tiistai 26. kesäkuuta 2018

Lincoln bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo)
Suom. Kaijamari Sivill
Siltala 2018

Kansi: Ilkka Kärkkäinen

Kuuntelin Lincoln in the Bardo äänikirjana suunnilleen vuosi sitten. Se oli todella hieno kokemus, vaikka en tajunnutkaan kirjasta juuri mitään, ja jo silloin arvelin, että saan ihan yhtä tuoreen lukukokemuksen sitten, eli nyt, kun luen kirjan ihan paperisena. Ja niin todella sain.

George Saunders voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Man Booker Pricen viime vuonna, ja ihan syystä. Tämä on ihan mielettömän hieno kirja!

Kirja koostuu pienistä katkelmista, joissa on toista sataa eri kertojaa. Osa on ilmeisesti ihan oikeita kirjasitaatteja, suurimman osan Saunders on keksinyt itse. Kirja kertoo presidentti Lincolnin pojan Willien kuolemasta, joka tapahtui kesken kuumimman sisällissodan tuoksinan. Lincoln suree Willietä aivan holtittomasti, jopa niin, että menee yöllä hautaholviin pitelemään ruumista sylissään. Tämän kaiken näkevät kuollut Willie, Hans Volmann, Roger Bevins III, pastori Everly Thomas ja kymmenet muut piinatut henget, jotka viettävät iäisyyttä hautausmaalla, bardossa, kuoleman jälkeisessä välitilassa, kaivaten elämää, epätietoisina siitä miksi ovat siellä missä ovat.

Hautausmaan henget kertovat kukin tyylillään tarinaansa, jotka ovat usein varsin surkeita. Kaikilla on jäänyt jotain kesken, joku asia painaa. Koska kirja koostuu todella monista eri näkökulmista, se välillä korostaa omaa epäluotettavuuttaan. Esimerkiksi Willien kuolinillan kuutamoa kuvataan eri lähteissä hyvin monin tavoin, samoin presidentti Lincolnin silmät ovat lähteestä riippuen harmaat, ruskeat, siniset tai vihreät.

Äänikirjaa kuunnellessa kirjan varsinainen tarina onnistui menemään ihan ohi, mutta nyt ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja voitti Bookerin. Todella humaani teos. Tykkäsin ihan mahdottomasti myös Saundersin novellikokoelmasta Joulukuun kymmenes, mutta pakko sanoa, että kyllä hänen eittämätön neroutensa huipentuu tässä romaanissa. Ihan itku meinasi lopussa tulla, kun niin kiinnyin etenkin Volmanniin ja Bevinsiin.

Toivottavasti Saunders kirjoittaa pian lisää, hän on nykyään ihan suosikkikirjailijalistani huipulla. Tässä odotellessa minulla on onneksi novellikokoelma Sotapuiston perikato vielä lukematta, jesjesjes! Tosin, koska lempikirjailijoilta on kiva hillota yhtä kirjaa lukemattomana, voi olla, että tämä lukematon Saunders saa pysyä lukemattomana.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Life

Daniel Espinosa 2017


Jotenkin olin saanut käsityksen, että Life olis oikein hyvä avaruusscifielokuva.

Olin ihan väärässä.

Elokuvassa on joukkio avaruusaseman tutkijoita löytää marsilaisen otuksen. Aluksi se on pikku söpöliini, sitten se alkaa ahmia tutkijoita vuoron perään. Niin aina. Plääh.

Eniten ärsyttivät seuraavat asiat:

  • Minusta on ihan perseestä, että avaruusolennot ovat lähes aina vaarallisia. Minusta on tosi tyhmää tehdä elokuvia, joissa vieras on aina tappava ja niistä on paras pysyä erossa ja eristää ne kauas meistä, varsinkin tässä maailmantilanteessa. Eikö kuitenkin olisi vähintään yhtä todennäköistä, että vieras olio olisikin luonteeltaan kiva, utelias, lämpöinen tai edes jotenkin neutraali? Niin kuin ET ja ALF.
  • Miksi elokuvien tutkijat ja astronautit ja muut sankarit ovat aina ihan dillejä? Jos on sovittu, ettei rikota laboratorion eristystä, niin miksi jonkun pitää aina mennä sooloilemaan? Luulisi, että tuon sortin duuneissa olisi ihan älyttömän tarkka koulutus siitä, että yhden voi uhrata jos se on kaikkien hyväksi. Oi, Derryn ranteeseen sattuu vähän, nyt unohdetaan kaikki säännöt ja syöksytään apuun! Näissä leffoissa ollaan aina valmiita laittamaan kaikki ihmiset ja koko vuosien tutkimustyön vaaraan, että saadaan yksi uhkarohkea pöljä pelastettua. En ymmärrä!
  • Tutkijat hengittivät ja huutelivat tilassa, josta edellisessä kohtauksessa poistettiin ilma. Ei yhtään realistista!

Yleensä ahdistun avaruuselokuvista ja pelkään niitä kovasti, pahin painajaiseni olisi joutua avaruusalukseen keskelle tyhjyyttä, varsinkin jos siellä joutuisi olemaan tuollaisten diletanttien kanssa. Tässä en kuitenkaan edes ahdistunut, kun leffa oli niin typerä. Ainoa myönteinen asia oli jokseenkin persoonallinen loppukohtaus. Siitä vähän yllätyin. Muuten oli ihan tosi tyhmä elokuva.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
(What Alice Forgot)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


Olen lukenut kaikki suomennetut Moriartyt ja pitänyt niistä kovastikin. Moriartyn kaikissa kirjoissa on tuntuu olevan sellainen hauska rakenne, että on tapahtunut jotain, mutta lukijalle ei kerrota mitä. Hauskaa (tai en minä tiedä onko tämä kenenkään muun mielestä yhtään hauskaa, todennäköisesti tämä on kaikkien muiden mielestä vähintäänkin yhdentekevää, mutta ihan sama), huomasin, että Moriartyn ensimmäinen suomennettu kirja Hyvä aviomies on ollut ensimmäinen ikinä lukemani e-kirja. Jännää (no tämä nyt ei ainakaan ole kenenkään muun mielestä jännää) on, etten muista siitä yhtään mitään. En. Yhtään. Mitään. Mutta sinänsä kiva, että voin lukea sen joskus uudestaan ihan uutena kirjana.

Tässä kirjassa idea on se, että Alice herää pyörryttyään kuntosalilla ja on kadottanut kymmenen vuotta elämästään. Hänen viimeisissä muistikuvissaan hän on juuri mennyt naimisiin ihanan Nickin kanssa, ostanut vanhan ränsistyneen talon ja odottaa esikoistaan Rusinaa. Nyt hän yhtäkkiä herää tilanteessa, jossa hänellä on kolme lasta ja avioero, ja kaikki hänen läheisensä tuntuvat inhoavan häntä. Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut?

Luin kirjaa toooooodella kauan. Tuntui ettei se pääse millään vauhtiin. Kerran jo päätin, että ihan sama, antaa olla, ja jätin kirjan kesken, luin pari muuta e-kirjaa välissä, mutta sitten yhtenä päivänä ei oikein löytynyt muuta lukemista ja tartuin taas Aliceen. Ja lähtihän se sitten lopulta vetämään oikein hyvinkin.

Lukiessa heräsi kolme kysymystä:

  1. Miksi kukaan ei pakota Alicea lääkäriin?
    Alice viedään siis alussa kuntosalilta sairaalaan, mutta siellä hän valehtelee, että muisti on palautunut ja pääsee kotiin. Sen jälkeen kaikki läheiset vain antavat hänen olla. Se tuntuu ihan hullulta. Hänen annetaan huolehtia lapsistaan yksin, vaikka kaikki tajuavat, ettei hän edes muista koko lapsia. Mitä ihmettä? Ei kai kukaan aikuinen ihminen antaisi Alicen toimia noin?
  2. Eivätkö australialaiset naiset tosiaan käy töissä?
    Moriartyn parhaassa kirjassa Mustissa valkeissa valheissa kerrotaan myös tämmöisestä samanlaisesta koulumaailmasta, jossa äidit touhuavat aktiivisesti koulun tapahtumissa, eivätkä oikein ehdi töihinkään. En muista, oliko näin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa, mutta sekin kertoo lapsiperhe-elämästä. Tässä kirjassa joka tapauksessa Alice on kotiäiti, on ollut jo kymmenen vuotta, ja mitä ilmeisimmin kokenut suurta katkeruutta kun Nick tekee liikaa töitä eikä osallistu perheen puuhiin, mutta samalla Alice on niin ylikontrolloiva, ettei Nickillä ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään oikein. Tämä tuntuu tasa-arvoista perhe-elämää jo toisessa polvessa elävän ihmisen näkökulmasta aika pöljältä. Miksi Alice ei mene töihin ja anna Nickin tehdä puolia kotihommista? Kirjan perusteella tämmöinen 50-luvun malli ei kuulosta oikein kivalta parisuhteen kannalta, molemmat vetäytyvät poteroihinsa kytemään, sen sijaan, että vetäisivät yhtä köyttä samaan suuntaan.
  3. Mitä minä tein kymmenen vuotta sitten?
    Sitten tietenkin alkoi miettiä, missä minä kuvittelisin olevani, jos yhtäkkiä kymmenen vuotta häviäisi. Seurustelin Roscoen kanssa, asuimme yksiössä Munkkivuoressa, olin töissä kirjaston kirjansitomossa, kuuntelin töissä radiota ja haaveilin, samalla kun revin kirjoja palasiksi ja liimasin ehjäksi, kävin viikonloppuisin Kriittistä korkeakoulua, vietettiin vilkasta baarielämää ja olin muistaakseni tosi onnellinen. Suurimmat erot nykypäivään olivat ne, että äiti eli ja lasta ei ollut vielä edes suunnitelmissa. Jos nyt heräisin, äidin kuolema olisi tietysti hirveä järkytys, mutta muuten elämä on mennyt ihan hyvin. Olisin varmaan kohtuullisen tyytyväinen siihen, miten olen hoitanut hommat. Roscoe on edelleen komea ja hauska, joka ei kylläkään ole minun ansiotani, tämä koti on ihana, on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, työasiat ovat menneet hyvin, ja lapsikin on ihan paras. Tätä oli ihan kiva ajatella lukiessaan. Kaikki on oikeastaan tosi hyvin.

Vaikka kirjan lukeminen kesti kuukausia, pidin tästä lopulta aika paljonkin. Kirjassa käsitellään paitsi Alicen elämän perhe-elämän ongelmia, myös hänen sisarensa Elisabethin lapsettomuutta todella koskettavasti. Moriartyn kirjat ovat kaikki erittäin laadukasta viihdettä, jossa on vakavampi pohjavire. Toivottavasti näitä tulee lisää!

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
(Grief is the Thing with Feathers)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018


Tämmöisen kirjan haluaisin osata kirjoittaa itse.
  1. Kirjan nimi on täydellinen. Se on kaunis ja samalla kertoo kirjasta kaiken.
  2. Kirja on 119 sivua pitkä, eikä siinä ole yhtään liikaa tai liian vähän.
  3. Kirja on yhtä aikaa sydäntä raapivan surullinen, hassu, kevyt ja vakava.
Surulla on sulkapeite kertoo perheestä, jonka äiti yllättäen kuolee. Surusta höpsähtänyt taiteilijaisä jää yksin kahden pojan kanssa ja heille muuttaa varis. Perhe yrittää selvitä äidin kuolemasta joko variksen avulla tai siitä huolimatta.

Eipä siitä sen enempää, lyhyestä virsi kaunis. Todella hieno pieni kirja, jonka voisi lukea monta kertaa. Taidan ostaa omaan hyllyyn.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Hell or High Water

David Mackenzie 2016

Kuva

Tuijotin leffakotelon kantta kulmat kurtussa töissä tovin enkä millään keksinyt, minkä ihmeen takia olisin varannut tämmöisen elokuvan. Tässä ei ole yhtään mitään, mikä minua kutsuisi. Chris Pine on Hollywoodin suurten Chrisien* joukossa se, josta en pidä, ja tämmöinen rikoslänkkärigenre ei tosiaan ole minun juttuni.

Sitten muistin, että ai niin. Varasin Hell or High Waterin kerran yöllä, kun ystävät olivat meillä istumassa iltaa ja kehuivat tämän olevan viime vuosien parhaita elokuvia. Pyöräytin silmiäni ja huokasin. Kai se pitää sitten katsoa.

Ja hyvä että katsoin.

Elokuva kertoo texasilaisista veljeksistä, joiden äiti on kuollut, ja nyt he ryöstävät pankkeja. Toby (Chris Pine) on eronnut isä, Tanner (Ben Foster) on juuri päässyt vankilasta. Heidän peräänsä lähtee kaksi Texas Rangeria, joiden suhde perustuu siihen, että toinen on alkuperäisiä amerikkalaisia ja toinen rasisti.

Tämähän kuulostaa aika peruspertsalta. Leffan loputtua tuumimme molemmat Roscoen kanssa, että olihan se ihan hieno, mutta ei tästä kyllä mitään mieleen jää. Mutta. Nyt seuraavana päivänä olen vähän eri mieltä. Itse asiassa elokuva jäi mietityttämään aika paljonkin. Veljesten syyt pankkiryöstöihin on motivoitu hienosti. Periytyvä köyhyys ja väkivaltaisuus on iso ongelma, jota tämä elokuva kuvaa hyvin. Lisäksi elokuva on erittäin hyvin näytelty ja todella hyvän näköinen.

Suunnittelemme pidempää matkaa Ameriikkaan jossain vaiheessa ja leffaa katsoessa mietin ääneen sitä, miten pelottavalta se maa tuntuu. Käsitykseni Amerikasta perustuu luonnollisesti lähinnä elokuviin ja kirjoihin, ja niiden perusteella jokaisella amerikkalaisella on vyön alla ase, eivätkä he epäröi käyttää sitä. Tietenkin tämä on ihan liioiteltua. Käsittääkseni Amerikassa ammutaan aika vähän suomalaisrouvia, tai edes suomalaisrouvien miespuolisia perheenjäseniä, mutta silti. Hurjaa.

Vielä pitää tästä leffasta sanoa, että Chris Pine oli itse asiassa ihan ookoo. Hänellä on ihan liian kauniit kasvot, että hän saa tosiaan näytellä kaksin käsin pärjätäkseen enkelinä ihmisten näköisten ihmisten keskellä, mutta kyllä hän tässä pärjää oikein hyvin.

* Suosikkini on tietysti Chris Pratt, kuten kaikkien muidenkin Chrisien. Kakkosena tulee Hemsworth. Ja lisäksi, inhoan alaviitteitä blogiteksteissä. On tosi rasittavaa kelata tekstiä eestaas lukiessa. Joten sori tästä, en ota tavaksi.