maanantai 16. lokakuuta 2017

Spotlight

Tom McCarthy 2015

Kuva

Ai, tämä elokuva sai kaikki Oscarit, ajattelin penseänä viime vuonna, niinpä tietysti, koska sehän on tositapahtumiin perustuva ameriikkalainen draama.

Tiedän, olen toitottanut tätä vähintäänkin riittämiin. En pidä tositapahtumiin perustuvista draamoista juurikaan, varsinkaan isoista amerikkalaisista oscardraamoista. Ne lähes aina ihan paskoja. Siksi en kovin innolla tämänkään elokuvan pariin hinkunut. Katsahdin töissä kantta kun Spotlightia alkoi näkyä varaushyllyssä ja tuhahdin. Ei kiinnosta.

Mutta sitten siinä tietysti kävi niin kuin aina, että kun olin tuhahtanut kannelle varaushyllyssä jotakuinkin kuusikymmentä kertaa, en enää oikein muistanut miksi siinä töhisin tälle selvästikin hyvin suositulle ja kehutulle elokuvaraukalle, joka ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, ja on voittanut kaikki nämä Oscaritkin ja mitä kaikkea. Nyt äkkiä varaukseen!

Ja eihän se mitenkään huono ollutkaan. Se ei ollut suorastaan juuri ollenkaan huono. Jollain mittapuulla voisi sanoa, että Spotlight on suorastaan tosi hyvä elokuva, jos nyt jotain tämänkaltaista haluaisi mennä sanomaan.

Hyvyyden lisäksi Spotlight on hyvin tärkeä elokuva. Se kertoo The Boston Globe -sanomalehden tutkivasta tiimistä, Spotlightista, joilla on työn puolesta mahdollisuus pureutua tosi syvälle juttuihinsa. Nyt heidän uusi pomonsa usuttaa heidät tutkimaan katolisen kirkon lasten hyväksikäyttöä. Ja mitä sieltä löytyykään! Huh huh!

Elokuva oli jännittävä ja järkyttävä ja samalla jotenkin arkinen ja lämmin. Oli aika karmivaa tajuta miten paljon kirkko määrää Amerikassa. Lisäksi oli kivaa seurata toimittajien työtä. Lempparini oli toimittaja Rezendesiä esittävä Mark Ruffalo, joka on nähdäkseni esimerkillinen ihminen.

Ollaanko me edes ikinä puhuttu siitä miten ihana Mark Ruffalo on? Hänhän on paitsi tosi iso näyttelijä, myös aktivisti, feministi ja vaikka mitä muuta hyvää. Arvostan ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen aseman ja käyttävät sitä tehdäkseen hyvää, vaikka se voi viedä heiltä mahdollisuuksia päästä vieläkin korkeammalle. Tämmöisinä ihmisinä pidän esimerkiksi juuri Ruffaloa, J. K. Rowlingia, George Clooneyta ja Woody Harrelsonia. Tosi usein tuntuu, etteivät ihmiset ota kantaa, ettei se vain ärsytä ketään tai leimaudu joksikin. Itsekin olen ihan liian paljon hiljaa silloin kun pitäisi avata suu, vaikkei minulla mitään asemaa kyllä ole, mutta kumminkin, pidän erittäin korkeassa arvossa kaikkia, jotka pelottomasti avaavat suunsa hyvän puolesta pahaa vastaan. Aina ei voi olla oikeassa, mutta aina voi silti yrittää.

No juu. Mutta siis oli ihan hyvä leffa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti