuksen. Submarino on yksi voimakkaimmista ja tärkeimmistä elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Se on kamalin, mutta hienoin.

Sitten muutama vuosi myöhemmin ilmestyi kirja suomeksi, mutta koska elokuva oli niin hirveä ja mieleenpainuva, jouduin odottamaan, että unohtaisin sen riittävästi lukeakseni kirjan. Näytti, ettei aika lukemiselle tule koskaan, koska en erityisemmin tykkää lukea tarinoita, joista tiedän tulevan paha olo, vaikka tietäisinkin, että kirja on palkitseva muuten, enkä myöskään tuntunut millään unohtavan elokuvaa (mikä on aika harvinaista).

Mutta sitten kävi niin, että ajauduin töissä Helmet-leffahaasteen ylläpitäjäksi Facebookissa ja tehtäviini kuuluu kirjoittaa nostoja haasteen kohtiin. Varasin heti kohdan 12. Elokuva liittyy Tanskaan, koska tiesin, että haluan kirjoittaa Submarinosta. Mutta ennen kuin katsoisin elokuvan uudestaan, oli pakko lukea kirja, koska muuten en saisi ikinä elokuvaa unohdettua ja kirjaa luettua.

Elokuva kertoo kahdesta veljeksestä, jotka yrittävät elää tahoillaan huolimatta lapsuuden traumasta. Vanhempi veli on alkoholisti, joka asuu asuntolassa ja ratkaisee asiat hakkaamalla ihmisiä. Nuorempi veli on yksinhuoltajaisä ja heroinisti.

Elokuva on aika uskollinen kirjalle. Muutama ero on, mutta molemmat kertovat saman synkän tarinan: miten hyvinvointivaltiossakin lapsen on todella vaikea ponnistaa ylöspäin huonosta lapsuudesta. Miten eriarvoisia me olemme ihan vain sillä perusteella, millaiseen perheeseen satumme syntymään. Veljekset ovat lähteneet eri suuntiin, kirjassa kuvataan selkeämmin, miten heroinistiveli on fiksumpi ja toinen veli fyysisempi, mutta silti kummallakaan ei ole mitään mahdollisuuksia taustaansa vastaan.

Suurimmat erot kirjassa ja elokuvassa ovat alku ja loppu. Kirjassa lapsuuden kokemukset on ripoteltu tarinan sekaan, elokuvassa melkein koko homma esitetään alussa. Myös loppu on erilainen, kirjassa huomattavasti lohduttomampi. Elokuvasta jää sentään jossain määrin toiveikas olo.

Elikkäns toisin sanoen suosittelen molempia kulttuurituotteita mitä voimallisimmin. Erinomainen elokuva, erinomainen kirja. Thomas Vinterbergin tuotanto minulla onkin jo melko hyvin hanskassa, mutta Jonas T. Bengtssonin kaksi muutakin kirjaa voisin joskus lukea, kun tulee taas olo, että haluan sukeltaa synkkään yhteiskunnalliseen realismiin.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Voimaeläimeni Melissa McCarthy

Viime aikoina olen saanut paljon iloa Melissa McCarthyn elokuvista. Olen suorastaan vähän rakastunut Melissa McCarthyyn, ja epäilen, että puolisoni on myös, koska hän haluaa katsoa näitä elokuvia vähintään yhtä innolla kuin minä.

Tammy
Ben Falcone 2014


Tammylla ei mene kovin hyvin. Hän on töissä hampurilaispaikassa, autokin hajoaa ja hän saa tietää, että hänen miehensä muhinoi naapurin kanssa. Tammy päättää lähteä ja ottaa mukaansa alkoholisoituneen diabeetikkomummonsa, jota näyttelee Susan Sarandon. Tammyn ja kamalan mummon reissu on aikamoinen, kun mummo laittaa ihan ranttaliksi.

Tammy tekee elämässä huonoja valintoja ja on monin tavoin aika rasittava tyyppi, mutta elokuvan myötä häntä alkaa sympatiseerata. Hienoja henkilöhahmoja ja mahtavaa kohellusta.



Väärät paperit

(Indentity Thief)
Seth Gordon 2013


McCarthy näyttelee identiteettivarasta Dianaa Floridassa, joka pöllii denveriläisen perheenisän Sandy Patersonin rahat ja identiteetin. Sandy meinaa saada potkut töistä ja menettää kaiken, kun poliisia ei paljon nappaa. Sandy sopii poliisin kanssa, että tuo varkaan omakätisesti pidätettäväksi, ja lähtee Floridaan etsimään syyllistä.

Sandy löytääkin Dianan ja pakottaa tämän mukaansa. Automatka on monipolvinen kohellus ja tykkäsin joka sekunnista. Ihan täydellistä huumoria!


Life of the Party
Ben Falcone 2018


Life of the Party alkaa vähän samalla tavalla kuin Tammy: Deanne saa tietää, että hänen miehensä pettää häntä ja aikoo jättää hänet. Juuri kun heidän tyttärensä meni collegeen ja heidän piti lähteä Italiaan!

Mutta Deanne ei luovuta. Hän menee opiskelemaan samaan kouluun kuin tyttärensä ja ihan mahtavaa tohellustahan siitä seuraa. Vähän oli aluksi vaikea suhtautua äitiin, joka muhinoi opiskelijapoikia viereisessä huoneessa tyttärensä kanssa, mutta mitäpäs tuosta. Erityisen hauska oli kohtaus, jossa Deanne pussailee tyttärensä ikäisen pojan kanssa kirjastossa ja poika huokaa: "You are my sexual Dumbledore!" Ai että! Mahtavaa! Lisäksi Deannen parasta ystävää esittävä Maya Rudolph on aina paras.

- - -

Nämä kaikki elokuvat ovat saaneet melko huonot arviot, esimerkiksi Tammy on saanut Rotten Tomatoesissa vain 24%, enkä varmasti olisi katsonut elokuvaa, jos olisin tiennyt tämän. Silti minusta Tammy on erinomainen komedia. Väärät paperit on saanut vaivaiset 19%. McCarthy oli voitti huonoimman näyttelijättären palkinnon Razzien Life of the Partysta, enkä voi ymmärtää miksi. Melissa McCarthy on jumalatar! Ehkä maailma ei ole valmis Melissa McCarthyn huumorille? No ihan sama, minä olen!

Jotenkin tuntuu, että joidenkin on vaikea suhtautua McCarthyyn, koska hän on niin anteeksipyytelemätön. Hän esiintyy ylipainoisena ja epäviehättävänä, Tammy on suorastaan inhorealistinen hahmo välillä. On toki mahdollista sekin, että minulla on huono maku, mutta olen melko varma, että McCarthy on vain joillekin liikaa, eikä elokuvia siksi ymmärretä. Hänen huumorinsa on kuitenkin melko kilttiä, ei mitenkään räävitöntä enimmäkseen, mutta fiksua ja nasevaa.

Minusta on joka tapauksessa ihan mahtavaa, että meillä on Melissa McCarthy, joka raivaa tietä ihmisen näköisille naiskoomikoille. Eikä hän tee turhaa työtä, viime aikoina on alkanut putkahdella elokuvia, joissa on runsasmuotoisia naisia. Esimerkiksi vasta Netflixiin tullut Rebel Wilsonin Isn't it Romantic, joka on myös aivan erinomainen romanttinen komedia, jossa ei mitenkään alleviivata sitä, että Wilson on muhkean kokoinen.

Vielä kun saataisiin draamaa, jossa pääosia saavat muutkin kuin alipainoiset ihmiset.

No joo. Mutta ihaninta kuitenkin on se, että minulla on vielä vaikka kuinka monta Melissa McCarthyn elokuvaa näkemättä. Esimerkiksi Can You Ever Forgive Me?, josta McCarthy oli puolestaan Oscar-ehdokkaana. Jei! Pitkää ikää ja paljon rooleja hänelle!

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi)
Suom. Ida Takala, Stella Vuoma
Like 2018


Luin muutama vuosi sitten Spjutin esikoiskirjan Staalo, josta tykkäsin kovasti. Se sijoittui Pohjois-Ruotsiin, missä peikot ryöstelevät lapsia. Susso Myrén on peikkoasiantuntija ja sekaantuu juttuun. Peikot ovat semmoisia vanhoja, kummallisia hahmoja, jotka ottavat eläimen muodon ja muokkaavat ihmisten mieliä, ja aivan erityisesti he tykkäävät pikkulapsista.

Tässä uudessa kirjassa meininki on jokseenkin eri. Aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta Staalon tapahtumista. Nyt edellisen kirjan pahis, puolipeikko Lennart on paennut vankilasta, kun taas Susso on elänyt viime vuodet yksinään mökissä peikko-oravan aivopesemänä. Poissa on toimelias Susso, jäljellä on ihmisraunio.

Tämän kirjan tarina oli jotenkin aukkoisempi ja verisempi. Peikkohommaa pyörittävällä ihmisporukalla on ihan jäätävä meininki, ei paljon inhimillisyyttä tai lämpöä tihku. Susso on ihan kävelevä ruumis. Susson lapsuudenystävä Diana, joka heti kirjan alussa sotketaan mukaan, saa kylmää kyytiä perheineen. Susson äiti Gudrun pelkää ja heittää kaikki muut ihmiset susille.

Pidin tämänkin kirjan lukemisesta kovasti, se oli oiva talvilomakirja, jota oli kiva ahmia. Mutta sen suljettuani aloin miettiä, että ei tässä nyt kyllä ollut juonen tasolla paljon mitään järkeä. Minne Dianan mies hävisi? Keitä Gudrunin miesystävän oudot väkivaltakaverit olivat? Mitä tässä kirjassa ylipäätään tapahtui? Luettuani Hesarin arvion aiheesta olin vähän tyytyväisempi, koska joo, kyllähän tämä kuvaa ihan hienosti ihmisten mielten hajoamista tilanteessa, jossa yhtäkkiä joutuu hylkäämään kaiken aiemman logiikan ja siirtymään yliluonnollisen maailmaan. Ja joo, kyllä aukkojen jättäminen ehkä tosiaan pumppaa lisää tehoja kauhuun. Mutta silti, minusta tämä olisi ollut paljon tehokkaampi tarina, jos se ei olisi vaikuttanut niin hutiloiden kasaan kursitulta.

Erityisesti jäi vaivaamaan: mikä näiden peikkojen juttu nyt oikein on? Jotenkin toivoisin, että ne vain olisivat peikkoja, eivät hyviä tai pahoja, vaan ihan pelkästään peikkoja, mutta nyt yhtäkkiä tämän kirjan myötä ei paljon empatiaa niitä kohtaan liikene. Oravakin on ihan kakkiainen!

Tästä kaikesta huolimatta toivon, ettei tämä ollut viimeinen Susso Myrén -sarjan teos, koska kyllä vähän jäi kiinnostamaan, miten tässä käy, ja toivoisin Sussolle vähän parempaa elämää jatkossa. Tässä kirjassa seikkaillaan välillä muuten myös Suomen Lapissa ja osa henkilöistäkin on suomalaisia.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Kasariteinileffoja

Jaaha, näköjään kirjoittelen tämmöisiä pitkiä postauksia ja unohdan ne sitten luonnoksiin odottamaan jotain. No, se jotain on nyt koittanut, joten julkaistaanpa tämä nyt tuolta roikkumasta.

Olen viime kuukausien aikoina katsonut aika paljon kasariteinielokuvia. Tässä ei oikeastaan ole kyse mistään järjestelmällisestä, vaan siitä, että kun olen katsonut yhden, se on johtanut siihen, että huomaa, että tuo ja tuo ja tuokin pitäisi katsoa uudestaan, tai enpä ole tuotakaan ehkä koskaan nähnyt. Yhtäkkiä huomaan, että tästä on muodostunut ihan yleissivistävä projekti, jossa olen epähuomiossa tutustunut Brat Pack -porukan keskeistuotantoon.


Ferris Bueller's Day Off - Vaihdetaan vapaalle Ferris
John Hughes 1986


Tämä oli näistä leffoista suosikkini! Olipas Ferris kestänyt hyvin aikaa! Ferris Bueller on ihan täydellinen nuori kakkiainen, joka päättää teeskennellä sairasta ja pitää omaa lomaa. Rehtori arvaa, että Ferrisillä on jekut mielessä ja päättää keinolla millä hyvänsä naurauttaa Ferrisin. Ferrisin pinnauspäivä on kaikin puolin ihana, hauska ja vauhdikas. Nykyään usein käy niin, että huomaan olevani leffoja katsoessa aikuisten puolella, mutta kyllä täytyy olla aika kyynikko jos ei kannusta Ferrisiä kilpajuoksussa rehtoria vastaan. John Hughesin elokuvissa tavoitetaan jotenkin tosi ihanasti nuoruuden keveys ja toisaalta raskaus, ei saarnata yläpuolelta.

- - - 

The Breakfast Club
John Hughes 1985


The Breakfast Club kertoo viidestä keskenään hyvin erilaisesta nuorisolaisesta, jotka ovat päätyneet viikonloppuna jälki-istuntoon. On nätti tyttö, urheilija, pahis, nörtti ja outo tyttö. Olen melko varma, että olen nähnyt tämän joskus lapsena, mutta tämä on ollut minusta silloin tylsä, jälki-istunnossa istuminen kun ei ole samalla tavalla vauhdikasta katsottavaa kuin vaikka Ferrisin touhut. Nyt aikuisena periaatteessa pidin tästä elokuvasta kovastikin, mutta sitten taas nykyaikana ei voi oikein purematta niellä esimerkiksi sitä kohtausta, missä leffan pahis on piilossa leffan sievän tytön pöydän alla ja samaan aikaan kun tyttö tekee kaikkensa ettei rehtori löydä pahista, pahis kurkkii tytön hameen alle. Nykyään ei olis yhtään ok tehdä tuollaista kohtausta. Hughesin elokuvissa on usein niin, että asioita näytetään, mutta ei ratkaista. Esimerkiksi tässä elokuvassa näiden nuorten ongelmat eivät ratkea muuten kuin ehkä niin, että he saivat uusia ystäviä.

- - - 

Pretty in Pink - Vaaleanpunainen unelma
Howard Deutch 1986


Molly Ringwald oli Hughesin muusa ja he tekivätkin yhdessä useamman elokuvan, kuten tämän, Breakfast Clubin ja Sixteen Candlesin. Tätä tosin Hughes ei ole ohjannut, pelkästään käsikirjoittanut. Ringwald on Andie, köyhä tyttö, joka rakastuu rikkaaseen poikaan, ja sehän aiheuttaa monenmoista hankaluutta. Samoin kuin Breakfast Clubissa, tässäkin vähän häiritsi Andieta piirittävän Duckien käytös, joka nykypäivänä nähtäisiin jo melko vakavana vainoamisena, vaikka se Andiesta tuntui olevan hauskaa. Tai ehkä koen Duckien käytöksen niin, koska muistan koulusta tuollaisia poikia, eikä se minusta ollut siihen aikaan yhtään kivaa, että jouduin kurkkimaan piilossa koulun ikkunasta, milloin tyyppi häipyy pyöräni vierestä odottelemasta, että pääsen livahtamaan kotiin. Mutta jos unohdetaan tämä, elokuva oli ihan herttainen ja kestänyt aikaa. Erityisesti tässä elokuvassa pidin Andien moniongelmaisesta jätetystä isästä, jota esitti ihana Harry Dead Stanton, ja toki musiikista. Elokuvassa soi esimerkiksi New Order ja The Smiths.

- - -

Tätä kirjoittaessani googlasin huvikseni Molly Ringwaldin ja Howard Hughesin suhdetta, ja löysin Ringwaldin kirjoituksen New Yorkeriin, jossa hän erittäin ansiokkaasti analysoi näitä elokuvia ja esimerkiksi juuri tuota Breakfast Clubin hameen alle kurkkimis kohtausta. Häntä vaivaa se, että Hughes onnistui yhtä aikaa ymmärtämään poikkeuksellisen hyvin naispuolisia henkilöhahmojaan, ja kirjoittamaan täysin seksistisiä kohtauksia. Kirjoituksessa ilmenee hyvin Hughesin teinielokuvien merkitys ja tärkeys, mutta samalla Ringwald käy armottomasti niiden kimppuun nykyajassa. Hieno kirjoitus!

Vielä ajattelin katsoa St. Elmo's Firen eli suomeksi Treffit Elmossa, joka odotteleekin jo hyllyssä, ja toki Molly Ringwald -klassikon Sixteen Candles, jos vain jostain löydän sen. Sitä ei ole kirjaston kokoelmissa, enkä löydä sitä mistään muualtakaan. Katsoin Sixteen Candlesin lapsena ja se oli lempielokuvani silloin, mutta nyt en muista siitä kuin muutamia kohtauksia, ja haluaisin kovasti nähdä sen uudestaan, koska kyllä näissä elokuvissa on jotain poikkeuksellisen ihanaa.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Imperfect

Kaisa Leka, Christoffer Leka: Imperfect - a travel diary in the form of postcards
Absolute Truth Press 2017


Imperfect ei ole mikään helposti lukaistava kirjanen. Se kertoo Kaisa ja Christoffer Lekan, Auntie Kaisan ja Uncle Toffen, tekemästä pyörämatkasta New Yorkista San Franciscoon. Teos on kauniin valkoisen pahvilaatikon sisällä. Tai no, se oli ehkä väärin sanottu, itse laatikkokin on osa teosta tietysti. Laatikossa on kirja, kartta ja paperi, jossa kerrotaan, että ensin tarvitaan veitsi, koska kirjan arkit pitää ensin leikata irti toisistaan, niin kuin entivanhaisina aikoina. Tämä olikin isoin syy siihen, että ostin kirjan omaksi. Halusin päästä leikkelemään sen auki.

No niin! Sitten kun on leikelty sivut irti, mikä olikin työläämpää kuin kuvittelin, päästään lukemaan! Mutta sekään ei ole helppoa. Imperfect koostuu Auntie Kaisan ja Uncle Toffen lähettämistä postikorteista. Ensin katsoin ja luin kortin, sen jälkeen on hypättävä kirjan loppuun, jossa sijaitsee kommentaari. Siellä täti ja setä avaavat tarkemmin matkan vaiheita. Näiden kahden paikan lisäksi tarina etenee suurikokoisessa kartassa, johon on kuvattu matkan varrella tavatut tyypit ja huomioita matkalta.

Sisällöltään kirja on syvä. Auntie Kaisa ja Uncle Toffe ovat ihmisinä poikkeuksellisen kiinnostavia. He ovat hinduja ja Auntie Kaisan jalat on amputoitu. Uncle Toffen henkiset pohdinnat matkanteosta ja elämästä ovat jänniä, kun ne vertautuvat melko monotoniseen pyöräilyyn paikasta toiseen ja Auntie Kaisan vähän arkisempiin ja hauskempiin huomioihin matkanteosta. Ihailen tädin ja sedän myönteisyyttä ja sinnikkyyttä, mutta erityisesti kirjassa kuvattua kumppanuutta ja erimielisyyksistä huolimatta yhteistuumin etenemistä. Lekat eivät hyväksy matkallaan kyytejä, mutta muuta apua mielellään. He kohtaavat ihmisiä, myötä- ja vastamäkiä, ovat epävarmoja onnistumisestaan ja silti jatkavat polkemista.

Kyseessä on siis kokonaistaideteos, joka muodollaan pakottaa lukijan keskittymään kunnolla. Olen lukaissut joitain Kaisa Lekan aiempia sarjiksia töissä ruokatauolla, mutta tämän kanssa mikään pintapuolinen ei ole mahdollista. Imperfect vaatii enemmän. Aloitin lukemisen innoissani heinäkuussa, mutta lukemisen fyysisen hankaluuden ja hitauden takia kirja unohtui pitkäksi aikaa hyllyyn. Nyt vuoden aluksi päätin, että nyt kyllä, ja niin sain pakerrettua homman loppuun. Ja hieno matka se oli!

Imperfect on paitsi hieno kirja, myös hieno esine. Tämmöistä kaipaisi enemmän kirjallisuuteen, arvokkuutta ulkoiseen olemukseen. Kiitos tästä kirjasta, sain todella paljon iloa ja valoa.

torstai 10. tammikuuta 2019

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2018


Odotin Cormoran Striken seikkailujen neljättä osaa kuin nälissäni paahtoleivän poksahtamista paahtimesta. Luin kaikki kolme aiempaa osaa ahmien viime kesänä, enkä olisi millään malttanut odottaa tätä neljättä ilmestyväksi. Olin tosi hyvissä asemissa varausjonossa, olisin saanut kirjan heti kun ne ehdittiin käsitellä hankintaosastolla, mutta en malttanut odottaa edes niin kauan, joten ostin Valkoisen kuoleman e-kirjana, että pääsin heti lukemaan.

Joskus kirjojen kanssa tulee kauhea täpinä, että pakko saada käsiinsä hetihetiHETI. Ja sitten kun sen saa, voikin hyvin jättää hyllylle pyörimään pariksi vuodeksi, koska nythän sen lukeminen on mahdollista milloin tahansa.

Nyt kuitenkin aloitin hetihetiHETI, mutta jotenkin lukeminen oli todella hidasta kirjan ensimmäiset parisataa sivua. Lopulta luin kirjaa puolitoista kuukautta. On mahdollista, että alun hidas lukutahti vaikutti tunnelmaan, mutta kyllä minusta tuntuu, että tässä kirjassa olisi ollut varaa merkittävään tiivistämiseen.

Olihan tässä toisaalta paljon asiaakin. Robin on mennyt naimisiin kusipäisen Matthewin kanssa, mutta me kaikki tiedämme, että hän ja Strike kuuluvat yhteen. Jopa Robin ja Strike tietävät sen tässä vaiheessa, mutta eivät voi myöntää sitä edes itselleen.

Kirjan varsinainen juoni on niiiiiiin monimutkainen, että huh huh. Striken toimistoon ilmestyy hieman epäluotettavasti asiaansa selvittävä nuori mies ja suunnilleen samaan aikaan apua vaatii poliitikko. Nämä kaksi juonta alkavat kiertyä yhteen ja Strike ja Robin joutuvat taas väijymään ja juoksemaan rikollisten perässä ja edellä ja hyvin jännät on paikat.

Lopulta ahmin kirjan viimeiset neljäsataa sivua kuin hengenhädässä ja nautin tosi paljon joka hetkestä. Striket ovat minulle juuri sopivaa viihdettä. Mahtavat päähenkilöt, hyvin kirjoitettua, ei liian jännittävää ja muutenkin kaikki kohdillaan.

Toivoisin, että seuraavassa osassa sivuttaisiin Striken isäpappaa. Jos henkilölle on kirjoitettu isäksi kuuluisa rokkitähti, jonka kanssa hän ei ole koskaan ollut tekemisissä, olisi tosi sääli, ettei tätä koskaan hyödynnettäisi juonessa. Ja toivoisin, että J.K. jättäisi seuraavasta juonen punonnasta pari säiettä pois, että saataisiin lisää Robinia ja Strikea pöytään nopeammin.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Me vastaan te

Fredrik Backman: Me vastaan te
(Vi mot er)
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2018


Luin Björnstad-sarjan ekan osan Kiekkokaupunki viime vuonna ja tykkäsin siitä ihan mahdottomasti. Tämä osa jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Pieni Björnstadin kaupunki on ihan palasina edellisessä kirjassa käsitellyn jääkiekkokatastrofin jälkimainingeissa ja nyt yritetään ponnistaa uuteen nousuun kaupunkina ja jääkiekkojoukkueena.

Tässä kirjassa keskitytään enemmän kunnallispolitiikkaan ja yleiseen selviytymiseen kuin teinien ihmissuhdeasioihin, joita ensimmäinen kirja käsitteli. Tarinaan tulee uusia kiinnostavia hahmoja ja vanhat kehittyvät.

Backman kirjoittaa jännästi. Hän käyttää paljon voimakkaita yleistyksiä, joissa kertoo, miten maailma toimii. Ihmiset ovat tällaisia ja maailma on tämmöinen, vaikkeivat he sitä ymmärräkään. Se vähän ärsyttää, mutta toisaalta luo kirjaan jännästi kohtalokkaan tunnelman. Hän käyttää myös todella paljon sellaista kerronnan kikkaa, että seuraavassa lauseessa kumoaa edellisen. Ei nyt ole kirjaa käsillä, että voisin etsiä oikean sitaatin, mutta tyyiin, että: Tähän kaikki loppuu. Tästä kaikki alkaa. Tykkään tuommoisesta yleensä kovasti, mutta tässä se toistui niin usein, että alkoi toivoa jotain uusia temppuja.

Kohtalokkaan kielenkäytön lisäksi kirjoissa vihjataan kauhistuttaviin tapahtumiin tulevaisuudessa. Useamman kerran on käynyt niin, että nämä tapahtumat eivät sitten lopulta ihan vastaa odotuksia, mikä on yhtäältä kivaa ja toisaalta vähän lukijan odotusten pettämistä. Olen ollut ihan tyytyväinen siihen, että vaikka kertoja jossain sivulauseessa vihjaa jonkun päähenkilön kuolevan piakkoin, ja sitten joko unohtaa toteuttaa sen tai on ihan vain juksupuksuttelija, koska a) on kivaa, että ihmiset pysyvät elossa, ja b) on kivaa, että kertoja on epäluotettava. Mutta toisaalta kertoja ei ollut ihan niin epäluotettava, että se olisi hänen varsinainen piirteensä. Ehkä hän on vain dramaattinen. En tiedä. Joka tapauksessa huomasin miettiväni paljon tätä kertojatyyppiä lukiessani. Jännä on.

Vähän ärsyttää myös, että kirjoissa väkivalta tai sillä uhkailu tunnutaan näkevän ihan hyvänä ratkaisuna kaikkiin asioihin. Niinhän se varmaan maailmassa usein on, jopa tuolla hurjassa Ruotsissa, mutta itse kun olen tämmöinen idealistinen taivaanrannanmaalari, niin toivoisin kirjailijoilta jotenkin ylevämpiä ratkaisuja ihmissuhdeongelmiin. Toisaalta, suurin osa kirjan päähenkilöistä on jääkiekkoilijoita tai muuten jääkiekon kanssa pyöriviä ihmisiä, joten ehkä talvinyrkkeilyn maailma vain on eri tavalla verinen kuin meidän sunnuntaihiihtelijöiden maailma.

Tästä kaikesta nillityksestä huolimatta pidin siis kirjasta ihan merkittävästi ja viihdyin sen parissa hyvin. Molemmissa kirjoissa lempiasiani on ollut nuori jääkiekkoilija Benji. En nyt sano mitään juonesta, mutta jos häntä ei ole seuraavassa kirjassa, nousee kynnykseni tarttua siihen kyllä merkittävästi. Toivottavasti herra Backman jatkaa samaa omat juonenkäänteensä kumoavaa tyyliään ja kaartaa Benjin takaisin Björnstadiin ennen seuraavan osan alkua, koska Benji on helmi romaanihenkilöiden joukossa.