tiistai 30. tammikuuta 2018

Call Me By Your Name

Luca Guadagnino 2017


Oli niin kova kohina joka suunnalla, että pakko oli päästä tämä heti katsomaan. Sunnuntaina ostin tammikuun ekan karkkipussin ja ahtauduin Kinopalatsin tiivisti pakattuun saliin.

Oli muuten sillä tavalla miellyttävästi poikkeuksellinen elokuvakokemus, että oli aivan hiljaista. En kehdannut montaa karkkia pussista ottaa, etten rapistelisi yhtään. Ihanaa! Puhdasta keskittymistä!

Elokuva kertoo 17-vuotiaasta Eliosta, joka on akateemisten vanhempiensa kartanossa Italiassa viettämässä taas yhtä 80-luvun kesää lukien, uiden, kavereitten kanssa kuljaillen. Elio on lahjakas pianisti ja innokas lukija. Amerikkalais-italialaisella perheellä on tapana ottaa kesäksi amerikkalainen opiskelija auttamaan perheen iskän arkeologisissa tutkimuksissa. Tänä vuonna opiskelija on periamerikkalainen Oliver.

Elokuva on todella kaunis rakkaustarina. Kaunis sillä tavalla, että Italia on upea, Elio ja Oliver ovat kauniita kuin antiikin patsaat, joita leffassa kovasti näkyykin, ja ensirakkaus se nyt vaan on juuri tuommoista, ihmeellistä.

Erityisen upean elokuvasta tekee se, että mitä ilmeisimmin kahden miehen välistä rakkautta hyvin harvoin kuvataan ilman, että joku lopulta jää leikkuupuimurin alle. Tässä elokuvassa oikeastaan varsin vähän alleviivattiin sitä, että Elio ja Oliver ovat molemmat miehiä. Rakkaus on rakkautta, sen voi ymmärtää kuka tahansa. Ja siksi on tärkeää, että tämmöisiä elokuvia on.

Huomasin katsovani elokuvaa voimakkaasti vanhemman näkökulmasta. Olen niin keski-ikäinen, huh heijakkaa. Huomasin samaistuvani lähinnä elokuvan isään, mikä olikin hienoa, koska elokuvan isä on mieletön hahmo, ja en varmasti ole mielipiteineni yksin kun väitän, että nimenomaan elokuvan lopun isän puhe on syy, miksi tämä elokuva jää aikakirjoihin. Siinä kyynel vierähti useammastakin silmäkulmasta, kun tarkkaili hiljaisen elokuvateatterin nyyhkäyksiä.

Elokuvan jälkeen toivon, että itse onnistuisin antamaan lapselleni tuollaiset henkiset eväät. Ei ole helppo tehtävä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Siina lukee sarjiksia, osa 590

Ennen joulua googlailin hyviä sarjakuvia ja varasin niitä kirjastoon niin, että ne tulevat vasta tämän vuoden puolella. Nyt niitä tulikin sitten rysäyksenä, mutta vasta kaksi ehdin lukea.


Eleanor Davis: How To Be Happy


Kuten Davis kirjan alussa mainitseekin, ei tämä kirja oikeastaan kerro onnelliseksi tulemisesta, ainakaan sillä tavalla, että sitä voisi ohjenuorana käyttää. Kirja on kokoelma pieniä tarinoita ihmisistä. Vähän outoja tarinoita, ihmiset ovat usein aika yksin näissä.


Mitähän tästä nyt voisi sanoa? Minusta tämä oli ihana kirja. Aivan täydellisen kaunis, upeat värit ja kuvat. Harvoin törmään sarjakuvaan, jossa on tämmöinen värimaailma, tykkäsin kovasti. Myös tarinat olivat hyviä, vaikka nyt pari viikkoa kirjan luettuani en ihan hirveän paljon niistä pysty enää palauttamaan mieleeni. Kuvia sen sijaan pystyn.

Tämä on semmoinen kirja, jonka voisi ostaa, leikata palasiksi ja liimata kokonaan seinälle. Kaunis, kaunis.


Fabien Vehlmann, Kerascoët: Beautiful Darkness


No tämä sitten pääsi yllättämään kyllä. Tiesin premissin etukäteen, mutta käsittelytapa onnistui olemaan aika eri kuin odotin. Odotin söpöilyä, sitä en saanut.

Kirja kertoo pienistä söpöistä olennoista, jotka, kuten hyvin alussa ilmenee, ovat asuneet pienen tytön sisällä. Nyt tyttö makaa kuolleena metsässä ja olentojen on selviydyttävä ilman kotia. Tytön ruumis hajoaa hiljalleen ja olentojen homma alkaa mennä aika julmaksi ja brutaaliksi. Olentojen höpsöys ja naiivius ei välttämättä ilmene pelkästään söpöstelynä.


Aloin lukea tätä lounaalla ravintolassa, mutta muutaman sivun jälkeen, kun pieni olento istui tytön hiusten keskellä syömässä toukkia ruumiista, tajusin, että tämä oli nyt virhe. Jäi ruoka syömättä ja sarjakuva pyörimään päiväkausiksi laukkuun. Sitten lopulta huitaisin sen kuitenkin loppuun melko vauhdikkaasti.

En voi väittää pitäneeni tästä kirjasta, mutta silti se oli aivan erinomainen. Luettuani yhden analyysin tarinasta Goodreadsista selailin sarjiksen uudestaan läpi. Tarina on itse asiassa aika hieno. Se on aivan kuvottava ja tosi inhottava, mutta hieno. Kyllä tätä voi suositella lämpimästi, mutta ei ruokapöytään.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Viha jonka kylvät

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
(The Hate U Give)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2017


Ohhoh, olen näköjään jättänyt tämänkin helmen bloggaamatta. Hetken ajattelin, että olkoot, mutta sitten ryhdistäydyin, koska tämä nyt kumminkin oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja. Jos nyt herraparatkoon sattuisi olemaan niin onnettomasti, että jossain olisi joku raukka, jonka pääasiallinen kirjasuosituspaikka on tämä blogi, toki toivon että näin ei ole, mutta jos, niin olisihan surkeaa, että jättäisin tämän kirjan vinkkaamatta.

Kuulin tosi monesta suunnasta, että tämä on luettava, mutta niin kuin usein käy, jäin sitten jäkittämään kädet puuskassa, että minähän en käskien lue. Lopulta kuitenkin otin kirjan kauniiseen käteen ja niinhän siitä kävi, että ensi riveiltä olin ihan koukussa.

Viha jonka kylvät on kai luokiteltu YA:ksi, eli vähän varttuneemman nuorison kirjallisuudeksi, mutta enpä ole ennen törmännyt näin vaikuttavaan nykypäivän ameriikkalaisen mustan yhteisön kuvaukseen. Se on maailma, josta kajaanilaishelsinkiläinen valkoinen ihminen tietää hyvin hyvin vähän, ja siksi on parasta, että meillä on kirjallisuus.

Kirja kertoo Starrista, teinitytöstä, joka joutuu todistamaan, miten valkoinen poliisi ampuu hänen ystävänsä. Starr asuu köyhällä mustien alueella, mutta käy hienostokoulua, jossa muut oppilaat ovat pääosin valkoisia. Hän surffaa kahdessa eri todellisuudessa ja nyt hän on yhtäkkiä ainoa todistaja kauheassa tragediassa, jossa on mustan tytön sana valkoista poliisia vastaan. Koko musta yhteisö luottaa häneen.

Kirjan nimi tulee Tupac Shakurin thug life -tatuoinnista. Kirja vääntää todella rautalangasta amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteellisen rasismin, mutta niin, että sen lukee ahmien. "The hate u give little infants fucks everybody" on kirjassa selitetty niin perusteellisesti ja hyvin, että soisin kaikkien ihmisten lukevan tämän kirjan. Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita, kaikki eivät synny samanarvoisina.

Yhteiskunnallisen sanoman lisäksi tykkäsin kirjassa ihan kauheasti Starrin perheen kuvauksesta. Perhe on aikamoinen sekamelska, on omia ja vähän vähemmän omia sisaruksia, mutta Starrin vanhemmat huolehtivat kaikista yhtä suurella sydämellä. Etenkin Starrin äiti on ihan loistavan rakastava ihminen.

No niin, huh, tulipa tämäkin blogattua. Mitähän muita mestariteoksia sitä on alkutalven ankeutuksessa unohtunut. No, ehkä se ei ole niin justiinsa. Mutta lukekaa kaikki tämä kirja! On hyvä! Jos ette osaa lukea niin ei se haittaa, leffakin on tulossa. Vaikka eihän se tietenkään ole yhtään sama asia. Ei, kyllä teidän nyt pitää opetella lukemaan ja lukea tämä kirjana, ei siinä muukaan auta kuulkaa.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Star Wars - The Last Jedi

Rian Johnson 2017

Kuva

Meillä on ollut pitkä kaksivuotinen jouluperinne, että käymme Roscoen kanssa katsomassa uuden Star Wars -elokuvan. Tänä vuonna se meni pieleen, koska Roscoen työpaikan pikkujouluihin kuului leffanäytös, mikä oli minusta aivan törkeää minua kohtaan. Kuinka ne kehtaavat viedä työntekijänsä keskellä viikkoa elokuviin eikä jonnekin aamuun asti sekoilemaan ja juopottelemaan! No, tarkemmin ajateltuna, ehkä se ei ollutkaan ihan niin törkeää kuin sillä hetkellä tuntui. Mutta joka tapauksessa se tarkoitti, että olin yksin Star Warsini kanssa.

Sitten tuli se ongelma, että olisi niin paljon muitakin elokuvia, jotka oikeastaan näkisin mieluummin elokuvissa kuin Viimeisen jedin. Haluaisin nähdä The Killing of a Sacred Deerin, The Squaren, uuden Woody Allenin, vaikka se onkin kontroversiaalia. On niin vähän mahdollisuuksia mennä elokuviin nykyään, että tuntuu kovin vaikealta mennä silloin katsomaan joku suuri avaruustaistelupläjäys hienon draaman kustannuksella. Sitten alkoi tulla kohuotsikoita, että Viimeisen jedin joku kohtaus jakaa ihmiset voimakkaasti, enkä voinut lukea niitä, koska piti nähdä ensin elokuva, ja aloin pelätä, että kohta joku spoilaa koko homman, koska sellaisiahan ihmiset ovat, inhottavia spoilaajia. En koskaan unohda sitä yhtä poikaa, joka yhtäkkiä kesken yliopiston proseminaarin out of nowhere spoilasi koko porukalta Kuudennen aistin, ja se oli AIVAN TÖRKEÄÄ, enkä ikinä anna anteeksi, tai se yksi tyttö, joka yhtäkkiä bileissä kertoi miten Rimakauhua ja rakkautta päättyy, niin inhottava ihminen, vaikka silloin luulinkin, että hän puhui Frendien Rachelista ja nauroin niin hölmölle kommentille. No, joka tapauksessa, sitten seuraavaksi elokuviin meno eteni niin, että sovin naapurin kanssa, että mennään yhdessä, ja alkoi suuri aikataulujen yhteensovitus, joka lopulta päättyi niin, että torstaina pääsimme elokuviin.

Huh huh, näin pitkälle on päästy tässä bloggauksessa ennen kuin on päästy edes elokuviin. Mutta teidän on ymmärrettävä, että näistä Star Warseista on vähän vaikea kirjoittaa mitään. Olen jotenkin paniikissa, kun se edellinen tämän kolmikon elokuva oli niin salattu, ettei siitä voinut sanoa oikeastaan mitään, mikä näemmä ilmenee tästä bloggauksestanikin. Tähän elokuvaan ei käsittääkseni liity mitään suurta hiljaisuutta, osittain ehkä koska siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään hirveän ihmeellistä.

Leffassa käy nimittäin niin, että Rey on salaisella saarella houkuttelemassa äkäistä Luke Skywalkeria lähtemään taas jedihommiin, mutta Luke on vähän, että pidä kuule tunkkis. Samaan aikaan kapinalliset taistelevat toisaalla kaukaisessa galaksissa pimeän voiman joukkoja vastaan. Kauheasti on avaruustaistelua, pahikset onnistuvat jäljittämään hyvisten alukset jollain omituisella systeemillä, kun taas samaan aikaan Rey ja Kylo Ren muodostavat jonkinlaisen telepaattisen yhteyden ja alkavat bondailla salaa. Sitten on lisää avaruustaistelua, ja toisaalla Finn ja hänen uusi kaverinsa Rose lähtevät jonnekin kaukaiselle kasinolle etsimään jotain taitavaa koodinmurtajaa saadakseen rikottua pahisten seurantasysteemin. Sitten on taas avaruustaistelua.

Pidin tästä elokuvasta kyllä ihan, mutta en läheskään niin paljon kuin The Force Awakensista tai Rogue Onesta. Juoni oli monin paikoin tosi lapsellinen ja jopa höperö, mutta sen paikkasivat hienot näyttelijät. Erityisesti pidin Benicio Del Toron näyttelemästä koodinmurtajasta, Kylo Reniä esittävä Adam Driver on aina loistava, mutta Luke Skywalker ja Leia Organa ovat tietysti elokuvan kohokohtia. Eräs viisas naapurini, eri kuin se jonka kanssa kävin elokuvissa, huomautti Facebookissa, että Luke näyttää ihan Vesa-Matti Loirilta, ja tästä ajatuksesta oli vähän haastavaa päästä eroon. Myös elokuvan vitsit olivat tosi hyviä, nauroin pari kertaa ihan kunnolla. En muista, että aiemmissa elokuvissa olisi ollut ihan tämmöistä läpänheittoa, mutta arvostan kyllä. Aina on tilaa vitseille, jos ei ole, niin sitten on joku pielessä.

Se on vielä sanottava, vähän asian vierestä, mutta onpa ihan mahtavaa huomata, miten huippuja rooleja Laura Dern on viime aikoina saanut. Muistan kun muutama vuosi sitten googlasin Derniä, että onkohan se kuollut kun ei ole tehnyt mitään aikoihin, ja nyt hän on kaikkialla. Iso rooli tässä, uudessa Twin Peaksissa ja Big Little Liesissa. Ihanaa, että ihminen voi saada superuran, vaikkei ole alle kolmikymppinen. Hyvä Laura Dern!

Näissä tunnelmissa jään odottamaan ensi joulua ja seuraavaa Star Warsia. Onkohan se sitten taas joku Rogue Onen kaltainen väliosa. Voi että, toivottavasti siinä on taas Darth Vader!!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017

Jaahans, uusi vuosi uudet - no en kyllä pysty nyt tätä maailman kuluneinta sanontaa loppuun saattamaan, mutta ymmärrätte mistä on kysymys. Ja sitä paitsi se on valhe, ei ole mitään uutta tiedossa, samaa vanhaa vain. On viime aikoina jokseenkin epäkiinnostanut tämä bloggaushomma, ja tuntuu muutenkin, että olen ihan tylsimys, mutta ehkäpä tämä tästä kun alkaa vain naputella. On tosi monta hyvää kirjaa ja elokuvaa jäänyt ihan huomiotta, kun olen vain istunut sohvalla miettien ihan yksityisesti hienoja mielipiteitäni asioista. Kylläpä teitä nyt harmittaa!

Luin joku aika sitten Veera Vaahteran viihdekirjan Kevyesti kipsissä, mutta en näemmä ole jostain syystä blogannut siitäkään, vaikka olin ihan varma, että olen. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon pseudonyymi, jolla hän kirjoittaa vähän kevyempää kirjallisuutta. Kesällä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, jossa hän kuvaa masennustaan, ja ihastuin hänen kirjoituksiinsa niin, että päätin seuraavaksi jatkaa näillä Veera Vaahteroilla.

Kevyesti kipsissä kertoi ihanasta introvertista kirjaston vahtimestarista, joka jäi auton alle kun ei voinut olla lukematta kävellessään. Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä, itsekin introverttina kirjastolaisena luen päivittäin kävellessäni. Kirjastotyöntekijöiden rakkaushuolet olivat sen verran samaistuttavia, että ostin heti kaikki muutkin Vaahterat e-kirjoina ja päätin seuraavaksi tutustua kirjastotoimenjohtaja Matleena Riikoseen.

Sopivasti sekaisin ei ole samalla tavalla tyypillinen viihdepläjäys kuin Kevyesti kipsissä, sillä Matleena ei ole sinkku, vaan kahden lapsen äiti ja tukevasti naimisissa. Hän on itselleenkin yllätyksenä saanut kirjastotoimenjohtajan viran ja johtaa nyt entisiä kollegoitaan. Kaupungin kirjastolaitos on aika kauhea paikka, ihmiset itkevät vessassa ja käyvät toistensa kimppuun, eikä työrauhasta ole tietoakaan. Kotonakin on sotatila päällä kun koti-isä Tero kieltäytyy ymmärtämästä, että kotivanhemman rooliin kuuluu myös muita taloudenpidollisia toimenpiteitä.

Meinasin jättää kirjan kesken heti alkuluvuilla, kun alkoi niin ahdistaa. Raittilan sivukirjaston henkilöstön ongelmat tuntuivat ihan liian todentuntuisilta, ja tuli vähän fiilis, että minähän yritän nimenomaan lukemalla paeta omia ongelmiani, enkä enää lukea niistä. Mutta jatkoin sitten kuitenkin sinnikkäästi.

Pidin tästä kirjasta tosi paljon, mutta ei tämä ollut minusta erityisen hauska, vaan enemmänkin kauhea kertomus kaltoinkohdellusta ihmisparasta. Kaikki ihmiset kohtelevat Matleenaa aivan kohtuuttomasti. Teron sekoilu kotona on todella raivostuttavaa, minkä hiton takia ei muka voi pestä pyykkiä tai laittaa juustoa jääkaappiin, eihän toinen voi jumalauta tehdä niitä asioita kun on töissä. Tero on muutenkin aivan ärsyttävä sekoilija ja kirjan loppuvaiheessa oli jo mielestäni päivänselvää, että jokaikinen Matleenan ongelma johtuu siitä, että typerä Tero ei yhtään tue häntä vaan keskittyy vain telttailemaan lasten kanssa, poimii rusinat pullasta ja kiukuttelee kuin pikkukakara. Toivoin jo, että Matleena tajuaisi jättää mokoman idiootin, unohtaa myös lirkuttelevan pomonsa Juhanin, ja alkaa elää rauhassa omaa elämäänsä jossain muualla. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat ihan kamalia Matleenalle, joka vain yrittää parhaansa, hänen paras ystävänsäkin on ihan hirveä tyyppi. Voi Matleenaa!

Tämän kirjan myötä vahvistui käsitykseni siitä, että ensinnäkin, esimiestehtävät eivät ole ihmisten hommaa, ja toiseksikin, teen tänä vuonna kaikkeni, että pääsen eroon kaikista työhön liittyvistä ahdistuksen aiheista ja keskityn olemaan iloinen introvertti kirjastolainen. Lisäksi tunsin syvää kiitollisuutta omasta puolisostani, jonka rooli perheemme kodinhoidossa on monilta osin merkittävämpi kuin esimerkiksi erään toisen perheenjäsenen, jonka nimi alkaa ässällä ja loppuu aahan. Että onneksi sentään ihan joka sektorilla tämä kirja ei ollut tuttua juttua.

Joka tapauksessa, todella hyvä ja mukavan nopealukuinen kirja, vaikka osuikin joiltain osin itselleni vähän liian lähelle ollakseen ihan niin viihdyttävä kuin olisin toivonut. Onneksi on vielä muita Vaahteroita e-kirjahyllyssä odottelemassa. Nyt on myös vähän semmoinen fiilinki, että voisin tutustua lähiaikoina Pauliina Vanhatalon ei-viihteelliseenkin fiktioon. Se kun on kuulemma myös hienoa.