maanantai 16. lokakuuta 2017

Spotlight

Tom McCarthy 2015

Kuva

Ai, tämä elokuva sai kaikki Oscarit, ajattelin penseänä viime vuonna, niinpä tietysti, koska sehän on tositapahtumiin perustuva ameriikkalainen draama.

Tiedän, olen toitottanut tätä vähintäänkin riittämiin. En pidä tositapahtumiin perustuvista draamoista juurikaan, varsinkaan isoista amerikkalaisista oscardraamoista. Ne lähes aina ihan paskoja. Siksi en kovin innolla tämänkään elokuvan pariin hinkunut. Katsahdin töissä kantta kun Spotlightia alkoi näkyä varaushyllyssä ja tuhahdin. Ei kiinnosta.

Mutta sitten siinä tietysti kävi niin kuin aina, että kun olin tuhahtanut kannelle varaushyllyssä jotakuinkin kuusikymmentä kertaa, en enää oikein muistanut miksi siinä töhisin tälle selvästikin hyvin suositulle ja kehutulle elokuvaraukalle, joka ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, ja on voittanut kaikki nämä Oscaritkin ja mitä kaikkea. Nyt äkkiä varaukseen!

Ja eihän se mitenkään huono ollutkaan. Se ei ollut suorastaan juuri ollenkaan huono. Jollain mittapuulla voisi sanoa, että Spotlight on suorastaan tosi hyvä elokuva, jos nyt jotain tämänkaltaista haluaisi mennä sanomaan.

Hyvyyden lisäksi Spotlight on hyvin tärkeä elokuva. Se kertoo The Boston Globe -sanomalehden tutkivasta tiimistä, Spotlightista, joilla on työn puolesta mahdollisuus pureutua tosi syvälle juttuihinsa. Nyt heidän uusi pomonsa usuttaa heidät tutkimaan katolisen kirkon lasten hyväksikäyttöä. Ja mitä sieltä löytyykään! Huh huh!

Elokuva oli jännittävä ja järkyttävä ja samalla jotenkin arkinen ja lämmin. Oli aika karmivaa tajuta miten paljon kirkko määrää Amerikassa. Lisäksi oli kivaa seurata toimittajien työtä. Lempparini oli toimittaja Rezendesiä esittävä Mark Ruffalo, joka on nähdäkseni esimerkillinen ihminen.

Ollaanko me edes ikinä puhuttu siitä miten ihana Mark Ruffalo on? Hänhän on paitsi tosi iso näyttelijä, myös aktivisti, feministi ja vaikka mitä muuta hyvää. Arvostan ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen aseman ja käyttävät sitä tehdäkseen hyvää, vaikka se voi viedä heiltä mahdollisuuksia päästä vieläkin korkeammalle. Tämmöisinä ihmisinä pidän esimerkiksi juuri Ruffaloa, J. K. Rowlingia, George Clooneyta ja Woody Harrelsonia. Tosi usein tuntuu, etteivät ihmiset ota kantaa, ettei se vain ärsytä ketään tai leimaudu joksikin. Itsekin olen ihan liian paljon hiljaa silloin kun pitäisi avata suu, vaikkei minulla mitään asemaa kyllä ole, mutta kumminkin, pidän erittäin korkeassa arvossa kaikkia, jotka pelottomasti avaavat suunsa hyvän puolesta pahaa vastaan. Aina ei voi olla oikeassa, mutta aina voi silti yrittää.

No juu. Mutta siis oli ihan hyvä leffa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049

Denis Villeneuve 2017


Kävin eilen ennen iltavuoroa elokuvissa. Olin ostanut juustopatongin ja mansikka-ananas-smoothien mukaan, ja koska teatterissa oli aamunäytöksessä varsin hyvin tilaa, retkotin vaakatasossa monella penkillä. Oli aivan ihanaa!

Lapsiperheessä joutuu joskus vähän muilimaan, että vanhemmat saavat saman elokuvan katsottua, ja tällä kertaa se hoidettiin niin, että Roscoe kävi leffassa sunnuntaina ja minä eilen. Ja sitten viimeinkin saatoimme keskustella aiheesta. Olikin hyvä, että saatoimme, koska olin osan elokuvasta niin ajatuksissani, että useat juonen koukerot menivät vähän ohi, ja tarkkaavaisempi Roscoe pystyi ne paikkaamaan.

Alkuperäinen Blade Runner on ollut minulle hyvin tärkeä elokuva, niin kuin varmaan lähes kaikille sen nähneille, koska onhan se ihan tajuton. Tuntui vähän typerältä idealta lähteä tekemään sille jatkoa ja yritinkin sivuuttaa koko asian niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, kunnes yhtäkkiä alkoi tulla arvioita, niin kuin nyt Hesarin harvinaiset viisi tähteä ja kaikkialla muuallakin tunnuttiin olevan polvillaan. Jaahans, ajattelin, no hyvä on sitten, voin tulla katsomaan.

Tähän väliin haluaisin kertoa, että luin sentään yhden penseän arvion Facebookista, mistä olen hyvin kiitollinen, koska jos menee katsomaan leffaa ihan silleen, että nyt on maailmankaikkeuden suurin merkkiteos käsillä, niin eihän siinä voi kuin pettyä. Nyt oli sentään yksi nihkeily pohjalla, joten en ollut ihan varauksetonta neronleimausta odottamassa, mikä oli varmasti kokemukselleni hyväksi.

Harmillisesti en voi itse tätä elokuvaa yhtään haukkua muiden kokemusta parantaakseni, koska onhan tämä uusi Blade Runner ihan todella upea. Ryan Gosling uutena blade runnerina, eli replikanttien metsästäjänä, on ihan tajuttoman hyvä. On jännä, miten hänen lähes ilmeetön touhunsa voi olla niin vaikuttavaa. Ja pahisreplikantti Luv on tosi pelottava ja Harrison Ford tietysti ihana ja Jared Leto ja kaikki. Voi että.

Tarvitseeko tästä juonesta jotain kertoa? No on blade runner K, joka metsästää vanhoja replikantteja LAPD:ssa. Listiessään taas yhden K joutuu mukaan tapahtumavyöryyn, johon liittyy vanha kunnon blade runner Deckard ja replikanttien luoja Wallace ja Wallacen pahisreplikantti Luv ja K:n hologrammirakastettu Joi vaikka ketä ja mitä. Taas on perimmältään kyse ihmisyydestä.

Olisi kannattanut katsoa alkuperäinen Blade Runner ennen tätä uutta, koska varmaan siksi minulta meni osa juonesta ohi, etten muistanut kaikkia juttuja vanhasta, jotka katsojan oletettiin tietävän. Ei se sinänsä haitannut, koska elokuva oli visuaalisesti niin täydellinen, että olisin nauttinut siitä tosi paljon, vaikka tarinaa ei olisi ollut ollenkaan. On se ihanaa elää tämmöistä tietokoneaikaa, että saa nähdä näin hienoja elokuvia! Ja on se hienoa elää samaan aikaan Ryan Goslingin kanssa! Ajatella, jos olisin elänyt vaikka 30-luvulla, enkä olisi koskaan saanut nähdä Ryan Goslingin elokuvia. Olisin vaan, että voi jestus se Tauno Palo on kuuma siinä Kulkurin valssissa!

Ulostautuessani leffasta olin vähän, että tarina perustui kyllä vähän liikaa sattumuksiin, mutta sitten kun juttelin Roscoen kanssa, niin ei se ehkä ihan niin ollutkaan. Ja lisäksi, tarinoitahan kerrotaan juuri siksi, että on tapahtunut jotakin ihmeellistä, joten ei kai tarinoita siitä voi syyttääkään. Niin että.

Tämä elokuva olisi voinut olla ehkä vielä kiinnostavampi, jos K olisi ollut nainen, mutta sitten toisaalta häntä ei olisi välttämättä esittänyt Ryan Gosling, joten ehkä se on tyhmä idea. Minä niin pidän Ryan Goslingista!

Että kaikkinensa hieno hieno elokuva.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Taas koen tarpeelliseksi heti alkuun suorittaa erotuslausuman, että tunnen Laura Honkasalon, joten voi olla, etten suhtautunut tähän kirjaan niin neutraalisti kuin jos en tuntisi. Lisäksi haluan kertoa, etten suhtaudu muutenkaan juuri mihinkään neutraalisti. Olen hyvin tunnepitoinen lukija ja kokemukseeni voi vaikuttaa ihan mikä tahansa, käsitykseni kirjailijan tukasta esimerkiksi.

No mutta ei siitä sen enempää. Tämä kirja oli minusta aivan ihana!

Kirja kertoo naisista 60-luvun Helsingissä. Vuokko on edustusrouva, jonka lapset alkavat olla aikuisia ja elämä tuntuu tyhjältä. Aune on Vuokon miehen täti, menneisyyteen jumittunut pääsihteeri, joka elää lapsuutensa tavaroiden keskellä ja elättää haavetta pomostaan. Piitu on Vuokon teinitytär, joka patistetaan Aune-tädin luokse siivoamaan.

Tuli mieleen Mad Men, 60-luvun kaikkialla röökaavat ihmiset, minihameissaan keikkalehtavat nuoret, tyylikkäät kauniit rouvat, drinkit, autoilu, kaikki. Lisäksi tuli mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aikakausi oli sama, tässäkin oli rakkausdraamaa ja onnettomassa avioliitossa pyristelevä edustusrouva. Perillä kello kuusi erosi Moyesista sillä, ettei tämä ollut pelkästään rakkausromaani vaan enemmänkin kertomus naisista ja vähemmän viihteellinen myös.

Tykkäsin erityisesti Aunen tarinasta. Oli aivan ihanaa lukea ihmisestä, joka vanhoilla päivillään päättää laittaa elämänsä uusiksi. Tai no, itse asiassa kirjan Aune ei edes ollut niin vanha kuin kuvitteli olevansa, hänellä oli pitkä onnellinen elämä edessään vielä. Ei ole yhtään liian myöhäistä, oli minusta Aunen sanoma.

Vuokostakin pidin. Lisäksi en muista lukeneeni kovinkaan paljoa tämmöisestä hienostoelämästä Helsingissä ja se oli erittäin kiinnostavaa. Itse asiassa luen muutenkin aika vähän menneeseen sijoittuvia tarinoita, en tiedä miksi. Ehkä pitäisi tarttua johonkin Kjell Westöön lähiaikoina, tämähän on aika ihastuttava kirjallisuudenmuoto tämä lähimenneisyys Helsingissä, huomaan. Nautin ihan todella paljon 60-luvun kuvauksesta, jo pelkästään kieli ja puheenparsi ovat herkullisia.

Kiinnitin moneen otteeseen huomiota siihen, miten sekä Aune että Vuokko ajatuksissaan arvostelivat muiden naisten ulkonäköä. Aluksi se ärsytti minua, varmaan koska yritän itse kauheasti panostaa siihen, että ajattelisin muista ihmisistä suopeasti. Sitten tajusin, että tämä piirre väheni sitä mukaa kun henkilöt kehittyivät. Muiden arvostelu olikin omaa huonoa oloa. Ja niinhän se varmaan usein onkin.

Muutenkin kirja oli minusta hyvin valoisa ja muutokseen kannustava. Täytyy sanoa, että en keksi mitään moitittavaa, paitsi, että olisin voinut lukea enemmänkin.

Siitä epäsisällöllisestä asiasta haluaisin vielä (taas) purnata, että eikö voitais jotenkin yhtenäistää e-kirjojen ja kirjakirjojen sivumäärä? Luin tämän Elisa Kirjalta ostettuna e-kirjana, jossa oli puhelinversiossa 328 sivua ja tietokoneella lukiessa iBooksin kautta 639 sivua. Kirjakirjassa näyttää olevan 382 sivua. Periaatteessa tämä voi olla suurimmasta osasta ihmiskuntaa pikku juttu, mutta minä haluaisin lukiessa hahmottaa lukiessani missä olen menossa. Kun e-kirjan sivumäärä on merkittävästi pienempi (niin kuin yleensä on), tuntuu välillä, että kirja ei etene vaikka kuinka lukee ja lukee. En myöskään ymmärrä, miksi puhelinversion sivumäärä on eri, koska joudun kuitenkin kääntämään monta monituista kertaa sivua ennen kuin saan puhelimen mielestä yhden sivun luettua. Samallahan siinä sviippaisi pari kertaa lisää ja sivumäärä olisi yhtenäinen. Tähän on varmasti joku hyvä selitys, meikä ei vaan tajuu.

torstai 5. lokakuuta 2017

Tyttö nimeltä Varpu

Selma Vilhunen 2016

Kuva

Hillosin tätä elokuvaa hyllyssä viikkokausia. Jostain syystä Roscoe (alan tosi pahasti kyllästyä tähän nimeen, olla nyt naimisissa jonkun Roscoen kanssa, voi hyvän tähden) ei halunnut nähdä leffaa ja koska olemme sillä tavalla vanhanaikaisia, että istumme samalla sohvalla katsomassa yhteistä telkkaria, pitää enimmäkseen katsoa sitä mitä molemmat haluavat. Yritin kyllä kerran ehdottaa, että voisimmeko olla sellaisia kuin käsittääkseni monet ovat, että katsomme omilta läppäreiltämme ihan justiinsa sitä mitä itse haluamme, mutta tämä idea liiskattiin lähtökuoppiinsa. Onhan se toisaalta parisuhteenkin kannalta hyvä istua yhdessä katsomassa samaa ohjelmaa, jolloin voi samalla hölöttää siitä. Tai jotain.

No, eilen Roscoe oli lietsussa ja päätin viimein tarttua Varpuun. Roscoen nihkeilyn lisäksi itsellänikin oli ennako-oletuksia, koska kotimainen elokuvataide tuntuu kauhean usein olevan synkkää. Äkkiä ei tule mieleen oikeastaan yhtään valoisaa ja iloisaa elokuvaa lähivuosilta, aina on pimeä ja mielenterveysongelma ja alkoholismi ja työttömyys ja lapsi hädässä ja murhaaja ja tuska ja ahdistus. Tavallaan ymmärrän, että ihmiset kokevat tämmöisen tarinankerronnan hyvänä taiteena, no valehtelin, enkä ymmärrä, kyllä välillä voisi tehdä ihan vain ihmisten mielialaa kohottavia elokuvia. Ja tällä en nyt tarkoita mitään pylly-öhö-öhö-komedioita, niitähän täällä myös tehdään ihan riittämiin.

JA MIKSI KAIKKI TALOTKIN OVAT NIIN HARMAITA! Ja autot! Ja vaatteet! Ja kaikki! Täällä on muutenkin suurimman osan vuodesta pimeää, märkää ja mustaa, niin minkä takia ei voida edes niiltä osin, joihin voimme itse vaikuttaa, tehdä värikästä ja myönteistä? En ymmärrä! En!

No niin.

Mutta tämä elokuva. Nyt valitettuani on myönnettävä, että ei tämä nyt niin synkkä ollut, vaikka kertoikin pienituloisen yksinhuoltajaäidin tyttärestä, joka pöllii auton ja lähtee etsimään isäänsä. Jotenkin olin kuvitellut, että äiti ja tytär autoilevat yhdessä, mutta kyllä tämä leffa kertoi ihan Varpusta ja äiti oli sivuhahmo, vaikka hyvä olikin. Muutenkin leffan tarina yllätti positiivisesti. Esiteltiin kliseisiä juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan lähdetty, vaan käännyttiinkin eri suuntaan. Erityisesti riemuitsin elokuvan sanailusta, joka oli oikein riemukasta ja kuitenkin luonnollista.

Niin että ihan hyvä elokuva oli tämä minusta. Raikas yllätys. Seuraavaksi voisinkin katsoa sen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, se kuulostaa jo pelkän nimen perusteella hyvältä. Jos on jotain muita elämänmyönteisiä kotimaisia elokuvia vinkata niin kuuntelen.