perjantai 25. toukokuuta 2018

Nevermoor - Morriganin koetukset

Sue Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018


Kuten monet muutkin, luin maaliskuussa Hesarista viisaan Taika Dahlbomin kirjoittaman Jessica Townsendin haastattelun ja laitoin oitis Morriganin koetukset varaukseen. No sitten kirja tuli varauksesta, mutta oli niin paljon kaikkea, että meinasi jäädä lukematta. Laina-ajan viime sekunneilla ryhdistäydyin ja vetäisin Morriganin parissa päivässä.

Ja ai että!

Muistatteko kun olitte minä ja suunnilleen parikymppinen juuri yliopiston aloittanut ihmistaimi ja olitte hillunut koko yön baarissa ja kömmitte aamulla junaan nukkumatta mennäksenne kotikotiin viikonlopuksi. Ajattelitte nukkuvanne koko parituntisen matkan, mutta avasittekin Harry Potter ja Azkabanin vangin ja sitten humpsahditte pää edellä taikamaailmaan. Se oli aivan maaginen junamatka se. Toivottavasti tekin muistatte.

Pitkästä aikaa koin vähän samantyyppisen humpsahduksen Morriganin kanssa, vaikken enää hillukaan öitä pitkiä baarissa tai jätä nukkumatta. Se humpsahdus on niin ihana ja harvinainen!

Morriganin tarina muistuttaa näitä Potter-tyyppisiä tarinoita siinä, että taas on omassa maailmassaan hyljeksitty outo lapsi, joka nykäistään taikamaailmaan, koska hän on erityinen. Kaikki me rakastamme näitä tarinoita, koska kaikki me olemme outoja ja haluamme olla erityisiä.

Morrigan ei kuitenkaan lähde velhokouluun. Hän on kirottu lapsi, joka aiheuttaa onnettomuuksia Sakaalifaksin kaupungissa. Koko maailma odottaa ehtoota, jolloin yksitoista vuotta täyttävät kirotut lapset kuolevat. Morriganin oma perhekään ei millään malttaisi odottaa. Mutta juuri ennen ehtoon hetkeä tapahtuu jotain ihmeellistä ja Morrigan putkahtaa Nevermoorin kaupunkiin ja saa suojelijakseen hämmästyttävän Jupiter Pohjoisen. He asuvat hotelli Deukalionissa jättimäisen Fenestra-kissan, vampyyrikääpiö Frankin ja monien muiden jännien tyyppien kanssa.

Tämä kirja on kirjoitettu aivan todella vaivattomasti ja yllättävästi. Iloitsin älyttömistä yksityiskohdista, mielikuvituksen lennosta. Voi että kun kaikki kirjallisuus olisi tämmöistä, ettei tarvitse missään vaiheessa pyöritellä silmiään. Lisäksi monta kertaa nauroin ääneen. Esimerkiksi tälle:
"Anteeksi tästä, Mog. Surkea ajoitus. En ehtinyt näyttää edes ankkalampea enkä Asioita-Purkeissa-huonetta."
"Mikä on Asioita-Purkeissa-huone?"
"Siellä minä säilytän asioita purkeissa."
Ehkä minulla on vähän kyseenalainen huumorintaju, mutta minusta tuo on ihan älytön kohta. Rakastan Jupiter Pohjoista, joka on selvästi suunnattu meille aikuisille ihmisille, jotka luimme Potteria junassa ja rakastimme palavasti Sirius Mustaa. Hyvässä lastenkirjallisuudessa on tasoja myös aikuisille. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, onko lastenkirjallisuudessa kuumia naishahmoja, itse en oikein osaa niihin niin kiinnittää huomiota.

No, mutta ei siitä sen enempää. Hieno kirja, jonka ainoa vika oli se, että luin sen ennen kuin enemmän osia on valmiina. Toisaalta, toivottavasti tämä on hienon ajanjakson alku, jolloin odotan kieli pitkällä uutta osaa Jupi- tarkoitan Morrigania. Taidan ostaa nämä omaan hyllyyn, koska toivon, että lapsikin innostuu näistä yhtä lailla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2016


Jostain syystä en näköjään olekaan blogannut Colm Tóibínin kirjasta Brooklyn, enkä edes siihen perustuvasta elokuvasta, vaikka olin ihan varma, että olen. Luin Brooklynin pari vuotta sitten lukupiiriin ja pidin kovasti sen rauhallisesta ja draamattomasta tunnelmasta. Brooklyn kertoo nuoresta irlantilaisesta tytöstä, joka lähtee töihin New Yorkiin 50-luvulla. Kirjaan perustuva elokuvakin on oikein hyvä, siinä on pääosassa Saoirse Ronan, joka näytteli pääosaa myös ihanassa Lady Birdissä.

Nora Websterinkin luin lukupiiriä varten. Irlantilaisen Noran mies Maurice on vastikään kuollut nopean ja kauhean sairauden jälkeen ja Nora on jäänyt yksin neljän lapsen kanssa. Vanhimmat tyttäret ovat jo muuttaneet pois kotoa opiskelemaan, mutta nuoremmat pojat ovat vielä kotona.

Nora on jännä nainen. Hän on kovin yksin, ylpeä ja sulkeutunut ja toimii välillä äkkinäisesti. Hän vetäytyy syrjään, mutta tarpeen tullen on hyvin ärhäkkä. Kirjassa ei paljon kuvata elämää Mauricen eläessä, mutta ilmeisesti Nora jättäytyi Mauricen varjoon, eikä tehnyt numeroa itsestään. Nyt hiljaa toipuessaan kuolemasta, hän alkaa ymmärtää, että voi tehdä niin kuin itse haluaa. Hän löytää töitä, musiikkiharrastuksen ja omia ystäviä.

Opin jo Brooklynistä sen, että Tóibínin kirjoissa ei tapahdu mitään ihan kauheaa, niitä on turvallista lukea. Nämä ovat hyvin rauhallisia kirjoja, jotka kertovat ihan vain ihmisten elämän normaaleista käänteistä. Olin jossain vaiheessa tosi kiinnostunut Irlannista ja luin paljon esimerkiksi Roddy Doylea ja Frank McCourtia. Niihin verrattuna Tóibínin tuotanto on ihanan keskiluokkaista. Usein Irlannin menneisyys esitetään niin, että perheen isä on kauhea juoppo, lapset rääsyisinä ja kuran peitossa ilman kenkiä, äitiparka yrittää viimeisillä voimillaan saada leipää pöytään. Tóibínin Irlanti ei ole yhtään sellainen. Se on ihan tavallinen. Perheet asuvat taloissa, lapset käyvät koulussa, lomalle mennään ja ruokaa on.

Tóibínin kirjojen ihanuus onkin juuri surumielinen tavallisuus, jota kirjoissa aika harvoin on. Tai ehkä minä en vain tartu sellaisiin kirjoihin, voihan se niinkin olla. Ei ole mitään hirveän suurta draamaa, ellei nyt lasketa Mauricen kuolemaa, mutta sitäkään tässä ei kuvata, vaan hiljaista aikaa kuoleman jälkeen, kun kaikki yrittävät toipua. Myönnän, että alkuun kirja tuntui vähän liiankin hitaalta, jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin varmaankin jättänyt sen kesken parinkymmenen sivun jälkeen, mutta nyt olen tosi iloinen, että luin sen. Hieno kirja.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
Gummerus 1973


Viime vuoden loppupuolella eräs tuttuni Facebookissa huhuili ihmisiä Iijoki-sarjan kimppalukuun. Minähän siis rakastan kaikenlaisia hullumaisia lukutapahtumia, joten ilmoittauduin tietysti heti mukaan. Idea on, että jokainen lukee yhden osan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, ja sitten kokoonnutaan yhteen purkamaan lukukokemukset. Todella hyvä idea! Kyllähän yksi Päätalo kuuluu yleissivistykseen!

Hetken olin kyllä paniikissa, kun tajusin, että aika moni sarjan kirja käsittelee sota-aikaa, josta en mielelläni lue puolta sivua, mutta onneksi ehdin heti alkutohinoissa varata mielestäni kiinnostavimman osan alkupäästä sarjaa. Luin siis sarjan kolmannen osan, Kunnan jauhot.

En ole aiemmin lukenut Päätaloa, mutta lapsena sarja pyöri telkkarissa, joten jonkinlainen käsitys Kallen elämän päähenkilöistä ja miljööstä oli. Ja tietenkin kaikilla on vankka käsitys Päätalon kirjallisesta tuotannosta, vaikka ei olisi yhtään kirjaa avannut. Viime vuosina Kalle on kokenut renessanssin, tullut verratuksi Knausgårdiin ja mitä kaikkea, mikä on hienoa. Hän ansaitsee arvostusta.

Seuraavaksi referoin Kunnan jauhojen tapahtumat, koska epäilen, ettette kaikki juokse jonossa tätä kirjaa lukemaan, ja haluan kuitenkin, että pääsette osalliseksi Kallen elämästä tekin, lortit.

  • Kallen isän Herkon mielenterveys prakaa ilmeisesti edellisessä osassa sairastetun keuhkokuumeen jälkeen. Herkko istuu sängyn laidalla synkkänä puhaltelemassa ja polttamassa tupakkaa, näkee merkkejä kaikkialla, luulee kuolevansa hetkellä millä hyvänsä keuhkotautiin ja epäilee Kallen äitiä Riitua kaikesta, erityisesti naapurin ukkojen kanssa muhinoinnista.
  • Kalle käy koulua, korttipelit kiinnostaa vaikka häviää koko ajan viimeiset penninsä ja muutakin ruojuutta tulee tehtyä. Koulussa jakaudutaan Lapuan liikkeen myötä leikisti puolueisiin, mutta Kalle hyppää koko ajan todella ärsyttävästi puolueesta toiseen.
  • Kalle ja Riitu yrittävät saada Herkkoa lähtemään savottaan naapurin Hiltu-Jakin avustamana. Herkko saadaankin mestoille, mutta lähtee saman tien kotiin valitettuaan ja epäiltyään ensin kaikkea. Tunnetusti hyvänä työmiehenä saa kuitenkin palkan, vaikkei tehnytkään mitään.
  • Hiltu-Jakki pitää Kallesta huolta savottareissulla ja Kalle on hyvä työmies, vaikkei meinaa pysyä omassa kohdassaan millään.
  • Kallen ollessa savotassa on Herkko viety Ouluun piirimielisairaalaan, kun oli tullut raivoon.
  • Kalle käy juhannusjuhlilla pyörimässä jonkun random-Villen kanssa.
  • Los Angelesin olympialaiset saavat pojat innostumaan urheilusta, mutta sitä pitää tehdä salaa, kun aikuisten mielestä kaikki urheilu on ajanhaaskausta ja hyvä nurmikkokin tallautuu pilalle ja korkeushyppytelineessä menee naulat haaskuuseen. Kalle on tietysti kaikissa urheilulajeissa paras.
  • Kallen kotona Kallioniemessä koittaa köyhyyden ajat. Kalle-ääliö pelaa riekoilla tienaamansa kympin, jolla piti ostaa Riitulle piipputupakkaa, ja ajautuu lopulta varastamaan rahaa naapurista, kun ei kehtaa sanoa kotona pelanneensa rahat. Ennemmin kuin ruokaa lapsille, perheessä huolehditaan siitä, että Riitulla riittää rööki.
  • Perhe joutuu turvautumaan kunnan ruoka-apuun.
  • Kalle käy taas savotassa, mutta isän maine työmiehenä ei enää kannattelekaan. Joutuu kokiksi keittämään jätkille kahvia, ja häntä sanotaan mulkkuemännäksi.
  • Kalle löytää koulussa ainekirjoituksen ilon ja saa lopussa ihan hyvän päästötodistuksen kansakoulusta, jonka jälkeen hän on valmis kunnon työmieheksi.
  • Lopuksi Riitu huolehtii, että saako perhe pysyä yhdessä vai hajotetaanko köyhyyden myötä, mutta Kallea lähinnä huolettaa, kun hän haluaisi kovasti uuden lyyssin, jossa on vetoketju.

Luin tämän litanian Roscoelle. "Kohtuullisen kaoottista", hän totesi. Kyllä. Sillä tavallahan Päätalo poikkeaa perusproosasta täysin, että kirjasta puuttuu täysin draaman kaari. Esimerkiksi kun Kalle käy pöllimässä naapurista rahaa, hän ei koskaan jää kiinni, eikä muutenkaan tule muuta kuin vähän morkkis. Normaalisti tarinassa ei voi näyttää asetta ja jättää sitä käyttämättä, se on huonoa kirjoittamista. Mutta tässä Päätalo vain luettelee mitä on tapahtunut ja ehkä vähän värittää, mutta turha odotella mitään sen kummempia sulkeumia. Eikä se haittaa, se on oikeastaan ihan raikasta.

Vaikka Kalle ihmisenä onkin ihan todella ärsyttävä ja usein raukkamainen tyyppi, pidin hänestä lopulta kuitenkin. Pidin myös Riitusta kovasti ja Hiltu-Jakista, vaikka tämä kohtelikin vaimoaan niin, että nykypäivänä ei hyvä heiluisi. Herkko sen sijaan on tässä kirjassa todella rasittava kitisijä, ihan hyvä, että Riitu hoiti hänet hoitoon. Sekin hyöty tästä kirjasta oli, että havaitsee tasa-arvon edistyneen alle 90 vuodessa ihan mukavasti.

Facebook-ryhmässä ilmeni, että jos Päätalon murrealue on ihan vieras, Päätalon lukeminen on vaikeaa. Minusta se oli enemmänkin veikeää, mutta minä olenkin elänyt suurimman osan elämästäni aika lähellä Koillismaata, joten puheenparsi ei tuottanut isompia ongelmia. Päinvastoin, se oli tosi nautinnollista.

Kunnan jauhojen lukeminen oli melkoinen urakka, luin sitä yli kuukauden ja laskin useaan otteeseen montako sivua pitää lukea päivässä, että ehdin kirjan loppuun ajoissa. Lopulta kuitenkin olin valmis viikon etuajassa.

Kimppaluvun koontitilaisuus oli tosi hauska. Jokainen kertoi vuorollaan omasta kirjastaan ja muutamassa tunnissa saatiin käytyä läpi koko sarja ja piirrettyä Kallen tarina. Melkoinen juttu se olikin. Koonnin perusteella jäin käsitykseen, että sotien jälkeinen Kalle on todella ärsyttävä tyyppi, eikä vaimon pettäminen ja elementtirakentaminen oikein kiinnosta, mutta näitä nuoruuden tarinoita voisin sen sijaan lukea lisääkin. Saattaa siis olla, että vetäisen vielä seuraavat kaksi nuoruudesta kertovaa osaa jossain vaiheessa ja ehkä myös sarjan ilmeisesti synkimmän osan Pohjalta ponnistaen, jossa Kalle käy ihan pohjamudissa. Kirjan loputtua jäi vähän ikävä Kallea ja toisaalta myös hinku lukea lisää siitä, kun Herkko palaa mielisairaalasta, ja miten Riitukin pärjää ja...

Kaikien puolin hieno kokemus siis!

torstai 3. toukokuuta 2018

Ready Player One (kirja)

Ernest Cline: Ready Player One
Suom. J. Pekka Mäkelä
Gummerus 2012


Kun Ready Player One -elokuva putkahti ilmoille, menin paniikkiin. Siis minunhan on pitänyt lukea tuo kirja viimeiset kymmenen vuotta! Tai no, sanotaan viisi vuotta, kun se nyt on ilmestynyt suomeksi elokuussa 2012, mutta silti. Olin ihan varma, että omistan kirjan, joten etsin sitä ensin kotoa kaksi päivää. Ei löytynyt. Sitten siirryin etsimään työpaikalta, jossa minulla on myös massiivinen kirjakokoelma. Ei löytynyt. Ei ollut myöskään kirjaston hyllyssä, koska muutkin olivat havahtuneet lainaamaan sen leffan myötä. Lopulta luovutin ja ostin kirjan e-kirjana, koska piti päästä lukemaan HETI. Eli heti viisi päivää myöhemmin, kun olin ensin etsinyt ja huokaillut sen verran.

Wade Watts on nuori jäbä joka elää pinoissa tätinsä pesukoneen vieressä. Pinot ovat korkeita hökkelikasoja, joissa köyhät asuvat. Waden oikea elämä on kuitenkin virtuaalitodellisuus OASISissa, jossa hän on Parzival, käy koulua ja jahtaa pääsiäismunaa. Kirja kertoo eksentrisen koodaajanero Hallidayn testamentissaan julistamasta munanetsinnästä. Joka löytää vihjeiden perusteella hänen OASISiin piilottamansa pääsiäismunan, saa haltuunsa koko OASISin ja Hallidayn omaisuuden.

Alku oli vähän takkuisa. Olin kirjan alkuperäisen kannen perusteella odottanut jotain vähän hassua ja kevyttä, mutta kirja olikin aika perus scifiseikkailu, jossa oli synkempiäkin sävyjä. Alussa oli aika paljon selitystä, jota en olisi jaksanut, mutta kun noin sadan sivun kohdalla munastus pääsi kunnolla vauhtiin, olisin halunnut muuttaa kirjaan asumaan.

En ole pitkään aikaan lukenut tämmöistä oikein kunnon seikkailua. Nauroin Roscoelle, että mikähän siinä on, että jo kuusivuotias Pallas Kanelikakku ymmärtää heti kirjan alkulauseista, että tietysti tuo poika voittaa kilpailun, niinhän tarinat menevät, mutta silti vielä yli kolmenkymmenen vuoden luku-uran jälkeen lähden mukaan kuvitelmaan, että en muka tiedä miten tarina päättyy. Olin ihan innoissani. Hallidayn munastusvihjeet ovat vähän pöljiä ja on vähän vaikea uskoa, että ensimmäisen vihjeen ratkaisemiseen menisi oikeasti koko maailmalta viisi vuotta, mutta mitä sitten. Halliday on suuri 80-luvun fani ja kaikki munastusrastit liittyvät sen ajan populaarikulttuuriin, joita oli hauska lukea.

Kirjassa kuvataan minusta aika rankasti sitä, miten ihmiset linnoittautuvat koteihinsa ja elävät varsinaista elämäänsä jossain muualla. Wade elää kiivaimman munastuskauden yksiössä, jonka ikkunat hän on spreijannut mustaksi ja tilaa kaiken tarvittavan kotiinkuljetuksella. Hän ei poistu puoleen vuoteen asunnosta. Japanissahan tälle on sanakin, hikikomori. Nuoret eristäytyvät reaalimaailmasta pelaamaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan. Tähän liittyy usein masennusta. Yksi kirjan henkilöistä on hikikomori. Kirjan kaikki nuoret ovat eläneet koko elämänsä OASISissa, koska reaalimaailma on ihan kauhea ja synkkä. OASISissa he voivat olla mitä tahansa.

Ready Player One ei minusta varsinaisesti kritisoi tätä, mikä oli kiintoisaa. Se vain kertoo, että näin on, ja nämä ihmiset voivat olla ihan onnellisia siellä missä ovat. Ja ehkä näin on tulevaisuudessa. Niin se kehitys kehittyy.

Tykkäsin myös suomennoksesta. Kirjassa oli paljon peli- ja muuta sanastoa, jota en tunne, ja googlasin esimerkiksi sanan jänkkyisä, koska se oli hauska. En tiedä mikä on alkuperäinen englanninkielinen sana, mutta opin suomennoksen tulevan Jappervokista, mikä ilahdutti kovasti, koska pidän Jappervokista. "Yhä puolikkaammaks leikkoi jänkkyisä rauta, niks eli naks!"

Viihdyin ihan hirveän hyvin ja viimeiset parisataa sivua ahmin. Pitäisi lukea enemmän tämmöisiä kirjoja! Nyt haluaisin mahdollisimman pian päästä katsomaan elokuvan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan rakkaustarina + Vuosisadan rakkaussota

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1978


Ebba Witt-Branttström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018


Havahduin keskusteluun Ebba Witt-Branttströmin teoksesta Vuosisadan rakkaussota ja sitä innoittaanesta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Varsinainen havahtuminen oli se, etten tosiaan ollut lukenut Tikkasen kirjaa, ja päätin oikaista tämän erheen heti.

Niin kuin varmaan kaikki suomalaiset vähänkään kulttuuria seuranneet ihmiset, tiedän kyllä ketä ovat Märta ja Henrik Tikkanen, vaikka Henrik poistuikin keskuudestamme jo varhaislapsuudessani. Vuosisadan rakkaustarina on avainteos, runokirja Tikkasten rakkaustarinasta, joka ei ole kovin kaunis kuva. Aluksi tuli vähän höhlän tirkistelevä olo, mutta Tikkasen kirja on kuitenkin jotenkin niin rehellinen ja aito, ettei sen edessä voi kuin polvistua ihailemaan.

Tikkasten liitto oli molempien lähteiden mukaan aika kauhea, onhan Henrikkin kirjoittanut tästä suhteesta avainkirjallisuutta. Henrikin alkoholismi ja muu sekoilu varjosti kaikkea. Märta kuvaa Henrikin juopottelua todella karusti, samoin Henrikin uskottomuutta ja yleistä sikailua. Kaiken alla on kuitenkin nähtävissä rakkaus, enkä sinänsä kirjan luettuani ihmettele, miksi Märta pysyi Henrikin kanssa tämän kuolemaan asti. Jäi tunne, että kyseessä oli kahden taiteilijan liitto, jossa toinen oli vakavasti sairastunut alkoholismiin. Lisäksi Märta kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan, epäreilusta asetelmasta, jossa toinen joutuu kirjoittamaan öisin hoidettuaan ensin perheen ja työt, ja toisen taide saa kävellä kaiken päältä, röhnöttää sikakännissä kaiken yllä, vain siksi, että toinen sattuu olemaan mies.

Erittäin hieno kirja toisin sanoen.

Sitten jokunen viikko Tikkasen jälkeen sain varauksesta Witt-Branttströmin kirjan, josta on ollut suuri kohu etenkin Ruotsissa. Ilmeisesti Witt-Branttström ja hänen ex-miehensä Horace Engdahl ovat Ruotsissa isoja julkkiksia. He ovat molemmat kirjallisuuden tutkijoita, Engdahl on Ruotsin akatemian entinen sihteeri, ja Witt-Branttström kuuluisa feministi. Minä en tiennyt heistä kummastakaan mitään, ennen kuin luin Vuosisadan rakkaussodan. Kirjassa ei toki missään sanota, että kyseessä olisi avainteos, mutta koska kirja viittaa niin suoraan Tikkasen kirjaan, ja myös lehtijuttujen perusteella, rohkenen tulkita teosta niin.

Myös rakkaussota on runoteos. Siinä mies ja nainen keskustelevat, tai no, tappelevat verisesti rakkautensa raunioilla. Pakko sanoa, että en tykännyt. Kirja on varsin monotonista toisen haukkumista alusta loppuun, joskin selväksi tulee, että kyseessä on kaksi sivistynyttä ihmistä. Jäi tunne, että kyseessä on eronneen naisen kosto, jossa halutaan esittää entinen puoliso todella visvaisena tyyppinä. Kirjan perusteella tarinan mies on kauhea vaimonhakkaaja, sovinisti ja nettipornoakin kuluu, naista sen sijaan ei esitetä kovinkaan raadollisessa valossa. Poissa on kaikki Tikkasten tarinan rakosista edelleen pilkottava lämpö ja yritys ymmärtää toista. Tämä on kylmää luettavaa. Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin tiennyt Witt-Branttströmistä ja Engdahlista jotain ennalta, jos olisin pitänyt heistä tai arvostanut heitä ennen tätä, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä.

Jännäksi lukukokemus muuttui siinä vaiheessa, kun pari päivää suljettuani kirjan Horace Engdahl otti ison roolin Ruotsin akatemiaa koskevassa kohussa, ja sen perusteella ei ole vaikea uskoa, etteikö kirja kuvaisi juuri häntä. Kovin avarakatseinen ja mukava ihminen ei taida olla hän. Loppujen lopuksi olen iloinen, että luin tämänkin kirjan, vaikkei se kovin myönteinen kokemus ollutkaan.

Ja lisäksi, näin ulkopuolelta, voisi ehkä ajatella, että kirjoittavat naiset ovat onnellisempia sellaisten ihmisten rinnalla, jotka ovat ihan eri alalla. Säästyisi paljolta kilpailulta ja sekoilulta. Mutta eihän sitä aina voi valita keneen rakastuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyppy ajassa

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa
(A Wrinkle in Time, 1962)
Suom. Katri Yli-Viikari
WSOY 2018


Koko lukemisen ajan mietin sitä, miksi tämän kirjan nimi on Hyppy ajassa, eikä Ryppy ajassa, kuten kirjaimellinen käännös olisi. Olisin paljon mieluummin lukenut rypystä kuin hypystä. Ehkä ryppy ei sitten ole niin hienostunut sana kuin hyppy. Tai jotain. No kumminkin.

Hyppy ajassa on lapsille suunnattu palkittu scifi-fantasia-klassikko. Myönnetään, että kiinnostuin kirjasta vasta kun näin Reese Witherspoonin mainostavan kirjaan perustuvaa leffaa Instassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös.

Meg Murrylla ei mene kovin hyvin. Koulussa hän joutuu jatkuvasti hankaluuksiin, isä on kadonnut ja ulkona myrskyää. Tämä kirja alkaa ihan oikeasti, että "Oli synkkä ja myrskyinen yö", mistä tulin kovin iloiseksi. Megillä on tutkijaäiti, kaksoisveljet ja erikoinen pikkuveli Charles Wallace, joka pystyy aistimaan mitä Meg ja äiti ajattelevat. Sitten myrskyisenä yönä Meg, äiti ja Charles Wallace istuvat keittiössä juomassa kaakaota, kun ihmeellinen rouva Kummoinen ilmestyy paikalle.

Myöhemmin tutustutaan myös rouva Kummoisen kavereihin rouva Kumpaiseen ja rouva Keniin, sekä Megin koulukaveriin Calviniin, jolla on myös outoja kykyjä. Oudot rouvat kertovat Megille, Charles Wallacelle ja Calvinille tesseraktista, jolla voi hyppiä ajassa. Tai luoda rypyn aikaan, ehkä ennemminkin. Ja sitten lapset lähtevät rouvien kanssa etsimään Megin isää avaruudesta.

Tavallaan tämä oli erittäin mukava lukukokemus. Hyvin nopealukuinen, vauhdikas ja paikoin aika yllättäväkin. Haluan tässä vaiheessa painottaa, että pidin kirjasta kyllä, ennen kuin seuraavaksi luettelen muutamia ärsyttäviä juttuja. Minä jotenkin tykkään luetteloista.

  • Miksi Megillä ja Charles Wallacella piti olla kaksoisveljet, kun heillä ei ollut mitään roolia koko hommassa? Nykypäivänä heidät olisi varmasti editoitu pois. Ehkäpä heillä on isompi rooli muissa sarjan kirjoissa, joita ei ole suomennettu, mutta tässä he olivat kyllä ihan turhia.
  • Miksi tässä koko ajan puhutaan hyppäämisestä ajassa, kun itse asiassa minusta he hyppäsivät paikasta toiseen lähes samassa ajassa?
  • Miksi aina kaikissa kirjoissa pitää lähettää pienet lapset yksin pelastamaan maailma? Ihan älytön konsepti! Tosin tässä ainakin George Wallace ja Calvin ovat poikkeusyksilöitä, mutta Meg on ehkä vähän matemaattisempi kuin normaali lapsi, mutta muuten aika perustyttö.
  • Aina vähän hätkähdän, kun kirjoissa on yllättävää kristillisyyttä. Tässäkin puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, joka tuntuu varsinkin scifissä erikoiselta, ja silti sitä juuri sieltä tuntuu yllättävän usein löytyvän. Tai ehkäpä se vain pistää silmään scifissä ja fantasiassa, kun niiden jotenkin olettaisi olevan erillään uskonnollisuudesta. En minä tiedä.
  • Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvelinkin.

Ja luodakseni hampurilaismallin, kerrotaan tässä nyt vielä, että pidin kovasti Megistä ja George Wallacesta, avaruuden tyypit olivat hauskoja, erityisesti Eläin-täti, ja jotenkin Megin ja Calvinin hienostuneesti kuvattu teiniromanssi oli myös aika hemppis. Tarina on kestänyt aikaa oikein hyvin. Aion katsoa leffankin, kun sen joskus saan käsiini, koska siinä on paitsi Reese Witherspoon ja Oprah, myös Zach Kalifianakis.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lady Bird

Greta Gerwig 2017


Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä ja päätin sen kunniaksi viedä itse itseni elokuviin ennen työvuoroa.

Lady Bird on viimeistä vuotta high schoolissa. Lady Birdin oikea nimi on Christine, mutta hän ei pidä siitä. Hän asuu Sacramentossa temperamenttisen äitinsä, vähän masentuneen isänsä, veljensä Miguelin ja tämän tyttöystävän Shellyn kanssa.

Lady Bird on ihana elokuva tytön ja äidin suhteesta, johon varmaan samaistuu aika moni sellainen ihminen, joka on joskus ollut tyttö ja jolla on joskus ollut äiti. Omakin äitini oli aika suuri luonne, mikä on toki ihmiselle sekä kirous että siunaus, ja vanhemmiten huomaan monin tavoin muistuttavani häntä. Elokuva kuvaa Lady Birdin viimeistä high school -vuotta ja yliopiston alkua. Siihen kuuluu sellaisia juttuja, mitä yleensä 17–18-vuotiaana touhutaan, rakastumista, ystävyyssotkuja, bileitä, tappelua äidin kanssa, ajokortti, oman paikan etsimistä maailmassa.

Minusta Lady Birdin tarina käsitteli aika paljon sitä, pitääkö ihmisen tyytyä siihen mitä on annettu, vai saako haluta jotain ihan muuta. Miten paljon uhrauksia lapsi voi vaatia vanhemmiltaan? Lady Bird haluaa kouluun itärannikolle, vaikka lähiyliopisto olisi paljon halvempi, ja perhe on köyhä. Onko oikein pyytää sellaista? Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kysymys Suomessakin, missä käsittääkseni humanististen aineiden opiskelu on vähentynyt huimasti. Se liittynee siihen, että koska yhteiskunta on niin epävarma, nuoret eivät enää uskalla opiskella aineita, joista työllistyminen on epävarmaa. Olen hirvittävän onnellinen, että silloin kun minä mietin opiskeluvalintoja, kukaan, edes temperamenttinen äitini, ei kehottanut miettimään sitä, millä aion elää, vaan tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, kunhan teen sen kunnolla.

Elokuvassa oli ihana kohta, jossa Lady Bird lilluu koulun suosituimman tytön Jennan uima-altaassa ja puhuu siitä, miten lähtee kohta mahdollisimman kauas. Ja Jenna on, että hän aikoo kyllä pysyä Sacramentossa ja hänen lapsensa menevät samaan kouluun jossa he ovat. Lady Bird näyttää tyrmistyneeltä, ja ehdottaa, että voisithan muuttaa edes San Franciscoon, johon Jenna on, että en tykkää kukkuloista. Koska niin justiinsa. Saa olla myös tyytyväinen juuri siellä missä on. Ei kaikkien tarvitse haluta taiteilijaksi New Yorkiin, eikä siitä mitään tulisikaan, jos kaikki haluaisivat. Luulen, että ihminen on onnellisimmillaan kun on tyytyväinen juuri siellä missä on.

Lady Bird on hauska ja viisas elokuva nuoruudesta, tippa linssissä tulin elokuvista. Ihan todella hieno syntymäpäivälahja itselleni, kiitos vain. Minä se kyllä osaan ostaa itselleni lahjoja!

torstai 5. huhtikuuta 2018

Isäni Toni Erdmann

(Toni Erdmann)
Maren Ade 2016

Kuva

Olin odottanut tämän elokuvan katsomista aivan tohkeissani, mutta nyt sen nähtyäni olen vähän, että häh.

Odotukset:

  • Viisi tähteä Hesarissa. "Tämä komedia on yksi vuoden puhutuimpia elokuvia maa­ilmalla. On helppo nähdä, miksi elokuvaa rakastetaan."
  • Työkaverin vilpittömät kehut.
  • Kuvittelin, että kyseessä on sydämellinen musta komedia eksentrisestä isästä, jonka nimi on Toni Erdmann.


Todellisuus:

  • Isän nimi ei ole Toni Erdmann, vaan Winfried.
  • Kyseessä on musta komedia eksentrisestä isästä, mutta minusta ei niin kovinkaan sydämellinen, vaan enemmänkin synkeä ja monin paikoin ahdistava.


Elokuva kertoo isästä, joka on luonteeltaan suuri hupsuttelija ja tykkää tehdä hauskoja käytännön piloja kaikille. Hänellä on aikuinen tytär, Ines, joka työskentelee konsulttina Bukarestissa. Winfriedin rakas koira kuolee ja hän saa kipinän lähteä yllätysmoikkaamaan Inestä. Inesillä on kuitenkin meneillään tosi stressaavat työkuviot, joita isä sekoittaa, ja lopulta isä lähtee vähän nihkeissä tunnelmissa kotiin.

Vai lähteekö? No ei lähde. Isä ilmestyy takaisin omituisena Toni Erdmannina, jolla on oudot hampaat ja hullu tukka, ja joka tuhoaa kaikki Inesin sosiaaliset tilanteet pakkautumalla niihin milloin mitäkin juttua suoltaen. Isän käytännön pila on niin loputon, että sitä tuijottaa monttu auki.

Ei tämä minusta huono elokuva ollut. Tulen varmaan muistamaan tämän kokemuksen kauemmin kuin monet. Ongelma kohdallani oli päähenkilö Ines, joka on ihan todella vastenmielinen ihminen. Hän työskentelee öljy-yhtiön konsulttina, joka on palkattu firmaan tekemään likainen työ pomon puolesta. Hän esittää firmalle rankat henkilöstöleikkaukset niin, ettei muka ole muuta vaihtoehtoa. Muutenkin hän on niin lukossa itsensä kanssa ja kohtelee ihmisiä todella huonosti, etten oikeastaan haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa edes tämän elokuvan vertaa. Silti, Ines on kieltämättä hieno hahmo, varsinkin hyvin päinvastaisen isänsä vastaparina.

Ehkä Inesistä johtuen minusta elokuva oli ahdistava ja synkkä. En ymmärrä, miten ihmiset voivat elää noin. Tai no, varmaan siitä maksetaan paljon rahaa, mutta silti. Olen niin huono motivoitumaan rahasta, etten silti ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että Inesin kautta kritisoitiin juuri sellaista elämää jota hän eli, mutta minä en oikeastaan halua katsoa hänenlaisistaan ihmisistä edes elokuvia.

Winfriediähän nyt sinänsä ei voi kuin rakastaa. Elokuva ottaa loppupuolella niin hullumaisia kierroksia, että annoin melkein Inesinkin anteeksi, rakastanhan absurdia, mutta en kuitenkaan ihan. Nauroin kyllä ja hihkuin kauhistuneena käsi suun edessä, että ei helvetti voi olla tottakaan enää, mutta silti, tästä kaikesta huolimatta jotenkin sisimmässäni olen pettynyt. Lisäksi, kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia on ihan järkyttävän pitkä aika. Tätä leffaa olisi voinut lyhentää helposti ainakin puoli tuntia, jopa tunnin. Mutta toisaalta, ehkä holtiton pituus sopi tähän ihan hulluun elokuvaan.

Hesarin sitaattiin voisin vielä vastata, että kyllä, minunkin on helppo ymmärtää, miksi tämä elokuva on ollut vuoden puhutuin ja miksi tätä rakastetaan, mutta minä en valitettavasti rakkauteen asti pystynyt. Sori siitä.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

E-kirjastolliset toimenpiteet

Olen suorittanut e-kirjastollisia manööverejä tässä pääsiäisen kunniaksi. En tiedä miksi tämä ketään kiinnostaisi, mutta itse olette itsestänne vastuussa.

Ensin lopetin Audiblen tilauksen. Olen viime aikoina kuunnellut melko vähän ja äänikirjoja ja creditejä on päässyt kertymään. Nyt ostin kaikille crediteillä äänikirjoja ja lopetin koko homman. Audiblessa on se kiva, että vaikka lopettaa kuukausimaksun, saa silti pitää kaiken ostamansa. Tai itse asiassa, olisihan se vähän outoakin, että jos et anna meille joka kuukausi rahaa, viemme kaiken jo maksamasi, hahahaha! Niin että ehkä siitä ei tarvitsisi olla niin kovin kiitollinen, minähän tosiaan olen maksanut niistä kirjoista. No joo, mutta se on tämä minun vähään tyytyväinen persoonani se.

Vasta lopettaessani Audiblen huomasin, että olisin voinut muuttaa tilaukseni sellaiseksi, että saan creditin vain joka toinen kuukausi. Jos (ja todennäköisesti kun) palaan Audibleen, otan varmaan sellaisen membershipin. Tuntui jotenkin kurjalta jättää kovasti tykkäämäni Audible, joten kirjoitin heille eroamiskaavakkeeseen tunteikkaan selityksen lähtöni syistä ja lupasin tulla pian takaisin. Toivottavasti he eivät nyt suutu. Sen lisäksi että persoonani on vähään tyytyväinen, se myös suhtautuu tunteellisesti tavaroihin ja palveluihin.

Sitten liityin Bookbeatiin. Ajattelin, että voisin välillä kokeilla suomenkielisiä äänikirjoja ja testata, olisiko Bookbeatin e-kirjasysteemi parempi kuin Elisa Kirjan. Selvitin parissa minuutissa, että aika samanlainen on, paitsi että fontin voi vaihtaa, mikä on tavallaan ihan kiva. Toivoisin vain kovasti kaikkiin e-kirja-appiksiin semmoista ominaisuutta, että sivua voisi kääntää puhelimen volume-nappulasta. Luin aikoinaan Donna Tartin Tiklin Googlen Play Booksin kautta, ja siellä se toimii. Tosi kätevää, koska puhelimen ruutu on niin pieni, että sivua saa kääntää päntiönään, ja on paljon kivempaa, jos sen voi hoitaa painamalla sormella, kuin liikuttamalla koko kättä. Miksiköhän tätä ei tunnuta tajuavan muissa e-kirjapalveluissa?

Siirryin testaamaan Bookbeatia koska:
  1. Haluan testata onko suomeksi kuunteleminen helpompaa kuin enkuksi, pysynkö paremmin kärryillä, voinko kuunnella hankalampia äänikirjoja.
  2. Samaa Bookbeat-tiliä voi käyttää useammalla laitteella ja näin Pallas Kanelikakkukin pääsee kuuntelemaan äänikirjoja niin paljon kuin jaksaa.
  3. Ei ne samassa paketissa tulevat e-kirjatkaan haittaa.

Mutta. Näin äkkiseltään tuntuu, että olen jo lukenut suurimman osan minua kiinnostavista kirjoista Bookbeatin valikoimissa. Kirjatarjonta tuntuu jotenkin hyvin suppealta, varsinkin kun olen tottunut siihen, että Audiblesta löytyy KAIKKI. Luulen, että tässä saattaa käydä niin kuin Viaplayn kanssa, että ensin on, että oh sweet baby jesus, täällä on kaikki mahtavimmat uudet elokuvat, mutta sitten kun on katsonut kolme elokuvaa, tajuaa, että siinä kaikki, niiden kolmen alla ammottaa synkkä tyhjyys.

No, mutta onneksi Bookbeatinkin voi lopettaa jos niikseen tulee, ja palata vaikka Audibleen, mutta kokeillaan nyt avoimin mielin!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018


Olin lukenut jo ennen kirjan ilmestymistä Yhdestä, mutta ajattelin, että a) ei kiinnosta tekotaiteelliset runoromaanit, ja b) ei kiinnosta siamilaiset kaksoset, liian sosiaalipornoa minulle. Onneksi nappasin kirjan töistä käteen, koska olinpa taas ennakkoluuloinen ja väärässä.

Kirja kertoo Tippistä ja Gracesta, jotka ovat siis siamilaiset kaksoset. Heillä on omat ylävartalot, omat kädet, mutta vain yksi lantio ja kaksi jalkaa. He ovat kuusitoista ja perheellä ei riitä enää raha pitää heitä kotikoulussa. He pelkäävät muiden tuijotusta ja ihmettelyä, mutta saavatkin ystäviä.

En tiedä, jotenkin pelkäsin, että kirjaa lukemalla osallistun juuri siihen, mitä Tippi ja Grace ovat koko ikänsä pakoilleet. Että lukemalla tirkistelen. Mutta hyvin pian kirjaa lukiessa unohtaa, että Tippi ja Grace ovat kiinni toisissaan, he ovat kuitenkin kaksi eri ihmistä. Kaksi teinityttöä, joilla on rakastava perhe, alkoholisti-isä, rahaongelmia, pikkusisko Lohikäärme, ihastuksia, mutta aina sisko vierellä.

Kirja on kirjoitettu proosarunomuotoon, jonka funktio ei ihan auennut minulle. Tai no, kirjaa oli ihan todella nopea ja helppo lukea, kun tekstiä per sivu oli merkittävästi vähemmän kuin tavallisesti. Yli 400 sivua hurahti parissa tunnissa. Tämä voisi mennä melkein selkokirjasta, vaikka helppolukuisuuden vastapainona on aika painava sisältö. Tykkäsin kyllä lukea tätä muotoa, ei siinä mitään, enkä tiedä miksi kirjaa ei voisi kirjoittaa juuri näin, kyllä voi, ja saa, joten mitäpä tässä jauhamaan.

Tämä on siis nuorten kirja, ja toivon, että nuorisolaisten kiinnostus siamilaisiin kaksosiin saa heidät ylittämään ahdistuksen runomuodosta, koska tämä oli ihan tosi hieno ja kaunis tarina siskoudesta, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Ja kyllä tämä sopii aikuisenkin käteen mainiosti.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
(Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018


Tämä oli ihana ihana kirja! Paras pitkään aikaan. Lyhyesti tätä voisi kuvailla esimerkiksi niin, että jos Bridget Jones ja Silta-sarjan Saga Norén olisi laitettu samaan purkkiin ja ravistettu, sellainen on Eleanor Oliphant.

Eleanor on aivan hämmentävän hieno hahmo. Alusta asti on selvää, että hän elää hyvin yksin. Hän käy töissä, puhuu kerran viikossa äidin kanssa, jonka kanssa suhde on selvästi vähintäänkin outo, ja viikonloppuisin hän käy Tescossa, ostaa pizzan ja loppuajan juo votkaa. Hänellä on järkevät kengät, järkevä kampaus ja naamassa suuri palovamma. Hän on sosiaalisesti hyvin kömpelö, mutta hänen mielestään enimmäkseen muut eivät oikein osaa käyttäytyä. Tästä kaikesta huolimatta Eleanor on hyvin reipas eikä ollenkaan uhri.

Oi Eleanor. Oi oi oi.

Tämä kirja on hillittömän hauska, pohjattoman surullinen ja vieläpä tosi jännittävä. Pitkästä aikaa oikein huolella kiukutti, kun piti elää muuta elämää, eikä saanut kuluttaa kaikkia hetkiä Eleanorin kanssa sohvan nurkassa. Ihan kiemurtelin tuskasta Eleanorin salaisuuksia selvittäessäni. Siis sellaisesta ihanasta tuskasta, ettei malttaisi odottaa, että saa selville mistä on kyse. Tätä kirjaa oli aivan todella kivaa lukea.

Tästä kirjasta on blogattu ja kirjoitettu viime aikoina ihan älyttömästi, mutta enpä voi muuta kuin liittyä Eleanoria ylistävään kuoroon. Ihana ihana ihana Eleanor.

Käviköhän tästä nyt riittävästi ilmi, että pidin tästä kirjasta tosi paljon? No etten nyt vaikuta ihan vössykältä, sellaisen kritiikin voisin esittää, että kansi on minusta aika ankea, ja lisäksi tuo tekstin pinkki väri vie lukijan odotukset vähän turhaan viihdekirjallisuuteen. Eleanor on toki tosi viihdyttävä, mutta ei minusta genrekirjallisuutta kumminkaan. Enkunkielisessä versiossa teksti on mustalla, joka näyttää minun silmääni paljon kivemmalta. Toisaalta, minusta pinkki on harvoin oikeassa paikassa yhtään missään, joten vika saattaa olla minussakin. Ja suomennettu nimikin siinä mielessä huonompi kuin ulukomaalainen, että Eleanor Oliphant on paljon hauskempi kuin pelkkä Eleanor. Mutta ei muuta! Pikku vikoja! Aivan nimellisiä! Makuasioita suorastaan!

torstai 22. maaliskuuta 2018

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Hannaleena Hauru 2017

Kuva

Olen näköjään joskus kuukausia sitten tehnyt luonnoksen bloggeriin, jossa on vain otsikko. No kiitti minä. Toiveikkaana tulin tänne, että olenkohan kirjoittanut jonkun pitkän ja nerokkaan analyysin tästä ihanasta elokuvasta, ja paskat, ihan tyhjä laatikko oli vastassa. Minä se olen kyllä just tommonen.

No mutta, sanotaan nyt jotain tästä asiasta. Sanotaan nyt vaikka heti, että tykkäsin Lauri Mäntyvaaran tuuheista ripsistä ihan pöljänä. Jo pelkkä elokuvan nimikin! Ai että!

Elokuva kertoo ystävyksistä, Sadusta ja Heidistä, jotka taistelevat tosi rakkauden puolesta esimerkiksi sabotoimalla toisten ihmisten häitä ja pakenemalla sitten veden yli moottoripyörällä. Mutta sitten, voi sitten, Heidi rakastuu jääkiekkoilija Lauri Mäntyvaaraan, jolla on aivan ihanan tuuheet ripset. Satu päättää, että hyvä on sitten, autetaan Heidiä saamaan Lauri.

Elokuvassa on vähän niin kuin kolme puolta. On Satu ja Heidi, joilla on ihan oma anarkistinen maailmansa, jossa talot räjähtelevät ja mitä vain voi tapahtua. Sitten on jääkiekkojoukkue, joka monin tavoin edustaa tosi rajoittunutta mieskuvaa. Ja sitten on Scandinavian Geisha School, josta koulutetaan jääkiekkoilijoille ihastuttavia nukkevaimoja.

Satu on aivan mahtava tyyppi. Jotenkin niin päämäärätietoinen ja pelkäämätön. Vaikka kaikki nauravat, Satu seisoo leuka pystyssä liekinheitin kädessä. Heidin onnen vuoksi hän on valmis kestämään mitä tahansa. Toinen kiinnostava hahmo on Satuun ihastunut Heidin veli, jääkiekkojoukkueen herkkä Henri. Ja tavallaan kiinnostava on myös Lauri Mäntyvaara, joka yrittää tuuheine ripsineen selvitä muitten ihmisten hänelle luomista odotuksista. Onko sitä paitsi pakko mennä NHL:n jos ei yhtään huvita?

Leffassa oli ihan mahtavia yksityiskohtia, kuten jääkiekkoilijoiden ja geishakoululaisten sponsoroitu rahkaristeily. Siis rahkaristeily. Ei jumalauta.

Monin tavoin leffasta puskee läpi, että se on tehty pienellä rahalla, mutta on niin niin ihanaa, että Suomessa tehdään edes välillä myös tämmöistä iloista, valoista, outoa ja hullua elokuvaa, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On ihanaa, että otetaan riskejä! On ihanaa, että tytöt touhuavat! On ihanaa, että meillä on tämmöinen elokuva! Ihanaa ihanaa ihanaa!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue
HarperCollins 2017


Joulun alla pyörin tuolissani, että mitä ihmeen ihmettä minä ostan itse itselleni joululahjaksi! Kukaanhan ei osta niin hyviä kirjajoululahjoja kuin minä minulle, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kyllä joululahjakirja pitää saada! Halusin kovasti Miki Liukkosen O:n, mutta olin jo päättänyt ostaa sen Roscoelle, joten se siitä. Sitten ihan puhtaalla fiiliksellä päätin, että jumaliste, nyt, minä ostan tämän kirjan ilman minkäänlaisia järkiperusteluita!

Tai no olihan siinä tietenkin sellaisia järkiperusteluita, että olin nähnyt paljon hyviä arvioita kirjasta ja päättänyt lukea sen jo ajat sitten, mutta kuulostaa paljon kivemmalta olla ihan huoleton hulivili ja ostella ihan intuitiolla, niin väitetään nyt niin sitten.

Aloin lukea kirjaa joululomalla ihan tohkeissani. Se kertoo Henry "Monty" Montaguesta, nuoresta yläluokan miehestä 1700-luvulla, joka on lähdössä Grand Tourille Manner-Eurooppaan rakkaan ystävänsä Percyn kanssa. Monty on aikamoinen riesa perheelleen, hän elää juopotellen ja naiskennellen kaikkea mikä pysyy hetken paikallaan, erityisesti hänen isäänsä kismittää Montyn viehtymys miehiin, mikä 1700-luvulla oli vielä melkoinen synti ja rikos. Monty itse ei välitä oikein mistään muusta kuin itsestään, bailaamisesta ja vähän rakkaasta Percystä. Percy on tummaihoinen hienon perheen poika, joka ei kuitenkaan ihonvärinsä vuoksi voi koskaan olla tasavertainen 1700-luvun Englannissa. Montyn ja Percyn kiertueelle mukaan äkkäytyy bear leader, holhoaja, jonka tarkoitus on huolehtia, ettei Monty sekoile, ja että Montyn pikkusisko Felicity saatetaan kouluun.

Montyn itsekeskeiset touhut tuhoavat kuitenkin kiertueen jo lähtökuoppiinsa. Pariisissa hän koheltaa Ranskan kuninkaan juhlissa ja varastaa viattomalta näyttävän esineen, joka kuitenkin on arvokkaampi kuin kukaan osasi arvata. Tämän myötä menee bear leader hukkaan ja Monty, Percy ja Felicity rynnivät yhtäkkiä rahattomina halki Euroopan.

Kirjan lukemiseen meni yllättävän pitkä aika, ottaen huomioon, että se on varsin helppolukuista ja hauskaa tekstiä. TGGTVAV on periaatteessa varsin herttainen YA-romanssi, mutta myös vauhdikas seikkailutarina. Itseäni ehkä vähän nyppi se, että olisin mieluummin lukenut vähemmän seikkailullisen gueer romanssin onnistuneesta Euroopan kiertueesta, mutta menihän se näinkin. Juoni sinänsä on ihan ok, minulle vain olisi riittänyt vähempikin seikkailu. Olen sillä tavalla austenilainen, että minusta on ihan riittävää, jos henkilöt lähinnä seisoskelevat salongeissa, eikä tarinassa ole välttämätöntä olla SEKÄ maantierosvoja ETTÄ merirosvoja. Mutta ymmärrän kyllä, että nykyajan nuorison oletetaan kaipaavan toimintaa.

Pitää kuitenkin sanoa, että Monty oli oikein virkistävä päähenkilö. Harvoin tapaa noin hedonistista, omahyväistä ja mänttipäistä hahmoa, joka on kuitenkin jollain tavalla herttaisa. Joten jos ja kun tämä sarja jatkuu, aion kyllä lukea, varsinkin kun seuraavassa osassa kertojana on ilmeisesti Montyn nörttisisko Felicity. Toivottavasti tulee myös kolmas osa, jossa ääneen pääsee iiiihhana Percy!

Ja lisäksi vielä, kansi on minusta törkyhieno!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor
(Klingsor)
Suom. Liisa Ryömä
Tammi 2017


Jasså jahha, olenkin näköjään kirjoittanut jo kuukausia sitten tämmöisen ihan valmiihkon bloggauksen, mutta jättänyt sen julkaisematta. Varmaan siihen oli ihan hyvä syy, etten painanut liipasinta, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut, joten julkaistaan nyt, kun ei oikein muuten kirjoitututa. Onko semmoista sanaa kuin kirjoitututa? No nytpä on.

Pidin taannoin kovasti Lindrenin Kimalaisen medestä, joka oli lukupiirikirjana, niin kuin tämäkin. Ja kiva että oli, koska luulen, että ilman lukupiiriä en olisi lukenut kirjaa loppuun, mikä olisi ollut harmi, koska nimenomaan lopussa tässä kirjassa tapahtui asioita.

Taiteilija Klingsor syntyy västerbottenilaiseen Klingsorin sukuun, joka on jo usean sukupolven ajan asunut Ukkoklingsorin rakentamassa tervanhajuisessa talossa. Klingsorit ovat yhtä aikaa omituisen läheisiä ja etäisiä toisilleen. Taiteilija Klingsorista tulee taiteilija, kun hän metsässä vadelmien kukkimista tarkkaillessaan huomaa vinon kannon päällä juomalasin, jonka itse asiassa Ukkoklingsor on siihen aikoinaan unohtanut. Lasi on vuosien saatossa oikaissut itsensä niin, että alustan vinoudesta huolimatta lasi osoittaa suoraan ylös. Tästä Klingsor saa koko hänen elämäntyötään valaisevan ilmestyksen esineiden elävyydestä.

Kirjan tarinaa kertoo joku taho, "me", joka kirjoittaa kirjaa Klingsorista. He ovat kiinnostuneet pelkästään Klingsorista, eivät mistään muusta, mutta välillä tulevat kertoneeksi vähän Klingsoria ympäröivistäkin asioista. Kertojat ihailevat Klingsoria ja haluavat esittää hänet suurena taiteilijana, mutta kirjasta ilmenevien asioiden perusteella suuruuden määrää voi lukija itse pohtia.

Henkilökohtaisesti koen vähän tylsänä lukea taideteoksista, joita en voi nähdä. Tämä ongelma minulla oli taidehistorian opinnoissakin. Nykyäänhän minkä tahansa teoksen voi googlata ja ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa puhuessaan väreistä tai viivoista tai mistä tahansa, mutta silloin kun minä opiskelin, jotakuinkin kaksisataakuusikymmentä vuotta sitten siis, minulla ei ollut internettiä kotona, joten jouduin sieluni silmin kuvittelemaan ne teokset, joista ei ollut kuvaa. Sitten kun lopulta näin teoksen josta olin lukenut, se hyvin harvoin oli läheskään niin hieno kuin minun mielikuvitukseni versio. Nyt palasin vähän noihin turhautuneisiin fiiliksiin. Tosin, Klingsorin teoksiahan minulla ei ole ilo nähdä koskaan.

Onneksi kirjassa kerrottiin melko paljon Klingsorin elämästäkin. Lindgrenin ihmiskuva on aika synkeä ja lakoninen. Niin kuin Kimalaisen meden veljekset, on myös Klingsor aika tyly jäbä. Hänellä on ilmeisesti tunteita, mutta kaikki mielenkiinto kohdistuu lopulta taiteeseen. Mutta ei se haittaa.

En tiedä ilmeneekö se tästä tekstistä nyt yhtään, mutta minä itse asiassa pidin tästä kirjasta kovastikin. Se oli vähän omituinen, ajatuksia herättävä ja ihastuttavan kompakti. Marmatuksestani huolimatta suosittelen tätä kyllä kaikille ja aion itsekin jatkaa Lindgrenin tuotannon parissa varmasti vielä moneen otteeseen. Lindgrenhän kuoli suunnilleen vuosi sitten aivan kunnioitettavassa iässä, mutta on helpottavaa, että hän jätti meille lukijoille mukavan tuotannon. Erityisesti ihailen sitä, että hän pysyi loppuun asti kirjailijana näin priimana. Se luo toivoa, koska alanhan itsekin olla jo aika iäkäs ja urani ehtoopuolella, opinnotkin tapahtuivat internetittä ja kaikki.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
(The Wolf Road)
Suom. Elina Koskelin
Like 2017


Kiertelin ja kaartelin Suden tietä kirjastossa monta kuukautta. Kansi oli minusta kiva ja dekkarihyllystä erottuva, takakannen perusteella kiinnosti, pidän sitä paitsi kategorisesti kaikesta missä on susia, mutta jotenkin silti epäilytti, kun en ollut kuullut kirjasta muualta mitään. Lukijana luotettava työtoveri kyllä kehui kun kysyin, mutta silti oli olo, että jotakin vilppiä tässä nyt on.

Kuukausien väijymisen jälkeen ostin Suden tien e-kirjana ja aloin lukea melko hitaasti.

Suden tie kertoo Elkasta, nuoresta naishenkilöstä, joka on elänyt kummallisen elämän. Elka elää lähitulevaisuudessa, mitä ilmeisimmin Yhdysvalloissa, joka on Hiton typeryyden jälkeen taantunut maailmaksi, jossa vain vahvat pärjäävät. Ihmiset asuvat mökkeröissä ja metsästävät, tai pienissä kaupungeissa, joissa tuntuu elävän lähinnä huijareita ja rikollisia.

Tytön vanhemmat ovat lähteneet etsimään kultaa kun hän oli pieni, ihan vähän vanhempana hän hukkasi mummonsa myrskyssä ja hänet löysi Ansastaja. Ansastaja kasvattaa tytön omalla karulla tavallaan, antaa hänelle nimen Elka ja opettaa kaiken minkä tietää. Sitten eräänä päivänä Elka käy kaupungissa ja saa tietää, ettei Ansastaja olekaan sellainen kuin hän on luullut, ja yhtäkkiä Elkan elämä muuttuu pakomatkaksi.

Tämä on oikeastaan vain lähtöasetelma, joka selviää ihan alkusivuilta.

Suden tie on dystopia ja jännäri. Elkan matka on aika kauheaa luettavaa, mutta pakko sanoa, että pidin milteipä joka sekunnista ihan hulluna. Välillä tuli olo, että kyseessä on vähän kömpelö esikoisteos, kieli oli pateettista ja vähän hölmöä, mutta sitten taas Elka on lukutaidoton ja metsässä kasvanut, joten olisi toisaalta ihan epäuskottavaa myös, jos hän kertoisi tarinaa kuin mikäkin sulavakielinen Shakespeare.

Tykkäsin miten Hiton typeryyden jälkeistä maailmaa ei oikeastaan selitetty kovin paljoa. Kertojamme Elka ei tosiaan ole mikään historiantutkija vaan kiinnostunut enemmänkin metsästyksestä, mutta mitä ilmeisimmin on tapahtunut jonkinlainen hirveä pommitus, joka tuhosi koko seudun, ja nyt ihmiset elävät villin lännen tyyliin ilman sen kummempaa teknologiaa. Antibiootteja on, suljettavia muovipusseja on, mutta ihmiset kulkevat hevosella ja kävellen. Elka viettää yhden talven myrkyllisellä lammella, johon on osunut pommi. Pommi lämmittää tienoota, mutta sen lähellä oleilu on huumaavaa. On hurjia myrskyjä, paljon karhuja ja susia. Ihmiset elävät taas luonnon armoilla. Pidin tästä asetelmasta kovasti.

Lisäksi Elkan ja Ansastajan tarina oli lopulta aika hurja. Luin kirjaa aika hitaasti, mutta viimeiset kymmenet sivut piti ahmia. Oikeastaan ihan harmittaa, että kirja loppui. Joten jos siellä on joku muu, joka on silmäillyt tätä kirjaa epäillen, niin kerronpa vaan, että voit hyvillä mielin tarttua tähän. Ei kannata olla ennakkoluuloinen!

lauantai 17. helmikuuta 2018

Armo

Emmi Valve: Armo
Asema 2017


Mulla on flunssa ja viime päivinä en ole oikein jaksanut kunnolla muuta kuin lukea sarjakuvia. Luin äsken kertarysäyksellä Emmi Valveen omaelämäkerrallisen, masennuksesta kertovan sarjakuvan Armo. Samaan aikaan muu perhe pelasi pleikkarilla The Lego Movie -peliä ja tasaisin väliajoin raikui tunnusmusiikki.

Everything is awesome! 
Everything is cool when you're part of the team! 
Everything is awesome when you're living out a dream!

Ekalla kerralla olin, että tämä se on kyllä kerrassaan hauska biisi. Niin ilonen ja valonen. Voi että miten mukava. Sitten Armon loppupuolella kuunneltuani taustalla biisin noin kuusitoista kertaa, tajusin, että se on aivan käsittämättömän pilkallinen, ironinen ja inhottava biisi, kun sen asettaa taustamusiikiksi masennuksesta kertovalle teokselle.

Life is good 'cause everything awesome
Lost my job, there's a new opportunity
More free time for my awesome community
I feel more awesome than an awesome possum
Dip my body in chocolate frostin'
Three years later wash off the frostin'
Smellin' like a blossom, everything is awesome
Stepped in mud, got new brown shoes
It's awesome to win and it's awesome to lose

KAIKKI EI OLE NASTAA! Mullakin esimerkiksi on flunssa ja jotkut ihmiset ovat tosi pahasti masentuneita ja kaikki on monin tavoin ihan perseestä ja voitteko lopettaa sen renkutuksen!

Tästä kirjasta pitää vielä sanoa, että olipa vaikuttava teos, kerta kaikkiaan. Itse en ole kokenut masennusta, ja se kuuluu niihin asioihin, joita on mahdotonta ymmärtää kokematta. Juuri siksi on hirveän arvokasta, että on Emmi Valve, joka on tehnyt yhden ihmisen kokemuksen järisyttävällä tavalla näkyväksi meille muille. Juuri näin taiteen pitäisikin toimia, että kokematta asiaa minulla on silti mahdollisuus nähdä toisen kokemus edes joltain kantilta, elää mukana pieni hetki. Kiitos tästä upeasta kirjasta.

Huh huh. Nyt otan nyt kupillisen finrexiniä ja koitan rauhoittua ja toivon, että vielä joskus voin suhtautua Everything is Awesomeen myönteisesti.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A manual for cleaning women: selected stories)
Suom. Kristiina Drews
Aula & co 2017


Näin Siivoojan käsikirjan heti sen ilmestyttyä kirjaston varauksia käsitellessäni ja olin ihan, että voi jestus kirstus miten hieno kansi ja nimi, varaan tämän heti, ihan sama mistä tämä kertoo! Kirjan saapumista odotellessa siitä ehtikin tulla tämän talven hittikirja ja yhtäkkiä joka puolella hehkutettu merkkiteos.

Kieltämättä Siivoojan käsikirja on poikkeuksellinen kirja. Se on siis novellikokoelma, jossa kaikkien novellien päähenkilö on hieman Lucia Berlinin oloinen ihminen. Naispuolinen henkilö, kaunis, jolla on siniset silmät ja skolioosi. Ilmeisesti monet tarinat ovat hyvinkin suoraan Berlinin omasta jännittävästä elämästä ja tuntuukin, kuin hän olisi elänyt monen ihmisen elämän. Miten yksi ihminen ehtii olla rikas, köyhä, kolme kertaa naimisissa, neljän lapsen äiti, alkoholisti, muuttaa parin kuukauden välein, asua monessa eri maassa, olla siivooja, opettaja, sairaanhoitaja ja ihan vaikka mikä, mutta silti vaikuttaa, ettei hän tee kovinkaan paljon.

Se minua nimittäin aluksi vähän nyppi, että kaikkien novellien päähenkilö vaikuttaa jotenkin vain oleilevan samalla kun hänen ympärillään tapahtuu. Toisaalta, sellaisiahan monet kirjailijat varmaan ovat, seisovat ja havainnoivat maailman omituisuuksia, samalla kun ympärillä rytisee. Ehkä yhden kolmasosan luettuani olin valmis myöntämään, että ihan sama vaikka tämä henkilö muuttuisi maljakoksi eikä tekisi muuta kuin töröttäisi pöydän reunalla, nämä novellit ovat ihan mielettömiä.

Erityisesti mieleen jäivät esimerkiksi se juttu, jossa nuori tyttö auttaa hammaslääkäriukkiaan repimään itse itseltään hampaat suusta, tai se, jossa pienten lasten äiti herää aamuyöstä viinantuskaan ja kaivelee pennosia ehtiäkseen ostamaan halvimman pullon ennen kuin lapset heräävät, tai tarinat katkolta, tarinat elämästä sairaanhoitajana, tarinat itsepalvelupesuloista, tarinat äitiydestä.

Berlinin tarinoissa on se jännä juttu, että paitsi että niissä on omituinen autofiktion tuntu, ja että ne ovat tarinoina varsin karuja ja hurjia, ne eivät kuitenkaan ole yhtään synkkiä. Ahdistavimmassakin jutussa on joko hullua huumoria tai jotain muuta valoa. Kotimaisissa realistisissa tarinoissa alkoholisteista on usein sellainen sävy, että tekee itsekin mieli syöksyä rotkoon, mutta Berlinin kertomukset katkolta ja juoppohulluuden partaalta ovat hienon, sivistyneen naisen kertomuksia.

Ja sitä minä ehkä tosiaankin arvostin eniten tässä kirjassa. Valoja pimeyksien reunoilla, niin kuin vissiin Apulanta laulaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kätken kirjeesi patjani alle

Astrid Lindgren ja Sara Schwardt: Kätken kirjeesi patjani alle - Kirjeenvaihto 1971-2002
(Dina brev lägger jag under madrassen)
Suom. Kari Koski
WSOY 2017


Vuonna 1971 silloin kolmetoistavuotias Sara kirjoittaa kuuluisalle Astrid Lindgrenille kirjeen, jossa hän vaatii erinäisiä asioita ja on kerrassaan ärsyttävä. Astrid vastaa, niin kuin hän vastasi kaikille hänelle kirjoittaneille lapsille, mutta ilmeisen kipakasti. Sara katsoo itseään peiliin ja kirjoittaa takaisin. Astrid vastaa, vaikkei yleensä kirjoita kullekin lapselle kuin kerran. Yhtäkkiä he ovat salaisessa kirjeenvaihdossa, joka kestää Astridin kuolemaan saakka.

Tartuin kirjaan, koska rakastan Astrid Lindgreniä siinä missä koko muukin ihmiskunta. Itse asiassa, nyt kun oikein mietin, hän on minun suurin idolini. Kukaan kirjailija ei ole niin hieno ja tärkeä kuin Astrid! Jännittävästi kävi kuitenkin niin, ettei kirjan kiinnostavin henkilö ollutkaan maailman kuuluisin lastenkirjailija, vaan nuori Sara.

Tämä kirja on ihan oikea kirjeenvaihto, täydellinen muuten, mutta Astridin ensimmäinen kirje puuttuu, koska Sara silppusi sen tunnekuohussaan. Saran kirjeet löytyivät Astridin arkistosta, Astridin kirjeet olivat Saralla tallessa, ja on hieno juttu, että Sara Schwardt antoi julkaista ne, vaikkeivat ne hänen kantiltaan niin kovin mairittelevia aina olekaan.

Nuoren Saran elämä on melkoista vuoristorataa. Hän lintsaa koulusta, joutuu psykiatriseen sairaalaan, hölmöilee, ei oikein löydä paikkaansa millään. Astrid kuitenkin näkee hänessä jotain mitä hän itse ei ja yrittää monisanaisesti tukea Saraa läpi railakkaan nuoruuden. Astrid on niin ihana! Niin ymmärtäväinen ja rakastava! Kirjeiden perusteella heidän kirjeenvaihtonsa oli salaisuus, josta tiesi vain Saran mummu. Oli kiinnostavaa lukea, miten vaikeaa Astridin oli kirjoittaa Veljeni Leijonamielen loppu, mutta muuten kirjeenvaihto isolta osin keskittyy Saran asioihin ja Astridin huolet vaikuttavat melko arkipäiväisiltä.

Hieno kirja, ihmeellinen kirjeenvaihto. Minkälainen onni onkaan, että saa suojelusenkelikseen Astrid Lindgrenin! Kirja oli myös nopealukuinen, huitaisin sen parissa päivässä. Tämän jälkeen jäi olo, että haluaisin oikeastaan lukea Astridista jonkun vähän tanakamman elämäkerran, koska vaikka tämä oli hienon hieno teos, ei se silti oikein vastannut tarpeeseen ihastella Astridin ihmeellisyyttä.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Yösyöttö

Marja Pyykkö 2017


Ajattelin hetken, että pitäis mennä katsomaan Yösyöttö elokuviin silloin kun sitä ei voinut nähdä Finnkinon teattereissa, kun on niin hauska vastustaa isoja monikansallisia yhtiöitä. Minut saa itse asiassa melkein mihin vain, jos kerrotaan, että samalla vastustetaan kapitalismia ja monikansallisia yhtiöitä. En sitten kuitenkaan mennyt. Kun olis ollut niin hankalaa. Vastustan mieluiten kaikkea niin, ettei siitä koidu hankaluutta, mikä lienee monien muidenkin ihmisten tapa.

Nyt yhtäkkiä Facebook-feediini alkoi putkahdella mainoksia, että voisin ostaa Yösyötön intternetsistä ja katsoa sen kotona. Kympillä. Ajattelin, että jaaha, kympillä, se on kympin enemmän kuin se, jos lainaan sen kirjastosta, mutta sitten ajattelin, että toisaalta leffalippu maksaa vähintään kympin, ja jos ostan sen intternetsistä, ei tarvitse edes lähteä elokuviin, vaan voin tihrustaa sen pieneltä tietokoneen ruudulta samalla kun Roscoe pelaa olohuoneessa Overwatchia, sehän on, no sehän on ihan paskaa tietysti, paljon kivempi olisi mennä elokuviin, mutta koska jotain tekemistä piti keksiä sillä aikaa kun Roscoe pelasi, ostin lopulta Yösyötön ja katsoin sen, ja kuvittelin samalla vähän ärsyttäväni Finnkinoa, joka on viimeinkin saanut Yösyötön pyöritykseen, ja nyt minä ostinkin sen intternetsistä, hah.

Tässä vaikutelmia aiheesta:

  • Petteri Summanen on aivan ihana 💛   Laitoin tuohon sydämen kun huomasin juuri, että bloggerissa saa laitettua hymiöitä, mutta nyt tuo hymiölaatikko peittää puolet koko ikkunasta, enkä keksi miten sen saa pois. Nyt kadun. 😱 😱 😱  Laitetaan nyt hymiöitä sitten. 🐼 🐯 🐹 🐸 🐶 🐢  Uskomattoman ärsyttävää!
  • Piti sulkea koko blogger ennen kuin hymiölaatikko meni pois. Älkää koskaan erehtykö painamaan hymiön kuvaa tuolla, mikä tuo nyt on, tuo missä on noita mitä ne nyt on. Niin älkää siellä painako hymiötä!
  • Niin. Muuten elokuva olikin sitten aika höperö. Jos en olisi lukenut kirjaa, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä yhtään. Kauhean pikakelauksella vedettiin läpi kaikki, eikä keskitytty oikein mihinkään.
  • Elokuvan Enni oli tosi ärsyttävä tyyppi. En muista, että hän kirjoissa olisi erityisen ärsyttävä.
  • Mutta Petteri Summanen on edelleen ihana, ja koska hän on lähes joka kuvassa, se riittää, että jaksaa katsoa alle puolitoista tuntia kestävän elokuvan.

Olisiko tässä pitänyt vielä jotenkin referoida elokuvaa? Voin linkata tähän vanhan bloggaukseni kirjasta, mutta oikeastaan siinäkin näköjään horisen kaikesta muusta kuin itse kirjasta. Semmoista se on. Nyt menen nukkumaan.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Talking as Fast as I Can

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Lukija: Lauren Graham
Random House Audio 2016


On ollut viime aikoina hankaluutta kuunnella äänikirjoja. Syytän seuraavia asioita:
  • Työmatkani on viime aikoina ollut vain viisitoista minuuttia, kun olen ollut vaihdossa lähikirjastossa, normaalin 40-50 minuutin sijaan. Ensi viikolla palaan takaisin kotikirjastoon, mutta tällä välillä metro on valmistunut, ja saan enää haaveilla kunnollisista työmatkoista. Huoh.
  • En ole käynyt lenkillä, koska olen laiska lortto.
  • Kuuntelin pari tuntia äänikirjaa, jonka kuuntelu ei sitten hotsittanutkaan yhtään, ja kesti tosi kauan antaa periksi sille, että ei minun ole pakko kuunnella sitä loppuun, vaan voin vain alkaa kuunnella jotain hauskempaa, ja tämän prosessin aikana en sitten kuunnellut paljon mitään. (Se kesken jäänyt kirja oli Even Cowgirls Get the Blues, jos nyt jotakuta jäi ärsyttämään moinen salaperäisyys.)

Onneksi sitten tajusin lopulta ottaa kuunteluun tämän ihanan Lauren Grahamin kirjan, se tuli tosiaan tarpeeseen. Kuuntelin tätä töissä useamman tunnin kun askartelin ilmapalloista, liisteristä ja sanomalehdistä isoja munia Harry Potter Book Nightin Arvaa minkä taikaeläimen muna -kilpailuun. Niin, semmoista jotkut ihmiset tosiaan tekevät joskus työksensä. Ajatelkaa. Tosin joinakin päivinä nämä samat ihmiset sitten raahaavat painavia kirjataakkoja hyllystä toiseen yltä päältä pölyn peitossa tai siivoavat asiakkaan oksennusta lattialta, mutta sellaista se on se elämä. Ei aina voi voittaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että se tuntui ihan siltä kuin läheinen ystäväni Lauren Graham istuisi samassa huoneessa höpöttämässä omia asioitaan. Kirja kertoo hänestä itsestään, lapsuudesta, urasta, perheestä, hiuksista, Gilmore Girlsistä, Hollywoodista, vaikka mistä. Graham on tosi hauska ja fiksu ja ihana ihana ihana. Tykkään kuunnella äänikirjoina juuri tämmöisiä kirjoja, joissa taitava esiintyjä lukee itse omia taitavia tekstejään, joissa ei ole jatkuvaa juonta, joten ei niin haittaa vaikka välillä nukahtaa tai unohtuu tuijottelemaan pilviä. Kirjassa hän esimerkiksi katsoo ja kommentoi kaikki Gilmore Girlsin tuotantokaudet. Voisi ajatella, että se on tylsä ja huono idea, mutta itse asiassa se ei ole yhtään, vaan varsin hauskaa.

Ainoa vika tässä kirjassa oli se, että välillä viitattiin kuviin, jotka ilmeisesti kirjassa oli, mutta äänikirjassa luonnollisesti ei. Jouduin nyt kuvittelemaan ne mielessäni.

Toivottavasti tästä nyt uusi äänikirjainnostus lähtee käyntiin. Vähän tekisi mieli kuunnella heti perään Grahamin kirjoittama romaani Someday, Someday, Maybe, mutta ehkäpä ei, kun juuri tuossa pari riviä ylempänä ihan itse henkilökohtaisesti kerroin, että parhaiten minulle toimivat äänikirjat joissa ei ole juonta, niin että usko nyt joskus edes itseäsi, höperö ihminen.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Call Me By Your Name

Luca Guadagnino 2017


Oli niin kova kohina joka suunnalla, että pakko oli päästä tämä heti katsomaan. Sunnuntaina ostin tammikuun ekan karkkipussin ja ahtauduin Kinopalatsin tiivisti pakattuun saliin.

Oli muuten sillä tavalla miellyttävästi poikkeuksellinen elokuvakokemus, että oli aivan hiljaista. En kehdannut montaa karkkia pussista ottaa, etten rapistelisi yhtään. Ihanaa! Puhdasta keskittymistä!

Elokuva kertoo 17-vuotiaasta Eliosta, joka on akateemisten vanhempiensa kartanossa Italiassa viettämässä taas yhtä 80-luvun kesää lukien, uiden, kavereitten kanssa kuljaillen. Elio on lahjakas pianisti ja innokas lukija. Amerikkalais-italialaisella perheellä on tapana ottaa kesäksi amerikkalainen opiskelija auttamaan perheen iskän arkeologisissa tutkimuksissa. Tänä vuonna opiskelija on periamerikkalainen Oliver.

Elokuva on todella kaunis rakkaustarina. Kaunis sillä tavalla, että Italia on upea, Elio ja Oliver ovat kauniita kuin antiikin patsaat, joita leffassa kovasti näkyykin, ja ensirakkaus se nyt vaan on juuri tuommoista, ihmeellistä.

Erityisen upean elokuvasta tekee se, että mitä ilmeisimmin kahden miehen välistä rakkautta hyvin harvoin kuvataan ilman, että joku lopulta jää leikkuupuimurin alle. Tässä elokuvassa oikeastaan varsin vähän alleviivattiin sitä, että Elio ja Oliver ovat molemmat miehiä. Rakkaus on rakkautta, sen voi ymmärtää kuka tahansa. Ja siksi on tärkeää, että tämmöisiä elokuvia on.

Huomasin katsovani elokuvaa voimakkaasti vanhemman näkökulmasta. Olen niin keski-ikäinen, huh heijakkaa. Huomasin samaistuvani lähinnä elokuvan isään, mikä olikin hienoa, koska elokuvan isä on mieletön hahmo, ja en varmasti ole mielipiteineni yksin kun väitän, että nimenomaan elokuvan lopun isän puhe on syy, miksi tämä elokuva jää aikakirjoihin. Siinä kyynel vierähti useammastakin silmäkulmasta, kun tarkkaili hiljaisen elokuvateatterin nyyhkäyksiä.

Elokuvan jälkeen toivon, että itse onnistuisin antamaan lapselleni tuollaiset henkiset eväät. Ei ole helppo tehtävä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Siina lukee sarjiksia, osa 590

Ennen joulua googlailin hyviä sarjakuvia ja varasin niitä kirjastoon niin, että ne tulevat vasta tämän vuoden puolella. Nyt niitä tulikin sitten rysäyksenä, mutta vasta kaksi ehdin lukea.


Eleanor Davis: How To Be Happy


Kuten Davis kirjan alussa mainitseekin, ei tämä kirja oikeastaan kerro onnelliseksi tulemisesta, ainakaan sillä tavalla, että sitä voisi ohjenuorana käyttää. Kirja on kokoelma pieniä tarinoita ihmisistä. Vähän outoja tarinoita, ihmiset ovat usein aika yksin näissä.


Mitähän tästä nyt voisi sanoa? Minusta tämä oli ihana kirja. Aivan täydellisen kaunis, upeat värit ja kuvat. Harvoin törmään sarjakuvaan, jossa on tämmöinen värimaailma, tykkäsin kovasti. Myös tarinat olivat hyviä, vaikka nyt pari viikkoa kirjan luettuani en ihan hirveän paljon niistä pysty enää palauttamaan mieleeni. Kuvia sen sijaan pystyn.

Tämä on semmoinen kirja, jonka voisi ostaa, leikata palasiksi ja liimata kokonaan seinälle. Kaunis, kaunis.


Fabien Vehlmann, Kerascoët: Beautiful Darkness


No tämä sitten pääsi yllättämään kyllä. Tiesin premissin etukäteen, mutta käsittelytapa onnistui olemaan aika eri kuin odotin. Odotin söpöilyä, sitä en saanut.

Kirja kertoo pienistä söpöistä olennoista, jotka, kuten hyvin alussa ilmenee, ovat asuneet pienen tytön sisällä. Nyt tyttö makaa kuolleena metsässä ja olentojen on selviydyttävä ilman kotia. Tytön ruumis hajoaa hiljalleen ja olentojen homma alkaa mennä aika julmaksi ja brutaaliksi. Olentojen höpsöys ja naiivius ei välttämättä ilmene pelkästään söpöstelynä.


Aloin lukea tätä lounaalla ravintolassa, mutta muutaman sivun jälkeen, kun pieni olento istui tytön hiusten keskellä syömässä toukkia ruumiista, tajusin, että tämä oli nyt virhe. Jäi ruoka syömättä ja sarjakuva pyörimään päiväkausiksi laukkuun. Sitten lopulta huitaisin sen kuitenkin loppuun melko vauhdikkaasti.

En voi väittää pitäneeni tästä kirjasta, mutta silti se oli aivan erinomainen. Luettuani yhden analyysin tarinasta Goodreadsista selailin sarjiksen uudestaan läpi. Tarina on itse asiassa aika hieno. Se on aivan kuvottava ja tosi inhottava, mutta hieno. Kyllä tätä voi suositella lämpimästi, mutta ei ruokapöytään.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Viha jonka kylvät

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
(The Hate U Give)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2017


Ohhoh, olen näköjään jättänyt tämänkin helmen bloggaamatta. Hetken ajattelin, että olkoot, mutta sitten ryhdistäydyin, koska tämä nyt kumminkin oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja. Jos nyt herraparatkoon sattuisi olemaan niin onnettomasti, että jossain olisi joku raukka, jonka pääasiallinen kirjasuosituspaikka on tämä blogi, toki toivon että näin ei ole, mutta jos, niin olisihan surkeaa, että jättäisin tämän kirjan vinkkaamatta.

Kuulin tosi monesta suunnasta, että tämä on luettava, mutta niin kuin usein käy, jäin sitten jäkittämään kädet puuskassa, että minähän en käskien lue. Lopulta kuitenkin otin kirjan kauniiseen käteen ja niinhän siitä kävi, että ensi riveiltä olin ihan koukussa.

Viha jonka kylvät on kai luokiteltu YA:ksi, eli vähän varttuneemman nuorison kirjallisuudeksi, mutta enpä ole ennen törmännyt näin vaikuttavaan nykypäivän ameriikkalaisen mustan yhteisön kuvaukseen. Se on maailma, josta kajaanilaishelsinkiläinen valkoinen ihminen tietää hyvin hyvin vähän, ja siksi on parasta, että meillä on kirjallisuus.

Kirja kertoo Starrista, teinitytöstä, joka joutuu todistamaan, miten valkoinen poliisi ampuu hänen ystävänsä. Starr asuu köyhällä mustien alueella, mutta käy hienostokoulua, jossa muut oppilaat ovat pääosin valkoisia. Hän surffaa kahdessa eri todellisuudessa ja nyt hän on yhtäkkiä ainoa todistaja kauheassa tragediassa, jossa on mustan tytön sana valkoista poliisia vastaan. Koko musta yhteisö luottaa häneen.

Kirjan nimi tulee Tupac Shakurin thug life -tatuoinnista. Kirja vääntää todella rautalangasta amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteellisen rasismin, mutta niin, että sen lukee ahmien. "The hate u give little infants fucks everybody" on kirjassa selitetty niin perusteellisesti ja hyvin, että soisin kaikkien ihmisten lukevan tämän kirjan. Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita, kaikki eivät synny samanarvoisina.

Yhteiskunnallisen sanoman lisäksi tykkäsin kirjassa ihan kauheasti Starrin perheen kuvauksesta. Perhe on aikamoinen sekamelska, on omia ja vähän vähemmän omia sisaruksia, mutta Starrin vanhemmat huolehtivat kaikista yhtä suurella sydämellä. Etenkin Starrin äiti on ihan loistavan rakastava ihminen.

No niin, huh, tulipa tämäkin blogattua. Mitähän muita mestariteoksia sitä on alkutalven ankeutuksessa unohtunut. No, ehkä se ei ole niin justiinsa. Mutta lukekaa kaikki tämä kirja! On hyvä! Jos ette osaa lukea niin ei se haittaa, leffakin on tulossa. Vaikka eihän se tietenkään ole yhtään sama asia. Ei, kyllä teidän nyt pitää opetella lukemaan ja lukea tämä kirjana, ei siinä muukaan auta kuulkaa.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Star Wars - The Last Jedi

Rian Johnson 2017

Kuva

Meillä on ollut pitkä kaksivuotinen jouluperinne, että käymme Roscoen kanssa katsomassa uuden Star Wars -elokuvan. Tänä vuonna se meni pieleen, koska Roscoen työpaikan pikkujouluihin kuului leffanäytös, mikä oli minusta aivan törkeää minua kohtaan. Kuinka ne kehtaavat viedä työntekijänsä keskellä viikkoa elokuviin eikä jonnekin aamuun asti sekoilemaan ja juopottelemaan! No, tarkemmin ajateltuna, ehkä se ei ollutkaan ihan niin törkeää kuin sillä hetkellä tuntui. Mutta joka tapauksessa se tarkoitti, että olin yksin Star Warsini kanssa.

Sitten tuli se ongelma, että olisi niin paljon muitakin elokuvia, jotka oikeastaan näkisin mieluummin elokuvissa kuin Viimeisen jedin. Haluaisin nähdä The Killing of a Sacred Deerin, The Squaren, uuden Woody Allenin, vaikka se onkin kontroversiaalia. On niin vähän mahdollisuuksia mennä elokuviin nykyään, että tuntuu kovin vaikealta mennä silloin katsomaan joku suuri avaruustaistelupläjäys hienon draaman kustannuksella. Sitten alkoi tulla kohuotsikoita, että Viimeisen jedin joku kohtaus jakaa ihmiset voimakkaasti, enkä voinut lukea niitä, koska piti nähdä ensin elokuva, ja aloin pelätä, että kohta joku spoilaa koko homman, koska sellaisiahan ihmiset ovat, inhottavia spoilaajia. En koskaan unohda sitä yhtä poikaa, joka yhtäkkiä kesken yliopiston proseminaarin out of nowhere spoilasi koko porukalta Kuudennen aistin, ja se oli AIVAN TÖRKEÄÄ, enkä ikinä anna anteeksi, tai se yksi tyttö, joka yhtäkkiä bileissä kertoi miten Rimakauhua ja rakkautta päättyy, niin inhottava ihminen, vaikka silloin luulinkin, että hän puhui Frendien Rachelista ja nauroin niin hölmölle kommentille. No, joka tapauksessa, sitten seuraavaksi elokuviin meno eteni niin, että sovin naapurin kanssa, että mennään yhdessä, ja alkoi suuri aikataulujen yhteensovitus, joka lopulta päättyi niin, että torstaina pääsimme elokuviin.

Huh huh, näin pitkälle on päästy tässä bloggauksessa ennen kuin on päästy edes elokuviin. Mutta teidän on ymmärrettävä, että näistä Star Warseista on vähän vaikea kirjoittaa mitään. Olen jotenkin paniikissa, kun se edellinen tämän kolmikon elokuva oli niin salattu, ettei siitä voinut sanoa oikeastaan mitään, mikä näemmä ilmenee tästä bloggauksestanikin. Tähän elokuvaan ei käsittääkseni liity mitään suurta hiljaisuutta, osittain ehkä koska siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään hirveän ihmeellistä.

Leffassa käy nimittäin niin, että Rey on salaisella saarella houkuttelemassa äkäistä Luke Skywalkeria lähtemään taas jedihommiin, mutta Luke on vähän, että pidä kuule tunkkis. Samaan aikaan kapinalliset taistelevat toisaalla kaukaisessa galaksissa pimeän voiman joukkoja vastaan. Kauheasti on avaruustaistelua, pahikset onnistuvat jäljittämään hyvisten alukset jollain omituisella systeemillä, kun taas samaan aikaan Rey ja Kylo Ren muodostavat jonkinlaisen telepaattisen yhteyden ja alkavat bondailla salaa. Sitten on lisää avaruustaistelua, ja toisaalla Finn ja hänen uusi kaverinsa Rose lähtevät jonnekin kaukaiselle kasinolle etsimään jotain taitavaa koodinmurtajaa saadakseen rikottua pahisten seurantasysteemin. Sitten on taas avaruustaistelua.

Pidin tästä elokuvasta kyllä ihan, mutta en läheskään niin paljon kuin The Force Awakensista tai Rogue Onesta. Juoni oli monin paikoin tosi lapsellinen ja jopa höperö, mutta sen paikkasivat hienot näyttelijät. Erityisesti pidin Benicio Del Toron näyttelemästä koodinmurtajasta, Kylo Reniä esittävä Adam Driver on aina loistava, mutta Luke Skywalker ja Leia Organa ovat tietysti elokuvan kohokohtia. Eräs viisas naapurini, eri kuin se jonka kanssa kävin elokuvissa, huomautti Facebookissa, että Luke näyttää ihan Vesa-Matti Loirilta, ja tästä ajatuksesta oli vähän haastavaa päästä eroon. Myös elokuvan vitsit olivat tosi hyviä, nauroin pari kertaa ihan kunnolla. En muista, että aiemmissa elokuvissa olisi ollut ihan tämmöistä läpänheittoa, mutta arvostan kyllä. Aina on tilaa vitseille, jos ei ole, niin sitten on joku pielessä.

Se on vielä sanottava, vähän asian vierestä, mutta onpa ihan mahtavaa huomata, miten huippuja rooleja Laura Dern on viime aikoina saanut. Muistan kun muutama vuosi sitten googlasin Derniä, että onkohan se kuollut kun ei ole tehnyt mitään aikoihin, ja nyt hän on kaikkialla. Iso rooli tässä, uudessa Twin Peaksissa ja Big Little Liesissa. Ihanaa, että ihminen voi saada superuran, vaikkei ole alle kolmikymppinen. Hyvä Laura Dern!

Näissä tunnelmissa jään odottamaan ensi joulua ja seuraavaa Star Warsia. Onkohan se sitten taas joku Rogue Onen kaltainen väliosa. Voi että, toivottavasti siinä on taas Darth Vader!!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017

Jaahans, uusi vuosi uudet - no en kyllä pysty nyt tätä maailman kuluneinta sanontaa loppuun saattamaan, mutta ymmärrätte mistä on kysymys. Ja sitä paitsi se on valhe, ei ole mitään uutta tiedossa, samaa vanhaa vain. On viime aikoina jokseenkin epäkiinnostanut tämä bloggaushomma, ja tuntuu muutenkin, että olen ihan tylsimys, mutta ehkäpä tämä tästä kun alkaa vain naputella. On tosi monta hyvää kirjaa ja elokuvaa jäänyt ihan huomiotta, kun olen vain istunut sohvalla miettien ihan yksityisesti hienoja mielipiteitäni asioista. Kylläpä teitä nyt harmittaa!

Luin joku aika sitten Veera Vaahteran viihdekirjan Kevyesti kipsissä, mutta en näemmä ole jostain syystä blogannut siitäkään, vaikka olin ihan varma, että olen. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon pseudonyymi, jolla hän kirjoittaa vähän kevyempää kirjallisuutta. Kesällä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, jossa hän kuvaa masennustaan, ja ihastuin hänen kirjoituksiinsa niin, että päätin seuraavaksi jatkaa näillä Veera Vaahteroilla.

Kevyesti kipsissä kertoi ihanasta introvertista kirjaston vahtimestarista, joka jäi auton alle kun ei voinut olla lukematta kävellessään. Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä, itsekin introverttina kirjastolaisena luen päivittäin kävellessäni. Kirjastotyöntekijöiden rakkaushuolet olivat sen verran samaistuttavia, että ostin heti kaikki muutkin Vaahterat e-kirjoina ja päätin seuraavaksi tutustua kirjastotoimenjohtaja Matleena Riikoseen.

Sopivasti sekaisin ei ole samalla tavalla tyypillinen viihdepläjäys kuin Kevyesti kipsissä, sillä Matleena ei ole sinkku, vaan kahden lapsen äiti ja tukevasti naimisissa. Hän on itselleenkin yllätyksenä saanut kirjastotoimenjohtajan viran ja johtaa nyt entisiä kollegoitaan. Kaupungin kirjastolaitos on aika kauhea paikka, ihmiset itkevät vessassa ja käyvät toistensa kimppuun, eikä työrauhasta ole tietoakaan. Kotonakin on sotatila päällä kun koti-isä Tero kieltäytyy ymmärtämästä, että kotivanhemman rooliin kuuluu myös muita taloudenpidollisia toimenpiteitä.

Meinasin jättää kirjan kesken heti alkuluvuilla, kun alkoi niin ahdistaa. Raittilan sivukirjaston henkilöstön ongelmat tuntuivat ihan liian todentuntuisilta, ja tuli vähän fiilis, että minähän yritän nimenomaan lukemalla paeta omia ongelmiani, enkä enää lukea niistä. Mutta jatkoin sitten kuitenkin sinnikkäästi.

Pidin tästä kirjasta tosi paljon, mutta ei tämä ollut minusta erityisen hauska, vaan enemmänkin kauhea kertomus kaltoinkohdellusta ihmisparasta. Kaikki ihmiset kohtelevat Matleenaa aivan kohtuuttomasti. Teron sekoilu kotona on todella raivostuttavaa, minkä hiton takia ei muka voi pestä pyykkiä tai laittaa juustoa jääkaappiin, eihän toinen voi jumalauta tehdä niitä asioita kun on töissä. Tero on muutenkin aivan ärsyttävä sekoilija ja kirjan loppuvaiheessa oli jo mielestäni päivänselvää, että jokaikinen Matleenan ongelma johtuu siitä, että typerä Tero ei yhtään tue häntä vaan keskittyy vain telttailemaan lasten kanssa, poimii rusinat pullasta ja kiukuttelee kuin pikkukakara. Toivoin jo, että Matleena tajuaisi jättää mokoman idiootin, unohtaa myös lirkuttelevan pomonsa Juhanin, ja alkaa elää rauhassa omaa elämäänsä jossain muualla. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat ihan kamalia Matleenalle, joka vain yrittää parhaansa, hänen paras ystävänsäkin on ihan hirveä tyyppi. Voi Matleenaa!

Tämän kirjan myötä vahvistui käsitykseni siitä, että ensinnäkin, esimiestehtävät eivät ole ihmisten hommaa, ja toiseksikin, teen tänä vuonna kaikkeni, että pääsen eroon kaikista työhön liittyvistä ahdistuksen aiheista ja keskityn olemaan iloinen introvertti kirjastolainen. Lisäksi tunsin syvää kiitollisuutta omasta puolisostani, jonka rooli perheemme kodinhoidossa on monilta osin merkittävämpi kuin esimerkiksi erään toisen perheenjäsenen, jonka nimi alkaa ässällä ja loppuu aahan. Että onneksi sentään ihan joka sektorilla tämä kirja ei ollut tuttua juttua.

Joka tapauksessa, todella hyvä ja mukavan nopealukuinen kirja, vaikka osuikin joiltain osin itselleni vähän liian lähelle ollakseen ihan niin viihdyttävä kuin olisin toivonut. Onneksi on vielä muita Vaahteroita e-kirjahyllyssä odottelemassa. Nyt on myös vähän semmoinen fiilinki, että voisin tutustua lähiaikoina Pauliina Vanhatalon ei-viihteelliseenkin fiktioon. Se kun on kuulemma myös hienoa.