perjantai 22. joulukuuta 2017

Siina lukee sarjiksia, osa 479

Olen Goodreadsin lukuhaasteessa saavuttanut pisteen, jossa ymmärrän, etten tule saamaan haastetta suoritettua. Päätin kuitenkin ottaa loppurykäisyn ja olen lukea paukuttanut sarjakuvia tällä viikolla. Aika erilaisia tuli luettua! Haaste ei jää monesta kirjasta kiinni, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä kun on tässä monta vakavampaakin stressinaihetta, kuten nyt tuo tänne päin jollotteleva joulukin tuossa.


Stephen Collins: The Gigantic Beard That Was Evil



Tämä oli minun mielestäni aika lailla täydellinen sarjakuva. Todella kaunis ja aika outo, juuri niin kuin tykkään, että hyvä on. Tämmöinen varsin pedantti piirrosjälki on minun makuuni, mutta täytyy sanoa, että lainasin sarjiksen ihan puhtaasti otsikon takia.


Dave asuu täällä, Here. Tätä ympäröi kauhea meri, jonka toisella puolella on hirmuinen toiseus, There. Täällä kaikki on viimeisen päälle järjestyksessä. Kaikki ovat siistejä, talot tiukoissa riveissä, ihmiset käyvät töissä toimistoissa, vaikkei kukaan oikein tiedä miksi. Vapaa-ajallaan Dave rakastaa istua kotona, kuunnella repeatilla The Banglesin Eternal Flamea ja piirtää ohikulkijoita. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki menee sekaisin kun Daven parta villiintyy. Se alkaa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, työntyy kaikkialle, eikä siihen tepsi yhtään mikään.

Kirjan nimeen on pakko kommentoida, että minusta parta oli kyllä varsin gigantic, mutta ei se ollut evil. Se oli vain toisenlainen. Tämä oli varsin iso kirja, mutta luki tosi nopeasti. Erittäin hieno, aivan ihana. Sydämiä tähän liimaisin, jos olisin sellainen sydäntenliimailija, mutta en ole.


Brian K. Vaughan, Cliff Chiang, Matthew Wilson: Paper Girls, Vol 1


Kiinnostuin Paper Girlseistä, koska sen on kirjoittanut Brian K. Vaughan, joka lienee tunnetumpi Saga-sarjasta. Taiteilijat sen sijaan ovat erit. Tässä voisikin alkaa analysoida piirtäjän ja kirjoittajan roolin merkitystä sarjakuvassa, jos haluaisi, mutta en tiedä onko minulla siitä mitään kovin laadukasta sanottavaa. Sen nyt voisin kuitenkin sanoa, ettei Paper Girlsien tyyli ole ihan kauhean erilainen kuin Sagaa piirtävän Fiona Staplesin, ja ehkä myös sen, että jos on pakko valita, sanoisin, että sarjakuvassa minulle keskeisempää on miellyttävä taiteilija. Kauniit kuvat pelastavat vähän huonommankin tarinan, mutta jos kuvat eivät ilahduta, saattaa jäädä hyväkin tarina kesken. Mutta tämä varmaan riippuu ihan lukijasta, mikä on merkittävää.

Paper Girls kertoo teinitytöistä, jotka jakavat sanomalehtiä vuonna 1988. Halloweenin jälkeisenä yönä hommat menevät yhtäkkiä ihan munille, kun alkaa tapahtua ihan outoja. Tähän liittyy ainakin kahdenmoisia erilaisia tyyppejä tulevaisuudesta ja aikakone ja dinosauruksia ja vaikka mitä jännää. Tykkäsin siitä, että päähenkilöt ovat tyttöjä, mutta vähän tämä on liian action-painotteinen minun makuuni. Lisäksi tässä on vähän sama ongelma, kuin Sagassa, että haluaisin tavallaan tietää milloin tarina loppuu. Tämä ensimmäinen osa jää todella kesken, ja nyt on pakko lukea toinen, enkä oikein tykkää siitä, että on pakko. Mutta hyvä sarjis enivei, varmaan miellyttää niitä miljardeja lukijoita, jotka odottelevat uutta osaa Sagaa ilmestyväksi.


Thi Bui: The Best We Could Do


Buin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani kertoo hänen vanhempiensa ja perheensä tarinan. Buin vanhemmat ovat kotoisin Vietnamista ja perhe tuli pakolaisina Yhdysvaltoihin kun Thi oli ihan pikkutyttö. Bui saa oman lapsen ja alkaa miettiä, miksi hänen vanhempansa ovat sellaisia kuin ovat.

Etsin tämän käsiini, kun se kummitteli parhaiden graphic novelien listalla niin sievänä. Tykkään vähän erilaisesta piirrosjäljestä kuin tässä, tämä oli minun makuuni vähän liian sutaistua tyyliä, mutta eihän se varsinaiseen tarinaan vaikuttanut. Piirrosjälki oli siis kuitenkin niin hienoa ja ammattimaista, että tarina välittyi erinomaisesti, joten kyseessä on varmasti vain makuasia. Buin perheen tarina on hieno ja vaikuttava, ja on kivaa, että sarjismuodossa näinkin vaikuttavan taideteoksen pystyy nauttimaan muutamassa hetkessä. Ihan ohut kirjahan tämä nimittäin ei ole. Hieno kirja!


Emily Carroll: Through the Woods


Through the Woods on kauhutarinakokoelma. Tarinat ovat aika perinteisiä goottikummitusjuttuja, vähän liian pelottavia minulle, mutta varmaan lähes kaikkien muiden mielestä melko lällyjä. Ei ole verta eikä mitään semmoista, on enimmäkseen hyytävä tietämys siitä, että joku on tulossa. Niin, minä nyt vaan olen ihan hirveä lällis, en kestä yhtään kauhua. Luin tätä sohvan toisessa päässä kun lapsi katsoi piirrettyjä ja yritin pitää kirjan sillä tavalla pystyssä, ettei lapsi näe kummitusten kuvia. Oli vähän hankalaa.

Piirrosjälki ei ollut ihan miun maun mukkaan, mutta kuitenkin todella tyylikästä. Tyyli pysyi tarinasta toiseen samana ja oli kerrassaan kokonaisvaltainen teos. Varmasti tämä on kummitusjuttujen ystäville oikea aarre, mutta minä en kuulu siihen joukkoon, joten yritän palauttaa tämän mahdollisimman pian kirjastoon, ettei tarvitse pelätä enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti