perjantai 13. lokakuuta 2017

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Taas koen tarpeelliseksi heti alkuun suorittaa erotuslausuman, että tunnen Laura Honkasalon, joten voi olla, etten suhtautunut tähän kirjaan niin neutraalisti kuin jos en tuntisi. Lisäksi haluan kertoa, etten suhtaudu muutenkaan juuri mihinkään neutraalisti. Olen hyvin tunnepitoinen lukija ja kokemukseeni voi vaikuttaa ihan mikä tahansa, käsitykseni kirjailijan tukasta esimerkiksi.

No mutta ei siitä sen enempää. Tämä kirja oli minusta aivan ihana!

Kirja kertoo naisista 60-luvun Helsingissä. Vuokko on edustusrouva, jonka lapset alkavat olla aikuisia ja elämä tuntuu tyhjältä. Aune on Vuokon miehen täti, menneisyyteen jumittunut pääsihteeri, joka elää lapsuutensa tavaroiden keskellä ja elättää haavetta pomostaan. Piitu on Vuokon teinitytär, joka patistetaan Aune-tädin luokse siivoamaan.

Tuli mieleen Mad Men, 60-luvun kaikkialla röökaavat ihmiset, minihameissaan keikkalehtavat nuoret, tyylikkäät kauniit rouvat, drinkit, autoilu, kaikki. Lisäksi tuli mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aikakausi oli sama, tässäkin oli rakkausdraamaa ja onnettomassa avioliitossa pyristelevä edustusrouva. Perillä kello kuusi erosi Moyesista sillä, ettei tämä ollut pelkästään rakkausromaani vaan enemmänkin kertomus naisista ja vähemmän viihteellinen myös.

Tykkäsin erityisesti Aunen tarinasta. Oli aivan ihanaa lukea ihmisestä, joka vanhoilla päivillään päättää laittaa elämänsä uusiksi. Tai no, itse asiassa kirjan Aune ei edes ollut niin vanha kuin kuvitteli olevansa, hänellä oli pitkä onnellinen elämä edessään vielä. Ei ole yhtään liian myöhäistä, oli minusta Aunen sanoma.

Vuokostakin pidin. Lisäksi en muista lukeneeni kovinkaan paljoa tämmöisestä hienostoelämästä Helsingissä ja se oli erittäin kiinnostavaa. Itse asiassa luen muutenkin aika vähän menneeseen sijoittuvia tarinoita, en tiedä miksi. Ehkä pitäisi tarttua johonkin Kjell Westöön lähiaikoina, tämähän on aika ihastuttava kirjallisuudenmuoto tämä lähimenneisyys Helsingissä, huomaan. Nautin ihan todella paljon 60-luvun kuvauksesta, jo pelkästään kieli ja puheenparsi ovat herkullisia.

Kiinnitin moneen otteeseen huomiota siihen, miten sekä Aune että Vuokko ajatuksissaan arvostelivat muiden naisten ulkonäköä. Aluksi se ärsytti minua, varmaan koska yritän itse kauheasti panostaa siihen, että ajattelisin muista ihmisistä suopeasti. Sitten tajusin, että tämä piirre väheni sitä mukaa kun henkilöt kehittyivät. Muiden arvostelu olikin omaa huonoa oloa. Ja niinhän se varmaan usein onkin.

Muutenkin kirja oli minusta hyvin valoisa ja muutokseen kannustava. Täytyy sanoa, että en keksi mitään moitittavaa, paitsi, että olisin voinut lukea enemmänkin.

Siitä epäsisällöllisestä asiasta haluaisin vielä (taas) purnata, että eikö voitais jotenkin yhtenäistää e-kirjojen ja kirjakirjojen sivumäärä? Luin tämän Elisa Kirjalta ostettuna e-kirjana, jossa oli puhelinversiossa 328 sivua ja tietokoneella lukiessa iBooksin kautta 639 sivua. Kirjakirjassa näyttää olevan 382 sivua. Periaatteessa tämä voi olla suurimmasta osasta ihmiskuntaa pikku juttu, mutta minä haluaisin lukiessa hahmottaa lukiessani missä olen menossa. Kun e-kirjan sivumäärä on merkittävästi pienempi (niin kuin yleensä on), tuntuu välillä, että kirja ei etene vaikka kuinka lukee ja lukee. En myöskään ymmärrä, miksi puhelinversion sivumäärä on eri, koska joudun kuitenkin kääntämään monta monituista kertaa sivua ennen kuin saan puhelimen mielestä yhden sivun luettua. Samallahan siinä sviippaisi pari kertaa lisää ja sivumäärä olisi yhtenäinen. Tähän on varmasti joku hyvä selitys, meikä ei vaan tajuu.

1 kommentti:

  1. Minuakin ärsyttää aivan suunnattomasti nuo e-kirjojen sivumäärien epäloogisuudet! Ihanaa kuulla etten ole yksin angstini kanssa :D

    VastaaPoista