torstai 5. lokakuuta 2017

Tyttö nimeltä Varpu

Selma Vilhunen 2016

Kuva

Hillosin tätä elokuvaa hyllyssä viikkokausia. Jostain syystä Roscoe (alan tosi pahasti kyllästyä tähän nimeen, olla nyt naimisissa jonkun Roscoen kanssa, voi hyvän tähden) ei halunnut nähdä leffaa ja koska olemme sillä tavalla vanhanaikaisia, että istumme samalla sohvalla katsomassa yhteistä telkkaria, pitää enimmäkseen katsoa sitä mitä molemmat haluavat. Yritin kyllä kerran ehdottaa, että voisimmeko olla sellaisia kuin käsittääkseni monet ovat, että katsomme omilta läppäreiltämme ihan justiinsa sitä mitä itse haluamme, mutta tämä idea liiskattiin lähtökuoppiinsa. Onhan se toisaalta parisuhteenkin kannalta hyvä istua yhdessä katsomassa samaa ohjelmaa, jolloin voi samalla hölöttää siitä. Tai jotain.

No, eilen Roscoe oli lietsussa ja päätin viimein tarttua Varpuun. Roscoen nihkeilyn lisäksi itsellänikin oli ennako-oletuksia, koska kotimainen elokuvataide tuntuu kauhean usein olevan synkkää. Äkkiä ei tule mieleen oikeastaan yhtään valoisaa ja iloisaa elokuvaa lähivuosilta, aina on pimeä ja mielenterveysongelma ja alkoholismi ja työttömyys ja lapsi hädässä ja murhaaja ja tuska ja ahdistus. Tavallaan ymmärrän, että ihmiset kokevat tämmöisen tarinankerronnan hyvänä taiteena, no valehtelin, enkä ymmärrä, kyllä välillä voisi tehdä ihan vain ihmisten mielialaa kohottavia elokuvia. Ja tällä en nyt tarkoita mitään pylly-öhö-öhö-komedioita, niitähän täällä myös tehdään ihan riittämiin.

JA MIKSI KAIKKI TALOTKIN OVAT NIIN HARMAITA! Ja autot! Ja vaatteet! Ja kaikki! Täällä on muutenkin suurimman osan vuodesta pimeää, märkää ja mustaa, niin minkä takia ei voida edes niiltä osin, joihin voimme itse vaikuttaa, tehdä värikästä ja myönteistä? En ymmärrä! En!

No niin.

Mutta tämä elokuva. Nyt valitettuani on myönnettävä, että ei tämä nyt niin synkkä ollut, vaikka kertoikin pienituloisen yksinhuoltajaäidin tyttärestä, joka pöllii auton ja lähtee etsimään isäänsä. Jotenkin olin kuvitellut, että äiti ja tytär autoilevat yhdessä, mutta kyllä tämä leffa kertoi ihan Varpusta ja äiti oli sivuhahmo, vaikka hyvä olikin. Muutenkin leffan tarina yllätti positiivisesti. Esiteltiin kliseisiä juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan lähdetty, vaan käännyttiinkin eri suuntaan. Erityisesti riemuitsin elokuvan sanailusta, joka oli oikein riemukasta ja kuitenkin luonnollista.

Niin että ihan hyvä elokuva oli tämä minusta. Raikas yllätys. Seuraavaksi voisinkin katsoa sen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, se kuulostaa jo pelkän nimen perusteella hyvältä. Jos on jotain muita elämänmyönteisiä kotimaisia elokuvia vinkata niin kuuntelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti