perjantai 22. joulukuuta 2017

Siina lukee sarjiksia, osa 479

Olen Goodreadsin lukuhaasteessa saavuttanut pisteen, jossa ymmärrän, etten tule saamaan haastetta suoritettua. Päätin kuitenkin ottaa loppurykäisyn ja olen lukea paukuttanut sarjakuvia tällä viikolla. Aika erilaisia tuli luettua! Haaste ei jää monesta kirjasta kiinni, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä kun on tässä monta vakavampaakin stressinaihetta, kuten nyt tuo tänne päin jollotteleva joulukin tuossa.


Stephen Collins: The Gigantic Beard That Was Evil



Tämä oli minun mielestäni aika lailla täydellinen sarjakuva. Todella kaunis ja aika outo, juuri niin kuin tykkään, että hyvä on. Tämmöinen varsin pedantti piirrosjälki on minun makuuni, mutta täytyy sanoa, että lainasin sarjiksen ihan puhtaasti otsikon takia.


Dave asuu täällä, Here. Tätä ympäröi kauhea meri, jonka toisella puolella on hirmuinen toiseus, There. Täällä kaikki on viimeisen päälle järjestyksessä. Kaikki ovat siistejä, talot tiukoissa riveissä, ihmiset käyvät töissä toimistoissa, vaikkei kukaan oikein tiedä miksi. Vapaa-ajallaan Dave rakastaa istua kotona, kuunnella repeatilla The Banglesin Eternal Flamea ja piirtää ohikulkijoita. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki menee sekaisin kun Daven parta villiintyy. Se alkaa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, työntyy kaikkialle, eikä siihen tepsi yhtään mikään.

Kirjan nimeen on pakko kommentoida, että minusta parta oli kyllä varsin gigantic, mutta ei se ollut evil. Se oli vain toisenlainen. Tämä oli varsin iso kirja, mutta luki tosi nopeasti. Erittäin hieno, aivan ihana. Sydämiä tähän liimaisin, jos olisin sellainen sydäntenliimailija, mutta en ole.


Brian K. Vaughan, Cliff Chiang, Matthew Wilson: Paper Girls, Vol 1


Kiinnostuin Paper Girlseistä, koska sen on kirjoittanut Brian K. Vaughan, joka lienee tunnetumpi Saga-sarjasta. Taiteilijat sen sijaan ovat erit. Tässä voisikin alkaa analysoida piirtäjän ja kirjoittajan roolin merkitystä sarjakuvassa, jos haluaisi, mutta en tiedä onko minulla siitä mitään kovin laadukasta sanottavaa. Sen nyt voisin kuitenkin sanoa, ettei Paper Girlsien tyyli ole ihan kauhean erilainen kuin Sagaa piirtävän Fiona Staplesin, ja ehkä myös sen, että jos on pakko valita, sanoisin, että sarjakuvassa minulle keskeisempää on miellyttävä taiteilija. Kauniit kuvat pelastavat vähän huonommankin tarinan, mutta jos kuvat eivät ilahduta, saattaa jäädä hyväkin tarina kesken. Mutta tämä varmaan riippuu ihan lukijasta, mikä on merkittävää.

Paper Girls kertoo teinitytöistä, jotka jakavat sanomalehtiä vuonna 1988. Halloweenin jälkeisenä yönä hommat menevät yhtäkkiä ihan munille, kun alkaa tapahtua ihan outoja. Tähän liittyy ainakin kahdenmoisia erilaisia tyyppejä tulevaisuudesta ja aikakone ja dinosauruksia ja vaikka mitä jännää. Tykkäsin siitä, että päähenkilöt ovat tyttöjä, mutta vähän tämä on liian action-painotteinen minun makuuni. Lisäksi tässä on vähän sama ongelma, kuin Sagassa, että haluaisin tavallaan tietää milloin tarina loppuu. Tämä ensimmäinen osa jää todella kesken, ja nyt on pakko lukea toinen, enkä oikein tykkää siitä, että on pakko. Mutta hyvä sarjis enivei, varmaan miellyttää niitä miljardeja lukijoita, jotka odottelevat uutta osaa Sagaa ilmestyväksi.


Thi Bui: The Best We Could Do


Buin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani kertoo hänen vanhempiensa ja perheensä tarinan. Buin vanhemmat ovat kotoisin Vietnamista ja perhe tuli pakolaisina Yhdysvaltoihin kun Thi oli ihan pikkutyttö. Bui saa oman lapsen ja alkaa miettiä, miksi hänen vanhempansa ovat sellaisia kuin ovat.

Etsin tämän käsiini, kun se kummitteli parhaiden graphic novelien listalla niin sievänä. Tykkään vähän erilaisesta piirrosjäljestä kuin tässä, tämä oli minun makuuni vähän liian sutaistua tyyliä, mutta eihän se varsinaiseen tarinaan vaikuttanut. Piirrosjälki oli siis kuitenkin niin hienoa ja ammattimaista, että tarina välittyi erinomaisesti, joten kyseessä on varmasti vain makuasia. Buin perheen tarina on hieno ja vaikuttava, ja on kivaa, että sarjismuodossa näinkin vaikuttavan taideteoksen pystyy nauttimaan muutamassa hetkessä. Ihan ohut kirjahan tämä nimittäin ei ole. Hieno kirja!


Emily Carroll: Through the Woods


Through the Woods on kauhutarinakokoelma. Tarinat ovat aika perinteisiä goottikummitusjuttuja, vähän liian pelottavia minulle, mutta varmaan lähes kaikkien muiden mielestä melko lällyjä. Ei ole verta eikä mitään semmoista, on enimmäkseen hyytävä tietämys siitä, että joku on tulossa. Niin, minä nyt vaan olen ihan hirveä lällis, en kestä yhtään kauhua. Luin tätä sohvan toisessa päässä kun lapsi katsoi piirrettyjä ja yritin pitää kirjan sillä tavalla pystyssä, ettei lapsi näe kummitusten kuvia. Oli vähän hankalaa.

Piirrosjälki ei ollut ihan miun maun mukkaan, mutta kuitenkin todella tyylikästä. Tyyli pysyi tarinasta toiseen samana ja oli kerrassaan kokonaisvaltainen teos. Varmasti tämä on kummitusjuttujen ystäville oikea aarre, mutta minä en kuulu siihen joukkoon, joten yritän palauttaa tämän mahdollisimman pian kirjastoon, ettei tarvitse pelätä enempää.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Bad Boy Bubby

Rolf De Heer 1993


Kärsin syvää vähemmyyttä nuoruudessa, kun usein keskustelussa tuli esiin Bad Boy Bubby. Jostain syystä tuntui, että kaikki muut olivat nähneet tämän kulttiklassikon ja nauroivat raikuvasti kun Bubbyyn viitattiin, minä vain en onnistunut siihen koskaan törmäämään. Kuulin Bubbyn tarinan referoituna monta kertaa. Se oli vähän niin kuin Katsastus, Joulubileet tai Bad Taste, joita ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa, kun niihin viitattiin niin paljon.

Ennen kuin nyt. Varasin sen kirjastosta ja päätin, että nyt minäkin osallistun tähän sukupolvikokemukseen, mitä nyt kaksikymmentä vuotta myöhässä, mutta enää en hymyile epävarmasti kun muut nauravat kaasunaamarille!

Bubby on elänyt koko kolmekymmentäviisivuotisen ikänsä äidin kanssa kellarissa. Äiti lähtee joka päivä töihin kaasunaamari päässä ja kertoo Bubbylle, että ulkona ilma on myrkyllistä. Äiti hakkaa Bubbya ja käyttää seksuaalisesti hyväkseen. Sitten eräänä päivänä Bubbyn isä ilmestyy takaisin ja kaikki muuttuu. Bubby pääsee ulkomaailmaan täysin valmistautumatta.

No joo. Siis niinku että. Jo alun kellarivaiheen aikana mietin, että ei tämä nyt oikein ole mun juttu. Ehkä olen liian vanha, ehkä tämä elokuva on liian vanha, ehkä ajat ovat muuttuneet. Bubbylle on vähän vaikea nauraa, kun nykyisin on tiedossa, että näitä kellareissa säilytettyjä ihmisiä ihan oikeasti on, eikä se ole yhtään hassua. Muutenkin oli vähän vaikea keksiä, mikä tässä elokuvassa oli niin hauskaa. Tosin, aika monet näistä sukupolviklassikoista, joille viisitoistavuotiaat nauravat, eivät oikein iske minun huumorisuoneeni. Ei se äidin kanssa sekstailu nyt vain ei ole niin hauska juttu enää näin varhaiskeski-iässä, eikä alkuelokuvan kissan kiusaamista halunnut katsoa yhtään. En olisi halunnut katsoa edes teininä, luulen.

Oli kuitenkin ihan hyvä, että katsoin elokuvan loppuun, koska tavallaan Bubbyn ja Angelin rakkaustarina on ihan hieno. Bubby sinkoilee ulkomaailmassa ymmärtämättä sääntöjä tai oikeastaan yhtään mitään. Lopulta hän tapaa punkbändin, joka hyväksyy hänet, ja Bubby alkaa löytää ymmärtäjiä ja itseilmaisua musiikin kautta. Hän tapaa myös kehitysvammaisten ohjaajan Angelin ja he rakastuvat. Elokuvassa oli aika alleviivaavaa uskontokritiikkiä ja pahikset tapettiin brutaalisti. Esteettisesti leffa oli kauhea, likainen, ällöttävä ja ruma. Oli kuolleita kissoja, torakoita, likaa ja eritettä. Mutta mikäs siinä, lopulta kuitenkin paha saa palkkansa ja punk hyväksyy kaikki sellaisina kuin he ovat. Tavallaan elokuvan tarina siitä, että jokainen on kaunis ja riittävä, eikä ketään saa kiusata, on ihan mukava, joskin se meinaa jäädä kaiken äklöilyn alle.

Että ei ole varsinaisesti tarvetta nähdä tätä elokuvaa toiste, mutta tulipahan katsottua. Tosin, nyt kun olen elokuvan nähnyt, ja jossain keskustelussa naureskellaan Bubbylle, nousen varmaan kauhean tunnekuohun vallassa papattamaan kissan kohtelusta, ja kaikki toivovat, että olisin älynnyt jättää Bubbyn muille.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017


Olen ihaillut Rosa Liksomia niin kauan kuin muistan. Olinkin vallan impresseerattu, kun huomasin, että hän käy asiakkaana siinä kirjastossa, jossa minä puolestani käyn töissä. Vuosikausia hän on ilahduttanut minua ilmestymällä silloin tällöin näköpiiriin ihan muina ihmisinä. Jännää on se, että minä toki kirjafanaatikkona ja Liksom-fanina tunnistin hänet oitis paitsi ulkonäöltä, myös oikealta nimeltä, mutta monet kollegani ovat hämmästyneet, kun heille kertoo, että huomasitteko kun tuossa oli Rosa Liksom. On varmasti kätevää, että voi olla tuolla tavalla yhtenä hetkenä Suomen merkittävimpiä kirjailijoita, mutta sitten kun haluaa olla ihan vain tavallinen ihminen, voi olla sitäkin. Ihailen!

Ja ihailen tätä kirjaakin, taas. Everstinna kertoo naisesta, joka jo pienenä tyttönä joutuu Everstin pauloihin. Everstin kauhea rakkaus vie Everstinnan natsien eturintamaan, hän näkee kauhuja ja hienouksia, ihmeitä ja kuolemaa. Lukija näkee Everstin hirveyden, mutta samalla rakkaus ja hulluus on kuvattu niin hienosti, että ymmärtää kyllä Everstinnan valinnat, vaikkei niitä hyväksykään.

Liksom kirjoittaa niin ihanasti, että lähtee taju. Everstinnan puheenparren kuulee korvissaan lukiessa, se on rehevää, rentoa ja taipuisaa. Joskus kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat, etteivät halua lukea kotimaista kirjallisuutta, tai itse asiassa heitä tapaa aika useinkin, tulee tavallaan surku, etteivät he saa kokea tätä kielen herkkua. Lukeahan voi ihminen monista syistä, itsekin luen erilaisia kirjoja tarpeisiin, mutta suurimman nautinnon saan kun luen loistavaa suomea. Silloin tarinakin on sivuseikka. Ja ainakaan minä en voi saada samanlaista kielen iloa käännetystä kirjallisuudesta kuin saan parhaista, kuten vaikka Liksomista, Saisiosta, Hotakaisesta tai Rimmisestä.

Ja toki tässä kirjassa on upean kielen lisäksi myös hieno tarina. Opin juuri äsken kirjan kannet suljettuani, että tarinan pohjalla on ilmeisesti Annikki Kariniemen elämä, ja nyt tuntuu jokseenkin pahalta, että joku on ehkä oikeasti kokenut tuon kaiken. Everstinnan kerronta välillä naurattaa, mutta pohjimmiltaan tämä on synkeä ja väkivaltainen tarina.

Hieno kirja! Ai että!