lauantai 6. tammikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017

Jaahans, uusi vuosi uudet - no en kyllä pysty nyt tätä maailman kuluneinta sanontaa loppuun saattamaan, mutta ymmärrätte mistä on kysymys. Ja sitä paitsi se on valhe, ei ole mitään uutta tiedossa, samaa vanhaa vain. On viime aikoina jokseenkin epäkiinnostanut tämä bloggaushomma, ja tuntuu muutenkin, että olen ihan tylsimys, mutta ehkäpä tämä tästä kun alkaa vain naputella. On tosi monta hyvää kirjaa ja elokuvaa jäänyt ihan huomiotta, kun olen vain istunut sohvalla miettien ihan yksityisesti hienoja mielipiteitäni asioista. Kylläpä teitä nyt harmittaa!

Luin joku aika sitten Veera Vaahteran viihdekirjan Kevyesti kipsissä, mutta en näemmä ole jostain syystä blogannut siitäkään, vaikka olin ihan varma, että olen. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon pseudonyymi, jolla hän kirjoittaa vähän kevyempää kirjallisuutta. Kesällä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, jossa hän kuvaa masennustaan, ja ihastuin hänen kirjoituksiinsa niin, että päätin seuraavaksi jatkaa näillä Veera Vaahteroilla.

Kevyesti kipsissä kertoi ihanasta introvertista kirjaston vahtimestarista, joka jäi auton alle kun ei voinut olla lukematta kävellessään. Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä, itsekin introverttina kirjastolaisena luen päivittäin kävellessäni. Kirjastotyöntekijöiden rakkaushuolet olivat sen verran samaistuttavia, että ostin heti kaikki muutkin Vaahterat e-kirjoina ja päätin seuraavaksi tutustua kirjastotoimenjohtaja Matleena Riikoseen.

Sopivasti sekaisin ei ole samalla tavalla tyypillinen viihdepläjäys kuin Kevyesti kipsissä, sillä Matleena ei ole sinkku, vaan kahden lapsen äiti ja tukevasti naimisissa. Hän on itselleenkin yllätyksenä saanut kirjastotoimenjohtajan viran ja johtaa nyt entisiä kollegoitaan. Kaupungin kirjastolaitos on aika kauhea paikka, ihmiset itkevät vessassa ja käyvät toistensa kimppuun, eikä työrauhasta ole tietoakaan. Kotonakin on sotatila päällä kun koti-isä Tero kieltäytyy ymmärtämästä, että kotivanhemman rooliin kuuluu myös muita taloudenpidollisia toimenpiteitä.

Meinasin jättää kirjan kesken heti alkuluvuilla, kun alkoi niin ahdistaa. Raittilan sivukirjaston henkilöstön ongelmat tuntuivat ihan liian todentuntuisilta, ja tuli vähän fiilis, että minähän yritän nimenomaan lukemalla paeta omia ongelmiani, enkä enää lukea niistä. Mutta jatkoin sitten kuitenkin sinnikkäästi.

Pidin tästä kirjasta tosi paljon, mutta ei tämä ollut minusta erityisen hauska, vaan enemmänkin kauhea kertomus kaltoinkohdellusta ihmisparasta. Kaikki ihmiset kohtelevat Matleenaa aivan kohtuuttomasti. Teron sekoilu kotona on todella raivostuttavaa, minkä hiton takia ei muka voi pestä pyykkiä tai laittaa juustoa jääkaappiin, eihän toinen voi jumalauta tehdä niitä asioita kun on töissä. Tero on muutenkin aivan ärsyttävä sekoilija ja kirjan loppuvaiheessa oli jo mielestäni päivänselvää, että jokaikinen Matleenan ongelma johtuu siitä, että typerä Tero ei yhtään tue häntä vaan keskittyy vain telttailemaan lasten kanssa, poimii rusinat pullasta ja kiukuttelee kuin pikkukakara. Toivoin jo, että Matleena tajuaisi jättää mokoman idiootin, unohtaa myös lirkuttelevan pomonsa Juhanin, ja alkaa elää rauhassa omaa elämäänsä jossain muualla. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat ihan kamalia Matleenalle, joka vain yrittää parhaansa, hänen paras ystävänsäkin on ihan hirveä tyyppi. Voi Matleenaa!

Tämän kirjan myötä vahvistui käsitykseni siitä, että ensinnäkin, esimiestehtävät eivät ole ihmisten hommaa, ja toiseksikin, teen tänä vuonna kaikkeni, että pääsen eroon kaikista työhön liittyvistä ahdistuksen aiheista ja keskityn olemaan iloinen introvertti kirjastolainen. Lisäksi tunsin syvää kiitollisuutta omasta puolisostani, jonka rooli perheemme kodinhoidossa on monilta osin merkittävämpi kuin esimerkiksi erään toisen perheenjäsenen, jonka nimi alkaa ässällä ja loppuu aahan. Että onneksi sentään ihan joka sektorilla tämä kirja ei ollut tuttua juttua.

Joka tapauksessa, todella hyvä ja mukavan nopealukuinen kirja, vaikka osuikin joiltain osin itselleni vähän liian lähelle ollakseen ihan niin viihdyttävä kuin olisin toivonut. Onneksi on vielä muita Vaahteroita e-kirjahyllyssä odottelemassa. Nyt on myös vähän semmoinen fiilinki, että voisin tutustua lähiaikoina Pauliina Vanhatalon ei-viihteelliseenkin fiktioon. Se kun on kuulemma myös hienoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti