torstai 30. marraskuuta 2017

The Nice Guys

Shane Black 2016


Hirveän vähän nykyään tulee katsottua tämmöisiä elokuvia. Ikäiseni ihmiset ovat usein kasvaneet tämän elokuvatyypin kanssa, on Tappava ase, on Beverly Hills kyttä, on Die Hard. Semmoisia, missä on miehiä, jotka nakkaavat hyvää juttua, pyssyttelevät ja ratkaisevat rikosta. Muistan lapsuudessa pitäneeni näistä leffoista paljonkin, mutta nyt huomaan alkaneeni sillä lailla elitistiksi, että katson niitä vähän nokanvartta pitkin ja tuhahtelen. Eipä kiinnosta, ajattelen, minä kaipaan hienostuneempaa draamankaarta minä.

Mutta sitten kun tulee kuitenkin epähuomiossa varanneeksi tämmöisen elokuvan, varmaankin koska kannessa on Ryan Gosling ja Boogie Nights -fontti, sitä viihtyykin yllättävän hyvin.

Elokuva kertoo 1970-luvun Hollywoodin pornoteollisuudesta. Ryan Gosling esittää yksityisetsivää, joka on esiteinitytön yksinhuoltaja ja melkoinen surkea koheltaja. Hän ottaa keikkoja lähinnä mummoilta, jotka haluavat löytää jo kuolleen miehensä, ja hänestä työ on tehty kun on saatu rahat. Russell Crowe on erilainen yksityisetsivä, väkivaltainen, synkeä ja tehokas. He ajautuvat yhteen yrittäessään löytää nuorta Ameliaa, joka tuntuu olevan sekaantunut isoon kuvioon, jossa kaikki kuolevat.

Parasta elokuvassa oli Ryan Gosling. Yllätys! Anteeksi, mutta Ryan Gosling on ihan tajuton. Hän on paitsi paras draamanäyttelijä tällä hetkellä, myös on superkoomikko. Hänen epäonninen yksinhuoltajaisän hahmonsa on aivan älyttömän hauska, kaikki menee pieleen ja hän putoilee milloin minkäkin kaiteen yli. Minä en vain voi kylliksi korostaa, kuinka mainio näyttelijä Ryan Gosling on, vaikka asian perusteluun olenkin tässäkin blogissa käyttänyt ihan tuhansia rivejä tilaa. Jotenkin vain tuntuu, ettei kukaan usko, vaikka kuinka jankutan!

Leffassa oli myös ihania absurdeja tarantinomaisia juttelukohtauksia ja muutenkin tosi rento meno. Itse juoni oli aika monimutkainen ja toisaalta vähän sivuosassa. Koko elokuva keskittyy Crowen ja Goslingin hahmojen ympärille, jota tosi hyvin tasapainottaa Goslingin hahmon topakka tytär. On kivaa, kun nuori tyttö saa olla toimija.

Tämä oli vähän semmoinen Boogie Nightsin ja Tappavan aseen sekoitus. Kerrassaan mainio pläjäys, nauroin monta kertaa ihan kunnolla. Lisäksi sain hyvän opetuksen, että joskus kannattaa tulla pois mukavuusalueeltaan, avata mielensä, ja voi saada kahden tunnin hyvät naurut. Koska nauraminen, se nyt vain on parasta mitä ihminen voi naamallaan tehdä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta, osa 3

Rectify


En tiedä miten tunnettu tosiasia on, että Rectify on loistava. En ainakaan muista, että kukaan perheeni ulkopuolinen olisi asiasta minulle koskaan mitään maininnut. Siksi oletankin, että tämä sarja ei ehkä vielä kuplassani nauti ansaitsemaansa suosiota.

Rectify kertoo Daniel Holdenista, joka on viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta vankilassa odottamassa kuolemantuomiota murhasta, joka tapahtui hänen ollessaan kahdeksantoista. Nyt hänet on dna-todisteiden myötä vapautettu vankilasta, muttei epäilyistä. Sarjassa on kiinnostava rikosjuoni, mutta se ei ole ollenkaan päällimmäinen tarina. Keskeisintä on Danielin paluu perheen pariin pieneen Paulien kaupunkiin. Kahdessakymmenessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja koko perhe on kärsinyt rikoksen vuoksi, eikä kärsimys lopu vieläkään.

Daniel on todella hieno ja todentuntuinen hahmo, kuulemma myös varsin realistinen. Lisäksi ihastuin tosi paljon Danielin uusveli Teddyyn (vai mitä nimitystä käytetään, kun Danielin äiti ja Teddyn isä ovat menneet naimisiin Danielin ollessa vankilassa), joka on upean kompleksinen tyyppi. Hän on tavallaan niin kauhea ihminen, mutta sitten toisaalta niin hyvä. Kauhean inhimillistä! Kaikki sarjan hahmot ovat oikean ihmisen tuntuisia, rikkinäisiä, melko paskoja ja vähän sekaisin, mutta yrittävät parhaansa.

Rectifysta on sanottava sen verran, että se paranee voimakkaasti vanhetessaan. Jo ensimmäinen kausi on hyvä, mutta viimeinen kausi on suunnilleen parasta tv-sarjaa, mitä on tehty. Se on aivan todella hieno, koskettava ja upea. Sitä katsoessani en tajunnut, että sarja todella loppuu, se tuli melkoisena järkytyksenä kun aloin googlata joko kohta viides kausi ilmestyy. Mutta täytyy arvostaa, että osataan lopettaa ajoissa, ja hienosti lopetettiinkin.

Suosittelen Rectifya ihan ihan kaikille ihmisille, tämä on hyvä. Löytyy Netflixistä.


Unbreakable Kimmy Schmidt


Parks and Recreationin jälkeen on ollut vaikeaa löytää komediasarjaa, joka olisi samanveroinen. Ollaan katsottu Modernia perhettä, joka on ihan kiva, mutta ei lähellekään Parks and Recin veroinen. Sitten löysin Kimmy Schmidtin, ja voi veljet, tämä on niin mun juttu!

Kimmy on elänyt viimeiset viisitoista vuotta hullun pastorin vankina bunkkerissa maan alla. Sarja ei kuitenkaan kerro tästä, sillä Kimmy vapautuu jo ennen ensimmäisiä alkutekstejä. Ai niin, tässä sarjassa on muuten ihan mahtava alkumusiikki! Paras! No joo, mutta siis Kimmy vapautuu, ja muuttaa New Yorkiin flamboyantin Titus Andromedonin kämppikseksi. Kimmyssa hauskaa on se, että hän on tavallaan viisitoista vuotta ajastaan jäljessä, ja siksi hyvin naiivi. Kimmy on myös ylimyönteinen ja ihana. Kaikki muutkin sarjan henkilöt ovat jokseenkin kajahtaneita, kuten Kimmyn ja Tituksen vuokraemäntä, anarkistinen ja gentrifikaatiota vastustava Lillian. Sarjassa on mahtavia musikaalikohtauksia, koska Tituksen elämä on hyvin dramaattista, ja suurin osa juonista on ihan pimeitä. Arvostan todella paljon tämmöistä täysin laatikon ulkopuolella pyörimistä.

Kimmyä katsoessa usein miettii, että onkohan tämä nyt ihan ok. Sarjaa on esimerkiksi syytetty rasismista, minkä tavallaan ymmärrän ihan hyvin. Esimerkiksi yksi sarjan päähenkilöistä, Jacqueline, on alunperin Lakota-intiaani, mutta haluaa elää rikkaan valkoisen naisen elämää. Vähän nikottelin tälle, mutta toisaalta on niin selvää, että Jacquelinen elämä ei ainakaan ole parempaa kuin hänen vanhempiensa elämä, että vähän vaikea sitä on rasistisena nähdä. Sarjassa on kuitenkin monia muita juttuja, joita ihmiset ovat kritisoineet, ja ihan syystä. Tästä voi lukea enemmän esimerkiksi täältä. Tämä on harmillista, koska Kimmy on muuten niin hyvä ja sekopäinen, että meinaa taju lähteä.

Suosittelen kriittisesti testaamaan. Tämäkin löytyy Netflixistä.


Myrskyn jälkeen


Myrskyn jälkeen kaikki ovat tietysti jo katsoneet, tai vähintään kuulleet aiheesta ihan riittämiin, mutta kerran vielä pojat.

Tuula-myrsky on tehnyt tuhojaan pitkin Suomea ja kaikki on edelleen sekaisin, vaikka myrskystä alkaa olla jo aikaa. Pasilan poliisit ovat joutuneet vesivahingon takia Ylen tiloihin ja ajautuneet samalla mukaan tositv-sarjaan. Muitakin ongelmia on, kun suuri osa väestöstä alkaa käyttäytyä ihan kummallisesti, lähinnä miehet. Heillä on yhtäkkiä kauheasti tunteita, jotka heilahtelevat sinne sun tänne.

Kaiken tämän keskellä komisario Rauni Kolehmainen yrittää parhaansa. Hänen erikoistaitonsa on estää miesten tunteista johtuvia järjestyshäiriöitä, joten häntä todella tarvitaan, mutta Raunilla meinaa jaksu loppua kun kotonakin ailahdellaan.

Parasta sarjassa ovat näyttelijät. Kaarina Hazard ja Mikko Roiha ovat aivan ihania. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvailla. Rauni Kolehmaisen krapulakohtaus on mahdollisesti parasta, mitä Suomen Yleisradio on ikinä tehnyt. Lisäksi sarjassa on tietysti Antti Holma, joka on mielestäni hyvä syy katsoa mitä tahansa, mutta harmillisesti hänen roolinsa on melko pieni. Toki merkittävä, mutta pieni.

Vaikka Myrskyn jälkeen onkin varmasti paras kotimainen tv-sarja ikinä, on se ameriikkalaisiin kollegoihinsa verrattuna aika muotopuoli. Käsikirjoituksen nerokkuutta olisi voinut kiristää tosi paljon, terävöittää teemaa ja hioa. Tämä kaikki vaatii tietysti rahaa ja aikaa, joita kumpaakaan Suomessa käsittääkseni käsikirjoitukseen ei juuri heru. Se on harmi, koska pienellä hiomisella tästä olisi saanut ihan timantin. Nyt se on helmi.

Sarjan voi katsoa Yle Areenasta vielä ainakin muutaman kuukautta. Ei ikuisesti, joten kannattaa kiirehtiä. Siinä on vain kolme jaksoa, joten hyvin jaksaa!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017


ONNEKSI TÄMÄ KIRJA LOPPUI OLEN NIIN ONNELLINEN OLEN NIIN HELPOTTUNUT!

Luin tätä jumalauta kaksi ja puoli kuukautta!

En oikein osaa sanoa mikä lukuprosessissa meni pieleen. Asiasta voidaan ehkä lohkoa muutamia melko todentuntuisia näkökulmia.

Minä siis oikein ostin Nixin oikein ihmisten rahalla kirjakaupasta, koska oli muistaakseni jotenkin paha mieli, ja halusin piristää itseäni materialla. Se on aina niin ylevää, ostaa tavaraa murheisiinsa. Onneksi olen aika lailla päässyt tästä typerästä tavasta eroon, mitä nyt välillä pääsee joku kirja luikahtamaan läpi siivilästä. Mutta ei kai se niin vaarallista ole.

Lukeminen lähti käyntiin tosi hyvin ja olin innoissani. Kirja vaikutti tosi mielenkiintoiselta, helppolukuiselta. Olin kyllä jokseenkin hämmentynyt, ettei kirja kertonutkaan Nixonista, kuten automaattisesti kuvittelin, kun kirjan nimi on Nix ja kannessa hippejä.

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, äidinkielen professorista, jonka äiti on hylännyt hänet lapsena. Nyt äiti ilmestyy takaisin television välityksellä. Faye Andresen-Anderson on heittänyt kiviä kauhean republikaaniehdokkaan päälle ja on pulassa. Kirja kertoo Samuelin lapsuudesta, Fayen tiestä tavallisesta tytöstä presidenttiehdokkaan kivittäjäksi, tietokonepeleistä, yliopisto-opiskelusta, Chicagon vuoden 1968 mellakoista, rakkaudesta, pedofiliasta, vaikka sun mistä.

Ajattelin Donna Tartin Tikliä lukiessani, varsinkin Samuelin ja hänen ystävänsä Bishopin suhteessa oli paljon samaa kuin Theon ja Boriksen suhteessa. Tämä oli ehkä Nixille huono juttu, koska Tikli oli tosi paljon parempi kirja kuin tämä, siis minusta. Ja sitten kun olin alkanut verrata Tikliin, aloin nähdä Nixissä muitakin vikoja.

Kirja alkoi tuntua jotenkin teennäiseltä ja väkisin väännetyltä paikka paikoin. Tuli mieleen Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka koin samanlaisena vähän ylihehkutettuna viihdepläjäyksenä. Nämä molemmat kirjat ovat hyvin helppolukuisia, paksuja ja juoni on monipolvinen.

Olin lukenut viisisataa sivua kun mietin vakavissani, että voinko vain laittaa tämän kirjan kiinni ja heittää parvekkeelta. Kului varmaan puolitoista kuukautta, että sain luettua kaksi sivua viikossa. Lukeminen oli koko ajan ihan kivaa, mutta jotenkin kirjaan tarttuminen aivan mahdotonta. Se väijyi pöydän kulmalla vastenmielisenä ja paksuna ja alkoi oikeasti tuntua, että haluan siitä eroon. Tajusin kyllä, että viimeiset parisataa sivua lukaisisi parissa päivässä helposti, mutta en vain pystynyt.

Lopulta päätin, että saatana Nix, nyt kyllä hoidetaan tämä homma!

Ja ihan hyvä että päätin, koska edessä oli vielä ihan vaikuttavia kohtauksia. Samuel pelaa hyvin koukuttavaa nettiroolipeliä World of Elfquest, jossa hänen haltiakiltansa johtaja on nimeltään Pwnage. Kirjan loppupuolella kerrotaan päivästä, jolloin Pwnage päättää lopettaa pelaamisen, ja on myönnettävä, että sen luvun lukeminen oli erittäin hieno kokemus. Pelkästään Pwnagen takia olen valmis myöntämään, että muut 700 sivua kannatti lukea. Muutenkin, jos kirja olisi keskittynyt enemmän Elfquestiin, olisin varmaankin pitänyt siitä enemmän.

Yleisesti kirjan loppu oli mielestäni ihan antikliimaksi. Oli vähän semmoista isäni olikin mummoni -tyyppistä ratkaisua, jota en kovin paljon arvosta. Minusta Nix olisi voinut loppua paljon tyylikkäämmin ja avoimemmin ja aiemmin. Lisäksi senaattori Packerin asiaan ei lopulta saatu mitään päätöstä, mitä olisin kyllä kovasti toivonut. Kävi vähän niin, että paha ei saanut palkkaansa, vaan kaikki vähän niin kuin lässähti vain pehmustetulle patjalle. Kaikille kävi ihan kivasti, hyville ja pahoille. Tosi laimeeta minusta. Mutta tämäkin saattaa olla makuasia.

Periaatteessa Nixissä oli kaikki, mitä kirjalta toivon. Siinä oli iso ja hyvä tarina, se oli hyvin kirjoitettu, en osaa varsinaisesti osoittaa siitä mitään vikaa, muuta kuin että sisimmässäni aistin jotain teennäisyyttä ja en nyt vaan oikein päässyt mukaan messiin. Lähes kaikki muut ihmiset maailmassa ovat olleet kirjasta innoissaan, joten kehotan etsimään muitakin mielipiteitä aiheesta. Saatan olla väärässä! Olen ennenkin ollut!

Mutta nyt olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen, että voin lukea ihan mitä tahansa, eikä minun tarvitse enää ikinä koskea Nixiin! Paitsi kun siivoan kirjahyllyä. Perhana.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Zoo! Viraalit nerot

Kaj Korkea-aho, Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suom. Laura Beck
Otava 2017


Tartuin tähän kirjaan siksi, että työtoverini toi kikatellen nähtäväksi sarjakuvan, joka kuulemma kertoo minusta. Hassua, ajattelin, ja näytin todennäköisesti juuri tuolta kuin tuo maailman iloisin ihminen.


Olin lukenut tätä kirjaa suunnilleen kaksikymmentä sivua ja ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä, ei oikein lähde vetämään, kun lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Siellähän Zoo! oli. Jaaha, ajattelin, ehkäpä tämä sitten kuitenkin on lukemisen arvoinen.

Ja kyllä. Olen viime aikoina lukenut Neropatin päiväkirjoja parikin kappaletta ja yhden Nörtin, jotka ovat aika lailla samantyyppisiä kirjoja. Toivoisin ihan todella, että lapsi-ihmiset tarttuisivat mieluummin tähän kirjaan, kuin Nörttiin, jonka päähenkilö on oikeastaan aika synkkä mäntti.

Sen sijaan Zoo!n päähenkilö Atlas Frisk ei ole synkkä mäntti. Hän on kahdeksasluokkalainen poika, joka kirjoittaa sähköposteja, kuinka retroa, ystävälleen Elliottille, joka on muuttanut Uuteen Kaledoniaan. He tekevät yhdessä nettisarjakuvaa nimeltä Zoo!

Kirjan alkuun oli hankala päästä ehkä siksi, että en odottanut kirjan olevan Atlaksen yksinpuhelu. Kuvittelin, että Elliott vastaisi, ja kun Elliottin vastauksia ei näytettykään, olin ihan pihalla hetken.

Zoo! kertoo enimmäkseen Atlaksen kamppailusta ylisiistiä Justusta vastaan koulun oppilaskunnan vaaleissa. Justus on julkaissut supersuosittuja nettivideoita, joissa hän istuu kuuman vohveliraudan päälle, joten häntä vastaan on tosi vaikea kilpailla. Pääasiassa tästä koostuu kirjan juoni, mutta se on ihan riittävä.

Parasta kirjassa on älyttömän vaivaton ja lämmin huumori. Erityisesti iloitsin kirjan kuvituksesta, jonka kanssa meinasi muutaman kerran lentää kahvit rinnuksille. Esimerkiksi eilen esittelin koko perheelle kuvaa, jossa helpotuksen valas kohtaa tyytyväisyyden peffan. Kuusivuotias ymmärsi heti huumorin, kolmekymmentäseitsemänvuotias hymähti kohteliaasti, mutta olisi ehkä kaivannut vähän kontekstia. No, ei siitä sen enempää. Oli myös kauhean nostalgista, kun kirjassa käsiteltiin todella paljon häpeää ja etukäteen jännittämistä. Juuri tuolta se tuntui! Juuri tuolta! Ja sitten lopulta kaikki meni tosi hyvin eikä muista jälkikäteen koko tapahtumasta mitään, niin kuin kirjassakin.

Jos jotain olisin muuttanut, niin ehkä vähän vähemmän tissien ihailua olisi riittänyt. Mutta toisaalta, en ole kohderyhmää. Kahdeksasluokkalaisten poikien mielestä kirjan ainoa vika todennäköisesti on, että ei ollut ollenkaan tarpeeksi tissejä. Mutta sellaista se elämä on, tissien määrä ei ole koskaan kaikkia miellyttävä.

Kaikkinensa tämä on minusta erittäin laadukas nuorisolaiskirja, paljon iloisempi kuin Nörtti ja laadukkaampaa piirrosjälkeä ja huumoria kuin Neropatti. Ihanaa, että meillä tehdään näin hyvää kirjallisuutta! Ja ihanaa, että tämä on mitä ilmeisimmin sarjan aloitus, ja saan lukea näitä vielä tuhat osaa lisää, koko loppuelämäni ajan! Saanhan! SAANHAN!