keskiviikko 15. elokuuta 2018

Käen kutsu + Silkkiäistoukka + Pahan polku

Robert Galbraith: Käen kutsu
(The Cuckoo's Calling)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2013


Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
(The Silkworm)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2014


Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava 2015



Viime ajat olen lukanut lähinnä Cormoran Strike -dekkareita. Minulla on ollut kaksi ensimmäistä hyllyssä jo vuosia odottelemassa sopivaa hetkeä. Se hetki iski nyt, heinäkuussa, kun tajusin, että HBO:lle on tullut uusi C.B. Strike -niminen sarja, joka perustuu kirjoihin. Eikä sitä voi katsoa ennen kuin on lukenut kirjat. Joten kirja käteen vain.

Niin siis Cormoran Striket ovat kiinnostaneet erityisesti siksi, että Robert Galbraith on J.K. Rowlingin pseudonyymi, jos tämä oli jollekulle epäselvää. Ja minähän ihailen Rowlingia ihan valtavasti, joten siihen nähden on vähän outoa, että maltoin näin kauan pysyä kirjoista erossa.

Hurahdin toki heti. Cormoran Striket ovat täydellistä kesälukemista, vanhanaikaisia kunnon dekkareita, joissa on tyylikäs rikos ja kiinnostava yksityisetsivä. Ihan mahdotonta laskea käsistään!

Ensimmäisessä kirjassa, Käen kutsussa, käsitellään huippumalli Lula Landryn kuolemaa, jonka poliisit tuomitsivat itsemurhaksi, mutta Landryn veli uskoo, että kyseessä on murha. Strikella itsellään ei mene kovin lujaa, pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa meni sukset ristiin heti alkusivuilla, hän asuu toimistossaan, Afganistanissa menetetty jalka oireilee. Mutta onneksi Strike saa avukseen uuden sihteerin Robin Ellacottin, josta tulee pian tärkeä osa Striken toimistoa.

Toisessa kirjassa, Silkkiäistoukassa, selvitetään kirjailija Owen Quinen katoamista ja hänen kirjoittamansa kustannusmaailmaa möyhentävän paljastuskirjan salaisuutta, samalla tutustutaan lisää Strikeen ja Robiniin. Jotenkin Silkkiäistoukka ei ollut ihan niin innostava kuin Käen kutsu, vaikka periaatteessa kirjamaailmaan liittyvän tarinan olisi voinut luulla kiehtovan enemmän kuin mallimaailma.

Toisen osan loputtua oli pakko ostaa heti kolmas e-kirjana, piti päästä lukemaan heti. Pahan polussa asetelma on erilainen. Kirjan alusta asti on selvää, että joku väijyy Robinia kostaakseen Strikelle jotain. Striken toimistoon lähetetään laatikossa jalka ja viesti, jonka perusteella Strike päättelee, että on kolme epäiltyä. Pahan polku oli minusta näistä ehdottomasti paras ja jännin, mutta silti sen lukeminen kesti kauimmin. Kirjassa saadaan lisää tietoa Robinista ja muutenkin Robinin ja Striken suhde kehittyy paljon.

Kahden ensimmäisen kirjan loputtua oli vähän semmoinen olo, että olipas aika hölmö ratkaisu, mutta toisaalta mitäpä se haittaa, kunhan on hauskaa lukiessa. Kolmannessa ei ollut yhtään hölmö loppu, vaikka murhaaja selviääkin jo kun kirjaa on vielä sata sivua jäljellä. Silti jännitti hulluna loppuun asti!

Strike on ihmisenä älyttömän kiintoisa ja hyvä hahmo, synkkä jalkapuoli mörssäri ja toisaalta tunteikas herrasmies. Robinin kipuilusta uran ja sulhasen välissä on myös kiva lukea, toivottavasti jossain vaiheessa typerä Matthew pääsee itsensä yli tai Robin hänestä eroon. Robinin ja Striken suhde on tosi jännä, toivon tosi paljon, että he pysyvät kollegoina eivätkä ala sählätä mitään keskenään.

Kirjoissa kritisoidaan paljon brittiläistä luokkayhteiskuntaa. Strike on osittain tahallaan ja osittain itsestään riippumattomista syistä elänyt jännästi hyvin lähellä yläluokkaa ja raharikkaita, mutta kuitenkin sen ulkopuolella. Hänen entinen tyttöystävänsä kuuluu yläluokkaan ja hänen isänsä on miljonäärirokkari, mutta isä ei ole koskaan tunnustanut Strikea tai ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Myös rikoksia selvittäessä puhutaan paljon ihmisten erilaisista lähtökohdista ja mahdollisuuksista. Olen aina ihaillut Rowlingissa juuri tätä, että samalla kun hän kirjoittaa äärimmäisen vetävästi, hän onnistuu olemaan yhteiskunnallinen ja pienen puolella. Se on hienoa.

Aloimme katsoa C.B. Strike -sarjaa samaan aikaan. Katsottiin aina se tarina, jonka olin ehtinyt jo lukea. Sarja ei tietenkään ole yhtä hyvä, miten voisi ollakaan, ja jotenkin ihmiset ovat ihan eri näköisiä kuin olin kuvitellut. Strike ei ole ollenkaan niin iso ja kolhon näköinen kuin pitäisi, ja Robin on liiankin kaunis ja hoikka, hänenhän piti olla kurvikas. Matthew ei ole riittävän komea. Toimistossa on ihan väärä huonejärjestys ja huonekalutkin ihan miten sattuu. Juonta ja motiiveja on muutettu. Mutta Roscoen mielestä sarja on ihan hyvä, joten ehkäpä se palvelee ihmisiä, jotka eivät ole juuri nyt hullaantuneet lukemaan näitä kirjoja. Ehkä minäkin olisin tykännyt enemmän, jos olisin katsonut sarjan vaikka vuosi kirjojen lukemisen jälkeen.

Nyt vain jännittää, kauanko joudun odottamaan ennen kuin neljäs Strike ilmestyy. Rowling on ilmoittanut, että se ilmestyy syyskuussa, mutta pelottaa, että lykkääntyy. Kirjasta tehdään heti sovitus myös tv-sarjaan, joten ehkäpä tämä massiivinen koneisto pakottaa J.K.:n pysymään aikataulussa! Ja toivottavasti kirja suomennetaan saman tien! Ehkäpä viimeistään jouluksi! Jooko jooko jooko!

torstai 19. heinäkuuta 2018

Akvarelleja Engelin kaupungissa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016


Heti alkuun voin paljastaa, ettei tiedossa ole syvällistä analyysia tästä kirjasta (tosin, milloinpa tässä blogissa sellaista olisi nähty). Että jos etsit vaikka juonipaljastuksia, niin ei löydy. Tai no, sen verran voin paljastaa, että tässä kirjassa Engel rakentaa suurta Helsingin kaupunkia 1800-luvulla ja vihaa sitä. Enemmän tässä bloggauksessa analysoidaan oikeastaan Storytel-kirjapalvelua flunssaisen ja äkäisen suodattimen läpi.

Mulla on siis inhottava kesäflunssa ja juuri oikein helteellä, kun on muutenkin tälle täydellisesti kylmään ilmanalaan luodulle elimistölleni erityisen epäviihtyisää. No mutta, jotenkinhan sitä on viihdyttävä, ja eilen onneksi muistin, että minullahan on menossa Storytelin kokeilujakso, josta tähän saakka olen kuunteluttanut lapsella Supermarsuja (menestyksekkäästi, hän kuuntelisi niitä kellon ympäri). Nyt ajattelin, että voisihan sitä itsekin kokeilla, kun nyt tässä on tämmöinen hetki, ettei oikein muuten jaksa lukea.

Otin kuunteluun Akvarelleja Engelin kaupungista, koska a) se on lyhyt, kestää vain neljä ja puoli tuntia, ja b) se pitää joka tapauksessa lukea syksyksi lukupiiriä varten.

Nyt kävi kuitenkin niin, että joudun ehkä kuitenkin lukemaan uudelleen kirjan ihan kirjana, koska ensinnäkin nukahtelin, enkä jaksanut kipeänä keskittyä Engelin jotenkin kovin eteeriseen horinaan kuin paikoin, ja lopulta laitoin äänikirjan papattamaan puolitoistakertaisella nopeudella, joka ei varsinaisesti edistänyt keskittymistä, mutta sai eteerisen horinan muuttumaan horisevaksi papatukseksi, mikä ei ehkä ollut kirjalle eduksi.

Näin ollen tästä jäi käteen etäinen käsitys Engelin kaupungin akvarelleista ja vankka käsitys siitä, että tämäntyyppinen kirjallisuus ei sovi minulle äänikirjana. Hieno kirja, oletan, mutta huono kuuntelija.

Niin että sori Engel. Otetaan syksymmällä uudestaan. Mutta kiitos seurasta, niistäessä on ihan mukava kun joku kertoo nätisti 1800-luvusta, vaikken ollutkaan kovin hyvä yleisö.

Mutta tästä Storytelistä vielä. Kokeilin aiemmin Bookbeatia hetken, ja se kokeilu jäi lyhyeksi, kun systeemi oli vain ihan todella huono verrattuna aiempiin äänkirja- ja e-kirja-palveluihini. Miksi maksaisin jostain niin surkeasta, mietin, ja päätin, että en miksikään. Nyt tämä Storytel sitten. Äänikirjat toimivat hyvin ja niitä tuntuu olevan paljon laajempi ja kivempi valikoima kuin Bookbeatissa, josta en löytänyt oikein mitään luettavaa.

Sen sijaan e-kirja-systeemi. Ei hyvänen aika. Ensinnäkin, kirjan päällä on koko ajan vesileima, joka ärsyttää esteettistä silmääni ihan tosi paljon. Kyllä minä tiedän mitä kirjaa minä olen lukemassa, ei sitä tarvitse joka sivulla muistuttaa. Toiseksikin, mikä on ihan oikea vika ja tosi rasittavaa, on, että ainakin puhelimesta lukiessa (ja mistäpä muusta näitä juuri lukisi) e-kirja menee pimeäksi puhelimen mennessä lepotilaan, jos ei käännä sivua tarpeeksi rivakasti. Tämänhän voisi tietysti kiertää muuttamalla puhelimen asetuksia, mutta en minä halua olla joka välissä niitä ränkkäämässä, tai lukea nopeammin, mikä on tosi stressaavaa. Elisa Kirjan appiksessa kirja pysyy auki ilmeisesti maailman (tai no, akun) loppuun saakka, tai näin ainakin olen ollut huomaavinani kun olen nukahtanut kesken lukemisen. En äkkiseltään löytänyt Storytelin asetuksista mitään, mistä olisi voinut vaikuttaa tähän, ja se käytännössä tarkoittaa, etten tosiaankaan aio lukea tällä systeemillä yhtään e-kirjaa niin kauan kuin se toimii näin huonosti.

Eli luovun tässä vaiheessa Storytelistäkin. En itse kuuntele niin paljon äänikirjoja, että niistä kannattaisi maksaa 17 euroa kuukaudessa, mutta pitää nyt katsoa miten alan hommata lapselle kuunneltavaa, kun hän pian saa koululaisena oman puhelimen. Ehkä joudun kuitenkin alistumaan jompaan kumpaan palveluun, jos äänikirjoja alkaa kulua sitä vauhtia kuin nyt näyttäisi, ja siinä vaiheessa katson varmaan ainoastaan sitä, missä on eniten hyviä lastenkirjoja kuunneltavaksi.

Äänikirjasysteeminä Storytel on mielestäni huomattavasti monipuolisempi kuin Bookbeat, joten jos joskus olisin tilanteessa, jossa ehtisin kuunnella vaikka neljä äänikirja kuukaudessa (kun nyt kuuntelen yhden neljässä kuukaudessa), maksaisin Storytelistä mieluusti. Maksaisin siitä nytkin, jos voisin lukea sitä kautta myös e-kirjoja, mutta nyt kun se on noin lapsipuolen asemassa, niin eipä ei. Katsotaan sitten, jos homma on vaikka vuoden päästä parempi.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Pihka

Ane Riel: Pihka
(Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen
Aula & co 2017


Ai että oli hyvä kirja! Ai että!

Pieni Liv elää saarella isänsä, äitinsä ja kaksoisveljensä kanssa. Hänen perheensä on rakastava ja ihana ja heidän arkensa ihan tavallista. Tietysti isän pitää tappaa mummo, veljeä ei ehkä oikeasti ole olemassa, äiti on niin lihava ettei pääse pois sängystä ja isä kerää romua niin, ettei ikkunoista näe sisään. Kaikki tämä on Livistä turvallista ja normaalia.

Kirjassa on kuvattu hirveän hienosti, miten Livin perhe hiljalleen ajautuu hurjaan kierteeseen, joka ottaa yhä kauheampia kierroksia. Harvoin on ymmärtänyt noin hyvin, miksi Livin isä toimii niin kuin toimii. Loppu oli tosi jännittävä.

Huomasin, että tätä on pidetty jännärinä, Pihka on voittanut Lasiavaimen 2016 vuoden parhaana pohjoismaisena jännärinä, mutta minusta tämä oli varsin korkeakirjallista jännitystä, enkä itse tätä genrekirjallisuuteen laskisi. Toisaalta on tietysti kiva, että genrekirjallisuuteen tulee korkeusvaihtelua, joten ehkä se on ihan hyvä, että tämmöisetkin kirjat laitetaan kirjastossa jännärihyllyyn. Minulla on vähän henkilökohtaisia ongelmia näiden genreasioiden kanssa, kun en aina ymmärrä, miksi kirjat on sijoitettu niin kuin ne on sijoitettu. Yhtäältä en haluaisi, että genret jakavat kirjoja korkeaan ja matalaan, mutta toisaalta haluaisin, että ihmiset löytäisivät haluamaansa kirjallisuutta genrehyllystä. Tämä kirja varmasti yllättää iloisesti dekkarihyllyn lukijat, mutta sitten taas peruskaunonlukijat eivät välttämättä löydä tätä helmeä, mikä on vähän sääli. Niin että hankaletta on!

No mutta oli niin tai näin, lukekaapa Pihka! Hieno on.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Lincoln bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo)
Suom. Kaijamari Sivill
Siltala 2018

Kansi: Ilkka Kärkkäinen

Kuuntelin Lincoln in the Bardo äänikirjana suunnilleen vuosi sitten. Se oli todella hieno kokemus, vaikka en tajunnutkaan kirjasta juuri mitään, ja jo silloin arvelin, että saan ihan yhtä tuoreen lukukokemuksen sitten, eli nyt, kun luen kirjan ihan paperisena. Ja niin todella sain.

George Saunders voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Man Booker Pricen viime vuonna, ja ihan syystä. Tämä on ihan mielettömän hieno kirja!

Kirja koostuu pienistä katkelmista, joissa on toista sataa eri kertojaa. Osa on ilmeisesti ihan oikeita kirjasitaatteja, suurimman osan Saunders on keksinyt itse. Kirja kertoo presidentti Lincolnin pojan Willien kuolemasta, joka tapahtui kesken kuumimman sisällissodan tuoksinan. Lincoln suree Willietä aivan holtittomasti, jopa niin, että menee yöllä hautaholviin pitelemään ruumista sylissään. Tämän kaiken näkevät kuollut Willie, Hans Volmann, Roger Bevins III, pastori Everly Thomas ja kymmenet muut piinatut henget, jotka viettävät iäisyyttä hautausmaalla, bardossa, kuoleman jälkeisessä välitilassa, kaivaten elämää, epätietoisina siitä miksi ovat siellä missä ovat.

Hautausmaan henget kertovat kukin tyylillään tarinaansa, jotka ovat usein varsin surkeita. Kaikilla on jäänyt jotain kesken, joku asia painaa. Koska kirja koostuu todella monista eri näkökulmista, se välillä korostaa omaa epäluotettavuuttaan. Esimerkiksi Willien kuolinillan kuutamoa kuvataan eri lähteissä hyvin monin tavoin, samoin presidentti Lincolnin silmät ovat lähteestä riippuen harmaat, ruskeat, siniset tai vihreät.

Äänikirjaa kuunnellessa kirjan varsinainen tarina onnistui menemään ihan ohi, mutta nyt ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja voitti Bookerin. Todella humaani teos. Tykkäsin ihan mahdottomasti myös Saundersin novellikokoelmasta Joulukuun kymmenes, mutta pakko sanoa, että kyllä hänen eittämätön neroutensa huipentuu tässä romaanissa. Ihan itku meinasi lopussa tulla, kun niin kiinnyin etenkin Volmanniin ja Bevinsiin.

Toivottavasti Saunders kirjoittaa pian lisää, hän on nykyään ihan suosikkikirjailijalistani huipulla. Tässä odotellessa minulla on onneksi novellikokoelma Sotapuiston perikato vielä lukematta, jesjesjes! Tosin, koska lempikirjailijoilta on kiva hillota yhtä kirjaa lukemattomana, voi olla, että tämä lukematon Saunders saa pysyä lukemattomana.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Life

Daniel Espinosa 2017


Jotenkin olin saanut käsityksen, että Life olis oikein hyvä avaruusscifielokuva.

Olin ihan väärässä.

Elokuvassa on joukkio avaruusaseman tutkijoita löytää marsilaisen otuksen. Aluksi se on pikku söpöliini, sitten se alkaa ahmia tutkijoita vuoron perään. Niin aina. Plääh.

Eniten ärsyttivät seuraavat asiat:

  • Minusta on ihan perseestä, että avaruusolennot ovat lähes aina vaarallisia. Minusta on tosi tyhmää tehdä elokuvia, joissa vieras on aina tappava ja niistä on paras pysyä erossa ja eristää ne kauas meistä, varsinkin tässä maailmantilanteessa. Eikö kuitenkin olisi vähintään yhtä todennäköistä, että vieras olio olisikin luonteeltaan kiva, utelias, lämpöinen tai edes jotenkin neutraali? Niin kuin ET ja ALF.
  • Miksi elokuvien tutkijat ja astronautit ja muut sankarit ovat aina ihan dillejä? Jos on sovittu, ettei rikota laboratorion eristystä, niin miksi jonkun pitää aina mennä sooloilemaan? Luulisi, että tuon sortin duuneissa olisi ihan älyttömän tarkka koulutus siitä, että yhden voi uhrata jos se on kaikkien hyväksi. Oi, Derryn ranteeseen sattuu vähän, nyt unohdetaan kaikki säännöt ja syöksytään apuun! Näissä leffoissa ollaan aina valmiita laittamaan kaikki ihmiset ja koko vuosien tutkimustyön vaaraan, että saadaan yksi uhkarohkea pöljä pelastettua. En ymmärrä!
  • Tutkijat hengittivät ja huutelivat tilassa, josta edellisessä kohtauksessa poistettiin ilma. Ei yhtään realistista!

Yleensä ahdistun avaruuselokuvista ja pelkään niitä kovasti, pahin painajaiseni olisi joutua avaruusalukseen keskelle tyhjyyttä, varsinkin jos siellä joutuisi olemaan tuollaisten diletanttien kanssa. Tässä en kuitenkaan edes ahdistunut, kun leffa oli niin typerä. Ainoa myönteinen asia oli jokseenkin persoonallinen loppukohtaus. Siitä vähän yllätyin. Muuten oli ihan tosi tyhmä elokuva.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
(What Alice Forgot)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


Olen lukenut kaikki suomennetut Moriartyt ja pitänyt niistä kovastikin. Moriartyn kaikissa kirjoissa on tuntuu olevan sellainen hauska rakenne, että on tapahtunut jotain, mutta lukijalle ei kerrota mitä. Hauskaa (tai en minä tiedä onko tämä kenenkään muun mielestä yhtään hauskaa, todennäköisesti tämä on kaikkien muiden mielestä vähintäänkin yhdentekevää, mutta ihan sama), huomasin, että Moriartyn ensimmäinen suomennettu kirja Hyvä aviomies on ollut ensimmäinen ikinä lukemani e-kirja. Jännää (no tämä nyt ei ainakaan ole kenenkään muun mielestä jännää) on, etten muista siitä yhtään mitään. En. Yhtään. Mitään. Mutta sinänsä kiva, että voin lukea sen joskus uudestaan ihan uutena kirjana.

Tässä kirjassa idea on se, että Alice herää pyörryttyään kuntosalilla ja on kadottanut kymmenen vuotta elämästään. Hänen viimeisissä muistikuvissaan hän on juuri mennyt naimisiin ihanan Nickin kanssa, ostanut vanhan ränsistyneen talon ja odottaa esikoistaan Rusinaa. Nyt hän yhtäkkiä herää tilanteessa, jossa hänellä on kolme lasta ja avioero, ja kaikki hänen läheisensä tuntuvat inhoavan häntä. Mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut?

Luin kirjaa toooooodella kauan. Tuntui ettei se pääse millään vauhtiin. Kerran jo päätin, että ihan sama, antaa olla, ja jätin kirjan kesken, luin pari muuta e-kirjaa välissä, mutta sitten yhtenä päivänä ei oikein löytynyt muuta lukemista ja tartuin taas Aliceen. Ja lähtihän se sitten lopulta vetämään oikein hyvinkin.

Lukiessa heräsi kolme kysymystä:

  1. Miksi kukaan ei pakota Alicea lääkäriin?
    Alice viedään siis alussa kuntosalilta sairaalaan, mutta siellä hän valehtelee, että muisti on palautunut ja pääsee kotiin. Sen jälkeen kaikki läheiset vain antavat hänen olla. Se tuntuu ihan hullulta. Hänen annetaan huolehtia lapsistaan yksin, vaikka kaikki tajuavat, ettei hän edes muista koko lapsia. Mitä ihmettä? Ei kai kukaan aikuinen ihminen antaisi Alicen toimia noin?
  2. Eivätkö australialaiset naiset tosiaan käy töissä?
    Moriartyn parhaassa kirjassa Mustissa valkeissa valheissa kerrotaan myös tämmöisestä samanlaisesta koulumaailmasta, jossa äidit touhuavat aktiivisesti koulun tapahtumissa, eivätkä oikein ehdi töihinkään. En muista, oliko näin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa, mutta sekin kertoo lapsiperhe-elämästä. Tässä kirjassa joka tapauksessa Alice on kotiäiti, on ollut jo kymmenen vuotta, ja mitä ilmeisimmin kokenut suurta katkeruutta kun Nick tekee liikaa töitä eikä osallistu perheen puuhiin, mutta samalla Alice on niin ylikontrolloiva, ettei Nickillä ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään oikein. Tämä tuntuu tasa-arvoista perhe-elämää jo toisessa polvessa elävän ihmisen näkökulmasta aika pöljältä. Miksi Alice ei mene töihin ja anna Nickin tehdä puolia kotihommista? Kirjan perusteella tämmöinen 50-luvun malli ei kuulosta oikein kivalta parisuhteen kannalta, molemmat vetäytyvät poteroihinsa kytemään, sen sijaan, että vetäisivät yhtä köyttä samaan suuntaan.
  3. Mitä minä tein kymmenen vuotta sitten?
    Sitten tietenkin alkoi miettiä, missä minä kuvittelisin olevani, jos yhtäkkiä kymmenen vuotta häviäisi. Seurustelin Roscoen kanssa, asuimme yksiössä Munkkivuoressa, olin töissä kirjaston kirjansitomossa, kuuntelin töissä radiota ja haaveilin, samalla kun revin kirjoja palasiksi ja liimasin ehjäksi, kävin viikonloppuisin Kriittistä korkeakoulua, vietettiin vilkasta baarielämää ja olin muistaakseni tosi onnellinen. Suurimmat erot nykypäivään olivat ne, että äiti eli ja lasta ei ollut vielä edes suunnitelmissa. Jos nyt heräisin, äidin kuolema olisi tietysti hirveä järkytys, mutta muuten elämä on mennyt ihan hyvin. Olisin varmaan kohtuullisen tyytyväinen siihen, miten olen hoitanut hommat. Roscoe on edelleen komea ja hauska, joka ei kylläkään ole minun ansiotani, tämä koti on ihana, on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, työasiat ovat menneet hyvin, ja lapsikin on ihan paras. Tätä oli ihan kiva ajatella lukiessaan. Kaikki on oikeastaan tosi hyvin.

Vaikka kirjan lukeminen kesti kuukausia, pidin tästä lopulta aika paljonkin. Kirjassa käsitellään paitsi Alicen elämän perhe-elämän ongelmia, myös hänen sisarensa Elisabethin lapsettomuutta todella koskettavasti. Moriartyn kirjat ovat kaikki erittäin laadukasta viihdettä, jossa on vakavampi pohjavire. Toivottavasti näitä tulee lisää!

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
(Grief is the Thing with Feathers)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018


Tämmöisen kirjan haluaisin osata kirjoittaa itse.
  1. Kirjan nimi on täydellinen. Se on kaunis ja samalla kertoo kirjasta kaiken.
  2. Kirja on 119 sivua pitkä, eikä siinä ole yhtään liikaa tai liian vähän.
  3. Kirja on yhtä aikaa sydäntä raapivan surullinen, hassu, kevyt ja vakava.
Surulla on sulkapeite kertoo perheestä, jonka äiti yllättäen kuolee. Surusta höpsähtänyt taiteilijaisä jää yksin kahden pojan kanssa ja heille muuttaa varis. Perhe yrittää selvitä äidin kuolemasta joko variksen avulla tai siitä huolimatta.

Eipä siitä sen enempää, lyhyestä virsi kaunis. Todella hieno pieni kirja, jonka voisi lukea monta kertaa. Taidan ostaa omaan hyllyyn.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Hell or High Water

David Mackenzie 2016

Kuva

Tuijotin leffakotelon kantta kulmat kurtussa töissä tovin enkä millään keksinyt, minkä ihmeen takia olisin varannut tämmöisen elokuvan. Tässä ei ole yhtään mitään, mikä minua kutsuisi. Chris Pine on Hollywoodin suurten Chrisien* joukossa se, josta en pidä, ja tämmöinen rikoslänkkärigenre ei tosiaan ole minun juttuni.

Sitten muistin, että ai niin. Varasin Hell or High Waterin kerran yöllä, kun ystävät olivat meillä istumassa iltaa ja kehuivat tämän olevan viime vuosien parhaita elokuvia. Pyöräytin silmiäni ja huokasin. Kai se pitää sitten katsoa.

Ja hyvä että katsoin.

Elokuva kertoo texasilaisista veljeksistä, joiden äiti on kuollut, ja nyt he ryöstävät pankkeja. Toby (Chris Pine) on eronnut isä, Tanner (Ben Foster) on juuri päässyt vankilasta. Heidän peräänsä lähtee kaksi Texas Rangeria, joiden suhde perustuu siihen, että toinen on alkuperäisiä amerikkalaisia ja toinen rasisti.

Tämähän kuulostaa aika peruspertsalta. Leffan loputtua tuumimme molemmat Roscoen kanssa, että olihan se ihan hieno, mutta ei tästä kyllä mitään mieleen jää. Mutta. Nyt seuraavana päivänä olen vähän eri mieltä. Itse asiassa elokuva jäi mietityttämään aika paljonkin. Veljesten syyt pankkiryöstöihin on motivoitu hienosti. Periytyvä köyhyys ja väkivaltaisuus on iso ongelma, jota tämä elokuva kuvaa hyvin. Lisäksi elokuva on erittäin hyvin näytelty ja todella hyvän näköinen.

Suunnittelemme pidempää matkaa Ameriikkaan jossain vaiheessa ja leffaa katsoessa mietin ääneen sitä, miten pelottavalta se maa tuntuu. Käsitykseni Amerikasta perustuu luonnollisesti lähinnä elokuviin ja kirjoihin, ja niiden perusteella jokaisella amerikkalaisella on vyön alla ase, eivätkä he epäröi käyttää sitä. Tietenkin tämä on ihan liioiteltua. Käsittääkseni Amerikassa ammutaan aika vähän suomalaisrouvia, tai edes suomalaisrouvien miespuolisia perheenjäseniä, mutta silti. Hurjaa.

Vielä pitää tästä leffasta sanoa, että Chris Pine oli itse asiassa ihan ookoo. Hänellä on ihan liian kauniit kasvot, että hän saa tosiaan näytellä kaksin käsin pärjätäkseen enkelinä ihmisten näköisten ihmisten keskellä, mutta kyllä hän tässä pärjää oikein hyvin.

* Suosikkini on tietysti Chris Pratt, kuten kaikkien muidenkin Chrisien. Kakkosena tulee Hemsworth. Ja lisäksi, inhoan alaviitteitä blogiteksteissä. On tosi rasittavaa kelata tekstiä eestaas lukiessa. Joten sori tästä, en ota tavaksi.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Loistava menneisyys

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III)
(Never Mind, Bad News ja Some Hope)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018


Luin Patrick Melrosesta ja Edward St Aubynista etukäteen sen verran, että tiesin kirjan perustuvan jossain määrin kirjailijan omaan elämään, ja että HBO:lla on alkanut Benedict Cumberbatchin tähdittämä sarja, jota ennen halusin lukea kirjan. Joka paikassa kerrotaan St Aubynista ja tästä kirjasta kaksi asiaa.

Ensimmäinen asia tapahtuu ensimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilömme Patrick on viisivuotias. Hänen perheensä viettää kesää perheen Ranskan pytingissä. Patrickin äiti on rikas perijätär, nykyisin alkoholisti ja pilleristi, isä entinen lahjakas pianisti ja lääkäri, nykyinen reumaattinen sadisti. Isän suurin huvitus on kiusata kaikkia hyvin julmasti, alistaa vaimoaan, tappaa muurahaisia ja lopulta raiskata poikansa. Tiesin, että ensimmäisessä kirjassa isä raiskaa pienen poikansa ja lukeminen oli ihan todella vaikeaa, kun koko ajan pelkäsin raiskauskohtausta. Näin siitä yöllä painajaisia ennen kuin olin edes lukenut kohtausta ja lopulta kävi niin, että epähuomiossa hyppäsin koko aukeaman yli. Hetken mietin, että näinkö viitteellisesti asiaa käsiteltiin, kunnes tajusin, että olin yksinkertaisesti jättänyt sen kokonaan lukematta. Sitten kun raiskaus oli saatu käsiteltyä, kirjan lukeminen helpottui huomattavasti. Hyi se oli kamalaa. Ihan hirveää.

Toinen asia on toisessa kirjassa päällimmäiseksi noussut heroiiniongelma. Parikymppinen Patrick lähtee hakemaan isänsä ruumista New Yorkista. Parin päivän reissusta tulee melkoinen kohellus, sillä Patrickin huumeongelma tekee hänen elämästään mahdottoman mylläkän, jonka kyydissä hän sinkoutuu sinne sun tänne. Luin ensimmäisen kirjan, koska olin kiinnostunut tästä osiosta, enkä kokenut voivani hypätä Patrickin lapsuusvuosien ylikään. Ja ihan hyvä että en hypännyt, koska kyllä ensimmäinen kirja motivoi kaiken muun.

Kolmannessa kirjassa Patrick on vähän yli kolmekymppinen ja päässyt eroon huumeista, vaikka ajatteleekin niitä koko ajan. Ensimmäisessä kirjassa tavattu Bridget järjestää suuret seurapiirijuhlat, jonne on kutsuttu koko Englannin kerma prinsessa Margaretista lähtien, ja tietysti myös Patrick. Kirja hyppii henkilöstä toiseen kuvaten yläluokan hämmentävää teatteria.

Koska siitähän näissä kirjoissa on kysymys. St Aubyn kuvaa toki kiinnostavaa yksilöä, mutta enemmän yhdenlaista elämäntyyliä. Patrick ja hänen koko perheensä ovat yläluokkaisia ihmisiä, joilla on rahaa, aikaa ja hirveä sisäinen tyhjyys, joka ilmenee ylimielisyytenä ja älyttöminä tekoina. Lapset sysätään lastenhoitajille ja sisäoppilaitoksiin, on ihmeellinen päivä kun sekä isä että äiti vierailevat lastenhuoneessa. "Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista, että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa." Näin ihastuttavasti ajatteli Patrickin isä.
"Insestiin liittyy aina jonkinasteinen yhteispeli", Kitty Harrow sanoi tietäväisesti. - - - "Lapset säteilevät valtavaa seksuaalista latausta ja yrittävät vieteillä vanhempansa. Kuulemma Freud selittää kaiken, vaikka en olekaan lukenut häntä. - - - Vanhempien ei pitäisi käyttää sellaisia tilanteita hyväksi, mutta tajuaahan sen, miten ne voivat karata käsistä varsinkin ahtaissa oloissa, kun pienissä tiloissa asuu paljon väkeä."
Lasten kohteluun ja sen seurauksiin kirja suhtautuu mielestäni hyvin vakavasti, mutta kaikkea muuta yläluokan touhua St Aubyn pilkkaa antaumuksella, ja se on älyttömän nautittavaa luettavaa. Patrick on kaikessa snobistisessa pilkallisuudessaan todella mainio hahmo. Esimerkiksi tässä sitaatissa uskomattoman ärsyttävä Ballantine Morgan esittelee huumeiselle Patrickille kuvakirjoja maailman merkittävimmästä asekokoelmastaan ja metsästysmuistoistaan.
"Tässä on kuva minusta ja tanganjikalaisesta vuorivuohesta", Ballantine sanoi ja ojensi Patrickille toisen kirjan. "Se oli kuulemma lajinsa viimeinen siitoskykyinen uros, joten tätä katselee luonnollisesti vähän ristiriitaisin mielin."
Kun meillä Suomessa ei tässä määrin ole luokkajakoa, enkä ole itse koskaan kokenut, ettenkö olisi vähintään yhtä hyvä kuin ihan kaikki muutkin, on aika hassu ajatus, että tuolla jossain on vielä nytkin yläluokka, jonka silmissä minä olen kissanpaska.
"On varmaan kummallista olla saman niminen kuin moni muukin", prinsessa pohdiskeli. "Tässä maassa on luultavasti satoja John Halleja."
"Se opettaa keksimään itse keinot erottua joukosta sen sijaan, että luottaisi sattumanvaraiseen syntyperään", Johnny vastasi tyynesti.
"Tuo on yleinen harhaluulo", prinsessa sanoi suu supussa, "syntyperässä ei ole mitään sattumanvaraista."
Suurin osa kirjan henkilöistä ei välitä kenestäkään eikä mistään. Ystävät ja parisuhteet ovat pelkästään hyötymistä varten, kukaan ei vaikuta onnelliselta, kaikki ovat jäätävän kylmiä ja yrittävät vain joten kuten viihtyä ja saada ajan kulumaan rahojaan poltellen. Toisten ihmisten pilkkaaminen on kehitetty todella huippuunsa. Kirjoissa oli nähdäkseni suunnilleen kolme miellyttävää henkilöä, kaikissa kirjoissa esiintynyt Anne Eisen, Patrickin paras kaveri Johnny ja huumediileri Vilu-Willy. Myös Patrickia itseään on helppo ymmärtää, vaikkei hän olekaan erityisen kiva.

Ainoa ongelma näissä kirjoissa oli pienimuotoinen lukemisen vaikeus. St Aubyn hyppii tosi orgaanisesti fokalisoijasta toiseen ja on vähän raskasta lukea niin, että pitää koko ajan vaihtaa näkökulmaa. Suurimman osan ajasta se toimii nerokkaasti, mutta varsinkin kolmannessa kirjassa on jo niin hitosti porukkaa ja nopeita vaihtoja, että välillä meinasin ihan kerrassaan tippua kärryiltä. Mutta silti pidin tästä tyylistä kovasti, en valita. Ei hyvän kirjallisuuden kuulukaan olla aina helppolukuista.

Nyt on vain semmoinen harmi, että tässä oli vain osat I-III, osien IV-V käännöstä saan ilmeisesti odottaa vielä joltisen tovin. Vähän jo mietin, että pitäiskö lukea englanniksi, mutta nämä ensimmäiset olivat käännöksinä niin ilo lukea, että ehkä nyt vain odottelen rauhassa. Kiitos vain kääntäjälle. Toivottavasti ne ilmestyisivät pian, koska nyt tuntuu, että haluan lukea kaikki kirjat ennen sarjan katsomista, ja haluaisin katsoa sarjan HETI.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Nevermoor - Morriganin koetukset

Sue Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018


Kuten monet muutkin, luin maaliskuussa Hesarista viisaan Taika Dahlbomin kirjoittaman Jessica Townsendin haastattelun ja laitoin oitis Morriganin koetukset varaukseen. No sitten kirja tuli varauksesta, mutta oli niin paljon kaikkea, että meinasi jäädä lukematta. Laina-ajan viime sekunneilla ryhdistäydyin ja vetäisin Morriganin parissa päivässä.

Ja ai että!

Muistatteko kun olitte minä ja suunnilleen parikymppinen juuri yliopiston aloittanut ihmistaimi ja olitte hillunut koko yön baarissa ja kömmitte aamulla junaan nukkumatta mennäksenne kotikotiin viikonlopuksi. Ajattelitte nukkuvanne koko parituntisen matkan, mutta avasittekin Harry Potter ja Azkabanin vangin ja sitten humpsahditte pää edellä taikamaailmaan. Se oli aivan maaginen junamatka se. Toivottavasti tekin muistatte.

Pitkästä aikaa koin vähän samantyyppisen humpsahduksen Morriganin kanssa, vaikken enää hillukaan öitä pitkiä baarissa tai jätä nukkumatta. Se humpsahdus on niin ihana ja harvinainen!

Morriganin tarina muistuttaa näitä Potter-tyyppisiä tarinoita siinä, että taas on omassa maailmassaan hyljeksitty outo lapsi, joka nykäistään taikamaailmaan, koska hän on erityinen. Kaikki me rakastamme näitä tarinoita, koska kaikki me olemme outoja ja haluamme olla erityisiä.

Morrigan ei kuitenkaan lähde velhokouluun. Hän on kirottu lapsi, joka aiheuttaa onnettomuuksia Sakaalifaksin kaupungissa. Koko maailma odottaa ehtoota, jolloin yksitoista vuotta täyttävät kirotut lapset kuolevat. Morriganin oma perhekään ei millään malttaisi odottaa. Mutta juuri ennen ehtoon hetkeä tapahtuu jotain ihmeellistä ja Morrigan putkahtaa Nevermoorin kaupunkiin ja saa suojelijakseen hämmästyttävän Jupiter Pohjoisen. He asuvat hotelli Deukalionissa jättimäisen Fenestra-kissan, vampyyrikääpiö Frankin ja monien muiden jännien tyyppien kanssa.

Tämä kirja on kirjoitettu aivan todella vaivattomasti ja yllättävästi. Iloitsin älyttömistä yksityiskohdista, mielikuvituksen lennosta. Voi että kun kaikki kirjallisuus olisi tämmöistä, ettei tarvitse missään vaiheessa pyöritellä silmiään. Lisäksi monta kertaa nauroin ääneen. Esimerkiksi tälle:
"Anteeksi tästä, Mog. Surkea ajoitus. En ehtinyt näyttää edes ankkalampea enkä Asioita-Purkeissa-huonetta."
"Mikä on Asioita-Purkeissa-huone?"
"Siellä minä säilytän asioita purkeissa."
Ehkä minulla on vähän kyseenalainen huumorintaju, mutta minusta tuo on ihan älytön kohta. Rakastan Jupiter Pohjoista, joka on selvästi suunnattu meille aikuisille ihmisille, jotka luimme Potteria junassa ja rakastimme palavasti Sirius Mustaa. Hyvässä lastenkirjallisuudessa on tasoja myös aikuisille. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, onko lastenkirjallisuudessa kuumia naishahmoja, itse en oikein osaa niihin niin kiinnittää huomiota.

No, mutta ei siitä sen enempää. Hieno kirja, jonka ainoa vika oli se, että luin sen ennen kuin enemmän osia on valmiina. Toisaalta, toivottavasti tämä on hienon ajanjakson alku, jolloin odotan kieli pitkällä uutta osaa Jupi- tarkoitan Morrigania. Taidan ostaa nämä omaan hyllyyn, koska toivon, että lapsikin innostuu näistä yhtä lailla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2016


Jostain syystä en näköjään olekaan blogannut Colm Tóibínin kirjasta Brooklyn, enkä edes siihen perustuvasta elokuvasta, vaikka olin ihan varma, että olen. Luin Brooklynin pari vuotta sitten lukupiiriin ja pidin kovasti sen rauhallisesta ja draamattomasta tunnelmasta. Brooklyn kertoo nuoresta irlantilaisesta tytöstä, joka lähtee töihin New Yorkiin 50-luvulla. Kirjaan perustuva elokuvakin on oikein hyvä, siinä on pääosassa Saoirse Ronan, joka näytteli pääosaa myös ihanassa Lady Birdissä.

Nora Websterinkin luin lukupiiriä varten. Irlantilaisen Noran mies Maurice on vastikään kuollut nopean ja kauhean sairauden jälkeen ja Nora on jäänyt yksin neljän lapsen kanssa. Vanhimmat tyttäret ovat jo muuttaneet pois kotoa opiskelemaan, mutta nuoremmat pojat ovat vielä kotona.

Nora on jännä nainen. Hän on kovin yksin, ylpeä ja sulkeutunut ja toimii välillä äkkinäisesti. Hän vetäytyy syrjään, mutta tarpeen tullen on hyvin ärhäkkä. Kirjassa ei paljon kuvata elämää Mauricen eläessä, mutta ilmeisesti Nora jättäytyi Mauricen varjoon, eikä tehnyt numeroa itsestään. Nyt hiljaa toipuessaan kuolemasta, hän alkaa ymmärtää, että voi tehdä niin kuin itse haluaa. Hän löytää töitä, musiikkiharrastuksen ja omia ystäviä.

Opin jo Brooklynistä sen, että Tóibínin kirjoissa ei tapahdu mitään ihan kauheaa, niitä on turvallista lukea. Nämä ovat hyvin rauhallisia kirjoja, jotka kertovat ihan vain ihmisten elämän normaaleista käänteistä. Olin jossain vaiheessa tosi kiinnostunut Irlannista ja luin paljon esimerkiksi Roddy Doylea ja Frank McCourtia. Niihin verrattuna Tóibínin tuotanto on ihanan keskiluokkaista. Usein Irlannin menneisyys esitetään niin, että perheen isä on kauhea juoppo, lapset rääsyisinä ja kuran peitossa ilman kenkiä, äitiparka yrittää viimeisillä voimillaan saada leipää pöytään. Tóibínin Irlanti ei ole yhtään sellainen. Se on ihan tavallinen. Perheet asuvat taloissa, lapset käyvät koulussa, lomalle mennään ja ruokaa on.

Tóibínin kirjojen ihanuus onkin juuri surumielinen tavallisuus, jota kirjoissa aika harvoin on. Tai ehkä minä en vain tartu sellaisiin kirjoihin, voihan se niinkin olla. Ei ole mitään hirveän suurta draamaa, ellei nyt lasketa Mauricen kuolemaa, mutta sitäkään tässä ei kuvata, vaan hiljaista aikaa kuoleman jälkeen, kun kaikki yrittävät toipua. Myönnän, että alkuun kirja tuntui vähän liiankin hitaalta, jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisin varmaankin jättänyt sen kesken parinkymmenen sivun jälkeen, mutta nyt olen tosi iloinen, että luin sen. Hieno kirja.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
Gummerus 1973


Viime vuoden loppupuolella eräs tuttuni Facebookissa huhuili ihmisiä Iijoki-sarjan kimppalukuun. Minähän siis rakastan kaikenlaisia hullumaisia lukutapahtumia, joten ilmoittauduin tietysti heti mukaan. Idea on, että jokainen lukee yhden osan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, ja sitten kokoonnutaan yhteen purkamaan lukukokemukset. Todella hyvä idea! Kyllähän yksi Päätalo kuuluu yleissivistykseen!

Hetken olin kyllä paniikissa, kun tajusin, että aika moni sarjan kirja käsittelee sota-aikaa, josta en mielelläni lue puolta sivua, mutta onneksi ehdin heti alkutohinoissa varata mielestäni kiinnostavimman osan alkupäästä sarjaa. Luin siis sarjan kolmannen osan, Kunnan jauhot.

En ole aiemmin lukenut Päätaloa, mutta lapsena sarja pyöri telkkarissa, joten jonkinlainen käsitys Kallen elämän päähenkilöistä ja miljööstä oli. Ja tietenkin kaikilla on vankka käsitys Päätalon kirjallisesta tuotannosta, vaikka ei olisi yhtään kirjaa avannut. Viime vuosina Kalle on kokenut renessanssin, tullut verratuksi Knausgårdiin ja mitä kaikkea, mikä on hienoa. Hän ansaitsee arvostusta.

Seuraavaksi referoin Kunnan jauhojen tapahtumat, koska epäilen, ettette kaikki juokse jonossa tätä kirjaa lukemaan, ja haluan kuitenkin, että pääsette osalliseksi Kallen elämästä tekin, lortit.

  • Kallen isän Herkon mielenterveys prakaa ilmeisesti edellisessä osassa sairastetun keuhkokuumeen jälkeen. Herkko istuu sängyn laidalla synkkänä puhaltelemassa ja polttamassa tupakkaa, näkee merkkejä kaikkialla, luulee kuolevansa hetkellä millä hyvänsä keuhkotautiin ja epäilee Kallen äitiä Riitua kaikesta, erityisesti naapurin ukkojen kanssa muhinoinnista.
  • Kalle käy koulua, korttipelit kiinnostaa vaikka häviää koko ajan viimeiset penninsä ja muutakin ruojuutta tulee tehtyä. Koulussa jakaudutaan Lapuan liikkeen myötä leikisti puolueisiin, mutta Kalle hyppää koko ajan todella ärsyttävästi puolueesta toiseen.
  • Kalle ja Riitu yrittävät saada Herkkoa lähtemään savottaan naapurin Hiltu-Jakin avustamana. Herkko saadaankin mestoille, mutta lähtee saman tien kotiin valitettuaan ja epäiltyään ensin kaikkea. Tunnetusti hyvänä työmiehenä saa kuitenkin palkan, vaikkei tehnytkään mitään.
  • Hiltu-Jakki pitää Kallesta huolta savottareissulla ja Kalle on hyvä työmies, vaikkei meinaa pysyä omassa kohdassaan millään.
  • Kallen ollessa savotassa on Herkko viety Ouluun piirimielisairaalaan, kun oli tullut raivoon.
  • Kalle käy juhannusjuhlilla pyörimässä jonkun random-Villen kanssa.
  • Los Angelesin olympialaiset saavat pojat innostumaan urheilusta, mutta sitä pitää tehdä salaa, kun aikuisten mielestä kaikki urheilu on ajanhaaskausta ja hyvä nurmikkokin tallautuu pilalle ja korkeushyppytelineessä menee naulat haaskuuseen. Kalle on tietysti kaikissa urheilulajeissa paras.
  • Kallen kotona Kallioniemessä koittaa köyhyyden ajat. Kalle-ääliö pelaa riekoilla tienaamansa kympin, jolla piti ostaa Riitulle piipputupakkaa, ja ajautuu lopulta varastamaan rahaa naapurista, kun ei kehtaa sanoa kotona pelanneensa rahat. Ennemmin kuin ruokaa lapsille, perheessä huolehditaan siitä, että Riitulla riittää rööki.
  • Perhe joutuu turvautumaan kunnan ruoka-apuun.
  • Kalle käy taas savotassa, mutta isän maine työmiehenä ei enää kannattelekaan. Joutuu kokiksi keittämään jätkille kahvia, ja häntä sanotaan mulkkuemännäksi.
  • Kalle löytää koulussa ainekirjoituksen ilon ja saa lopussa ihan hyvän päästötodistuksen kansakoulusta, jonka jälkeen hän on valmis kunnon työmieheksi.
  • Lopuksi Riitu huolehtii, että saako perhe pysyä yhdessä vai hajotetaanko köyhyyden myötä, mutta Kallea lähinnä huolettaa, kun hän haluaisi kovasti uuden lyyssin, jossa on vetoketju.

Luin tämän litanian Roscoelle. "Kohtuullisen kaoottista", hän totesi. Kyllä. Sillä tavallahan Päätalo poikkeaa perusproosasta täysin, että kirjasta puuttuu täysin draaman kaari. Esimerkiksi kun Kalle käy pöllimässä naapurista rahaa, hän ei koskaan jää kiinni, eikä muutenkaan tule muuta kuin vähän morkkis. Normaalisti tarinassa ei voi näyttää asetta ja jättää sitä käyttämättä, se on huonoa kirjoittamista. Mutta tässä Päätalo vain luettelee mitä on tapahtunut ja ehkä vähän värittää, mutta turha odotella mitään sen kummempia sulkeumia. Eikä se haittaa, se on oikeastaan ihan raikasta.

Vaikka Kalle ihmisenä onkin ihan todella ärsyttävä ja usein raukkamainen tyyppi, pidin hänestä lopulta kuitenkin. Pidin myös Riitusta kovasti ja Hiltu-Jakista, vaikka tämä kohtelikin vaimoaan niin, että nykypäivänä ei hyvä heiluisi. Herkko sen sijaan on tässä kirjassa todella rasittava kitisijä, ihan hyvä, että Riitu hoiti hänet hoitoon. Sekin hyöty tästä kirjasta oli, että havaitsee tasa-arvon edistyneen alle 90 vuodessa ihan mukavasti.

Facebook-ryhmässä ilmeni, että jos Päätalon murrealue on ihan vieras, Päätalon lukeminen on vaikeaa. Minusta se oli enemmänkin veikeää, mutta minä olenkin elänyt suurimman osan elämästäni aika lähellä Koillismaata, joten puheenparsi ei tuottanut isompia ongelmia. Päinvastoin, se oli tosi nautinnollista.

Kunnan jauhojen lukeminen oli melkoinen urakka, luin sitä yli kuukauden ja laskin useaan otteeseen montako sivua pitää lukea päivässä, että ehdin kirjan loppuun ajoissa. Lopulta kuitenkin olin valmis viikon etuajassa.

Kimppaluvun koontitilaisuus oli tosi hauska. Jokainen kertoi vuorollaan omasta kirjastaan ja muutamassa tunnissa saatiin käytyä läpi koko sarja ja piirrettyä Kallen tarina. Melkoinen juttu se olikin. Koonnin perusteella jäin käsitykseen, että sotien jälkeinen Kalle on todella ärsyttävä tyyppi, eikä vaimon pettäminen ja elementtirakentaminen oikein kiinnosta, mutta näitä nuoruuden tarinoita voisin sen sijaan lukea lisääkin. Saattaa siis olla, että vetäisen vielä seuraavat kaksi nuoruudesta kertovaa osaa jossain vaiheessa ja ehkä myös sarjan ilmeisesti synkimmän osan Pohjalta ponnistaen, jossa Kalle käy ihan pohjamudissa. Kirjan loputtua jäi vähän ikävä Kallea ja toisaalta myös hinku lukea lisää siitä, kun Herkko palaa mielisairaalasta, ja miten Riitukin pärjää ja...

Kaikien puolin hieno kokemus siis!

torstai 3. toukokuuta 2018

Ready Player One (kirja)

Ernest Cline: Ready Player One
Suom. J. Pekka Mäkelä
Gummerus 2012


Kun Ready Player One -elokuva putkahti ilmoille, menin paniikkiin. Siis minunhan on pitänyt lukea tuo kirja viimeiset kymmenen vuotta! Tai no, sanotaan viisi vuotta, kun se nyt on ilmestynyt suomeksi elokuussa 2012, mutta silti. Olin ihan varma, että omistan kirjan, joten etsin sitä ensin kotoa kaksi päivää. Ei löytynyt. Sitten siirryin etsimään työpaikalta, jossa minulla on myös massiivinen kirjakokoelma. Ei löytynyt. Ei ollut myöskään kirjaston hyllyssä, koska muutkin olivat havahtuneet lainaamaan sen leffan myötä. Lopulta luovutin ja ostin kirjan e-kirjana, koska piti päästä lukemaan HETI. Eli heti viisi päivää myöhemmin, kun olin ensin etsinyt ja huokaillut sen verran.

Wade Watts on nuori jäbä joka elää pinoissa tätinsä pesukoneen vieressä. Pinot ovat korkeita hökkelikasoja, joissa köyhät asuvat. Waden oikea elämä on kuitenkin virtuaalitodellisuus OASISissa, jossa hän on Parzival, käy koulua ja jahtaa pääsiäismunaa. Kirja kertoo eksentrisen koodaajanero Hallidayn testamentissaan julistamasta munanetsinnästä. Joka löytää vihjeiden perusteella hänen OASISiin piilottamansa pääsiäismunan, saa haltuunsa koko OASISin ja Hallidayn omaisuuden.

Alku oli vähän takkuisa. Olin kirjan alkuperäisen kannen perusteella odottanut jotain vähän hassua ja kevyttä, mutta kirja olikin aika perus scifiseikkailu, jossa oli synkempiäkin sävyjä. Alussa oli aika paljon selitystä, jota en olisi jaksanut, mutta kun noin sadan sivun kohdalla munastus pääsi kunnolla vauhtiin, olisin halunnut muuttaa kirjaan asumaan.

En ole pitkään aikaan lukenut tämmöistä oikein kunnon seikkailua. Nauroin Roscoelle, että mikähän siinä on, että jo kuusivuotias Pallas Kanelikakku ymmärtää heti kirjan alkulauseista, että tietysti tuo poika voittaa kilpailun, niinhän tarinat menevät, mutta silti vielä yli kolmenkymmenen vuoden luku-uran jälkeen lähden mukaan kuvitelmaan, että en muka tiedä miten tarina päättyy. Olin ihan innoissani. Hallidayn munastusvihjeet ovat vähän pöljiä ja on vähän vaikea uskoa, että ensimmäisen vihjeen ratkaisemiseen menisi oikeasti koko maailmalta viisi vuotta, mutta mitä sitten. Halliday on suuri 80-luvun fani ja kaikki munastusrastit liittyvät sen ajan populaarikulttuuriin, joita oli hauska lukea.

Kirjassa kuvataan minusta aika rankasti sitä, miten ihmiset linnoittautuvat koteihinsa ja elävät varsinaista elämäänsä jossain muualla. Wade elää kiivaimman munastuskauden yksiössä, jonka ikkunat hän on spreijannut mustaksi ja tilaa kaiken tarvittavan kotiinkuljetuksella. Hän ei poistu puoleen vuoteen asunnosta. Japanissahan tälle on sanakin, hikikomori. Nuoret eristäytyvät reaalimaailmasta pelaamaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan. Tähän liittyy usein masennusta. Yksi kirjan henkilöistä on hikikomori. Kirjan kaikki nuoret ovat eläneet koko elämänsä OASISissa, koska reaalimaailma on ihan kauhea ja synkkä. OASISissa he voivat olla mitä tahansa.

Ready Player One ei minusta varsinaisesti kritisoi tätä, mikä oli kiintoisaa. Se vain kertoo, että näin on, ja nämä ihmiset voivat olla ihan onnellisia siellä missä ovat. Ja ehkä näin on tulevaisuudessa. Niin se kehitys kehittyy.

Tykkäsin myös suomennoksesta. Kirjassa oli paljon peli- ja muuta sanastoa, jota en tunne, ja googlasin esimerkiksi sanan jänkkyisä, koska se oli hauska. En tiedä mikä on alkuperäinen englanninkielinen sana, mutta opin suomennoksen tulevan Jappervokista, mikä ilahdutti kovasti, koska pidän Jappervokista. "Yhä puolikkaammaks leikkoi jänkkyisä rauta, niks eli naks!"

Viihdyin ihan hirveän hyvin ja viimeiset parisataa sivua ahmin. Pitäisi lukea enemmän tämmöisiä kirjoja! Nyt haluaisin mahdollisimman pian päästä katsomaan elokuvan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vuosisadan rakkaustarina + Vuosisadan rakkaussota

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1978


Ebba Witt-Branttström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018


Havahduin keskusteluun Ebba Witt-Branttströmin teoksesta Vuosisadan rakkaussota ja sitä innoittaanesta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Varsinainen havahtuminen oli se, etten tosiaan ollut lukenut Tikkasen kirjaa, ja päätin oikaista tämän erheen heti.

Niin kuin varmaan kaikki suomalaiset vähänkään kulttuuria seuranneet ihmiset, tiedän kyllä ketä ovat Märta ja Henrik Tikkanen, vaikka Henrik poistuikin keskuudestamme jo varhaislapsuudessani. Vuosisadan rakkaustarina on avainteos, runokirja Tikkasten rakkaustarinasta, joka ei ole kovin kaunis kuva. Aluksi tuli vähän höhlän tirkistelevä olo, mutta Tikkasen kirja on kuitenkin jotenkin niin rehellinen ja aito, ettei sen edessä voi kuin polvistua ihailemaan.

Tikkasten liitto oli molempien lähteiden mukaan aika kauhea, onhan Henrikkin kirjoittanut tästä suhteesta avainkirjallisuutta. Henrikin alkoholismi ja muu sekoilu varjosti kaikkea. Märta kuvaa Henrikin juopottelua todella karusti, samoin Henrikin uskottomuutta ja yleistä sikailua. Kaiken alla on kuitenkin nähtävissä rakkaus, enkä sinänsä kirjan luettuani ihmettele, miksi Märta pysyi Henrikin kanssa tämän kuolemaan asti. Jäi tunne, että kyseessä oli kahden taiteilijan liitto, jossa toinen oli vakavasti sairastunut alkoholismiin. Lisäksi Märta kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan, epäreilusta asetelmasta, jossa toinen joutuu kirjoittamaan öisin hoidettuaan ensin perheen ja työt, ja toisen taide saa kävellä kaiken päältä, röhnöttää sikakännissä kaiken yllä, vain siksi, että toinen sattuu olemaan mies.

Erittäin hieno kirja toisin sanoen.

Sitten jokunen viikko Tikkasen jälkeen sain varauksesta Witt-Branttströmin kirjan, josta on ollut suuri kohu etenkin Ruotsissa. Ilmeisesti Witt-Branttström ja hänen ex-miehensä Horace Engdahl ovat Ruotsissa isoja julkkiksia. He ovat molemmat kirjallisuuden tutkijoita, Engdahl on Ruotsin akatemian entinen sihteeri, ja Witt-Branttström kuuluisa feministi. Minä en tiennyt heistä kummastakaan mitään, ennen kuin luin Vuosisadan rakkaussodan. Kirjassa ei toki missään sanota, että kyseessä olisi avainteos, mutta koska kirja viittaa niin suoraan Tikkasen kirjaan, ja myös lehtijuttujen perusteella, rohkenen tulkita teosta niin.

Myös rakkaussota on runoteos. Siinä mies ja nainen keskustelevat, tai no, tappelevat verisesti rakkautensa raunioilla. Pakko sanoa, että en tykännyt. Kirja on varsin monotonista toisen haukkumista alusta loppuun, joskin selväksi tulee, että kyseessä on kaksi sivistynyttä ihmistä. Jäi tunne, että kyseessä on eronneen naisen kosto, jossa halutaan esittää entinen puoliso todella visvaisena tyyppinä. Kirjan perusteella tarinan mies on kauhea vaimonhakkaaja, sovinisti ja nettipornoakin kuluu, naista sen sijaan ei esitetä kovinkaan raadollisessa valossa. Poissa on kaikki Tikkasten tarinan rakosista edelleen pilkottava lämpö ja yritys ymmärtää toista. Tämä on kylmää luettavaa. Ehkä olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin tiennyt Witt-Branttströmistä ja Engdahlista jotain ennalta, jos olisin pitänyt heistä tai arvostanut heitä ennen tätä, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä.

Jännäksi lukukokemus muuttui siinä vaiheessa, kun pari päivää suljettuani kirjan Horace Engdahl otti ison roolin Ruotsin akatemiaa koskevassa kohussa, ja sen perusteella ei ole vaikea uskoa, etteikö kirja kuvaisi juuri häntä. Kovin avarakatseinen ja mukava ihminen ei taida olla hän. Loppujen lopuksi olen iloinen, että luin tämänkin kirjan, vaikkei se kovin myönteinen kokemus ollutkaan.

Ja lisäksi, näin ulkopuolelta, voisi ehkä ajatella, että kirjoittavat naiset ovat onnellisempia sellaisten ihmisten rinnalla, jotka ovat ihan eri alalla. Säästyisi paljolta kilpailulta ja sekoilulta. Mutta eihän sitä aina voi valita keneen rakastuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyppy ajassa

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa
(A Wrinkle in Time, 1962)
Suom. Katri Yli-Viikari
WSOY 2018


Koko lukemisen ajan mietin sitä, miksi tämän kirjan nimi on Hyppy ajassa, eikä Ryppy ajassa, kuten kirjaimellinen käännös olisi. Olisin paljon mieluummin lukenut rypystä kuin hypystä. Ehkä ryppy ei sitten ole niin hienostunut sana kuin hyppy. Tai jotain. No kumminkin.

Hyppy ajassa on lapsille suunnattu palkittu scifi-fantasia-klassikko. Myönnetään, että kiinnostuin kirjasta vasta kun näin Reese Witherspoonin mainostavan kirjaan perustuvaa leffaa Instassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös.

Meg Murrylla ei mene kovin hyvin. Koulussa hän joutuu jatkuvasti hankaluuksiin, isä on kadonnut ja ulkona myrskyää. Tämä kirja alkaa ihan oikeasti, että "Oli synkkä ja myrskyinen yö", mistä tulin kovin iloiseksi. Megillä on tutkijaäiti, kaksoisveljet ja erikoinen pikkuveli Charles Wallace, joka pystyy aistimaan mitä Meg ja äiti ajattelevat. Sitten myrskyisenä yönä Meg, äiti ja Charles Wallace istuvat keittiössä juomassa kaakaota, kun ihmeellinen rouva Kummoinen ilmestyy paikalle.

Myöhemmin tutustutaan myös rouva Kummoisen kavereihin rouva Kumpaiseen ja rouva Keniin, sekä Megin koulukaveriin Calviniin, jolla on myös outoja kykyjä. Oudot rouvat kertovat Megille, Charles Wallacelle ja Calvinille tesseraktista, jolla voi hyppiä ajassa. Tai luoda rypyn aikaan, ehkä ennemminkin. Ja sitten lapset lähtevät rouvien kanssa etsimään Megin isää avaruudesta.

Tavallaan tämä oli erittäin mukava lukukokemus. Hyvin nopealukuinen, vauhdikas ja paikoin aika yllättäväkin. Haluan tässä vaiheessa painottaa, että pidin kirjasta kyllä, ennen kuin seuraavaksi luettelen muutamia ärsyttäviä juttuja. Minä jotenkin tykkään luetteloista.

  • Miksi Megillä ja Charles Wallacella piti olla kaksoisveljet, kun heillä ei ollut mitään roolia koko hommassa? Nykypäivänä heidät olisi varmasti editoitu pois. Ehkäpä heillä on isompi rooli muissa sarjan kirjoissa, joita ei ole suomennettu, mutta tässä he olivat kyllä ihan turhia.
  • Miksi tässä koko ajan puhutaan hyppäämisestä ajassa, kun itse asiassa minusta he hyppäsivät paikasta toiseen lähes samassa ajassa?
  • Miksi aina kaikissa kirjoissa pitää lähettää pienet lapset yksin pelastamaan maailma? Ihan älytön konsepti! Tosin tässä ainakin George Wallace ja Calvin ovat poikkeusyksilöitä, mutta Meg on ehkä vähän matemaattisempi kuin normaali lapsi, mutta muuten aika perustyttö.
  • Aina vähän hätkähdän, kun kirjoissa on yllättävää kristillisyyttä. Tässäkin puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta, joka tuntuu varsinkin scifissä erikoiselta, ja silti sitä juuri sieltä tuntuu yllättävän usein löytyvän. Tai ehkäpä se vain pistää silmään scifissä ja fantasiassa, kun niiden jotenkin olettaisi olevan erillään uskonnollisuudesta. En minä tiedä.
  • Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvelinkin.

Ja luodakseni hampurilaismallin, kerrotaan tässä nyt vielä, että pidin kovasti Megistä ja George Wallacesta, avaruuden tyypit olivat hauskoja, erityisesti Eläin-täti, ja jotenkin Megin ja Calvinin hienostuneesti kuvattu teiniromanssi oli myös aika hemppis. Tarina on kestänyt aikaa oikein hyvin. Aion katsoa leffankin, kun sen joskus saan käsiini, koska siinä on paitsi Reese Witherspoon ja Oprah, myös Zach Kalifianakis.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lady Bird

Greta Gerwig 2017


Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä ja päätin sen kunniaksi viedä itse itseni elokuviin ennen työvuoroa.

Lady Bird on viimeistä vuotta high schoolissa. Lady Birdin oikea nimi on Christine, mutta hän ei pidä siitä. Hän asuu Sacramentossa temperamenttisen äitinsä, vähän masentuneen isänsä, veljensä Miguelin ja tämän tyttöystävän Shellyn kanssa.

Lady Bird on ihana elokuva tytön ja äidin suhteesta, johon varmaan samaistuu aika moni sellainen ihminen, joka on joskus ollut tyttö ja jolla on joskus ollut äiti. Omakin äitini oli aika suuri luonne, mikä on toki ihmiselle sekä kirous että siunaus, ja vanhemmiten huomaan monin tavoin muistuttavani häntä. Elokuva kuvaa Lady Birdin viimeistä high school -vuotta ja yliopiston alkua. Siihen kuuluu sellaisia juttuja, mitä yleensä 17–18-vuotiaana touhutaan, rakastumista, ystävyyssotkuja, bileitä, tappelua äidin kanssa, ajokortti, oman paikan etsimistä maailmassa.

Minusta Lady Birdin tarina käsitteli aika paljon sitä, pitääkö ihmisen tyytyä siihen mitä on annettu, vai saako haluta jotain ihan muuta. Miten paljon uhrauksia lapsi voi vaatia vanhemmiltaan? Lady Bird haluaa kouluun itärannikolle, vaikka lähiyliopisto olisi paljon halvempi, ja perhe on köyhä. Onko oikein pyytää sellaista? Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kysymys Suomessakin, missä käsittääkseni humanististen aineiden opiskelu on vähentynyt huimasti. Se liittynee siihen, että koska yhteiskunta on niin epävarma, nuoret eivät enää uskalla opiskella aineita, joista työllistyminen on epävarmaa. Olen hirvittävän onnellinen, että silloin kun minä mietin opiskeluvalintoja, kukaan, edes temperamenttinen äitini, ei kehottanut miettimään sitä, millä aion elää, vaan tekemään juuri niin kuin sydän sanoo, kunhan teen sen kunnolla.

Elokuvassa oli ihana kohta, jossa Lady Bird lilluu koulun suosituimman tytön Jennan uima-altaassa ja puhuu siitä, miten lähtee kohta mahdollisimman kauas. Ja Jenna on, että hän aikoo kyllä pysyä Sacramentossa ja hänen lapsensa menevät samaan kouluun jossa he ovat. Lady Bird näyttää tyrmistyneeltä, ja ehdottaa, että voisithan muuttaa edes San Franciscoon, johon Jenna on, että en tykkää kukkuloista. Koska niin justiinsa. Saa olla myös tyytyväinen juuri siellä missä on. Ei kaikkien tarvitse haluta taiteilijaksi New Yorkiin, eikä siitä mitään tulisikaan, jos kaikki haluaisivat. Luulen, että ihminen on onnellisimmillaan kun on tyytyväinen juuri siellä missä on.

Lady Bird on hauska ja viisas elokuva nuoruudesta, tippa linssissä tulin elokuvista. Ihan todella hieno syntymäpäivälahja itselleni, kiitos vain. Minä se kyllä osaan ostaa itselleni lahjoja!

torstai 5. huhtikuuta 2018

Isäni Toni Erdmann

(Toni Erdmann)
Maren Ade 2016

Kuva

Olin odottanut tämän elokuvan katsomista aivan tohkeissani, mutta nyt sen nähtyäni olen vähän, että häh.

Odotukset:

  • Viisi tähteä Hesarissa. "Tämä komedia on yksi vuoden puhutuimpia elokuvia maa­ilmalla. On helppo nähdä, miksi elokuvaa rakastetaan."
  • Työkaverin vilpittömät kehut.
  • Kuvittelin, että kyseessä on sydämellinen musta komedia eksentrisestä isästä, jonka nimi on Toni Erdmann.


Todellisuus:

  • Isän nimi ei ole Toni Erdmann, vaan Winfried.
  • Kyseessä on musta komedia eksentrisestä isästä, mutta minusta ei niin kovinkaan sydämellinen, vaan enemmänkin synkeä ja monin paikoin ahdistava.


Elokuva kertoo isästä, joka on luonteeltaan suuri hupsuttelija ja tykkää tehdä hauskoja käytännön piloja kaikille. Hänellä on aikuinen tytär, Ines, joka työskentelee konsulttina Bukarestissa. Winfriedin rakas koira kuolee ja hän saa kipinän lähteä yllätysmoikkaamaan Inestä. Inesillä on kuitenkin meneillään tosi stressaavat työkuviot, joita isä sekoittaa, ja lopulta isä lähtee vähän nihkeissä tunnelmissa kotiin.

Vai lähteekö? No ei lähde. Isä ilmestyy takaisin omituisena Toni Erdmannina, jolla on oudot hampaat ja hullu tukka, ja joka tuhoaa kaikki Inesin sosiaaliset tilanteet pakkautumalla niihin milloin mitäkin juttua suoltaen. Isän käytännön pila on niin loputon, että sitä tuijottaa monttu auki.

Ei tämä minusta huono elokuva ollut. Tulen varmaan muistamaan tämän kokemuksen kauemmin kuin monet. Ongelma kohdallani oli päähenkilö Ines, joka on ihan todella vastenmielinen ihminen. Hän työskentelee öljy-yhtiön konsulttina, joka on palkattu firmaan tekemään likainen työ pomon puolesta. Hän esittää firmalle rankat henkilöstöleikkaukset niin, ettei muka ole muuta vaihtoehtoa. Muutenkin hän on niin lukossa itsensä kanssa ja kohtelee ihmisiä todella huonosti, etten oikeastaan haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa edes tämän elokuvan vertaa. Silti, Ines on kieltämättä hieno hahmo, varsinkin hyvin päinvastaisen isänsä vastaparina.

Ehkä Inesistä johtuen minusta elokuva oli ahdistava ja synkkä. En ymmärrä, miten ihmiset voivat elää noin. Tai no, varmaan siitä maksetaan paljon rahaa, mutta silti. Olen niin huono motivoitumaan rahasta, etten silti ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että Inesin kautta kritisoitiin juuri sellaista elämää jota hän eli, mutta minä en oikeastaan halua katsoa hänenlaisistaan ihmisistä edes elokuvia.

Winfriediähän nyt sinänsä ei voi kuin rakastaa. Elokuva ottaa loppupuolella niin hullumaisia kierroksia, että annoin melkein Inesinkin anteeksi, rakastanhan absurdia, mutta en kuitenkaan ihan. Nauroin kyllä ja hihkuin kauhistuneena käsi suun edessä, että ei helvetti voi olla tottakaan enää, mutta silti, tästä kaikesta huolimatta jotenkin sisimmässäni olen pettynyt. Lisäksi, kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia on ihan järkyttävän pitkä aika. Tätä leffaa olisi voinut lyhentää helposti ainakin puoli tuntia, jopa tunnin. Mutta toisaalta, ehkä holtiton pituus sopi tähän ihan hulluun elokuvaan.

Hesarin sitaattiin voisin vielä vastata, että kyllä, minunkin on helppo ymmärtää, miksi tämä elokuva on ollut vuoden puhutuin ja miksi tätä rakastetaan, mutta minä en valitettavasti rakkauteen asti pystynyt. Sori siitä.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

E-kirjastolliset toimenpiteet

Olen suorittanut e-kirjastollisia manööverejä tässä pääsiäisen kunniaksi. En tiedä miksi tämä ketään kiinnostaisi, mutta itse olette itsestänne vastuussa.

Ensin lopetin Audiblen tilauksen. Olen viime aikoina kuunnellut melko vähän ja äänikirjoja ja creditejä on päässyt kertymään. Nyt ostin kaikille crediteillä äänikirjoja ja lopetin koko homman. Audiblessa on se kiva, että vaikka lopettaa kuukausimaksun, saa silti pitää kaiken ostamansa. Tai itse asiassa, olisihan se vähän outoakin, että jos et anna meille joka kuukausi rahaa, viemme kaiken jo maksamasi, hahahaha! Niin että ehkä siitä ei tarvitsisi olla niin kovin kiitollinen, minähän tosiaan olen maksanut niistä kirjoista. No joo, mutta se on tämä minun vähään tyytyväinen persoonani se.

Vasta lopettaessani Audiblen huomasin, että olisin voinut muuttaa tilaukseni sellaiseksi, että saan creditin vain joka toinen kuukausi. Jos (ja todennäköisesti kun) palaan Audibleen, otan varmaan sellaisen membershipin. Tuntui jotenkin kurjalta jättää kovasti tykkäämäni Audible, joten kirjoitin heille eroamiskaavakkeeseen tunteikkaan selityksen lähtöni syistä ja lupasin tulla pian takaisin. Toivottavasti he eivät nyt suutu. Sen lisäksi että persoonani on vähään tyytyväinen, se myös suhtautuu tunteellisesti tavaroihin ja palveluihin.

Sitten liityin Bookbeatiin. Ajattelin, että voisin välillä kokeilla suomenkielisiä äänikirjoja ja testata, olisiko Bookbeatin e-kirjasysteemi parempi kuin Elisa Kirjan. Selvitin parissa minuutissa, että aika samanlainen on, paitsi että fontin voi vaihtaa, mikä on tavallaan ihan kiva. Toivoisin vain kovasti kaikkiin e-kirja-appiksiin semmoista ominaisuutta, että sivua voisi kääntää puhelimen volume-nappulasta. Luin aikoinaan Donna Tartin Tiklin Googlen Play Booksin kautta, ja siellä se toimii. Tosi kätevää, koska puhelimen ruutu on niin pieni, että sivua saa kääntää päntiönään, ja on paljon kivempaa, jos sen voi hoitaa painamalla sormella, kuin liikuttamalla koko kättä. Miksiköhän tätä ei tunnuta tajuavan muissa e-kirjapalveluissa?

Siirryin testaamaan Bookbeatia koska:
  1. Haluan testata onko suomeksi kuunteleminen helpompaa kuin enkuksi, pysynkö paremmin kärryillä, voinko kuunnella hankalampia äänikirjoja.
  2. Samaa Bookbeat-tiliä voi käyttää useammalla laitteella ja näin Pallas Kanelikakkukin pääsee kuuntelemaan äänikirjoja niin paljon kuin jaksaa.
  3. Ei ne samassa paketissa tulevat e-kirjatkaan haittaa.

Mutta. Näin äkkiseltään tuntuu, että olen jo lukenut suurimman osan minua kiinnostavista kirjoista Bookbeatin valikoimissa. Kirjatarjonta tuntuu jotenkin hyvin suppealta, varsinkin kun olen tottunut siihen, että Audiblesta löytyy KAIKKI. Luulen, että tässä saattaa käydä niin kuin Viaplayn kanssa, että ensin on, että oh sweet baby jesus, täällä on kaikki mahtavimmat uudet elokuvat, mutta sitten kun on katsonut kolme elokuvaa, tajuaa, että siinä kaikki, niiden kolmen alla ammottaa synkkä tyhjyys.

No, mutta onneksi Bookbeatinkin voi lopettaa jos niikseen tulee, ja palata vaikka Audibleen, mutta kokeillaan nyt avoimin mielin!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018


Olin lukenut jo ennen kirjan ilmestymistä Yhdestä, mutta ajattelin, että a) ei kiinnosta tekotaiteelliset runoromaanit, ja b) ei kiinnosta siamilaiset kaksoset, liian sosiaalipornoa minulle. Onneksi nappasin kirjan töistä käteen, koska olinpa taas ennakkoluuloinen ja väärässä.

Kirja kertoo Tippistä ja Gracesta, jotka ovat siis siamilaiset kaksoset. Heillä on omat ylävartalot, omat kädet, mutta vain yksi lantio ja kaksi jalkaa. He ovat kuusitoista ja perheellä ei riitä enää raha pitää heitä kotikoulussa. He pelkäävät muiden tuijotusta ja ihmettelyä, mutta saavatkin ystäviä.

En tiedä, jotenkin pelkäsin, että kirjaa lukemalla osallistun juuri siihen, mitä Tippi ja Grace ovat koko ikänsä pakoilleet. Että lukemalla tirkistelen. Mutta hyvin pian kirjaa lukiessa unohtaa, että Tippi ja Grace ovat kiinni toisissaan, he ovat kuitenkin kaksi eri ihmistä. Kaksi teinityttöä, joilla on rakastava perhe, alkoholisti-isä, rahaongelmia, pikkusisko Lohikäärme, ihastuksia, mutta aina sisko vierellä.

Kirja on kirjoitettu proosarunomuotoon, jonka funktio ei ihan auennut minulle. Tai no, kirjaa oli ihan todella nopea ja helppo lukea, kun tekstiä per sivu oli merkittävästi vähemmän kuin tavallisesti. Yli 400 sivua hurahti parissa tunnissa. Tämä voisi mennä melkein selkokirjasta, vaikka helppolukuisuuden vastapainona on aika painava sisältö. Tykkäsin kyllä lukea tätä muotoa, ei siinä mitään, enkä tiedä miksi kirjaa ei voisi kirjoittaa juuri näin, kyllä voi, ja saa, joten mitäpä tässä jauhamaan.

Tämä on siis nuorten kirja, ja toivon, että nuorisolaisten kiinnostus siamilaisiin kaksosiin saa heidät ylittämään ahdistuksen runomuodosta, koska tämä oli ihan tosi hieno ja kaunis tarina siskoudesta, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Ja kyllä tämä sopii aikuisenkin käteen mainiosti.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
(Eleanor Oliphant is Completely Fine)
Suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018


Tämä oli ihana ihana kirja! Paras pitkään aikaan. Lyhyesti tätä voisi kuvailla esimerkiksi niin, että jos Bridget Jones ja Silta-sarjan Saga Norén olisi laitettu samaan purkkiin ja ravistettu, sellainen on Eleanor Oliphant.

Eleanor on aivan hämmentävän hieno hahmo. Alusta asti on selvää, että hän elää hyvin yksin. Hän käy töissä, puhuu kerran viikossa äidin kanssa, jonka kanssa suhde on selvästi vähintäänkin outo, ja viikonloppuisin hän käy Tescossa, ostaa pizzan ja loppuajan juo votkaa. Hänellä on järkevät kengät, järkevä kampaus ja naamassa suuri palovamma. Hän on sosiaalisesti hyvin kömpelö, mutta hänen mielestään enimmäkseen muut eivät oikein osaa käyttäytyä. Tästä kaikesta huolimatta Eleanor on hyvin reipas eikä ollenkaan uhri.

Oi Eleanor. Oi oi oi.

Tämä kirja on hillittömän hauska, pohjattoman surullinen ja vieläpä tosi jännittävä. Pitkästä aikaa oikein huolella kiukutti, kun piti elää muuta elämää, eikä saanut kuluttaa kaikkia hetkiä Eleanorin kanssa sohvan nurkassa. Ihan kiemurtelin tuskasta Eleanorin salaisuuksia selvittäessäni. Siis sellaisesta ihanasta tuskasta, ettei malttaisi odottaa, että saa selville mistä on kyse. Tätä kirjaa oli aivan todella kivaa lukea.

Tästä kirjasta on blogattu ja kirjoitettu viime aikoina ihan älyttömästi, mutta enpä voi muuta kuin liittyä Eleanoria ylistävään kuoroon. Ihana ihana ihana Eleanor.

Käviköhän tästä nyt riittävästi ilmi, että pidin tästä kirjasta tosi paljon? No etten nyt vaikuta ihan vössykältä, sellaisen kritiikin voisin esittää, että kansi on minusta aika ankea, ja lisäksi tuo tekstin pinkki väri vie lukijan odotukset vähän turhaan viihdekirjallisuuteen. Eleanor on toki tosi viihdyttävä, mutta ei minusta genrekirjallisuutta kumminkaan. Enkunkielisessä versiossa teksti on mustalla, joka näyttää minun silmääni paljon kivemmalta. Toisaalta, minusta pinkki on harvoin oikeassa paikassa yhtään missään, joten vika saattaa olla minussakin. Ja suomennettu nimikin siinä mielessä huonompi kuin ulukomaalainen, että Eleanor Oliphant on paljon hauskempi kuin pelkkä Eleanor. Mutta ei muuta! Pikku vikoja! Aivan nimellisiä! Makuasioita suorastaan!

torstai 22. maaliskuuta 2018

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Hannaleena Hauru 2017

Kuva

Olen näköjään joskus kuukausia sitten tehnyt luonnoksen bloggeriin, jossa on vain otsikko. No kiitti minä. Toiveikkaana tulin tänne, että olenkohan kirjoittanut jonkun pitkän ja nerokkaan analyysin tästä ihanasta elokuvasta, ja paskat, ihan tyhjä laatikko oli vastassa. Minä se olen kyllä just tommonen.

No mutta, sanotaan nyt jotain tästä asiasta. Sanotaan nyt vaikka heti, että tykkäsin Lauri Mäntyvaaran tuuheista ripsistä ihan pöljänä. Jo pelkkä elokuvan nimikin! Ai että!

Elokuva kertoo ystävyksistä, Sadusta ja Heidistä, jotka taistelevat tosi rakkauden puolesta esimerkiksi sabotoimalla toisten ihmisten häitä ja pakenemalla sitten veden yli moottoripyörällä. Mutta sitten, voi sitten, Heidi rakastuu jääkiekkoilija Lauri Mäntyvaaraan, jolla on aivan ihanan tuuheet ripset. Satu päättää, että hyvä on sitten, autetaan Heidiä saamaan Lauri.

Elokuvassa on vähän niin kuin kolme puolta. On Satu ja Heidi, joilla on ihan oma anarkistinen maailmansa, jossa talot räjähtelevät ja mitä vain voi tapahtua. Sitten on jääkiekkojoukkue, joka monin tavoin edustaa tosi rajoittunutta mieskuvaa. Ja sitten on Scandinavian Geisha School, josta koulutetaan jääkiekkoilijoille ihastuttavia nukkevaimoja.

Satu on aivan mahtava tyyppi. Jotenkin niin päämäärätietoinen ja pelkäämätön. Vaikka kaikki nauravat, Satu seisoo leuka pystyssä liekinheitin kädessä. Heidin onnen vuoksi hän on valmis kestämään mitä tahansa. Toinen kiinnostava hahmo on Satuun ihastunut Heidin veli, jääkiekkojoukkueen herkkä Henri. Ja tavallaan kiinnostava on myös Lauri Mäntyvaara, joka yrittää tuuheine ripsineen selvitä muitten ihmisten hänelle luomista odotuksista. Onko sitä paitsi pakko mennä NHL:n jos ei yhtään huvita?

Leffassa oli ihan mahtavia yksityiskohtia, kuten jääkiekkoilijoiden ja geishakoululaisten sponsoroitu rahkaristeily. Siis rahkaristeily. Ei jumalauta.

Monin tavoin leffasta puskee läpi, että se on tehty pienellä rahalla, mutta on niin niin ihanaa, että Suomessa tehdään edes välillä myös tämmöistä iloista, valoista, outoa ja hullua elokuvaa, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On ihanaa, että otetaan riskejä! On ihanaa, että tytöt touhuavat! On ihanaa, että meillä on tämmöinen elokuva! Ihanaa ihanaa ihanaa!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue
HarperCollins 2017


Joulun alla pyörin tuolissani, että mitä ihmeen ihmettä minä ostan itse itselleni joululahjaksi! Kukaanhan ei osta niin hyviä kirjajoululahjoja kuin minä minulle, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kyllä joululahjakirja pitää saada! Halusin kovasti Miki Liukkosen O:n, mutta olin jo päättänyt ostaa sen Roscoelle, joten se siitä. Sitten ihan puhtaalla fiiliksellä päätin, että jumaliste, nyt, minä ostan tämän kirjan ilman minkäänlaisia järkiperusteluita!

Tai no olihan siinä tietenkin sellaisia järkiperusteluita, että olin nähnyt paljon hyviä arvioita kirjasta ja päättänyt lukea sen jo ajat sitten, mutta kuulostaa paljon kivemmalta olla ihan huoleton hulivili ja ostella ihan intuitiolla, niin väitetään nyt niin sitten.

Aloin lukea kirjaa joululomalla ihan tohkeissani. Se kertoo Henry "Monty" Montaguesta, nuoresta yläluokan miehestä 1700-luvulla, joka on lähdössä Grand Tourille Manner-Eurooppaan rakkaan ystävänsä Percyn kanssa. Monty on aikamoinen riesa perheelleen, hän elää juopotellen ja naiskennellen kaikkea mikä pysyy hetken paikallaan, erityisesti hänen isäänsä kismittää Montyn viehtymys miehiin, mikä 1700-luvulla oli vielä melkoinen synti ja rikos. Monty itse ei välitä oikein mistään muusta kuin itsestään, bailaamisesta ja vähän rakkaasta Percystä. Percy on tummaihoinen hienon perheen poika, joka ei kuitenkaan ihonvärinsä vuoksi voi koskaan olla tasavertainen 1700-luvun Englannissa. Montyn ja Percyn kiertueelle mukaan äkkäytyy bear leader, holhoaja, jonka tarkoitus on huolehtia, ettei Monty sekoile, ja että Montyn pikkusisko Felicity saatetaan kouluun.

Montyn itsekeskeiset touhut tuhoavat kuitenkin kiertueen jo lähtökuoppiinsa. Pariisissa hän koheltaa Ranskan kuninkaan juhlissa ja varastaa viattomalta näyttävän esineen, joka kuitenkin on arvokkaampi kuin kukaan osasi arvata. Tämän myötä menee bear leader hukkaan ja Monty, Percy ja Felicity rynnivät yhtäkkiä rahattomina halki Euroopan.

Kirjan lukemiseen meni yllättävän pitkä aika, ottaen huomioon, että se on varsin helppolukuista ja hauskaa tekstiä. TGGTVAV on periaatteessa varsin herttainen YA-romanssi, mutta myös vauhdikas seikkailutarina. Itseäni ehkä vähän nyppi se, että olisin mieluummin lukenut vähemmän seikkailullisen gueer romanssin onnistuneesta Euroopan kiertueesta, mutta menihän se näinkin. Juoni sinänsä on ihan ok, minulle vain olisi riittänyt vähempikin seikkailu. Olen sillä tavalla austenilainen, että minusta on ihan riittävää, jos henkilöt lähinnä seisoskelevat salongeissa, eikä tarinassa ole välttämätöntä olla SEKÄ maantierosvoja ETTÄ merirosvoja. Mutta ymmärrän kyllä, että nykyajan nuorison oletetaan kaipaavan toimintaa.

Pitää kuitenkin sanoa, että Monty oli oikein virkistävä päähenkilö. Harvoin tapaa noin hedonistista, omahyväistä ja mänttipäistä hahmoa, joka on kuitenkin jollain tavalla herttaisa. Joten jos ja kun tämä sarja jatkuu, aion kyllä lukea, varsinkin kun seuraavassa osassa kertojana on ilmeisesti Montyn nörttisisko Felicity. Toivottavasti tulee myös kolmas osa, jossa ääneen pääsee iiiihhana Percy!

Ja lisäksi vielä, kansi on minusta törkyhieno!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor
(Klingsor)
Suom. Liisa Ryömä
Tammi 2017


Jasså jahha, olenkin näköjään kirjoittanut jo kuukausia sitten tämmöisen ihan valmiihkon bloggauksen, mutta jättänyt sen julkaisematta. Varmaan siihen oli ihan hyvä syy, etten painanut liipasinta, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut, joten julkaistaan nyt, kun ei oikein muuten kirjoitututa. Onko semmoista sanaa kuin kirjoitututa? No nytpä on.

Pidin taannoin kovasti Lindrenin Kimalaisen medestä, joka oli lukupiirikirjana, niin kuin tämäkin. Ja kiva että oli, koska luulen, että ilman lukupiiriä en olisi lukenut kirjaa loppuun, mikä olisi ollut harmi, koska nimenomaan lopussa tässä kirjassa tapahtui asioita.

Taiteilija Klingsor syntyy västerbottenilaiseen Klingsorin sukuun, joka on jo usean sukupolven ajan asunut Ukkoklingsorin rakentamassa tervanhajuisessa talossa. Klingsorit ovat yhtä aikaa omituisen läheisiä ja etäisiä toisilleen. Taiteilija Klingsorista tulee taiteilija, kun hän metsässä vadelmien kukkimista tarkkaillessaan huomaa vinon kannon päällä juomalasin, jonka itse asiassa Ukkoklingsor on siihen aikoinaan unohtanut. Lasi on vuosien saatossa oikaissut itsensä niin, että alustan vinoudesta huolimatta lasi osoittaa suoraan ylös. Tästä Klingsor saa koko hänen elämäntyötään valaisevan ilmestyksen esineiden elävyydestä.

Kirjan tarinaa kertoo joku taho, "me", joka kirjoittaa kirjaa Klingsorista. He ovat kiinnostuneet pelkästään Klingsorista, eivät mistään muusta, mutta välillä tulevat kertoneeksi vähän Klingsoria ympäröivistäkin asioista. Kertojat ihailevat Klingsoria ja haluavat esittää hänet suurena taiteilijana, mutta kirjasta ilmenevien asioiden perusteella suuruuden määrää voi lukija itse pohtia.

Henkilökohtaisesti koen vähän tylsänä lukea taideteoksista, joita en voi nähdä. Tämä ongelma minulla oli taidehistorian opinnoissakin. Nykyäänhän minkä tahansa teoksen voi googlata ja ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa puhuessaan väreistä tai viivoista tai mistä tahansa, mutta silloin kun minä opiskelin, jotakuinkin kaksisataakuusikymmentä vuotta sitten siis, minulla ei ollut internettiä kotona, joten jouduin sieluni silmin kuvittelemaan ne teokset, joista ei ollut kuvaa. Sitten kun lopulta näin teoksen josta olin lukenut, se hyvin harvoin oli läheskään niin hieno kuin minun mielikuvitukseni versio. Nyt palasin vähän noihin turhautuneisiin fiiliksiin. Tosin, Klingsorin teoksiahan minulla ei ole ilo nähdä koskaan.

Onneksi kirjassa kerrottiin melko paljon Klingsorin elämästäkin. Lindgrenin ihmiskuva on aika synkeä ja lakoninen. Niin kuin Kimalaisen meden veljekset, on myös Klingsor aika tyly jäbä. Hänellä on ilmeisesti tunteita, mutta kaikki mielenkiinto kohdistuu lopulta taiteeseen. Mutta ei se haittaa.

En tiedä ilmeneekö se tästä tekstistä nyt yhtään, mutta minä itse asiassa pidin tästä kirjasta kovastikin. Se oli vähän omituinen, ajatuksia herättävä ja ihastuttavan kompakti. Marmatuksestani huolimatta suosittelen tätä kyllä kaikille ja aion itsekin jatkaa Lindgrenin tuotannon parissa varmasti vielä moneen otteeseen. Lindgrenhän kuoli suunnilleen vuosi sitten aivan kunnioitettavassa iässä, mutta on helpottavaa, että hän jätti meille lukijoille mukavan tuotannon. Erityisesti ihailen sitä, että hän pysyi loppuun asti kirjailijana näin priimana. Se luo toivoa, koska alanhan itsekin olla jo aika iäkäs ja urani ehtoopuolella, opinnotkin tapahtuivat internetittä ja kaikki.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
(The Wolf Road)
Suom. Elina Koskelin
Like 2017


Kiertelin ja kaartelin Suden tietä kirjastossa monta kuukautta. Kansi oli minusta kiva ja dekkarihyllystä erottuva, takakannen perusteella kiinnosti, pidän sitä paitsi kategorisesti kaikesta missä on susia, mutta jotenkin silti epäilytti, kun en ollut kuullut kirjasta muualta mitään. Lukijana luotettava työtoveri kyllä kehui kun kysyin, mutta silti oli olo, että jotakin vilppiä tässä nyt on.

Kuukausien väijymisen jälkeen ostin Suden tien e-kirjana ja aloin lukea melko hitaasti.

Suden tie kertoo Elkasta, nuoresta naishenkilöstä, joka on elänyt kummallisen elämän. Elka elää lähitulevaisuudessa, mitä ilmeisimmin Yhdysvalloissa, joka on Hiton typeryyden jälkeen taantunut maailmaksi, jossa vain vahvat pärjäävät. Ihmiset asuvat mökkeröissä ja metsästävät, tai pienissä kaupungeissa, joissa tuntuu elävän lähinnä huijareita ja rikollisia.

Tytön vanhemmat ovat lähteneet etsimään kultaa kun hän oli pieni, ihan vähän vanhempana hän hukkasi mummonsa myrskyssä ja hänet löysi Ansastaja. Ansastaja kasvattaa tytön omalla karulla tavallaan, antaa hänelle nimen Elka ja opettaa kaiken minkä tietää. Sitten eräänä päivänä Elka käy kaupungissa ja saa tietää, ettei Ansastaja olekaan sellainen kuin hän on luullut, ja yhtäkkiä Elkan elämä muuttuu pakomatkaksi.

Tämä on oikeastaan vain lähtöasetelma, joka selviää ihan alkusivuilta.

Suden tie on dystopia ja jännäri. Elkan matka on aika kauheaa luettavaa, mutta pakko sanoa, että pidin milteipä joka sekunnista ihan hulluna. Välillä tuli olo, että kyseessä on vähän kömpelö esikoisteos, kieli oli pateettista ja vähän hölmöä, mutta sitten taas Elka on lukutaidoton ja metsässä kasvanut, joten olisi toisaalta ihan epäuskottavaa myös, jos hän kertoisi tarinaa kuin mikäkin sulavakielinen Shakespeare.

Tykkäsin miten Hiton typeryyden jälkeistä maailmaa ei oikeastaan selitetty kovin paljoa. Kertojamme Elka ei tosiaan ole mikään historiantutkija vaan kiinnostunut enemmänkin metsästyksestä, mutta mitä ilmeisimmin on tapahtunut jonkinlainen hirveä pommitus, joka tuhosi koko seudun, ja nyt ihmiset elävät villin lännen tyyliin ilman sen kummempaa teknologiaa. Antibiootteja on, suljettavia muovipusseja on, mutta ihmiset kulkevat hevosella ja kävellen. Elka viettää yhden talven myrkyllisellä lammella, johon on osunut pommi. Pommi lämmittää tienoota, mutta sen lähellä oleilu on huumaavaa. On hurjia myrskyjä, paljon karhuja ja susia. Ihmiset elävät taas luonnon armoilla. Pidin tästä asetelmasta kovasti.

Lisäksi Elkan ja Ansastajan tarina oli lopulta aika hurja. Luin kirjaa aika hitaasti, mutta viimeiset kymmenet sivut piti ahmia. Oikeastaan ihan harmittaa, että kirja loppui. Joten jos siellä on joku muu, joka on silmäillyt tätä kirjaa epäillen, niin kerronpa vaan, että voit hyvillä mielin tarttua tähän. Ei kannata olla ennakkoluuloinen!

lauantai 17. helmikuuta 2018

Armo

Emmi Valve: Armo
Asema 2017


Mulla on flunssa ja viime päivinä en ole oikein jaksanut kunnolla muuta kuin lukea sarjakuvia. Luin äsken kertarysäyksellä Emmi Valveen omaelämäkerrallisen, masennuksesta kertovan sarjakuvan Armo. Samaan aikaan muu perhe pelasi pleikkarilla The Lego Movie -peliä ja tasaisin väliajoin raikui tunnusmusiikki.

Everything is awesome! 
Everything is cool when you're part of the team! 
Everything is awesome when you're living out a dream!

Ekalla kerralla olin, että tämä se on kyllä kerrassaan hauska biisi. Niin ilonen ja valonen. Voi että miten mukava. Sitten Armon loppupuolella kuunneltuani taustalla biisin noin kuusitoista kertaa, tajusin, että se on aivan käsittämättömän pilkallinen, ironinen ja inhottava biisi, kun sen asettaa taustamusiikiksi masennuksesta kertovalle teokselle.

Life is good 'cause everything awesome
Lost my job, there's a new opportunity
More free time for my awesome community
I feel more awesome than an awesome possum
Dip my body in chocolate frostin'
Three years later wash off the frostin'
Smellin' like a blossom, everything is awesome
Stepped in mud, got new brown shoes
It's awesome to win and it's awesome to lose

KAIKKI EI OLE NASTAA! Mullakin esimerkiksi on flunssa ja jotkut ihmiset ovat tosi pahasti masentuneita ja kaikki on monin tavoin ihan perseestä ja voitteko lopettaa sen renkutuksen!

Tästä kirjasta pitää vielä sanoa, että olipa vaikuttava teos, kerta kaikkiaan. Itse en ole kokenut masennusta, ja se kuuluu niihin asioihin, joita on mahdotonta ymmärtää kokematta. Juuri siksi on hirveän arvokasta, että on Emmi Valve, joka on tehnyt yhden ihmisen kokemuksen järisyttävällä tavalla näkyväksi meille muille. Juuri näin taiteen pitäisikin toimia, että kokematta asiaa minulla on silti mahdollisuus nähdä toisen kokemus edes joltain kantilta, elää mukana pieni hetki. Kiitos tästä upeasta kirjasta.

Huh huh. Nyt otan nyt kupillisen finrexiniä ja koitan rauhoittua ja toivon, että vielä joskus voin suhtautua Everything is Awesomeen myönteisesti.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A manual for cleaning women: selected stories)
Suom. Kristiina Drews
Aula & co 2017


Näin Siivoojan käsikirjan heti sen ilmestyttyä kirjaston varauksia käsitellessäni ja olin ihan, että voi jestus kirstus miten hieno kansi ja nimi, varaan tämän heti, ihan sama mistä tämä kertoo! Kirjan saapumista odotellessa siitä ehtikin tulla tämän talven hittikirja ja yhtäkkiä joka puolella hehkutettu merkkiteos.

Kieltämättä Siivoojan käsikirja on poikkeuksellinen kirja. Se on siis novellikokoelma, jossa kaikkien novellien päähenkilö on hieman Lucia Berlinin oloinen ihminen. Naispuolinen henkilö, kaunis, jolla on siniset silmät ja skolioosi. Ilmeisesti monet tarinat ovat hyvinkin suoraan Berlinin omasta jännittävästä elämästä ja tuntuukin, kuin hän olisi elänyt monen ihmisen elämän. Miten yksi ihminen ehtii olla rikas, köyhä, kolme kertaa naimisissa, neljän lapsen äiti, alkoholisti, muuttaa parin kuukauden välein, asua monessa eri maassa, olla siivooja, opettaja, sairaanhoitaja ja ihan vaikka mikä, mutta silti vaikuttaa, ettei hän tee kovinkaan paljon.

Se minua nimittäin aluksi vähän nyppi, että kaikkien novellien päähenkilö vaikuttaa jotenkin vain oleilevan samalla kun hänen ympärillään tapahtuu. Toisaalta, sellaisiahan monet kirjailijat varmaan ovat, seisovat ja havainnoivat maailman omituisuuksia, samalla kun ympärillä rytisee. Ehkä yhden kolmasosan luettuani olin valmis myöntämään, että ihan sama vaikka tämä henkilö muuttuisi maljakoksi eikä tekisi muuta kuin töröttäisi pöydän reunalla, nämä novellit ovat ihan mielettömiä.

Erityisesti mieleen jäivät esimerkiksi se juttu, jossa nuori tyttö auttaa hammaslääkäriukkiaan repimään itse itseltään hampaat suusta, tai se, jossa pienten lasten äiti herää aamuyöstä viinantuskaan ja kaivelee pennosia ehtiäkseen ostamaan halvimman pullon ennen kuin lapset heräävät, tai tarinat katkolta, tarinat elämästä sairaanhoitajana, tarinat itsepalvelupesuloista, tarinat äitiydestä.

Berlinin tarinoissa on se jännä juttu, että paitsi että niissä on omituinen autofiktion tuntu, ja että ne ovat tarinoina varsin karuja ja hurjia, ne eivät kuitenkaan ole yhtään synkkiä. Ahdistavimmassakin jutussa on joko hullua huumoria tai jotain muuta valoa. Kotimaisissa realistisissa tarinoissa alkoholisteista on usein sellainen sävy, että tekee itsekin mieli syöksyä rotkoon, mutta Berlinin kertomukset katkolta ja juoppohulluuden partaalta ovat hienon, sivistyneen naisen kertomuksia.

Ja sitä minä ehkä tosiaankin arvostin eniten tässä kirjassa. Valoja pimeyksien reunoilla, niin kuin vissiin Apulanta laulaa.