lauantai 17. helmikuuta 2018

Armo

Emmi Valve: Armo
Asema 2017


Mulla on flunssa ja viime päivinä en ole oikein jaksanut kunnolla muuta kuin lukea sarjakuvia. Luin äsken kertarysäyksellä Emmi Valveen omaelämäkerrallisen, masennuksesta kertovan sarjakuvan Armo. Samaan aikaan muu perhe pelasi pleikkarilla The Lego Movie -peliä ja tasaisin väliajoin raikui tunnusmusiikki.

Everything is awesome! 
Everything is cool when you're part of the team! 
Everything is awesome when you're living out a dream!

Ekalla kerralla olin, että tämä se on kyllä kerrassaan hauska biisi. Niin ilonen ja valonen. Voi että miten mukava. Sitten Armon loppupuolella kuunneltuani taustalla biisin noin kuusitoista kertaa, tajusin, että se on aivan käsittämättömän pilkallinen, ironinen ja inhottava biisi, kun sen asettaa taustamusiikiksi masennuksesta kertovalle teokselle.

Life is good 'cause everything awesome
Lost my job, there's a new opportunity
More free time for my awesome community
I feel more awesome than an awesome possum
Dip my body in chocolate frostin'
Three years later wash off the frostin'
Smellin' like a blossom, everything is awesome
Stepped in mud, got new brown shoes
It's awesome to win and it's awesome to lose

KAIKKI EI OLE NASTAA! Mullakin esimerkiksi on flunssa ja jotkut ihmiset ovat tosi pahasti masentuneita ja kaikki on monin tavoin ihan perseestä ja voitteko lopettaa sen renkutuksen!

Tästä kirjasta pitää vielä sanoa, että olipa vaikuttava teos, kerta kaikkiaan. Itse en ole kokenut masennusta, ja se kuuluu niihin asioihin, joita on mahdotonta ymmärtää kokematta. Juuri siksi on hirveän arvokasta, että on Emmi Valve, joka on tehnyt yhden ihmisen kokemuksen järisyttävällä tavalla näkyväksi meille muille. Juuri näin taiteen pitäisikin toimia, että kokematta asiaa minulla on silti mahdollisuus nähdä toisen kokemus edes joltain kantilta, elää mukana pieni hetki. Kiitos tästä upeasta kirjasta.

Huh huh. Nyt otan nyt kupillisen finrexiniä ja koitan rauhoittua ja toivon, että vielä joskus voin suhtautua Everything is Awesomeen myönteisesti.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A manual for cleaning women: selected stories)
Suom. Kristiina Drews
Aula & co 2017


Näin Siivoojan käsikirjan heti sen ilmestyttyä kirjaston varauksia käsitellessäni ja olin ihan, että voi jestus kirstus miten hieno kansi ja nimi, varaan tämän heti, ihan sama mistä tämä kertoo! Kirjan saapumista odotellessa siitä ehtikin tulla tämän talven hittikirja ja yhtäkkiä joka puolella hehkutettu merkkiteos.

Kieltämättä Siivoojan käsikirja on poikkeuksellinen kirja. Se on siis novellikokoelma, jossa kaikkien novellien päähenkilö on hieman Lucia Berlinin oloinen ihminen. Naispuolinen henkilö, kaunis, jolla on siniset silmät ja skolioosi. Ilmeisesti monet tarinat ovat hyvinkin suoraan Berlinin omasta jännittävästä elämästä ja tuntuukin, kuin hän olisi elänyt monen ihmisen elämän. Miten yksi ihminen ehtii olla rikas, köyhä, kolme kertaa naimisissa, neljän lapsen äiti, alkoholisti, muuttaa parin kuukauden välein, asua monessa eri maassa, olla siivooja, opettaja, sairaanhoitaja ja ihan vaikka mikä, mutta silti vaikuttaa, ettei hän tee kovinkaan paljon.

Se minua nimittäin aluksi vähän nyppi, että kaikkien novellien päähenkilö vaikuttaa jotenkin vain oleilevan samalla kun hänen ympärillään tapahtuu. Toisaalta, sellaisiahan monet kirjailijat varmaan ovat, seisovat ja havainnoivat maailman omituisuuksia, samalla kun ympärillä rytisee. Ehkä yhden kolmasosan luettuani olin valmis myöntämään, että ihan sama vaikka tämä henkilö muuttuisi maljakoksi eikä tekisi muuta kuin töröttäisi pöydän reunalla, nämä novellit ovat ihan mielettömiä.

Erityisesti mieleen jäivät esimerkiksi se juttu, jossa nuori tyttö auttaa hammaslääkäriukkiaan repimään itse itseltään hampaat suusta, tai se, jossa pienten lasten äiti herää aamuyöstä viinantuskaan ja kaivelee pennosia ehtiäkseen ostamaan halvimman pullon ennen kuin lapset heräävät, tai tarinat katkolta, tarinat elämästä sairaanhoitajana, tarinat itsepalvelupesuloista, tarinat äitiydestä.

Berlinin tarinoissa on se jännä juttu, että paitsi että niissä on omituinen autofiktion tuntu, ja että ne ovat tarinoina varsin karuja ja hurjia, ne eivät kuitenkaan ole yhtään synkkiä. Ahdistavimmassakin jutussa on joko hullua huumoria tai jotain muuta valoa. Kotimaisissa realistisissa tarinoissa alkoholisteista on usein sellainen sävy, että tekee itsekin mieli syöksyä rotkoon, mutta Berlinin kertomukset katkolta ja juoppohulluuden partaalta ovat hienon, sivistyneen naisen kertomuksia.

Ja sitä minä ehkä tosiaankin arvostin eniten tässä kirjassa. Valoja pimeyksien reunoilla, niin kuin vissiin Apulanta laulaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Kätken kirjeesi patjani alle

Astrid Lindgren ja Sara Schwardt: Kätken kirjeesi patjani alle - Kirjeenvaihto 1971-2002
(Dina brev lägger jag under madrassen)
Suom. Kari Koski
WSOY 2017


Vuonna 1971 silloin kolmetoistavuotias Sara kirjoittaa kuuluisalle Astrid Lindgrenille kirjeen, jossa hän vaatii erinäisiä asioita ja on kerrassaan ärsyttävä. Astrid vastaa, niin kuin hän vastasi kaikille hänelle kirjoittaneille lapsille, mutta ilmeisen kipakasti. Sara katsoo itseään peiliin ja kirjoittaa takaisin. Astrid vastaa, vaikkei yleensä kirjoita kullekin lapselle kuin kerran. Yhtäkkiä he ovat salaisessa kirjeenvaihdossa, joka kestää Astridin kuolemaan saakka.

Tartuin kirjaan, koska rakastan Astrid Lindgreniä siinä missä koko muukin ihmiskunta. Itse asiassa, nyt kun oikein mietin, hän on minun suurin idolini. Kukaan kirjailija ei ole niin hieno ja tärkeä kuin Astrid! Jännittävästi kävi kuitenkin niin, ettei kirjan kiinnostavin henkilö ollutkaan maailman kuuluisin lastenkirjailija, vaan nuori Sara.

Tämä kirja on ihan oikea kirjeenvaihto, täydellinen muuten, mutta Astridin ensimmäinen kirje puuttuu, koska Sara silppusi sen tunnekuohussaan. Saran kirjeet löytyivät Astridin arkistosta, Astridin kirjeet olivat Saralla tallessa, ja on hieno juttu, että Sara Schwardt antoi julkaista ne, vaikkeivat ne hänen kantiltaan niin kovin mairittelevia aina olekaan.

Nuoren Saran elämä on melkoista vuoristorataa. Hän lintsaa koulusta, joutuu psykiatriseen sairaalaan, hölmöilee, ei oikein löydä paikkaansa millään. Astrid kuitenkin näkee hänessä jotain mitä hän itse ei ja yrittää monisanaisesti tukea Saraa läpi railakkaan nuoruuden. Astrid on niin ihana! Niin ymmärtäväinen ja rakastava! Kirjeiden perusteella heidän kirjeenvaihtonsa oli salaisuus, josta tiesi vain Saran mummu. Oli kiinnostavaa lukea, miten vaikeaa Astridin oli kirjoittaa Veljeni Leijonamielen loppu, mutta muuten kirjeenvaihto isolta osin keskittyy Saran asioihin ja Astridin huolet vaikuttavat melko arkipäiväisiltä.

Hieno kirja, ihmeellinen kirjeenvaihto. Minkälainen onni onkaan, että saa suojelusenkelikseen Astrid Lindgrenin! Kirja oli myös nopealukuinen, huitaisin sen parissa päivässä. Tämän jälkeen jäi olo, että haluaisin oikeastaan lukea Astridista jonkun vähän tanakamman elämäkerran, koska vaikka tämä oli hienon hieno teos, ei se silti oikein vastannut tarpeeseen ihastella Astridin ihmeellisyyttä.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Yösyöttö

Marja Pyykkö 2017


Ajattelin hetken, että pitäis mennä katsomaan Yösyöttö elokuviin silloin kun sitä ei voinut nähdä Finnkinon teattereissa, kun on niin hauska vastustaa isoja monikansallisia yhtiöitä. Minut saa itse asiassa melkein mihin vain, jos kerrotaan, että samalla vastustetaan kapitalismia ja monikansallisia yhtiöitä. En sitten kuitenkaan mennyt. Kun olis ollut niin hankalaa. Vastustan mieluiten kaikkea niin, ettei siitä koidu hankaluutta, mikä lienee monien muidenkin ihmisten tapa.

Nyt yhtäkkiä Facebook-feediini alkoi putkahdella mainoksia, että voisin ostaa Yösyötön intternetsistä ja katsoa sen kotona. Kympillä. Ajattelin, että jaaha, kympillä, se on kympin enemmän kuin se, jos lainaan sen kirjastosta, mutta sitten ajattelin, että toisaalta leffalippu maksaa vähintään kympin, ja jos ostan sen intternetsistä, ei tarvitse edes lähteä elokuviin, vaan voin tihrustaa sen pieneltä tietokoneen ruudulta samalla kun Roscoe pelaa olohuoneessa Overwatchia, sehän on, no sehän on ihan paskaa tietysti, paljon kivempi olisi mennä elokuviin, mutta koska jotain tekemistä piti keksiä sillä aikaa kun Roscoe pelasi, ostin lopulta Yösyötön ja katsoin sen, ja kuvittelin samalla vähän ärsyttäväni Finnkinoa, joka on viimeinkin saanut Yösyötön pyöritykseen, ja nyt minä ostinkin sen intternetsistä, hah.

Tässä vaikutelmia aiheesta:

  • Petteri Summanen on aivan ihana 💛   Laitoin tuohon sydämen kun huomasin juuri, että bloggerissa saa laitettua hymiöitä, mutta nyt tuo hymiölaatikko peittää puolet koko ikkunasta, enkä keksi miten sen saa pois. Nyt kadun. 😱 😱 😱  Laitetaan nyt hymiöitä sitten. 🐼 🐯 🐹 🐸 🐶 🐢  Uskomattoman ärsyttävää!
  • Piti sulkea koko blogger ennen kuin hymiölaatikko meni pois. Älkää koskaan erehtykö painamaan hymiön kuvaa tuolla, mikä tuo nyt on, tuo missä on noita mitä ne nyt on. Niin älkää siellä painako hymiötä!
  • Niin. Muuten elokuva olikin sitten aika höperö. Jos en olisi lukenut kirjaa, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä yhtään. Kauhean pikakelauksella vedettiin läpi kaikki, eikä keskitytty oikein mihinkään.
  • Elokuvan Enni oli tosi ärsyttävä tyyppi. En muista, että hän kirjoissa olisi erityisen ärsyttävä.
  • Mutta Petteri Summanen on edelleen ihana, ja koska hän on lähes joka kuvassa, se riittää, että jaksaa katsoa alle puolitoista tuntia kestävän elokuvan.

Olisiko tässä pitänyt vielä jotenkin referoida elokuvaa? Voin linkata tähän vanhan bloggaukseni kirjasta, mutta oikeastaan siinäkin näköjään horisen kaikesta muusta kuin itse kirjasta. Semmoista se on. Nyt menen nukkumaan.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Talking as Fast as I Can

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can - From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between)
Lukija: Lauren Graham
Random House Audio 2016


On ollut viime aikoina hankaluutta kuunnella äänikirjoja. Syytän seuraavia asioita:
  • Työmatkani on viime aikoina ollut vain viisitoista minuuttia, kun olen ollut vaihdossa lähikirjastossa, normaalin 40-50 minuutin sijaan. Ensi viikolla palaan takaisin kotikirjastoon, mutta tällä välillä metro on valmistunut, ja saan enää haaveilla kunnollisista työmatkoista. Huoh.
  • En ole käynyt lenkillä, koska olen laiska lortto.
  • Kuuntelin pari tuntia äänikirjaa, jonka kuuntelu ei sitten hotsittanutkaan yhtään, ja kesti tosi kauan antaa periksi sille, että ei minun ole pakko kuunnella sitä loppuun, vaan voin vain alkaa kuunnella jotain hauskempaa, ja tämän prosessin aikana en sitten kuunnellut paljon mitään. (Se kesken jäänyt kirja oli Even Cowgirls Get the Blues, jos nyt jotakuta jäi ärsyttämään moinen salaperäisyys.)

Onneksi sitten tajusin lopulta ottaa kuunteluun tämän ihanan Lauren Grahamin kirjan, se tuli tosiaan tarpeeseen. Kuuntelin tätä töissä useamman tunnin kun askartelin ilmapalloista, liisteristä ja sanomalehdistä isoja munia Harry Potter Book Nightin Arvaa minkä taikaeläimen muna -kilpailuun. Niin, semmoista jotkut ihmiset tosiaan tekevät joskus työksensä. Ajatelkaa. Tosin joinakin päivinä nämä samat ihmiset sitten raahaavat painavia kirjataakkoja hyllystä toiseen yltä päältä pölyn peitossa tai siivoavat asiakkaan oksennusta lattialta, mutta sellaista se on se elämä. Ei aina voi voittaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että se tuntui ihan siltä kuin läheinen ystäväni Lauren Graham istuisi samassa huoneessa höpöttämässä omia asioitaan. Kirja kertoo hänestä itsestään, lapsuudesta, urasta, perheestä, hiuksista, Gilmore Girlsistä, Hollywoodista, vaikka mistä. Graham on tosi hauska ja fiksu ja ihana ihana ihana. Tykkään kuunnella äänikirjoina juuri tämmöisiä kirjoja, joissa taitava esiintyjä lukee itse omia taitavia tekstejään, joissa ei ole jatkuvaa juonta, joten ei niin haittaa vaikka välillä nukahtaa tai unohtuu tuijottelemaan pilviä. Kirjassa hän esimerkiksi katsoo ja kommentoi kaikki Gilmore Girlsin tuotantokaudet. Voisi ajatella, että se on tylsä ja huono idea, mutta itse asiassa se ei ole yhtään, vaan varsin hauskaa.

Ainoa vika tässä kirjassa oli se, että välillä viitattiin kuviin, jotka ilmeisesti kirjassa oli, mutta äänikirjassa luonnollisesti ei. Jouduin nyt kuvittelemaan ne mielessäni.

Toivottavasti tästä nyt uusi äänikirjainnostus lähtee käyntiin. Vähän tekisi mieli kuunnella heti perään Grahamin kirjoittama romaani Someday, Someday, Maybe, mutta ehkäpä ei, kun juuri tuossa pari riviä ylempänä ihan itse henkilökohtaisesti kerroin, että parhaiten minulle toimivat äänikirjat joissa ei ole juonta, niin että usko nyt joskus edes itseäsi, höperö ihminen.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Call Me By Your Name

Luca Guadagnino 2017


Oli niin kova kohina joka suunnalla, että pakko oli päästä tämä heti katsomaan. Sunnuntaina ostin tammikuun ekan karkkipussin ja ahtauduin Kinopalatsin tiivisti pakattuun saliin.

Oli muuten sillä tavalla miellyttävästi poikkeuksellinen elokuvakokemus, että oli aivan hiljaista. En kehdannut montaa karkkia pussista ottaa, etten rapistelisi yhtään. Ihanaa! Puhdasta keskittymistä!

Elokuva kertoo 17-vuotiaasta Eliosta, joka on akateemisten vanhempiensa kartanossa Italiassa viettämässä taas yhtä 80-luvun kesää lukien, uiden, kavereitten kanssa kuljaillen. Elio on lahjakas pianisti ja innokas lukija. Amerikkalais-italialaisella perheellä on tapana ottaa kesäksi amerikkalainen opiskelija auttamaan perheen iskän arkeologisissa tutkimuksissa. Tänä vuonna opiskelija on periamerikkalainen Oliver.

Elokuva on todella kaunis rakkaustarina. Kaunis sillä tavalla, että Italia on upea, Elio ja Oliver ovat kauniita kuin antiikin patsaat, joita leffassa kovasti näkyykin, ja ensirakkaus se nyt vaan on juuri tuommoista, ihmeellistä.

Erityisen upean elokuvasta tekee se, että mitä ilmeisimmin kahden miehen välistä rakkautta hyvin harvoin kuvataan ilman, että joku lopulta jää leikkuupuimurin alle. Tässä elokuvassa oikeastaan varsin vähän alleviivattiin sitä, että Elio ja Oliver ovat molemmat miehiä. Rakkaus on rakkautta, sen voi ymmärtää kuka tahansa. Ja siksi on tärkeää, että tämmöisiä elokuvia on.

Huomasin katsovani elokuvaa voimakkaasti vanhemman näkökulmasta. Olen niin keski-ikäinen, huh heijakkaa. Huomasin samaistuvani lähinnä elokuvan isään, mikä olikin hienoa, koska elokuvan isä on mieletön hahmo, ja en varmasti ole mielipiteineni yksin kun väitän, että nimenomaan elokuvan lopun isän puhe on syy, miksi tämä elokuva jää aikakirjoihin. Siinä kyynel vierähti useammastakin silmäkulmasta, kun tarkkaili hiljaisen elokuvateatterin nyyhkäyksiä.

Elokuvan jälkeen toivon, että itse onnistuisin antamaan lapselleni tuollaiset henkiset eväät. Ei ole helppo tehtävä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Siina lukee sarjiksia, osa 590

Ennen joulua googlailin hyviä sarjakuvia ja varasin niitä kirjastoon niin, että ne tulevat vasta tämän vuoden puolella. Nyt niitä tulikin sitten rysäyksenä, mutta vasta kaksi ehdin lukea.


Eleanor Davis: How To Be Happy


Kuten Davis kirjan alussa mainitseekin, ei tämä kirja oikeastaan kerro onnelliseksi tulemisesta, ainakaan sillä tavalla, että sitä voisi ohjenuorana käyttää. Kirja on kokoelma pieniä tarinoita ihmisistä. Vähän outoja tarinoita, ihmiset ovat usein aika yksin näissä.


Mitähän tästä nyt voisi sanoa? Minusta tämä oli ihana kirja. Aivan täydellisen kaunis, upeat värit ja kuvat. Harvoin törmään sarjakuvaan, jossa on tämmöinen värimaailma, tykkäsin kovasti. Myös tarinat olivat hyviä, vaikka nyt pari viikkoa kirjan luettuani en ihan hirveän paljon niistä pysty enää palauttamaan mieleeni. Kuvia sen sijaan pystyn.

Tämä on semmoinen kirja, jonka voisi ostaa, leikata palasiksi ja liimata kokonaan seinälle. Kaunis, kaunis.


Fabien Vehlmann, Kerascoët: Beautiful Darkness


No tämä sitten pääsi yllättämään kyllä. Tiesin premissin etukäteen, mutta käsittelytapa onnistui olemaan aika eri kuin odotin. Odotin söpöilyä, sitä en saanut.

Kirja kertoo pienistä söpöistä olennoista, jotka, kuten hyvin alussa ilmenee, ovat asuneet pienen tytön sisällä. Nyt tyttö makaa kuolleena metsässä ja olentojen on selviydyttävä ilman kotia. Tytön ruumis hajoaa hiljalleen ja olentojen homma alkaa mennä aika julmaksi ja brutaaliksi. Olentojen höpsöys ja naiivius ei välttämättä ilmene pelkästään söpöstelynä.


Aloin lukea tätä lounaalla ravintolassa, mutta muutaman sivun jälkeen, kun pieni olento istui tytön hiusten keskellä syömässä toukkia ruumiista, tajusin, että tämä oli nyt virhe. Jäi ruoka syömättä ja sarjakuva pyörimään päiväkausiksi laukkuun. Sitten lopulta huitaisin sen kuitenkin loppuun melko vauhdikkaasti.

En voi väittää pitäneeni tästä kirjasta, mutta silti se oli aivan erinomainen. Luettuani yhden analyysin tarinasta Goodreadsista selailin sarjiksen uudestaan läpi. Tarina on itse asiassa aika hieno. Se on aivan kuvottava ja tosi inhottava, mutta hieno. Kyllä tätä voi suositella lämpimästi, mutta ei ruokapöytään.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Viha jonka kylvät

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
(The Hate U Give)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2017


Ohhoh, olen näköjään jättänyt tämänkin helmen bloggaamatta. Hetken ajattelin, että olkoot, mutta sitten ryhdistäydyin, koska tämä nyt kumminkin oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja. Jos nyt herraparatkoon sattuisi olemaan niin onnettomasti, että jossain olisi joku raukka, jonka pääasiallinen kirjasuosituspaikka on tämä blogi, toki toivon että näin ei ole, mutta jos, niin olisihan surkeaa, että jättäisin tämän kirjan vinkkaamatta.

Kuulin tosi monesta suunnasta, että tämä on luettava, mutta niin kuin usein käy, jäin sitten jäkittämään kädet puuskassa, että minähän en käskien lue. Lopulta kuitenkin otin kirjan kauniiseen käteen ja niinhän siitä kävi, että ensi riveiltä olin ihan koukussa.

Viha jonka kylvät on kai luokiteltu YA:ksi, eli vähän varttuneemman nuorison kirjallisuudeksi, mutta enpä ole ennen törmännyt näin vaikuttavaan nykypäivän ameriikkalaisen mustan yhteisön kuvaukseen. Se on maailma, josta kajaanilaishelsinkiläinen valkoinen ihminen tietää hyvin hyvin vähän, ja siksi on parasta, että meillä on kirjallisuus.

Kirja kertoo Starrista, teinitytöstä, joka joutuu todistamaan, miten valkoinen poliisi ampuu hänen ystävänsä. Starr asuu köyhällä mustien alueella, mutta käy hienostokoulua, jossa muut oppilaat ovat pääosin valkoisia. Hän surffaa kahdessa eri todellisuudessa ja nyt hän on yhtäkkiä ainoa todistaja kauheassa tragediassa, jossa on mustan tytön sana valkoista poliisia vastaan. Koko musta yhteisö luottaa häneen.

Kirjan nimi tulee Tupac Shakurin thug life -tatuoinnista. Kirja vääntää todella rautalangasta amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteellisen rasismin, mutta niin, että sen lukee ahmien. "The hate u give little infants fucks everybody" on kirjassa selitetty niin perusteellisesti ja hyvin, että soisin kaikkien ihmisten lukevan tämän kirjan. Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita, kaikki eivät synny samanarvoisina.

Yhteiskunnallisen sanoman lisäksi tykkäsin kirjassa ihan kauheasti Starrin perheen kuvauksesta. Perhe on aikamoinen sekamelska, on omia ja vähän vähemmän omia sisaruksia, mutta Starrin vanhemmat huolehtivat kaikista yhtä suurella sydämellä. Etenkin Starrin äiti on ihan loistavan rakastava ihminen.

No niin, huh, tulipa tämäkin blogattua. Mitähän muita mestariteoksia sitä on alkutalven ankeutuksessa unohtunut. No, ehkä se ei ole niin justiinsa. Mutta lukekaa kaikki tämä kirja! On hyvä! Jos ette osaa lukea niin ei se haittaa, leffakin on tulossa. Vaikka eihän se tietenkään ole yhtään sama asia. Ei, kyllä teidän nyt pitää opetella lukemaan ja lukea tämä kirjana, ei siinä muukaan auta kuulkaa.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Star Wars - The Last Jedi

Rian Johnson 2017

Kuva

Meillä on ollut pitkä kaksivuotinen jouluperinne, että käymme Roscoen kanssa katsomassa uuden Star Wars -elokuvan. Tänä vuonna se meni pieleen, koska Roscoen työpaikan pikkujouluihin kuului leffanäytös, mikä oli minusta aivan törkeää minua kohtaan. Kuinka ne kehtaavat viedä työntekijänsä keskellä viikkoa elokuviin eikä jonnekin aamuun asti sekoilemaan ja juopottelemaan! No, tarkemmin ajateltuna, ehkä se ei ollutkaan ihan niin törkeää kuin sillä hetkellä tuntui. Mutta joka tapauksessa se tarkoitti, että olin yksin Star Warsini kanssa.

Sitten tuli se ongelma, että olisi niin paljon muitakin elokuvia, jotka oikeastaan näkisin mieluummin elokuvissa kuin Viimeisen jedin. Haluaisin nähdä The Killing of a Sacred Deerin, The Squaren, uuden Woody Allenin, vaikka se onkin kontroversiaalia. On niin vähän mahdollisuuksia mennä elokuviin nykyään, että tuntuu kovin vaikealta mennä silloin katsomaan joku suuri avaruustaistelupläjäys hienon draaman kustannuksella. Sitten alkoi tulla kohuotsikoita, että Viimeisen jedin joku kohtaus jakaa ihmiset voimakkaasti, enkä voinut lukea niitä, koska piti nähdä ensin elokuva, ja aloin pelätä, että kohta joku spoilaa koko homman, koska sellaisiahan ihmiset ovat, inhottavia spoilaajia. En koskaan unohda sitä yhtä poikaa, joka yhtäkkiä kesken yliopiston proseminaarin out of nowhere spoilasi koko porukalta Kuudennen aistin, ja se oli AIVAN TÖRKEÄÄ, enkä ikinä anna anteeksi, tai se yksi tyttö, joka yhtäkkiä bileissä kertoi miten Rimakauhua ja rakkautta päättyy, niin inhottava ihminen, vaikka silloin luulinkin, että hän puhui Frendien Rachelista ja nauroin niin hölmölle kommentille. No, joka tapauksessa, sitten seuraavaksi elokuviin meno eteni niin, että sovin naapurin kanssa, että mennään yhdessä, ja alkoi suuri aikataulujen yhteensovitus, joka lopulta päättyi niin, että torstaina pääsimme elokuviin.

Huh huh, näin pitkälle on päästy tässä bloggauksessa ennen kuin on päästy edes elokuviin. Mutta teidän on ymmärrettävä, että näistä Star Warseista on vähän vaikea kirjoittaa mitään. Olen jotenkin paniikissa, kun se edellinen tämän kolmikon elokuva oli niin salattu, ettei siitä voinut sanoa oikeastaan mitään, mikä näemmä ilmenee tästä bloggauksestanikin. Tähän elokuvaan ei käsittääkseni liity mitään suurta hiljaisuutta, osittain ehkä koska siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään hirveän ihmeellistä.

Leffassa käy nimittäin niin, että Rey on salaisella saarella houkuttelemassa äkäistä Luke Skywalkeria lähtemään taas jedihommiin, mutta Luke on vähän, että pidä kuule tunkkis. Samaan aikaan kapinalliset taistelevat toisaalla kaukaisessa galaksissa pimeän voiman joukkoja vastaan. Kauheasti on avaruustaistelua, pahikset onnistuvat jäljittämään hyvisten alukset jollain omituisella systeemillä, kun taas samaan aikaan Rey ja Kylo Ren muodostavat jonkinlaisen telepaattisen yhteyden ja alkavat bondailla salaa. Sitten on lisää avaruustaistelua, ja toisaalla Finn ja hänen uusi kaverinsa Rose lähtevät jonnekin kaukaiselle kasinolle etsimään jotain taitavaa koodinmurtajaa saadakseen rikottua pahisten seurantasysteemin. Sitten on taas avaruustaistelua.

Pidin tästä elokuvasta kyllä ihan, mutta en läheskään niin paljon kuin The Force Awakensista tai Rogue Onesta. Juoni oli monin paikoin tosi lapsellinen ja jopa höperö, mutta sen paikkasivat hienot näyttelijät. Erityisesti pidin Benicio Del Toron näyttelemästä koodinmurtajasta, Kylo Reniä esittävä Adam Driver on aina loistava, mutta Luke Skywalker ja Leia Organa ovat tietysti elokuvan kohokohtia. Eräs viisas naapurini, eri kuin se jonka kanssa kävin elokuvissa, huomautti Facebookissa, että Luke näyttää ihan Vesa-Matti Loirilta, ja tästä ajatuksesta oli vähän haastavaa päästä eroon. Myös elokuvan vitsit olivat tosi hyviä, nauroin pari kertaa ihan kunnolla. En muista, että aiemmissa elokuvissa olisi ollut ihan tämmöistä läpänheittoa, mutta arvostan kyllä. Aina on tilaa vitseille, jos ei ole, niin sitten on joku pielessä.

Se on vielä sanottava, vähän asian vierestä, mutta onpa ihan mahtavaa huomata, miten huippuja rooleja Laura Dern on viime aikoina saanut. Muistan kun muutama vuosi sitten googlasin Derniä, että onkohan se kuollut kun ei ole tehnyt mitään aikoihin, ja nyt hän on kaikkialla. Iso rooli tässä, uudessa Twin Peaksissa ja Big Little Liesissa. Ihanaa, että ihminen voi saada superuran, vaikkei ole alle kolmikymppinen. Hyvä Laura Dern!

Näissä tunnelmissa jään odottamaan ensi joulua ja seuraavaa Star Warsia. Onkohan se sitten taas joku Rogue Onen kaltainen väliosa. Voi että, toivottavasti siinä on taas Darth Vader!!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017

Jaahans, uusi vuosi uudet - no en kyllä pysty nyt tätä maailman kuluneinta sanontaa loppuun saattamaan, mutta ymmärrätte mistä on kysymys. Ja sitä paitsi se on valhe, ei ole mitään uutta tiedossa, samaa vanhaa vain. On viime aikoina jokseenkin epäkiinnostanut tämä bloggaushomma, ja tuntuu muutenkin, että olen ihan tylsimys, mutta ehkäpä tämä tästä kun alkaa vain naputella. On tosi monta hyvää kirjaa ja elokuvaa jäänyt ihan huomiotta, kun olen vain istunut sohvalla miettien ihan yksityisesti hienoja mielipiteitäni asioista. Kylläpä teitä nyt harmittaa!

Luin joku aika sitten Veera Vaahteran viihdekirjan Kevyesti kipsissä, mutta en näemmä ole jostain syystä blogannut siitäkään, vaikka olin ihan varma, että olen. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon pseudonyymi, jolla hän kirjoittaa vähän kevyempää kirjallisuutta. Kesällä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, jossa hän kuvaa masennustaan, ja ihastuin hänen kirjoituksiinsa niin, että päätin seuraavaksi jatkaa näillä Veera Vaahteroilla.

Kevyesti kipsissä kertoi ihanasta introvertista kirjaston vahtimestarista, joka jäi auton alle kun ei voinut olla lukematta kävellessään. Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä, itsekin introverttina kirjastolaisena luen päivittäin kävellessäni. Kirjastotyöntekijöiden rakkaushuolet olivat sen verran samaistuttavia, että ostin heti kaikki muutkin Vaahterat e-kirjoina ja päätin seuraavaksi tutustua kirjastotoimenjohtaja Matleena Riikoseen.

Sopivasti sekaisin ei ole samalla tavalla tyypillinen viihdepläjäys kuin Kevyesti kipsissä, sillä Matleena ei ole sinkku, vaan kahden lapsen äiti ja tukevasti naimisissa. Hän on itselleenkin yllätyksenä saanut kirjastotoimenjohtajan viran ja johtaa nyt entisiä kollegoitaan. Kaupungin kirjastolaitos on aika kauhea paikka, ihmiset itkevät vessassa ja käyvät toistensa kimppuun, eikä työrauhasta ole tietoakaan. Kotonakin on sotatila päällä kun koti-isä Tero kieltäytyy ymmärtämästä, että kotivanhemman rooliin kuuluu myös muita taloudenpidollisia toimenpiteitä.

Meinasin jättää kirjan kesken heti alkuluvuilla, kun alkoi niin ahdistaa. Raittilan sivukirjaston henkilöstön ongelmat tuntuivat ihan liian todentuntuisilta, ja tuli vähän fiilis, että minähän yritän nimenomaan lukemalla paeta omia ongelmiani, enkä enää lukea niistä. Mutta jatkoin sitten kuitenkin sinnikkäästi.

Pidin tästä kirjasta tosi paljon, mutta ei tämä ollut minusta erityisen hauska, vaan enemmänkin kauhea kertomus kaltoinkohdellusta ihmisparasta. Kaikki ihmiset kohtelevat Matleenaa aivan kohtuuttomasti. Teron sekoilu kotona on todella raivostuttavaa, minkä hiton takia ei muka voi pestä pyykkiä tai laittaa juustoa jääkaappiin, eihän toinen voi jumalauta tehdä niitä asioita kun on töissä. Tero on muutenkin aivan ärsyttävä sekoilija ja kirjan loppuvaiheessa oli jo mielestäni päivänselvää, että jokaikinen Matleenan ongelma johtuu siitä, että typerä Tero ei yhtään tue häntä vaan keskittyy vain telttailemaan lasten kanssa, poimii rusinat pullasta ja kiukuttelee kuin pikkukakara. Toivoin jo, että Matleena tajuaisi jättää mokoman idiootin, unohtaa myös lirkuttelevan pomonsa Juhanin, ja alkaa elää rauhassa omaa elämäänsä jossain muualla. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat ihan kamalia Matleenalle, joka vain yrittää parhaansa, hänen paras ystävänsäkin on ihan hirveä tyyppi. Voi Matleenaa!

Tämän kirjan myötä vahvistui käsitykseni siitä, että ensinnäkin, esimiestehtävät eivät ole ihmisten hommaa, ja toiseksikin, teen tänä vuonna kaikkeni, että pääsen eroon kaikista työhön liittyvistä ahdistuksen aiheista ja keskityn olemaan iloinen introvertti kirjastolainen. Lisäksi tunsin syvää kiitollisuutta omasta puolisostani, jonka rooli perheemme kodinhoidossa on monilta osin merkittävämpi kuin esimerkiksi erään toisen perheenjäsenen, jonka nimi alkaa ässällä ja loppuu aahan. Että onneksi sentään ihan joka sektorilla tämä kirja ei ollut tuttua juttua.

Joka tapauksessa, todella hyvä ja mukavan nopealukuinen kirja, vaikka osuikin joiltain osin itselleni vähän liian lähelle ollakseen ihan niin viihdyttävä kuin olisin toivonut. Onneksi on vielä muita Vaahteroita e-kirjahyllyssä odottelemassa. Nyt on myös vähän semmoinen fiilinki, että voisin tutustua lähiaikoina Pauliina Vanhatalon ei-viihteelliseenkin fiktioon. Se kun on kuulemma myös hienoa.