lauantai 2. joulukuuta 2017

Bad Boy Bubby

Rolf De Heer 1993


Kärsin syvää vähemmyyttä nuoruudessa, kun usein keskustelussa tuli esiin Bad Boy Bubby. Jostain syystä tuntui, että kaikki muut olivat nähneet tämän kulttiklassikon ja nauroivat raikuvasti kun Bubbyyn viitattiin, minä vain en onnistunut siihen koskaan törmäämään. Kuulin Bubbyn tarinan referoituna monta kertaa. Se oli vähän niin kuin Katsastus, Joulubileet tai Bad Taste, joita ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa, kun niihin viitattiin niin paljon.

Ennen kuin nyt. Varasin sen kirjastosta ja päätin, että nyt minäkin osallistun tähän sukupolvikokemukseen, mitä nyt kaksikymmentä vuotta myöhässä, mutta enää en hymyile epävarmasti kun muut nauravat kaasunaamarille!

Bubby on elänyt koko kolmekymmentäviisivuotisen ikänsä äidin kanssa kellarissa. Äiti lähtee joka päivä töihin kaasunaamari päässä ja kertoo Bubbylle, että ulkona ilma on myrkyllistä. Äiti hakkaa Bubbya ja käyttää seksuaalisesti hyväkseen. Sitten eräänä päivänä Bubbyn isä ilmestyy takaisin ja kaikki muuttuu. Bubby pääsee ulkomaailmaan täysin valmistautumatta.

No joo. Siis niinku että. Jo alun kellarivaiheen aikana mietin, että ei tämä nyt oikein ole mun juttu. Ehkä olen liian vanha, ehkä tämä elokuva on liian vanha, ehkä ajat ovat muuttuneet. Bubbylle on vähän vaikea nauraa, kun nykyisin on tiedossa, että näitä kellareissa säilytettyjä ihmisiä ihan oikeasti on, eikä se ole yhtään hassua. Muutenkin oli vähän vaikea keksiä, mikä tässä elokuvassa oli niin hauskaa. Tosin, aika monet näistä sukupolviklassikoista, joille viisitoistavuotiaat nauravat, eivät oikein iske minun huumorisuoneeni. Ei se äidin kanssa sekstailu nyt vain ei ole niin hauska juttu enää näin varhaiskeski-iässä, eikä alkuelokuvan kissan kiusaamista halunnut katsoa yhtään. En olisi halunnut katsoa edes teininä, luulen.

Oli kuitenkin ihan hyvä, että katsoin elokuvan loppuun, koska tavallaan Bubbyn ja Angelin rakkaustarina on ihan hieno. Bubby sinkoilee ulkomaailmassa ymmärtämättä sääntöjä tai oikeastaan yhtään mitään. Lopulta hän tapaa punkbändin, joka hyväksyy hänet, ja Bubby alkaa löytää ymmärtäjiä ja itseilmaisua musiikin kautta. Hän tapaa myös kehitysvammaisten ohjaajan Angelin ja he rakastuvat. Elokuvassa oli aika alleviivaavaa uskontokritiikkiä ja pahikset tapettiin brutaalisti. Esteettisesti leffa oli kauhea, likainen, ällöttävä ja ruma. Oli kuolleita kissoja, torakoita, likaa ja eritettä. Mutta mikäs siinä, lopulta kuitenkin paha saa palkkansa ja punk hyväksyy kaikki sellaisina kuin he ovat. Tavallaan elokuvan tarina siitä, että jokainen on kaunis ja riittävä, eikä ketään saa kiusata, on ihan mukava, joskin se meinaa jäädä kaiken äklöilyn alle.

Että ei ole varsinaisesti tarvetta nähdä tätä elokuvaa toiste, mutta tulipahan katsottua. Tosin, nyt kun olen elokuvan nähnyt, ja jossain keskustelussa naureskellaan Bubbylle, nousen varmaan kauhean tunnekuohun vallassa papattamaan kissan kohtelusta, ja kaikki toivovat, että olisin älynnyt jättää Bubbyn muille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti