perjantai 22. kesäkuuta 2018

Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
(What Alice Forgot)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


Olen lukenut kaikki suomennetut Moriartyt ja pitänyt niistä kovastikin. Moriartyn kaikissa kirjoissa on tuntuu olevan sellainen hauska rakenne, että on tapahtunut jotain, mutta lukijalle ei kerrota mitä. Hauskaa (tai en minä tiedä onko tämä kenenkään muun mielestä yhtään hauskaa, todennäköisesti tämä on kaikkien muiden mielestä vähintäänkin yhdentekevää, mutta ihan sama), huomasin, että Moriartyn ensimmäinen suomennettu kirja Hyvä aviomies on ollut ensimmäinen ikinä lukemani e-kirja. Jännää (no tämä nyt ei ainakaan ole kenenkään muun mielestä jännää) on, etten muista siitä yhtään mitään. En. Yhtään. Mitään. Mutta sinänsä kiva, että voin lukea sen joskus uudestaan ihan uutena kirjana.

Tässä kirjassa idea on se, että Alice herää pyörryttyään kuntosalilla ja on kadottanut kymmenen vuotta elämästään. Hänen viimeisissä muistikuvissaan hän on juuri mennyt naimisiin ihanan Nickin kanssa, ostanut vanhan ränsistyneen talon ja odottaa esikoistaan Rusinaa. Nyt hän yhtäkkiä herää tilanteessa, jossa hänellä on kolme lasta ja avioero, ja kaikki hänen läheisensä tuntuvat inhoavan häntä. Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut?

Luin kirjaa toooooodella kauan. Tuntui ettei se pääse millään vauhtiin. Kerran jo päätin, että ihan sama, antaa olla, ja jätin kirjan kesken, luin pari muuta e-kirjaa välissä, mutta sitten yhtenä päivänä ei oikein löytynyt muuta lukemista ja tartuin taas Aliceen. Ja lähtihän se sitten lopulta vetämään oikein hyvinkin.

Lukiessa heräsi kolme kysymystä:

  1. Miksi kukaan ei pakota Alicea lääkäriin?
    Alice viedään siis alussa kuntosalilta sairaalaan, mutta siellä hän valehtelee, että muisti on palautunut ja pääsee kotiin. Sen jälkeen kaikki läheiset vain antavat hänen olla. Se tuntuu ihan hullulta. Hänen annetaan huolehtia lapsistaan yksin, vaikka kaikki tajuavat, ettei hän edes muista koko lapsia. Mitä ihmettä? Ei kai kukaan aikuinen ihminen antaisi Alicen toimia noin?
  2. Eivätkö australialaiset naiset tosiaan käy töissä?
    Moriartyn parhaassa kirjassa Mustissa valkeissa valheissa kerrotaan myös tämmöisestä samanlaisesta koulumaailmasta, jossa äidit touhuavat aktiivisesti koulun tapahtumissa, eivätkä oikein ehdi töihinkään. En muista, oliko näin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa, mutta sekin kertoo lapsiperhe-elämästä. Tässä kirjassa joka tapauksessa Alice on kotiäiti, on ollut jo kymmenen vuotta, ja mitä ilmeisimmin kokenut suurta katkeruutta kun Nick tekee liikaa töitä eikä osallistu perheen puuhiin, mutta samalla Alice on niin ylikontrolloiva, ettei Nickillä ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään oikein. Tämä tuntuu tasa-arvoista perhe-elämää jo toisessa polvessa elävän ihmisen näkökulmasta aika pöljältä. Miksi Alice ei mene töihin ja anna Nickin tehdä puolia kotihommista? Kirjan perusteella tämmöinen 50-luvun malli ei kuulosta oikein kivalta parisuhteen kannalta, molemmat vetäytyvät poteroihinsa kytemään, sen sijaan, että vetäisivät yhtä köyttä samaan suuntaan.
  3. Mitä minä tein kymmenen vuotta sitten?
    Sitten tietenkin alkoi miettiä, missä minä kuvittelisin olevani, jos yhtäkkiä kymmenen vuotta häviäisi. Seurustelin Roscoen kanssa, asuimme yksiössä Munkkivuoressa, olin töissä kirjaston kirjansitomossa, kuuntelin töissä radiota ja haaveilin, samalla kun revin kirjoja palasiksi ja liimasin ehjäksi, kävin viikonloppuisin Kriittistä korkeakoulua, vietettiin vilkasta baarielämää ja olin muistaakseni tosi onnellinen. Suurimmat erot nykypäivään olivat ne, että äiti eli ja lasta ei ollut vielä edes suunnitelmissa. Jos nyt heräisin, äidin kuolema olisi tietysti hirveä järkytys, mutta muuten elämä on mennyt ihan hyvin. Olisin varmaan kohtuullisen tyytyväinen siihen, miten olen hoitanut hommat. Roscoe on edelleen komea ja hauska, joka ei kylläkään ole minun ansiotani, tämä koti on ihana, on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, työasiat ovat menneet hyvin, ja lapsikin on ihan paras. Tätä oli ihan kiva ajatella lukiessaan. Kaikki on oikeastaan tosi hyvin.

Vaikka kirjan lukeminen kesti kuukausia, pidin tästä lopulta aika paljonkin. Kirjassa käsitellään paitsi Alicen elämän perhe-elämän ongelmia, myös hänen sisarensa Elisabethin lapsettomuutta todella koskettavasti. Moriartyn kirjat ovat kaikki erittäin laadukasta viihdettä, jossa on vakavampi pohjavire. Toivottavasti näitä tulee lisää!

2 kommenttia:

  1. Mua häiritsi niin niin paljon just toi, ettei ketään vieny sitä muikkia lääkäriin! Se vei vähän pohjan koko kirjalta munsta.

    K

    VastaaPoista