keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
(Gun Love)
Suom. Terhi Kuusisto
Like 2018


Pearl on asunut koko ikänsä autossa äitinsä kanssa. Auto kököttää asuntovaunualueen reunalla Floridassa, vieressä on kaatopaikka ja alligaattoreita kuhiseva joki, ja kaikilla on ase.

Tiedättekö sen säännön Tšehovin aseesta, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä pitää ampua. Niin sitä vaan, että tässä kirjassa oli tämän perusteella melko selvää, että jossain vaiheessa paukkuu, koska aseita oli ihan joka hiton kulmalla.

Tämä oli aika helppolukuinen, mutta toisaalta aiheeltaan rankka kirja. Pearlin maailma on  kummallinen mutta hänelle ihan normaali. Kaikki hänen elämänsä aikuiset ovat epävakaita tai muuten hämäriä, mutta silti ainoita jotka hänellä on. Minusta kirjassa oli kuitenkin paljon rakkautta aseiden seassa. Joskus sitä vain käy niin, että jumittuu viideksitoista vuodeksi autoon asumaan, vaikkei oikeastaan ollut tarkoitus missään vaiheessa jäädä. Niin siinä voi vain käydä.

Kai tämä kirja kertoo nykypäivän Amerikasta ja ottaa kantaa aselakiin, jos sen niin haluaa lukea. Minä olen vähän huono lukemaan kirjoja kovin yhteiskunnallisesti, mutta koska jopa minä huomasin tämmöisen subtekstin, kai merkitys on sitten aika selvästi sinne kirjoitettu. Ja onhan Ameriikan aseasiat sellainen aihe, josta kannattaakin kirjoittaa.

Joka tapauksessa, oli miten oli, tykkäsin tästä kirjasta kovasti.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Henkäys on ilmaa vain

Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain
(When Breath Becomes Air)
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2016


Tämä on kirja, jota en olisi ikinä ikinä ikinä poiminut itse hyllystä. Minä haluan kirjallisuuteni fiktiivisenä ja jos se ei ole mahdollista, ainakin jotenkin reippaana ja railakkaana. Mutta lukupiiriharrastuksen myötä käy joskus niin, että luettavaksi tulee kirjoja oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja se on tosi hieno homma.

Henkäys on ilmaa vain on Paul Kalanithin postuumisti julkaistu elämäkerta. Hän oli neurokirurgi ja neurotieteilijä ja innokas kirjallisuusihminen, joka sairastui 36-vuotiaana pitkälle levinneeseen syöpään.

Niin. En olisi ikinä ikinä ikinä valinnut itse luettavakseni tämmöistä, mistä jo lähtökohtaisesti tietää, että mitään ilomielistä ei ole luvassa. Ensin ajattelin, etten edes lue kirjaa vaan menen vain kuuntelemaan lukupiiriin mitä mieltä muut ovat, mutta sitten kuitenkin ajattelin vilkaista. Ja niinhän siinä kävi, että luin yhdeltä istumalta puolet ja seuraavana päivänä toisen puolen, eikä se huono kokemus ollut. (Lopulta kävi itse asiassa niin päin, että luin kirjan, mutta en päässyt lukupiiriin, mutta sellaista se joskus on.)

Muta kirjasta vielä. Onhan se surkeaa, että ihminen kuolee juuri kun on saamassa kymmenen vuoden koulutuksensa päätökseen ja maailma on aukeamassa hänelle. Kirja ei kuitenkaan minusta ollut itkuvirsi. Kiinnostavinta oli lukea Kalanithin selostuksia neurokirurgiasta. Syöpäkuvaus sen sijaan sai miettimään paljon omaa äitiäni, joka kuoli syöpään yhdeksän vuotta sitten. Yleensä välttelen syöpäkuvauksia, koska se aika ei varsinaisesti ole elämässäni sellainen, johon haluaisin palata, mutta sitten yleensä kun tulen sellaisten pariin huijatuksi, se tekee oikeastaan aika hyvää ja on terapeuttista.

Niin että hyvä kun tuli luettua.