tiistai 13. helmikuuta 2018

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A manual for cleaning women: selected stories)
Suom. Kristiina Drews
Aula & co 2017


Näin Siivoojan käsikirjan heti sen ilmestyttyä kirjaston varauksia käsitellessäni ja olin ihan, että voi jestus kirstus miten hieno kansi ja nimi, varaan tämän heti, ihan sama mistä tämä kertoo! Kirjan saapumista odotellessa siitä ehtikin tulla tämän talven hittikirja ja yhtäkkiä joka puolella hehkutettu merkkiteos.

Kieltämättä Siivoojan käsikirja on poikkeuksellinen kirja. Se on siis novellikokoelma, jossa kaikkien novellien päähenkilö on hieman Lucia Berlinin oloinen ihminen. Naispuolinen henkilö, kaunis, jolla on siniset silmät ja skolioosi. Ilmeisesti monet tarinat ovat hyvinkin suoraan Berlinin omasta jännittävästä elämästä ja tuntuukin, kuin hän olisi elänyt monen ihmisen elämän. Miten yksi ihminen ehtii olla rikas, köyhä, kolme kertaa naimisissa, neljän lapsen äiti, alkoholisti, muuttaa parin kuukauden välein, asua monessa eri maassa, olla siivooja, opettaja, sairaanhoitaja ja ihan vaikka mikä, mutta silti vaikuttaa, ettei hän tee kovinkaan paljon.

Se minua nimittäin aluksi vähän nyppi, että kaikkien novellien päähenkilö vaikuttaa jotenkin vain oleilevan samalla kun hänen ympärillään tapahtuu. Toisaalta, sellaisiahan monet kirjailijat varmaan ovat, seisovat ja havainnoivat maailman omituisuuksia, samalla kun ympärillä rytisee. Ehkä yhden kolmasosan luettuani olin valmis myöntämään, että ihan sama vaikka tämä henkilö muuttuisi maljakoksi eikä tekisi muuta kuin töröttäisi pöydän reunalla, nämä novellit ovat ihan mielettömiä.

Erityisesti mieleen jäivät esimerkiksi se juttu, jossa nuori tyttö auttaa hammaslääkäriukkiaan repimään itse itseltään hampaat suusta, tai se, jossa pienten lasten äiti herää aamuyöstä viinantuskaan ja kaivelee pennosia ehtiäkseen ostamaan halvimman pullon ennen kuin lapset heräävät, tai tarinat katkolta, tarinat elämästä sairaanhoitajana, tarinat itsepalvelupesuloista, tarinat äitiydestä.

Berlinin tarinoissa on se jännä juttu, että paitsi että niissä on omituinen autofiktion tuntu, ja että ne ovat tarinoina varsin karuja ja hurjia, ne eivät kuitenkaan ole yhtään synkkiä. Ahdistavimmassakin jutussa on joko hullua huumoria tai jotain muuta valoa. Kotimaisissa realistisissa tarinoissa alkoholisteista on usein sellainen sävy, että tekee itsekin mieli syöksyä rotkoon, mutta Berlinin kertomukset katkolta ja juoppohulluuden partaalta ovat hienon, sivistyneen naisen kertomuksia.

Ja sitä minä ehkä tosiaankin arvostin eniten tässä kirjassa. Valoja pimeyksien reunoilla, niin kuin vissiin Apulanta laulaa.

2 kommenttia:

  1. Tätä on tosiaan kehuttu kovasti ja odotan jo että pääsen lukemaan sitä joskus. Etenkin tuo karuuden ja huumorin/valon yhdistelmä on kiehtova ja toimii takuulla.

    VastaaPoista