torstai 29. marraskuuta 2018

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts)
Suom. Kaijamari Sivill
S&S


Tästä kirjasta on vähän vaikea sanoa mitään.

Kreikkalaisessa mytologiassa argonautit seilasivat pitkän matkan Argo-laivalla. Matkan aikana Argon joka ainoa osa vaihdettiin, mutta perille saapuessa laiva oli edelleen Argo. Vaikka se on kokonaan uusi, se on silti Argo. Kirjassa Maggie Nelson menee naimisiin muunsukupuolisen Harry Dodgen kanssa. Samaan aikaan kun Maggie odottaa heille vauvaa, Harry aloittaa testosteronihoidon. He molemmat muuttuvat eri ihmisiksi eri tavalla, mutta pysyvät silti itsenään.

Nelson kertoo omasta elämästään, rakkaudesta, vanhemmuudesta, muutoksesta, feminismistä, ja heijastelee asioita eri lähdeteoksiin. Jännittävän tieteellinen elämäkerta tämä. Yhtä aikaa hyvin lämpimän henkilökohtainen ja hyvin teoreettinen.

Minusta tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään siksi, että tosi usein tuntuu, etten osaa puhua näistä asioista oikeilla termeillä, ja jos ei osaa puhua oikein, voi loukata tahtomattaan. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi muunsukupuolisuutta ja sateenkaarevia asioita ylipäätään. Ja lisäksi, joskus on asioita, joista on ihan hyvä lukea, mutta voi olla vain nöyrästi kuuntelijan penkillä ja oppia viisaammiltaan, ei ole pakko osallistua kaikkiin keskusteluihin.

Mutta sen voin sanoa, että olen tositositosi iloinen, että luin tämän kirjan. Opin siitä paljon. Aloitin kirjan vähän riskillä pahimmassa lukujumissa, oikeastaan tajuamatta mihin olin tarttunut. Ajattelin vain, että kyseessä on kehuttu ja pikkuruinen kirja, lukaistaanpas tämä nopeasti, ja sitten olin hetken kohtuullisen kokoisessa paniikissa kun tajusin, että hitto, tämähän onkin tietokirja ja vieläpä aika hankala. Mutta lukea posotin kirjan viimeiset 150 sivua yhtenä päivänä ja hups vaan, lukujumi oli kaikkoontunut. Oli mukava huomata, että osaan edelleen a) lukea, b) lukea jokseenkin haastavaa kirjallisuutta, ja c) nauttia jokseenkin haastavasta kirjallisuudesta.

Joten suosittelen Argonautteja kovasti kaikille muillekin!

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
(Björnstad)
Suom. Riie Heikkilä
Otava 2017


Ooh, katsokaa! Kuukauden toinen bloggaus! Mitä täällä tapahtuu!

Jääkiekko ei ole lempiasioitteni joukossa. Minusta se on väkivaltaista ja typerää ja edustaa tosi monia asioita, joista en pidä tässä maailmassa. Siksi olinkin hieman hämmentynyt, kun koin niin vahvaa tarvetta tarttua Kiekkokaupunkiin.

Ehkä jääkiekko kumminkin on Suomessa kasvaneelle ihmiselle väistämättä tutuimpia urheilulajeja. Jos yrittäisin lukea kirjaa baseballista, en pystyisi seuraamaan pelikuvauksia yhtään. Tässä ymmärsin sentään jonkun verran lajia. Suomessa ei myöskään voi välttyä tapaamasta jääkiekkoilijoita eikä varsinkaan jääkiekon seuraajia, joten oikeastaan tämän kirjan maailma oli sittenkin riittävän tuttu ollakseen kiinnostava.

Eikä Kiekkokaupunki sitä paitsi kerro jääkiekosta sillä tavalla, ja kun sanon sillä tavalla, tarkoitan ihannoiden tai edes neutraalisti. Kiekkokaupunki on ihan erilainen jääkiekkokirja.

Kiekkokaupunki kertoo Björnstadin kaupungista. Björnstad on kiekkokaupunki keskellä metsää. Kaupunki tekee hidasta kuolemaa, mutta sillä on vielä yksi toivo: kaupungin juniorijääkiekkojoukkue. Jos juniorijoukkue voittaa mestaruuden, kaupunkiin saadaan ehkä lukio, uusi jäähalli, ja kaikki muuttuu.

Mutta sitten tapahtuu jotain kamalaa, joka vaikuttaa kaikkiin kaupungin ihmisiin, jääkiekkojoukkueeseen, heidän perheisiinsä, ihan kaikkiin. Ihmisten pitää valita puolensa, eikä se ole nättiä.

Tämä oli hyvin toteava kertomus jääkiekon inhottavista lieveilmiöistä ja niiden syistä.

Tuntui, että luin Kiekkokaupunkia ainakin kolme kuukautta, mutta Goodreadsista tarkistin, että oikeasti vain kuukauden. Lukeminen oli jotenkin ihan sairaan hidasta, vaikka joka kerta kun tartuin kirjaan suunnilleen hihkuin sen äärellä. Tykkäsin tästä kirjasta ihan törkeän paljon, ottaen huomioon, että se tosiaan kertoi jääkiekosta.

Nyt hyllyssä odottaa Björnstad-sarjan toinen osa, Me vastaan te, joka on ilmeisesti vielä parempi kuin tämä eka osa. Voi vitsi kun saisi taas lukuvaihteen päälle, tosi raskasta kun uutuuskirjat pinoutuu hyllyyn, eikä vain saa luettua, vaikka haluaisikin. Myös bloggausvaihde olisi kiva saada tyrkättyä pois vapaalta. No, ehkä vielä joskus!

torstai 1. marraskuuta 2018

Toivoa sopii + Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Toivoa sopii (Patrick Melrosen tarina IV-V)
(Mother's Milk, At Last)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018

Lienee aluksi paikallaan vähän selitellä. Olen ollut jokseenkin poissaoleva bloggaaja viime kuukausina ja siihen on useita syitä ja osittain kyseessä on myös vahinko. Tai siis, että en ole missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä olla bloggaamatta, niin vain kävi. On kuitenkin ihan selkeitä syitä tälle kaikkoontumiselle.

Esimerkiksi se, että kesällä (eikä se nyt vieläkään ole mitenkään ohi (tai siis kesä on, jopa kaltaiseni kesänpitkittäjän on se ehkä näin marraskuussa myönnettävä)) kävin aika vakavaa keskustelua itseni kanssa siitä, miten haluan elää, haluanko kirjoittaa ylipäätään yhtään mitään, ja siinä tuoksinassa oli vaikea motivoitua bloggaamaankaan. Tuntui, että haluan ehkä sittenkin olla ihan yksityinen anonyymi itähelsinkiläinen ihminen, jonka ajatukset kaikesta ovat vain hänen omassa päässään ja kirjallisuusasiat keskittyvät pelkästään lukemisosastolle. Edelleen tuntuu vähän siltä, mutta ei enää ihan niin kohtalokkaalla ja lopullisella tavalla. Että bloggaus jatkunee, toisin sanoen.

Sitten oli se, että vaihdoin työpaikkaa. Tai siis työpistettä oikeastaan, saman työnantajan listoilla olen edelleen. Tämä ensimmäinen työkuukausi on ollut mielettömän hieno, mutta myös niin intensiivinen, jännittävä ja stressaava, että varsinkin aluksi lukeminen oli ihan mahdotonta kun olin niin kierroksilla koko ajan. Nyt alkaa vähän helpottaa, vaikka edelleen olen kyllä koko ajan ihan törkeän täpinöissäni. Bloggaamiseen tämä liittyy sikäli, että a) kirjoitan aika paljon kirjoista, ja b) ei ole riittänyt kärsivällisyys myöskään blogihommiin jos ei lukemiseenkaan.


No mutta asiaan! Luin Patrick Melrosen tarinan ensimmäiset osat keväällä ja odotin innolla viimeisten osien suomennoksia. Juoksin kirjan kirjastosta ja sitten katselin kuinka se pölyyntyi pöydällä, kun en vaan osannut tarttua siihen. Lopulta sain itseni ylipuhuttua lukemaan sillä, että luettuani kirjan voin katsoa HBO:lta Patrick Melrose -sarjan, jota olen myös odottanut ihan hulluna.

Kirjan ensimmäinen ja sarjan neljäs osa on nimeltään Äidin maito. Siinä Patrickista on tullut keski-ikäinen isähenkilö, jonka äiti tekee hidasta kuolemaa. Äiti haluaa testamentata koko Patrickin perinnön jo eläessään hieman epäilyttäville rummuttajahipeille. Sitten äiti haluaa, että Patrick auttaa häntä kuolemaan. Samaan aikaan Patrick kokee, että hänen vaimonsa on hylännyt hänet ja huolehtii vain lapsista. Tämä kaikki saa Patrickin tarttumaan pulloon oikein kaksin käsin. Tämä osa oli oikein hyvä. Tarina kulkee Patrickin pojan Robertin, vaimon Maryn ja Patrickin itsensä näkökulmasta, ja on todella kiinnostavaa, miten Patrick yrittää yhtä aikaa estää äitiään antamasta pois koko omaisuuttaan ja lakimiehenä ei voi olla tekemättä testamentista täysin pitävää. Myös Patrickin dokauskuvaukset ovat surkuhupaisuudessaan mielettömiä ja hänen molemmat poikansa ihania.

Viimeisessä kirjassa äiti on viimeinkin kuollut. Patrick on eronnut, ollut itsetuhoisuutensa vuoksi mielisairaalassa ja koettaa nyt taiteilla selvin päin läpi hautajaisten, joissa kokoontuu kirjasarjan henkilökaarti. Tämä kirja oli vähän tylsä, mutta samalla lohdullinen lopetus sarjalle.


Sitten pääsin viimein katsomaan sarjaa! Oooh, Benedict Cumberbatch! Ja olihan se oikein hyvä. Vähän ärsytti, miten huonosti näyttelijöiden ikääntyminen oli maskeerattu, tai sitten erityisesti Nicholas Prattin esittäjä ei vain osannut näytellä vanhempaa kuin on. Sarja on varsin uskollinen kirjoille, jos nyt ei lasketa sitä, että kirjat ovat eri järjestyksessä kuin sarjan osat. Patrickin isä on kirjoissa esitetty vielä huomattavasti julmempana ihmishirviönä kuin sarjassa, äidin luonnetta ei myöskään avata niin paljon kuin olisin halunnut. Sarjassa korostetaan selkeämmin Patrickin ongelmien juontumista lapsuuden hirmuisista kokemuksista, eikä Patrick ole niin pisteliään ilkeän hauska kuin kirjoissa. Mutta mitä siitä, tosi hieno sarja silti! Suosittelen!