lauantai 31. maaliskuuta 2018

E-kirjastolliset toimenpiteet

Olen suorittanut e-kirjastollisia manööverejä tässä pääsiäisen kunniaksi. En tiedä miksi tämä ketään kiinnostaisi, mutta itse olette itsestänne vastuussa.

Ensin lopetin Audiblen tilauksen. Olen viime aikoina kuunnellut melko vähän ja äänikirjoja ja creditejä on päässyt kertymään. Nyt ostin kaikille crediteillä äänikirjoja ja lopetin koko homman. Audiblessa on se kiva, että vaikka lopettaa kuukausimaksun, saa silti pitää kaiken ostamansa. Tai itse asiassa, olisihan se vähän outoakin, että jos et anna meille joka kuukausi rahaa, viemme kaiken jo maksamasi, hahahaha! Niin että ehkä siitä ei tarvitsisi olla niin kovin kiitollinen, minähän tosiaan olen maksanut niistä kirjoista. No joo, mutta se on tämä minun vähään tyytyväinen persoonani se.

Vasta lopettaessani Audiblen huomasin, että olisin voinut muuttaa tilaukseni sellaiseksi, että saan creditin vain joka toinen kuukausi. Jos (ja todennäköisesti kun) palaan Audibleen, otan varmaan sellaisen membershipin. Tuntui jotenkin kurjalta jättää kovasti tykkäämäni Audible, joten kirjoitin heille eroamiskaavakkeeseen tunteikkaan selityksen lähtöni syistä ja lupasin tulla pian takaisin. Toivottavasti he eivät nyt suutu. Sen lisäksi että persoonani on vähään tyytyväinen, se myös suhtautuu tunteellisesti tavaroihin ja palveluihin.

Sitten liityin Bookbeatiin. Ajattelin, että voisin välillä kokeilla suomenkielisiä äänikirjoja ja testata, olisiko Bookbeatin e-kirjasysteemi parempi kuin Elisa Kirjan. Selvitin parissa minuutissa, että aika samanlainen on, paitsi että fontin voi vaihtaa, mikä on tavallaan ihan kiva. Toivoisin vain kovasti kaikkiin e-kirja-appiksiin semmoista ominaisuutta, että sivua voisi kääntää puhelimen volume-nappulasta. Luin aikoinaan Donna Tartin Tiklin Googlen Play Booksin kautta, ja siellä se toimii. Tosi kätevää, koska puhelimen ruutu on niin pieni, että sivua saa kääntää päntiönään, ja on paljon kivempaa, jos sen voi hoitaa painamalla sormella, kuin liikuttamalla koko kättä. Miksiköhän tätä ei tunnuta tajuavan muissa e-kirjapalveluissa?

Siirryin testaamaan Bookbeatia koska:
  1. Haluan testata onko suomeksi kuunteleminen helpompaa kuin enkuksi, pysynkö paremmin kärryillä, voinko kuunnella hankalampia äänikirjoja.
  2. Samaa Bookbeat-tiliä voi käyttää useammalla laitteella ja näin Pallas Kanelikakkukin pääsee kuuntelemaan äänikirjoja niin paljon kuin jaksaa.
  3. Ei ne samassa paketissa tulevat e-kirjatkaan haittaa.

Mutta. Näin äkkiseltään tuntuu, että olen jo lukenut suurimman osan minua kiinnostavista kirjoista Bookbeatin valikoimissa. Kirjatarjonta tuntuu jotenkin hyvin suppealta, varsinkin kun olen tottunut siihen, että Audiblesta löytyy KAIKKI. Luulen, että tässä saattaa käydä niin kuin Viaplayn kanssa, että ensin on, että oh sweet baby jesus, täällä on kaikki mahtavimmat uudet elokuvat, mutta sitten kun on katsonut kolme elokuvaa, tajuaa, että siinä kaikki, niiden kolmen alla ammottaa synkkä tyhjyys.

No, mutta onneksi Bookbeatinkin voi lopettaa jos niikseen tulee, ja palata vaikka Audibleen, mutta kokeillaan nyt avoimin mielin!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018


Olin lukenut jo ennen kirjan ilmestymistä Yhdestä, mutta ajattelin, että a) ei kiinnosta tekotaiteelliset runoromaanit, ja b) ei kiinnosta siamilaiset kaksoset, liian sosiaalipornoa minulle. Onneksi nappasin kirjan töistä käteen, koska olinpa taas ennakkoluuloinen ja väärässä.

Kirja kertoo Tippistä ja Gracesta, jotka ovat siis siamilaiset kaksoset. Heillä on omat ylävartalot, omat kädet, mutta vain yksi lantio ja kaksi jalkaa. He ovat kuusitoista ja perheellä ei riitä enää raha pitää heitä kotikoulussa. He pelkäävät muiden tuijotusta ja ihmettelyä, mutta saavatkin ystäviä.

En tiedä, jotenkin pelkäsin, että kirjaa lukemalla osallistun juuri siihen, mitä Tippi ja Grace ovat koko ikänsä pakoilleet. Että lukemalla tirkistelen. Mutta hyvin pian kirjaa lukiessa unohtaa, että Tippi ja Grace ovat kiinni toisissaan, he ovat kuitenkin kaksi eri ihmistä. Kaksi teinityttöä, joilla on rakastava perhe, alkoholisti-isä, rahaongelmia, pikkusisko Lohikäärme, ihastuksia, mutta aina sisko vierellä.

Kirja on kirjoitettu proosarunomuotoon, jonka funktio ei ihan auennut minulle. Tai no, kirjaa oli ihan todella nopea ja helppo lukea, kun tekstiä per sivu oli merkittävästi vähemmän kuin tavallisesti. Yli 400 sivua hurahti parissa tunnissa. Tämä voisi mennä melkein selkokirjasta, vaikka helppolukuisuuden vastapainona on aika painava sisältö. Tykkäsin kyllä lukea tätä muotoa, ei siinä mitään, enkä tiedä miksi kirjaa ei voisi kirjoittaa juuri näin, kyllä voi, ja saa, joten mitäpä tässä jauhamaan.

Tämä on siis nuorten kirja, ja toivon, että nuorisolaisten kiinnostus siamilaisiin kaksosiin saa heidät ylittämään ahdistuksen runomuodosta, koska tämä oli ihan tosi hieno ja kaunis tarina siskoudesta, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Ja kyllä tämä sopii aikuisenkin käteen mainiosti.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
(Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018


Tämä oli ihana ihana kirja! Paras pitkään aikaan. Lyhyesti tätä voisi kuvailla esimerkiksi niin, että jos Bridget Jones ja Silta-sarjan Saga Norén olisi laitettu samaan purkkiin ja ravistettu, sellainen on Eleanor Oliphant.

Eleanor on aivan hämmentävän hieno hahmo. Alusta asti on selvää, että hän elää hyvin yksin. Hän käy töissä, puhuu kerran viikossa äidin kanssa, jonka kanssa suhde on selvästi vähintäänkin outo, ja viikonloppuisin hän käy Tescossa, ostaa pizzan ja loppuajan juo votkaa. Hänellä on järkevät kengät, järkevä kampaus ja naamassa suuri palovamma. Hän on sosiaalisesti hyvin kömpelö, mutta hänen mielestään enimmäkseen muut eivät oikein osaa käyttäytyä. Tästä kaikesta huolimatta Eleanor on hyvin reipas eikä ollenkaan uhri.

Oi Eleanor. Oi oi oi.

Tämä kirja on hillittömän hauska, pohjattoman surullinen ja vieläpä tosi jännittävä. Pitkästä aikaa oikein huolella kiukutti, kun piti elää muuta elämää, eikä saanut kuluttaa kaikkia hetkiä Eleanorin kanssa sohvan nurkassa. Ihan kiemurtelin tuskasta Eleanorin salaisuuksia selvittäessäni. Siis sellaisesta ihanasta tuskasta, ettei malttaisi odottaa, että saa selville mistä on kyse. Tätä kirjaa oli aivan todella kivaa lukea.

Tästä kirjasta on blogattu ja kirjoitettu viime aikoina ihan älyttömästi, mutta enpä voi muuta kuin liittyä Eleanoria ylistävään kuoroon. Ihana ihana ihana Eleanor.

Käviköhän tästä nyt riittävästi ilmi, että pidin tästä kirjasta tosi paljon? No etten nyt vaikuta ihan vössykältä, sellaisen kritiikin voisin esittää, että kansi on minusta aika ankea, ja lisäksi tuo tekstin pinkki väri vie lukijan odotukset vähän turhaan viihdekirjallisuuteen. Eleanor on toki tosi viihdyttävä, mutta ei minusta genrekirjallisuutta kumminkaan. Enkunkielisessä versiossa teksti on mustalla, joka näyttää minun silmääni paljon kivemmalta. Toisaalta, minusta pinkki on harvoin oikeassa paikassa yhtään missään, joten vika saattaa olla minussakin. Ja suomennettu nimikin siinä mielessä huonompi kuin ulukomaalainen, että Eleanor Oliphant on paljon hauskempi kuin pelkkä Eleanor. Mutta ei muuta! Pikku vikoja! Aivan nimellisiä! Makuasioita suorastaan!

torstai 22. maaliskuuta 2018

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Hannaleena Hauru 2017

Kuva

Olen näköjään joskus kuukausia sitten tehnyt luonnoksen bloggeriin, jossa on vain otsikko. No kiitti minä. Toiveikkaana tulin tänne, että olenkohan kirjoittanut jonkun pitkän ja nerokkaan analyysin tästä ihanasta elokuvasta, ja paskat, ihan tyhjä laatikko oli vastassa. Minä se olen kyllä just tommonen.

No mutta, sanotaan nyt jotain tästä asiasta. Sanotaan nyt vaikka heti, että tykkäsin Lauri Mäntyvaaran tuuheista ripsistä ihan pöljänä. Jo pelkkä elokuvan nimikin! Ai että!

Elokuva kertoo ystävyksistä, Sadusta ja Heidistä, jotka taistelevat tosi rakkauden puolesta esimerkiksi sabotoimalla toisten ihmisten häitä ja pakenemalla sitten veden yli moottoripyörällä. Mutta sitten, voi sitten, Heidi rakastuu jääkiekkoilija Lauri Mäntyvaaraan, jolla on aivan ihanan tuuheet ripset. Satu päättää, että hyvä on sitten, autetaan Heidiä saamaan Lauri.

Elokuvassa on vähän niin kuin kolme puolta. On Satu ja Heidi, joilla on ihan oma anarkistinen maailmansa, jossa talot räjähtelevät ja mitä vain voi tapahtua. Sitten on jääkiekkojoukkue, joka monin tavoin edustaa tosi rajoittunutta mieskuvaa. Ja sitten on Scandinavian Geisha School, josta koulutetaan jääkiekkoilijoille ihastuttavia nukkevaimoja.

Satu on aivan mahtava tyyppi. Jotenkin niin päämäärätietoinen ja pelkäämätön. Vaikka kaikki nauravat, Satu seisoo leuka pystyssä liekinheitin kädessä. Heidin onnen vuoksi hän on valmis kestämään mitä tahansa. Toinen kiinnostava hahmo on Satuun ihastunut Heidin veli, jääkiekkojoukkueen herkkä Henri. Ja tavallaan kiinnostava on myös Lauri Mäntyvaara, joka yrittää tuuheine ripsineen selvitä muitten ihmisten hänelle luomista odotuksista. Onko sitä paitsi pakko mennä NHL:n jos ei yhtään huvita?

Leffassa oli ihan mahtavia yksityiskohtia, kuten jääkiekkoilijoiden ja geishakoululaisten sponsoroitu rahkaristeily. Siis rahkaristeily. Ei jumalauta.

Monin tavoin leffasta puskee läpi, että se on tehty pienellä rahalla, mutta on niin niin ihanaa, että Suomessa tehdään edes välillä myös tämmöistä iloista, valoista, outoa ja hullua elokuvaa, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On ihanaa, että otetaan riskejä! On ihanaa, että tytöt touhuavat! On ihanaa, että meillä on tämmöinen elokuva! Ihanaa ihanaa ihanaa!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue
HarperCollins 2017


Joulun alla pyörin tuolissani, että mitä ihmeen ihmettä minä ostan itse itselleni joululahjaksi! Kukaanhan ei osta niin hyviä kirjajoululahjoja kuin minä minulle, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kyllä joululahjakirja pitää saada! Halusin kovasti Miki Liukkosen O:n, mutta olin jo päättänyt ostaa sen Roscoelle, joten se siitä. Sitten ihan puhtaalla fiiliksellä päätin, että jumaliste, nyt, minä ostan tämän kirjan ilman minkäänlaisia järkiperusteluita!

Tai no olihan siinä tietenkin sellaisia järkiperusteluita, että olin nähnyt paljon hyviä arvioita kirjasta ja päättänyt lukea sen jo ajat sitten, mutta kuulostaa paljon kivemmalta olla ihan huoleton hulivili ja ostella ihan intuitiolla, niin väitetään nyt niin sitten.

Aloin lukea kirjaa joululomalla ihan tohkeissani. Se kertoo Henry "Monty" Montaguesta, nuoresta yläluokan miehestä 1700-luvulla, joka on lähdössä Grand Tourille Manner-Eurooppaan rakkaan ystävänsä Percyn kanssa. Monty on aikamoinen riesa perheelleen, hän elää juopotellen ja naiskennellen kaikkea mikä pysyy hetken paikallaan, erityisesti hänen isäänsä kismittää Montyn viehtymys miehiin, mikä 1700-luvulla oli vielä melkoinen synti ja rikos. Monty itse ei välitä oikein mistään muusta kuin itsestään, bailaamisesta ja vähän rakkaasta Percystä. Percy on tummaihoinen hienon perheen poika, joka ei kuitenkaan ihonvärinsä vuoksi voi koskaan olla tasavertainen 1700-luvun Englannissa. Montyn ja Percyn kiertueelle mukaan äkkäytyy bear leader, holhoaja, jonka tarkoitus on huolehtia, ettei Monty sekoile, ja että Montyn pikkusisko Felicity saatetaan kouluun.

Montyn itsekeskeiset touhut tuhoavat kuitenkin kiertueen jo lähtökuoppiinsa. Pariisissa hän koheltaa Ranskan kuninkaan juhlissa ja varastaa viattomalta näyttävän esineen, joka kuitenkin on arvokkaampi kuin kukaan osasi arvata. Tämän myötä menee bear leader hukkaan ja Monty, Percy ja Felicity rynnivät yhtäkkiä rahattomina halki Euroopan.

Kirjan lukemiseen meni yllättävän pitkä aika, ottaen huomioon, että se on varsin helppolukuista ja hauskaa tekstiä. TGGTVAV on periaatteessa varsin herttainen YA-romanssi, mutta myös vauhdikas seikkailutarina. Itseäni ehkä vähän nyppi se, että olisin mieluummin lukenut vähemmän seikkailullisen gueer romanssin onnistuneesta Euroopan kiertueesta, mutta menihän se näinkin. Juoni sinänsä on ihan ok, minulle vain olisi riittänyt vähempikin seikkailu. Olen sillä tavalla austenilainen, että minusta on ihan riittävää, jos henkilöt lähinnä seisoskelevat salongeissa, eikä tarinassa ole välttämätöntä olla SEKÄ maantierosvoja ETTÄ merirosvoja. Mutta ymmärrän kyllä, että nykyajan nuorison oletetaan kaipaavan toimintaa.

Pitää kuitenkin sanoa, että Monty oli oikein virkistävä päähenkilö. Harvoin tapaa noin hedonistista, omahyväistä ja mänttipäistä hahmoa, joka on kuitenkin jollain tavalla herttaisa. Joten jos ja kun tämä sarja jatkuu, aion kyllä lukea, varsinkin kun seuraavassa osassa kertojana on ilmeisesti Montyn nörttisisko Felicity. Toivottavasti tulee myös kolmas osa, jossa ääneen pääsee iiiihhana Percy!

Ja lisäksi vielä, kansi on minusta törkyhieno!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor
(Klingsor)
Suom. Liisa Ryömä
Tammi 2017


Jasså jahha, olenkin näköjään kirjoittanut jo kuukausia sitten tämmöisen ihan valmiihkon bloggauksen, mutta jättänyt sen julkaisematta. Varmaan siihen oli ihan hyvä syy, etten painanut liipasinta, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut, joten julkaistaan nyt, kun ei oikein muuten kirjoitututa. Onko semmoista sanaa kuin kirjoitututa? No nytpä on.

Pidin taannoin kovasti Lindrenin Kimalaisen medestä, joka oli lukupiirikirjana, niin kuin tämäkin. Ja kiva että oli, koska luulen, että ilman lukupiiriä en olisi lukenut kirjaa loppuun, mikä olisi ollut harmi, koska nimenomaan lopussa tässä kirjassa tapahtui asioita.

Taiteilija Klingsor syntyy västerbottenilaiseen Klingsorin sukuun, joka on jo usean sukupolven ajan asunut Ukkoklingsorin rakentamassa tervanhajuisessa talossa. Klingsorit ovat yhtä aikaa omituisen läheisiä ja etäisiä toisilleen. Taiteilija Klingsorista tulee taiteilija, kun hän metsässä vadelmien kukkimista tarkkaillessaan huomaa vinon kannon päällä juomalasin, jonka itse asiassa Ukkoklingsor on siihen aikoinaan unohtanut. Lasi on vuosien saatossa oikaissut itsensä niin, että alustan vinoudesta huolimatta lasi osoittaa suoraan ylös. Tästä Klingsor saa koko hänen elämäntyötään valaisevan ilmestyksen esineiden elävyydestä.

Kirjan tarinaa kertoo joku taho, "me", joka kirjoittaa kirjaa Klingsorista. He ovat kiinnostuneet pelkästään Klingsorista, eivät mistään muusta, mutta välillä tulevat kertoneeksi vähän Klingsoria ympäröivistäkin asioista. Kertojat ihailevat Klingsoria ja haluavat esittää hänet suurena taiteilijana, mutta kirjasta ilmenevien asioiden perusteella suuruuden määrää voi lukija itse pohtia.

Henkilökohtaisesti koen vähän tylsänä lukea taideteoksista, joita en voi nähdä. Tämä ongelma minulla oli taidehistorian opinnoissakin. Nykyäänhän minkä tahansa teoksen voi googlata ja ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa puhuessaan väreistä tai viivoista tai mistä tahansa, mutta silloin kun minä opiskelin, jotakuinkin kaksisataakuusikymmentä vuotta sitten siis, minulla ei ollut internettiä kotona, joten jouduin sieluni silmin kuvittelemaan ne teokset, joista ei ollut kuvaa. Sitten kun lopulta näin teoksen josta olin lukenut, se hyvin harvoin oli läheskään niin hieno kuin minun mielikuvitukseni versio. Nyt palasin vähän noihin turhautuneisiin fiiliksiin. Tosin, Klingsorin teoksiahan minulla ei ole ilo nähdä koskaan.

Onneksi kirjassa kerrottiin melko paljon Klingsorin elämästäkin. Lindgrenin ihmiskuva on aika synkeä ja lakoninen. Niin kuin Kimalaisen meden veljekset, on myös Klingsor aika tyly jäbä. Hänellä on ilmeisesti tunteita, mutta kaikki mielenkiinto kohdistuu lopulta taiteeseen. Mutta ei se haittaa.

En tiedä ilmeneekö se tästä tekstistä nyt yhtään, mutta minä itse asiassa pidin tästä kirjasta kovastikin. Se oli vähän omituinen, ajatuksia herättävä ja ihastuttavan kompakti. Marmatuksestani huolimatta suosittelen tätä kyllä kaikille ja aion itsekin jatkaa Lindgrenin tuotannon parissa varmasti vielä moneen otteeseen. Lindgrenhän kuoli suunnilleen vuosi sitten aivan kunnioitettavassa iässä, mutta on helpottavaa, että hän jätti meille lukijoille mukavan tuotannon. Erityisesti ihailen sitä, että hän pysyi loppuun asti kirjailijana näin priimana. Se luo toivoa, koska alanhan itsekin olla jo aika iäkäs ja urani ehtoopuolella, opinnotkin tapahtuivat internetittä ja kaikki.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
(The Wolf Road)
Suom. Elina Koskelin
Like 2017


Kiertelin ja kaartelin Suden tietä kirjastossa monta kuukautta. Kansi oli minusta kiva ja dekkarihyllystä erottuva, takakannen perusteella kiinnosti, pidän sitä paitsi kategorisesti kaikesta missä on susia, mutta jotenkin silti epäilytti, kun en ollut kuullut kirjasta muualta mitään. Lukijana luotettava työtoveri kyllä kehui kun kysyin, mutta silti oli olo, että jotakin vilppiä tässä nyt on.

Kuukausien väijymisen jälkeen ostin Suden tien e-kirjana ja aloin lukea melko hitaasti.

Suden tie kertoo Elkasta, nuoresta naishenkilöstä, joka on elänyt kummallisen elämän. Elka elää lähitulevaisuudessa, mitä ilmeisimmin Yhdysvalloissa, joka on Hiton typeryyden jälkeen taantunut maailmaksi, jossa vain vahvat pärjäävät. Ihmiset asuvat mökkeröissä ja metsästävät, tai pienissä kaupungeissa, joissa tuntuu elävän lähinnä huijareita ja rikollisia.

Tytön vanhemmat ovat lähteneet etsimään kultaa kun hän oli pieni, ihan vähän vanhempana hän hukkasi mummonsa myrskyssä ja hänet löysi Ansastaja. Ansastaja kasvattaa tytön omalla karulla tavallaan, antaa hänelle nimen Elka ja opettaa kaiken minkä tietää. Sitten eräänä päivänä Elka käy kaupungissa ja saa tietää, ettei Ansastaja olekaan sellainen kuin hän on luullut, ja yhtäkkiä Elkan elämä muuttuu pakomatkaksi.

Tämä on oikeastaan vain lähtöasetelma, joka selviää ihan alkusivuilta.

Suden tie on dystopia ja jännäri. Elkan matka on aika kauheaa luettavaa, mutta pakko sanoa, että pidin milteipä joka sekunnista ihan hulluna. Välillä tuli olo, että kyseessä on vähän kömpelö esikoisteos, kieli oli pateettista ja vähän hölmöä, mutta sitten taas Elka on lukutaidoton ja metsässä kasvanut, joten olisi toisaalta ihan epäuskottavaa myös, jos hän kertoisi tarinaa kuin mikäkin sulavakielinen Shakespeare.

Tykkäsin miten Hiton typeryyden jälkeistä maailmaa ei oikeastaan selitetty kovin paljoa. Kertojamme Elka ei tosiaan ole mikään historiantutkija vaan kiinnostunut enemmänkin metsästyksestä, mutta mitä ilmeisimmin on tapahtunut jonkinlainen hirveä pommitus, joka tuhosi koko seudun, ja nyt ihmiset elävät villin lännen tyyliin ilman sen kummempaa teknologiaa. Antibiootteja on, suljettavia muovipusseja on, mutta ihmiset kulkevat hevosella ja kävellen. Elka viettää yhden talven myrkyllisellä lammella, johon on osunut pommi. Pommi lämmittää tienoota, mutta sen lähellä oleilu on huumaavaa. On hurjia myrskyjä, paljon karhuja ja susia. Ihmiset elävät taas luonnon armoilla. Pidin tästä asetelmasta kovasti.

Lisäksi Elkan ja Ansastajan tarina oli lopulta aika hurja. Luin kirjaa aika hitaasti, mutta viimeiset kymmenet sivut piti ahmia. Oikeastaan ihan harmittaa, että kirja loppui. Joten jos siellä on joku muu, joka on silmäillyt tätä kirjaa epäillen, niin kerronpa vaan, että voit hyvillä mielin tarttua tähän. Ei kannata olla ennakkoluuloinen!