lauantai 17. helmikuuta 2018

Armo

Emmi Valve: Armo
Asema 2017


Mulla on flunssa ja viime päivinä en ole oikein jaksanut kunnolla muuta kuin lukea sarjakuvia. Luin äsken kertarysäyksellä Emmi Valveen omaelämäkerrallisen, masennuksesta kertovan sarjakuvan Armo. Samaan aikaan muu perhe pelasi pleikkarilla The Lego Movie -peliä ja tasaisin väliajoin raikui tunnusmusiikki.

Everything is awesome! 
Everything is cool when you're part of the team! 
Everything is awesome when you're living out a dream!

Ekalla kerralla olin, että tämä se on kyllä kerrassaan hauska biisi. Niin ilonen ja valonen. Voi että miten mukava. Sitten Armon loppupuolella kuunneltuani taustalla biisin noin kuusitoista kertaa, tajusin, että se on aivan käsittämättömän pilkallinen, ironinen ja inhottava biisi, kun sen asettaa taustamusiikiksi masennuksesta kertovalle teokselle.

Life is good 'cause everything awesome
Lost my job, there's a new opportunity
More free time for my awesome community
I feel more awesome than an awesome possum
Dip my body in chocolate frostin'
Three years later wash off the frostin'
Smellin' like a blossom, everything is awesome
Stepped in mud, got new brown shoes
It's awesome to win and it's awesome to lose

KAIKKI EI OLE NASTAA! Mullakin esimerkiksi on flunssa ja jotkut ihmiset ovat tosi pahasti masentuneita ja kaikki on monin tavoin ihan perseestä ja voitteko lopettaa sen renkutuksen!

Tästä kirjasta pitää vielä sanoa, että olipa vaikuttava teos, kerta kaikkiaan. Itse en ole kokenut masennusta, ja se kuuluu niihin asioihin, joita on mahdotonta ymmärtää kokematta. Juuri siksi on hirveän arvokasta, että on Emmi Valve, joka on tehnyt yhden ihmisen kokemuksen järisyttävällä tavalla näkyväksi meille muille. Juuri näin taiteen pitäisikin toimia, että kokematta asiaa minulla on silti mahdollisuus nähdä toisen kokemus edes joltain kantilta, elää mukana pieni hetki. Kiitos tästä upeasta kirjasta.

Huh huh. Nyt otan nyt kupillisen finrexiniä ja koitan rauhoittua ja toivon, että vielä joskus voin suhtautua Everything is Awesomeen myönteisesti.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A manual for cleaning women: selected stories)
Suom. Kristiina Drews
Aula & co 2017


Näin Siivoojan käsikirjan heti sen ilmestyttyä kirjaston varauksia käsitellessäni ja olin ihan, että voi jestus kirstus miten hieno kansi ja nimi, varaan tämän heti, ihan sama mistä tämä kertoo! Kirjan saapumista odotellessa siitä ehtikin tulla tämän talven hittikirja ja yhtäkkiä joka puolella hehkutettu merkkiteos.

Kieltämättä Siivoojan käsikirja on poikkeuksellinen kirja. Se on siis novellikokoelma, jossa kaikkien novellien päähenkilö on hieman Lucia Berlinin oloinen ihminen. Naispuolinen henkilö, kaunis, jolla on siniset silmät ja skolioosi. Ilmeisesti monet tarinat ovat hyvinkin suoraan Berlinin omasta jännittävästä elämästä ja tuntuukin, kuin hän olisi elänyt monen ihmisen elämän. Miten yksi ihminen ehtii olla rikas, köyhä, kolme kertaa naimisissa, neljän lapsen äiti, alkoholisti, muuttaa parin kuukauden välein, asua monessa eri maassa, olla siivooja, opettaja, sairaanhoitaja ja ihan vaikka mikä, mutta silti vaikuttaa, ettei hän tee kovinkaan paljon.

Se minua nimittäin aluksi vähän nyppi, että kaikkien novellien päähenkilö vaikuttaa jotenkin vain oleilevan samalla kun hänen ympärillään tapahtuu. Toisaalta, sellaisiahan monet kirjailijat varmaan ovat, seisovat ja havainnoivat maailman omituisuuksia, samalla kun ympärillä rytisee. Ehkä yhden kolmasosan luettuani olin valmis myöntämään, että ihan sama vaikka tämä henkilö muuttuisi maljakoksi eikä tekisi muuta kuin töröttäisi pöydän reunalla, nämä novellit ovat ihan mielettömiä.

Erityisesti mieleen jäivät esimerkiksi se juttu, jossa nuori tyttö auttaa hammaslääkäriukkiaan repimään itse itseltään hampaat suusta, tai se, jossa pienten lasten äiti herää aamuyöstä viinantuskaan ja kaivelee pennosia ehtiäkseen ostamaan halvimman pullon ennen kuin lapset heräävät, tai tarinat katkolta, tarinat elämästä sairaanhoitajana, tarinat itsepalvelupesuloista, tarinat äitiydestä.

Berlinin tarinoissa on se jännä juttu, että paitsi että niissä on omituinen autofiktion tuntu, ja että ne ovat tarinoina varsin karuja ja hurjia, ne eivät kuitenkaan ole yhtään synkkiä. Ahdistavimmassakin jutussa on joko hullua huumoria tai jotain muuta valoa. Kotimaisissa realistisissa tarinoissa alkoholisteista on usein sellainen sävy, että tekee itsekin mieli syöksyä rotkoon, mutta Berlinin kertomukset katkolta ja juoppohulluuden partaalta ovat hienon, sivistyneen naisen kertomuksia.

Ja sitä minä ehkä tosiaankin arvostin eniten tässä kirjassa. Valoja pimeyksien reunoilla, niin kuin vissiin Apulanta laulaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kätken kirjeesi patjani alle

Astrid Lindgren ja Sara Schwardt: Kätken kirjeesi patjani alle - Kirjeenvaihto 1971-2002
(Dina brev lägger jag under madrassen)
Suom. Kari Koski
WSOY 2017


Vuonna 1971 silloin kolmetoistavuotias Sara kirjoittaa kuuluisalle Astrid Lindgrenille kirjeen, jossa hän vaatii erinäisiä asioita ja on kerrassaan ärsyttävä. Astrid vastaa, niin kuin hän vastasi kaikille hänelle kirjoittaneille lapsille, mutta ilmeisen kipakasti. Sara katsoo itseään peiliin ja kirjoittaa takaisin. Astrid vastaa, vaikkei yleensä kirjoita kullekin lapselle kuin kerran. Yhtäkkiä he ovat salaisessa kirjeenvaihdossa, joka kestää Astridin kuolemaan saakka.

Tartuin kirjaan, koska rakastan Astrid Lindgreniä siinä missä koko muukin ihmiskunta. Itse asiassa, nyt kun oikein mietin, hän on minun suurin idolini. Kukaan kirjailija ei ole niin hieno ja tärkeä kuin Astrid! Jännittävästi kävi kuitenkin niin, ettei kirjan kiinnostavin henkilö ollutkaan maailman kuuluisin lastenkirjailija, vaan nuori Sara.

Tämä kirja on ihan oikea kirjeenvaihto, täydellinen muuten, mutta Astridin ensimmäinen kirje puuttuu, koska Sara silppusi sen tunnekuohussaan. Saran kirjeet löytyivät Astridin arkistosta, Astridin kirjeet olivat Saralla tallessa, ja on hieno juttu, että Sara Schwardt antoi julkaista ne, vaikkeivat ne hänen kantiltaan niin kovin mairittelevia aina olekaan.

Nuoren Saran elämä on melkoista vuoristorataa. Hän lintsaa koulusta, joutuu psykiatriseen sairaalaan, hölmöilee, ei oikein löydä paikkaansa millään. Astrid kuitenkin näkee hänessä jotain mitä hän itse ei ja yrittää monisanaisesti tukea Saraa läpi railakkaan nuoruuden. Astrid on niin ihana! Niin ymmärtäväinen ja rakastava! Kirjeiden perusteella heidän kirjeenvaihtonsa oli salaisuus, josta tiesi vain Saran mummu. Oli kiinnostavaa lukea, miten vaikeaa Astridin oli kirjoittaa Veljeni Leijonamielen loppu, mutta muuten kirjeenvaihto isolta osin keskittyy Saran asioihin ja Astridin huolet vaikuttavat melko arkipäiväisiltä.

Hieno kirja, ihmeellinen kirjeenvaihto. Minkälainen onni onkaan, että saa suojelusenkelikseen Astrid Lindgrenin! Kirja oli myös nopealukuinen, huitaisin sen parissa päivässä. Tämän jälkeen jäi olo, että haluaisin oikeastaan lukea Astridista jonkun vähän tanakamman elämäkerran, koska vaikka tämä oli hienon hieno teos, ei se silti oikein vastannut tarpeeseen ihastella Astridin ihmeellisyyttä.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Yösyöttö

Marja Pyykkö 2017


Ajattelin hetken, että pitäis mennä katsomaan Yösyöttö elokuviin silloin kun sitä ei voinut nähdä Finnkinon teattereissa, kun on niin hauska vastustaa isoja monikansallisia yhtiöitä. Minut saa itse asiassa melkein mihin vain, jos kerrotaan, että samalla vastustetaan kapitalismia ja monikansallisia yhtiöitä. En sitten kuitenkaan mennyt. Kun olis ollut niin hankalaa. Vastustan mieluiten kaikkea niin, ettei siitä koidu hankaluutta, mikä lienee monien muidenkin ihmisten tapa.

Nyt yhtäkkiä Facebook-feediini alkoi putkahdella mainoksia, että voisin ostaa Yösyötön intternetsistä ja katsoa sen kotona. Kympillä. Ajattelin, että jaaha, kympillä, se on kympin enemmän kuin se, jos lainaan sen kirjastosta, mutta sitten ajattelin, että toisaalta leffalippu maksaa vähintään kympin, ja jos ostan sen intternetsistä, ei tarvitse edes lähteä elokuviin, vaan voin tihrustaa sen pieneltä tietokoneen ruudulta samalla kun Roscoe pelaa olohuoneessa Overwatchia, sehän on, no sehän on ihan paskaa tietysti, paljon kivempi olisi mennä elokuviin, mutta koska jotain tekemistä piti keksiä sillä aikaa kun Roscoe pelasi, ostin lopulta Yösyötön ja katsoin sen, ja kuvittelin samalla vähän ärsyttäväni Finnkinoa, joka on viimeinkin saanut Yösyötön pyöritykseen, ja nyt minä ostinkin sen intternetsistä, hah.

Tässä vaikutelmia aiheesta:

  • Petteri Summanen on aivan ihana 💛   Laitoin tuohon sydämen kun huomasin juuri, että bloggerissa saa laitettua hymiöitä, mutta nyt tuo hymiölaatikko peittää puolet koko ikkunasta, enkä keksi miten sen saa pois. Nyt kadun. 😱 😱 😱  Laitetaan nyt hymiöitä sitten. 🐼 🐯 🐹 🐸 🐶 🐢  Uskomattoman ärsyttävää!
  • Piti sulkea koko blogger ennen kuin hymiölaatikko meni pois. Älkää koskaan erehtykö painamaan hymiön kuvaa tuolla, mikä tuo nyt on, tuo missä on noita mitä ne nyt on. Niin älkää siellä painako hymiötä!
  • Niin. Muuten elokuva olikin sitten aika höperö. Jos en olisi lukenut kirjaa, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä yhtään. Kauhean pikakelauksella vedettiin läpi kaikki, eikä keskitytty oikein mihinkään.
  • Elokuvan Enni oli tosi ärsyttävä tyyppi. En muista, että hän kirjoissa olisi erityisen ärsyttävä.
  • Mutta Petteri Summanen on edelleen ihana, ja koska hän on lähes joka kuvassa, se riittää, että jaksaa katsoa alle puolitoista tuntia kestävän elokuvan.

Olisiko tässä pitänyt vielä jotenkin referoida elokuvaa? Voin linkata tähän vanhan bloggaukseni kirjasta, mutta oikeastaan siinäkin näköjään horisen kaikesta muusta kuin itse kirjasta. Semmoista se on. Nyt menen nukkumaan.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Talking as Fast as I Can

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Lukija: Lauren Graham
Random House Audio 2016


On ollut viime aikoina hankaluutta kuunnella äänikirjoja. Syytän seuraavia asioita:
  • Työmatkani on viime aikoina ollut vain viisitoista minuuttia, kun olen ollut vaihdossa lähikirjastossa, normaalin 40-50 minuutin sijaan. Ensi viikolla palaan takaisin kotikirjastoon, mutta tällä välillä metro on valmistunut, ja saan enää haaveilla kunnollisista työmatkoista. Huoh.
  • En ole käynyt lenkillä, koska olen laiska lortto.
  • Kuuntelin pari tuntia äänikirjaa, jonka kuuntelu ei sitten hotsittanutkaan yhtään, ja kesti tosi kauan antaa periksi sille, että ei minun ole pakko kuunnella sitä loppuun, vaan voin vain alkaa kuunnella jotain hauskempaa, ja tämän prosessin aikana en sitten kuunnellut paljon mitään. (Se kesken jäänyt kirja oli Even Cowgirls Get the Blues, jos nyt jotakuta jäi ärsyttämään moinen salaperäisyys.)

Onneksi sitten tajusin lopulta ottaa kuunteluun tämän ihanan Lauren Grahamin kirjan, se tuli tosiaan tarpeeseen. Kuuntelin tätä töissä useamman tunnin kun askartelin ilmapalloista, liisteristä ja sanomalehdistä isoja munia Harry Potter Book Nightin Arvaa minkä taikaeläimen muna -kilpailuun. Niin, semmoista jotkut ihmiset tosiaan tekevät joskus työksensä. Ajatelkaa. Tosin joinakin päivinä nämä samat ihmiset sitten raahaavat painavia kirjataakkoja hyllystä toiseen yltä päältä pölyn peitossa tai siivoavat asiakkaan oksennusta lattialta, mutta sellaista se on se elämä. Ei aina voi voittaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että se tuntui ihan siltä kuin läheinen ystäväni Lauren Graham istuisi samassa huoneessa höpöttämässä omia asioitaan. Kirja kertoo hänestä itsestään, lapsuudesta, urasta, perheestä, hiuksista, Gilmore Girlsistä, Hollywoodista, vaikka mistä. Graham on tosi hauska ja fiksu ja ihana ihana ihana. Tykkään kuunnella äänikirjoina juuri tämmöisiä kirjoja, joissa taitava esiintyjä lukee itse omia taitavia tekstejään, joissa ei ole jatkuvaa juonta, joten ei niin haittaa vaikka välillä nukahtaa tai unohtuu tuijottelemaan pilviä. Kirjassa hän esimerkiksi katsoo ja kommentoi kaikki Gilmore Girlsin tuotantokaudet. Voisi ajatella, että se on tylsä ja huono idea, mutta itse asiassa se ei ole yhtään, vaan varsin hauskaa.

Ainoa vika tässä kirjassa oli se, että välillä viitattiin kuviin, jotka ilmeisesti kirjassa oli, mutta äänikirjassa luonnollisesti ei. Jouduin nyt kuvittelemaan ne mielessäni.

Toivottavasti tästä nyt uusi äänikirjainnostus lähtee käyntiin. Vähän tekisi mieli kuunnella heti perään Grahamin kirjoittama romaani Someday, Someday, Maybe, mutta ehkäpä ei, kun juuri tuossa pari riviä ylempänä ihan itse henkilökohtaisesti kerroin, että parhaiten minulle toimivat äänikirjat joissa ei ole juonta, niin että usko nyt joskus edes itseäsi, höperö ihminen.