sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan rakkaustarina + Vuosisadan rakkaussota

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1978


Ebba Witt-Branttström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018


Havahduin keskusteluun Ebba Witt-Branttströmin teoksesta Vuosisadan rakkaussota ja sitä innoittaanesta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Varsinainen havahtuminen oli se, etten tosiaan ollut lukenut Tikkasen kirjaa, ja päätin oikaista tämän erheen heti.

Niin kuin varmaan kaikki suomalaiset vähänkään kulttuuria seuranneet ihmiset, tiedän kyllä ketä ovat Märta ja Henrik Tikkanen, vaikka Henrik poistuikin keskuudestamme jo varhaislapsuudessani. Vuosisadan rakkaustarina on avainteos, runokirja Tikkasten rakkaustarinasta, joka ei ole kovin kaunis kuva. Aluksi tuli vähän höhlän tirkistelevä olo, mutta Tikkasen kirja on kuitenkin jotenkin niin rehellinen ja aito, ettei sen edessä voi kuin polvistua ihailemaan.

Tikkasten liitto oli molempien lähteiden mukaan aika kauhea, onhan Henrikkin kirjoittanut tästä suhteesta avainkirjallisuutta. Henrikin alkoholismi ja muu sekoilu varjosti kaikkea. Märta kuvaa Henrikin juopottelua todella karusti, samoin Henrikin uskottomuutta ja yleistä sikailua. Kaiken alla on kuitenkin nähtävissä rakkaus, enkä sinänsä kirjan luettuani ihmettele, miksi Märta pysyi Henrikin kanssa tämän kuolemaan asti. Jäi tunne, että kyseessä oli kahden taiteilijan liitto, jossa toinen oli vakavasti sairastunut alkoholismiin. Lisäksi Märta kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan, epäreilusta asetelmasta, jossa toinen joutuu kirjoittamaan öisin hoidettuaan ensin perheen ja työt, ja toisen taide saa kävellä kaiken päältä, röhnöttää sikakännissä kaiken yllä, vain siksi, että toinen sattuu olemaan mies.

Erittäin hieno kirja toisin sanoen.

Sitten jokunen viikko Tikkasen jälkeen sain varauksesta Witt-Branttströmin kirjan, josta on ollut suuri kohu etenkin Ruotsissa. Ilmeisesti Witt-Branttström ja hänen ex-miehensä Horace Engdahl ovat Ruotsissa isoja julkkiksia. He ovat molemmat kirjallisuuden tutkijoita, Engdahl on Ruotsin akatemian entinen sihteeri, ja Witt-Branttström kuuluisa feministi. Minä en tiennyt heistä kummastakaan mitään, ennen kuin luin Vuosisadan rakkaussodan. Kirjassa ei toki missään sanota, että kyseessä olisi avainteos, mutta koska kirja viittaa niin suoraan Tikkasen kirjaan, ja myös lehtijuttujen perusteella, rohkenen tulkita teosta niin.

Myös rakkaussota on runoteos. Siinä mies ja nainen keskustelevat, tai no, tappelevat verisesti rakkautensa raunioilla. Pakko sanoa, että en tykännyt. Kirja on varsin monotonista toisen haukkumista alusta loppuun, joskin selväksi tulee, että kyseessä on kaksi sivistynyttä ihmistä. Jäi tunne, että kyseessä on eronneen naisen kosto, jossa halutaan esittää entinen puoliso todella visvaisena tyyppinä. Kirjan perusteella tarinan mies on kauhea vaimonhakkaaja, sovinisti ja nettipornoakin kuluu, naista sen sijaan ei esitetä kovinkaan raadollisessa valossa. Poissa on kaikki Tikkasten tarinan rakosista edelleen pilkottava lämpö ja yritys ymmärtää toista. Tämä on kylmää luettavaa. Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin tiennyt Witt-Branttströmistä ja Engdahlista jotain ennalta, jos olisin pitänyt heistä tai arvostanut heitä ennen tätä, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä.

Jännäksi lukukokemus muuttui siinä vaiheessa, kun pari päivää suljettuani kirjan Horace Engdahl otti ison roolin Ruotsin akatemiaa koskevassa kohussa, ja sen perusteella ei ole vaikea uskoa, etteikö kirja kuvaisi juuri häntä. Kovin avarakatseinen ja mukava ihminen ei taida olla hän. Loppujen lopuksi olen iloinen, että luin tämänkin kirjan, vaikkei se kovin myönteinen kokemus ollutkaan.

Ja lisäksi, näin ulkopuolelta, voisi ehkä ajatella, että kirjoittavat naiset ovat onnellisempia sellaisten ihmisten rinnalla, jotka ovat ihan eri alalla. Säästyisi paljolta kilpailulta ja sekoilulta. Mutta eihän sitä aina voi valita keneen rakastuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyppy ajassa

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa
(A Wrinkle in Time, 1962)
Suom. Katri Yli-Viikari
WSOY 2018


Koko lukemisen ajan mietin sitä, miksi tämän kirjan nimi on Hyppy ajassa, eikä Ryppy ajassa, kuten kirjaimellinen käännös olisi. Olisin paljon mieluummin lukenut rypystä kuin hypystä. Ehkä ryppy ei sitten ole niin hienostunut sana kuin hyppy. Tai jotain. No kumminkin.

Hyppy ajassa on lapsille suunnattu palkittu scifi-fantasia-klassikko. Myönnetään, että kiinnostuin kirjasta vasta kun näin Reese Witherspoonin mainostavan kirjaan perustuvaa leffaa Instassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös.

Meg Murrylla ei mene kovin hyvin. Koulussa hän joutuu jatkuvasti hankaluuksiin, isä on kadonnut ja ulkona myrskyää. Tämä kirja alkaa ihan oikeasti, että "Oli synkkä ja myrskyinen yö", mistä tulin kovin iloiseksi. Megillä on tutkijaäiti, kaksoisveljet ja erikoinen pikkuveli Charles Wallace, joka pystyy aistimaan mitä Meg ja äiti ajattelevat. Sitten myrskyisenä yönä Meg, äiti ja Charles Wallace istuvat keittiössä juomassa kaakaota, kun ihmeellinen rouva Kummoinen ilmestyy paikalle.

Myöhemmin tutustutaan myös rouva Kummoisen kavereihin rouva Kumpaiseen ja rouva Keniin, sekä Megin koulukaveriin Calviniin, jolla on myös outoja kykyjä. Oudot rouvat kertovat Megille, Charles Wallacelle ja Calvinille tesseraktista, jolla voi hyppiä ajassa. Tai luoda rypyn aikaan, ehkä ennemminkin. Ja sitten lapset lähtevät rouvien kanssa etsimään Megin isää avaruudesta.

Tavallaan tämä oli erittäin mukava lukukokemus. Hyvin nopealukuinen, vauhdikas ja paikoin aika yllättäväkin. Haluan tässä vaiheessa painottaa, että pidin kirjasta kyllä, ennen kuin seuraavaksi luettelen muutamia ärsyttäviä juttuja. Minä jotenkin tykkään luetteloista.

  • Miksi Megillä ja Charles Wallacella piti olla kaksoisveljet, kun heillä ei ollut mitään roolia koko hommassa? Nykypäivänä heidät olisi varmasti editoitu pois. Ehkäpä heillä on isompi rooli muissa sarjan kirjoissa, joita ei ole suomennettu, mutta tässä he olivat kyllä ihan turhia.
  • Miksi tässä koko ajan puhutaan hyppäämisestä ajassa, kun itse asiassa minusta he hyppäsivät paikasta toiseen lähes samassa ajassa?
  • Miksi aina kaikissa kirjoissa pitää lähettää pienet lapset yksin pelastamaan maailma? Ihan älytön konsepti! Tosin tässä ainakin George Wallace ja Calvin ovat poikkeusyksilöitä, mutta Meg on ehkä vähän matemaattisempi kuin normaali lapsi, mutta muuten aika perustyttö.
  • Aina vähän hätkähdän, kun kirjoissa on yllättävää kristillisyyttä. Tässäkin puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, joka tuntuu varsinkin scifissä erikoiselta, ja silti sitä juuri sieltä tuntuu yllättävän usein löytyvän. Tai ehkäpä se vain pistää silmään scifissä ja fantasiassa, kun niiden jotenkin olettaisi olevan erillään uskonnollisuudesta. En minä tiedä.
  • Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvelinkin.

Ja luodakseni hampurilaismallin, kerrotaan tässä nyt vielä, että pidin kovasti Megistä ja George Wallacesta, avaruuden tyypit olivat hauskoja, erityisesti Eläin-täti, ja jotenkin Megin ja Calvinin hienostuneesti kuvattu teiniromanssi oli myös aika hemppis. Tarina on kestänyt aikaa oikein hyvin. Aion katsoa leffankin, kun sen joskus saan käsiini, koska siinä on paitsi Reese Witherspoon ja Oprah, myös Zach Kalifianakis.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lady Bird

Greta Gerwig 2017


Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä ja päätin sen kunniaksi viedä itse itseni elokuviin ennen työvuoroa.

Lady Bird on viimeistä vuotta high schoolissa. Lady Birdin oikea nimi on Christine, mutta hän ei pidä siitä. Hän asuu Sacramentossa temperamenttisen äitinsä, vähän masentuneen isänsä, veljensä Miguelin ja tämän tyttöystävän Shellyn kanssa.

Lady Bird on ihana elokuva tytön ja äidin suhteesta, johon varmaan samaistuu aika moni sellainen ihminen, joka on joskus ollut tyttö ja jolla on joskus ollut äiti. Omakin äitini oli aika suuri luonne, mikä on toki ihmiselle sekä kirous että siunaus, ja vanhemmiten huomaan monin tavoin muistuttavani häntä. Elokuva kuvaa Lady Birdin viimeistä high school -vuotta ja yliopiston alkua. Siihen kuuluu sellaisia juttuja, mitä yleensä 17–18-vuotiaana touhutaan, rakastumista, ystävyyssotkuja, bileitä, tappelua äidin kanssa, ajokortti, oman paikan etsimistä maailmassa.

Minusta Lady Birdin tarina käsitteli aika paljon sitä, pitääkö ihmisen tyytyä siihen mitä on annettu, vai saako haluta jotain ihan muuta. Miten paljon uhrauksia lapsi voi vaatia vanhemmiltaan? Lady Bird haluaa kouluun itärannikolle, vaikka lähiyliopisto olisi paljon halvempi, ja perhe on köyhä. Onko oikein pyytää sellaista? Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kysymys Suomessakin, missä käsittääkseni humanististen aineiden opiskelu on vähentynyt huimasti. Se liittynee siihen, että koska yhteiskunta on niin epävarma, nuoret eivät enää uskalla opiskella aineita, joista työllistyminen on epävarmaa. Olen hirvittävän onnellinen, että silloin kun minä mietin opiskeluvalintoja, kukaan, edes temperamenttinen äitini, ei kehottanut miettimään sitä, millä aion elää, vaan tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, kunhan teen sen kunnolla.

Elokuvassa oli ihana kohta, jossa Lady Bird lilluu koulun suosituimman tytön Jennan uima-altaassa ja puhuu siitä, miten lähtee kohta mahdollisimman kauas. Ja Jenna on, että hän aikoo kyllä pysyä Sacramentossa ja hänen lapsensa menevät samaan kouluun jossa he ovat. Lady Bird näyttää tyrmistyneeltä, ja ehdottaa, että voisithan muuttaa edes San Franciscoon, johon Jenna on, että en tykkää kukkuloista. Koska niin justiinsa. Saa olla myös tyytyväinen juuri siellä missä on. Ei kaikkien tarvitse haluta taiteilijaksi New Yorkiin, eikä siitä mitään tulisikaan, jos kaikki haluaisivat. Luulen, että ihminen on onnellisimmillaan kun on tyytyväinen juuri siellä missä on.

Lady Bird on hauska ja viisas elokuva nuoruudesta, tippa linssissä tulin elokuvista. Ihan todella hieno syntymäpäivälahja itselleni, kiitos vain. Minä se kyllä osaan ostaa itselleni lahjoja!

torstai 5. huhtikuuta 2018

Isäni Toni Erdmann

(Toni Erdmann)
Maren Ade 2016

Kuva

Olin odottanut tämän elokuvan katsomista aivan tohkeissani, mutta nyt sen nähtyäni olen vähän, että häh.

Odotukset:

  • Viisi tähteä Hesarissa. "Tämä komedia on yksi vuoden puhutuimpia elokuvia maa­ilmalla. On helppo nähdä, miksi elokuvaa rakastetaan."
  • Työkaverin vilpittömät kehut.
  • Kuvittelin, että kyseessä on sydämellinen musta komedia eksentrisestä isästä, jonka nimi on Toni Erdmann.


Todellisuus:

  • Isän nimi ei ole Toni Erdmann, vaan Winfried.
  • Kyseessä on musta komedia eksentrisestä isästä, mutta minusta ei niin kovinkaan sydämellinen, vaan enemmänkin synkeä ja monin paikoin ahdistava.


Elokuva kertoo isästä, joka on luonteeltaan suuri hupsuttelija ja tykkää tehdä hauskoja käytännön piloja kaikille. Hänellä on aikuinen tytär, Ines, joka työskentelee konsulttina Bukarestissa. Winfriedin rakas koira kuolee ja hän saa kipinän lähteä yllätysmoikkaamaan Inestä. Inesillä on kuitenkin meneillään tosi stressaavat työkuviot, joita isä sekoittaa, ja lopulta isä lähtee vähän nihkeissä tunnelmissa kotiin.

Vai lähteekö? No ei lähde. Isä ilmestyy takaisin omituisena Toni Erdmannina, jolla on oudot hampaat ja hullu tukka, ja joka tuhoaa kaikki Inesin sosiaaliset tilanteet pakkautumalla niihin milloin mitäkin juttua suoltaen. Isän käytännön pila on niin loputon, että sitä tuijottaa monttu auki.

Ei tämä minusta huono elokuva ollut. Tulen varmaan muistamaan tämän kokemuksen kauemmin kuin monet. Ongelma kohdallani oli päähenkilö Ines, joka on ihan todella vastenmielinen ihminen. Hän työskentelee öljy-yhtiön konsulttina, joka on palkattu firmaan tekemään likainen työ pomon puolesta. Hän esittää firmalle rankat henkilöstöleikkaukset niin, ettei muka ole muuta vaihtoehtoa. Muutenkin hän on niin lukossa itsensä kanssa ja kohtelee ihmisiä todella huonosti, etten oikeastaan haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa edes tämän elokuvan vertaa. Silti, Ines on kieltämättä hieno hahmo, varsinkin hyvin päinvastaisen isänsä vastaparina.

Ehkä Inesistä johtuen minusta elokuva oli ahdistava ja synkkä. En ymmärrä, miten ihmiset voivat elää noin. Tai no, varmaan siitä maksetaan paljon rahaa, mutta silti. Olen niin huono motivoitumaan rahasta, etten silti ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että Inesin kautta kritisoitiin juuri sellaista elämää jota hän eli, mutta minä en oikeastaan halua katsoa hänenlaisistaan ihmisistä edes elokuvia.

Winfriediähän nyt sinänsä ei voi kuin rakastaa. Elokuva ottaa loppupuolella niin hullumaisia kierroksia, että annoin melkein Inesinkin anteeksi, rakastanhan absurdia, mutta en kuitenkaan ihan. Nauroin kyllä ja hihkuin kauhistuneena käsi suun edessä, että ei helvetti voi olla tottakaan enää, mutta silti, tästä kaikesta huolimatta jotenkin sisimmässäni olen pettynyt. Lisäksi, kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia on ihan järkyttävän pitkä aika. Tätä leffaa olisi voinut lyhentää helposti ainakin puoli tuntia, jopa tunnin. Mutta toisaalta, ehkä holtiton pituus sopi tähän ihan hulluun elokuvaan.

Hesarin sitaattiin voisin vielä vastata, että kyllä, minunkin on helppo ymmärtää, miksi tämä elokuva on ollut vuoden puhutuin ja miksi tätä rakastetaan, mutta minä en valitettavasti rakkauteen asti pystynyt. Sori siitä.