perjantai 17. marraskuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017


ONNEKSI TÄMÄ KIRJA LOPPUI OLEN NIIN ONNELLINEN OLEN NIIN HELPOTTUNUT!

Luin tätä jumalauta kaksi ja puoli kuukautta!

En oikein osaa sanoa mikä lukuprosessissa meni pieleen. Asiasta voidaan ehkä lohkoa muutamia melko todentuntuisia näkökulmia.

Minä siis oikein ostin Nixin oikein ihmisten rahalla kirjakaupasta, koska oli muistaakseni jotenkin paha mieli, ja halusin piristää itseäni materialla. Se on aina niin ylevää, ostaa tavaraa murheisiinsa. Onneksi olen aika lailla päässyt tästä typerästä tavasta eroon, mitä nyt välillä pääsee joku kirja luikahtamaan läpi siivilästä. Mutta ei kai se niin vaarallista ole.

Lukeminen lähti käyntiin tosi hyvin ja olin innoissani. Kirja vaikutti tosi mielenkiintoiselta, helppolukuiselta. Olin kyllä jokseenkin hämmentynyt, ettei kirja kertonutkaan Nixonista, kuten automaattisesti kuvittelin, kun kirjan nimi on Nix ja kannessa hippejä.

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, äidinkielen professorista, jonka äiti on hylännyt hänet lapsena. Nyt äiti ilmestyy takaisin television välityksellä. Faye Andresen-Anderson on heittänyt kiviä kauhean republikaaniehdokkaan päälle ja on pulassa. Kirja kertoo Samuelin lapsuudesta, Fayen tiestä tavallisesta tytöstä presidenttiehdokkaan kivittäjäksi, tietokonepeleistä, yliopisto-opiskelusta, Chicagon vuoden 1968 mellakoista, rakkaudesta, pedofiliasta, vaikka sun mistä.

Ajattelin Donna Tartin Tikliä lukiessani, varsinkin Samuelin ja hänen ystävänsä Bishopin suhteessa oli paljon samaa kuin Theon ja Boriksen suhteessa. Tämä oli ehkä Nixille huono juttu, koska Tikli oli tosi paljon parempi kirja kuin tämä, siis minusta. Ja sitten kun olin alkanut verrata Tikliin, aloin nähdä Nixissä muitakin vikoja.

Kirja alkoi tuntua jotenkin teennäiseltä ja väkisin väännetyltä paikka paikoin. Tuli mieleen Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka koin samanlaisena vähän ylihehkutettuna viihdepläjäyksenä. Nämä molemmat kirjat ovat hyvin helppolukuisia, paksuja ja juoni on monipolvinen.

Olin lukenut viisisataa sivua kun mietin vakavissani, että voinko vain laittaa tämän kirjan kiinni ja heittää parvekkeelta. Kului varmaan puolitoista kuukautta, että sain luettua kaksi sivua viikossa. Lukeminen oli koko ajan ihan kivaa, mutta jotenkin kirjaan tarttuminen aivan mahdotonta. Se väijyi pöydän kulmalla vastenmielisenä ja paksuna ja alkoi oikeasti tuntua, että haluan siitä eroon. Tajusin kyllä, että viimeiset parisataa sivua lukaisisi parissa päivässä helposti, mutta en vain pystynyt.

Lopulta päätin, että saatana Nix, nyt kyllä hoidetaan tämä homma!

Ja ihan hyvä että päätin, koska edessä oli vielä ihan vaikuttavia kohtauksia. Samuel pelaa hyvin koukuttavaa nettiroolipeliä World of Elfquest, jossa hänen haltiakiltansa johtaja on nimeltään Pwnage. Kirjan loppupuolella kerrotaan päivästä, jolloin Pwnage päättää lopettaa pelaamisen, ja on myönnettävä, että sen luvun lukeminen oli erittäin hieno kokemus. Pelkästään Pwnagen takia olen valmis myöntämään, että muut 700 sivua kannatti lukea. Muutenkin, jos kirja olisi keskittynyt enemmän Elfquestiin, olisin varmaankin pitänyt siitä enemmän.

Yleisesti kirjan loppu oli mielestäni ihan antikliimaksi. Oli vähän semmoista isäni olikin mummoni -tyyppistä ratkaisua, jota en kovin paljon arvosta. Minusta Nix olisi voinut loppua paljon tyylikkäämmin ja avoimemmin ja aiemmin. Lisäksi senaattori Packerin asiaan ei lopulta saatu mitään päätöstä, mitä olisin kyllä kovasti toivonut. Kävi vähän niin, että paha ei saanut palkkaansa, vaan kaikki vähän niin kuin lässähti vain pehmustetulle patjalle. Kaikille kävi ihan kivasti, hyville ja pahoille. Tosi laimeeta minusta. Mutta tämäkin saattaa olla makuasia.

Periaatteessa Nixissä oli kaikki, mitä kirjalta toivon. Siinä oli iso ja hyvä tarina, se oli hyvin kirjoitettu, en osaa varsinaisesti osoittaa siitä mitään vikaa, muuta kuin että sisimmässäni aistin jotain teennäisyyttä ja en nyt vaan oikein päässyt mukaan messiin. Lähes kaikki muut ihmiset maailmassa ovat olleet kirjasta innoissaan, joten kehotan etsimään muitakin mielipiteitä aiheesta. Saatan olla väärässä! Olen ennenkin ollut!

Mutta nyt olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen, että voin lukea ihan mitä tahansa, eikä minun tarvitse enää ikinä koskea Nixiin! Paitsi kun siivoan kirjahyllyä. Perhana.

4 kommenttia:

  1. Onnea!!!
    Minunkaan sydäntäni ei Nix onnistunut viemään.
    Enimmäkseen kyllä tykkäsin ja lukutahtikin pysyi ihan kohtuullisena, mutta petyinpä silti.
    Minusta tätä olisi saanut karsia ihan todella paljon. Mulla meinas mennä järki Pwnagen kanssa, koska siinä vaiheessa kirjaa toivoin jo kovasti asioiden menevän eteenpäin, mutta poikettiinkin taas vähän sivuraiteille. Eniten nautin siitä huijaavasta opiskelijatytöstä, joka oli niin älyttömän röyhkeä, ettei mitään rajaa.

    Lopun suhteen olen kanssa samaa mieltä. Kovin oli latteaa ja kaiken sen jauhamisen jälkeen tuntui että kirjan aivan loppuosa oli hätiköity.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta se opiskelijatyttö oli tosi rasittava, en olis hänestä jaksanut lukea yhtään :D Eli sulle oli kirjoitettu hänet, mulle Pwnage, että jaksettiin loppuun asti.

      Olen samaa mieltä karsimisesta!

      Poista
  2. Olen aika lailla samoilla linjoilla, paitsi että luin kirjan nopeasti enkä tykännyt yhtään Pwnage-jaksoista. Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mistä edes pidin. Tiedän, että lukiessani välillä ihan viihdyin, mutta ehkä se lopun latteus vesitti ne hyvätkin hetket samaksi harmaaksi mössöksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Nyt tosiaan tuntuu, että koko kirja on harmaata mössöä. Ehkä siksikin, että mikään juoni ei oikein vienyt mihinkään, joten kaikki jäi vain leijumaan omituiseksi puuroksi.

      Olen kyllä tosi iloinen siitä, etten ole sentään ihan yksin näine kärsimyksineni!

      Poista