torstai 28. syyskuuta 2017

Doctor Strange

Scott Derrickson 2016

Kuva

Doctor Strange on tarinaltaan aika tavanomainen supersankarielokuva. Tohtori Stephen Strange on nerokas aivokirurgi, joka taitavilla kätösillään pystyy mihin tahansa. Hän kuvittelee ylimielisenä itsensä voittamattomaksi, kunnes ihan omaa tyhmyyttään joutuu onnettomuuteen, jossa hänen kätensä vaurioituvat. Tohtori Strange tästä tietysti romahtaa. Lopulta, kun länsimaisen lääketieteen mahdolliset ja mahdottomat konstit on kokeiltu, hän päättää lähteä Katmanduun etsimään muinaista velhoa.

Tarinassa oli ihan hölmöjä juttuja, kuten että tohtori tuosta noin vain muuttui ikiaikaisen velhopossen guruksi, ja itseäni ärsytti ihan hirveästi, että tohtorin aivokirurgiheila oli leikkaussalissa kynsilakkaa. Mutta.

Tarinan hölmöyksistä huolimatta minusta tämä oli todella hieno supersankarielokuva. Erityisen tästä tekivät esimerkiksi seuraavat asiat:

  • Kun actionelokuvaan palkataan päärooleihin luonnenäyttelijät, ollaan herkkujen äärellä. Muinaista esittävä Tilda Swinton näyttelee puolikkaalla korvallaankin enemmän kuin 95% näyttelijöistä koko naamallaan. Benedict Cumberbatch on ihan loistava valinta tohtoriksi, ihan loistava. Yleensä en pidä Mads Mikkelsenistä, mutta kyllähän hänkin on varsin edukseen elokuvan pahiksena. Jotenkin tästä tulee tunne, että näytellessä on ollut tosi hauskaa.
  • Huumori oli aivan ihanaa. Tohtorin viitta oli ihan mahtava ja muutenkin nauroin monta kertaa.
  • Elokuvan visuaalisuus oli juuri minun makuuni. Todellisuutta taivutetaan taikuudella raivokkaasti ja varsinkin lopun psykedeelisen neonväriset universumit olisi totta tosiaan pitänyt nähdä isolta kankaalta.
  • Yleensä aina petyn tämmöisten tarinoiden lopputaisteluun, kun pahimman pahan päihittäminen on aina antikliimaksi. Tässä siinä minusta onnistuttiin aika nokkelasti. Ilahdutti.

Niin että kerrassaan viihdyin. Seuraavan Doctor Strangen menen todellakin katsomaan leffaan.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Lego Ninjago elokuva

Charlie Bean 2017

Kuva

Kävimme tänään kohta kuusivuotiaan Pallas Kanelikakun kanssa katsomassa Finnkinon lasten sunnuntaissa Lego Ninjago elokuvan, jota on odotettu koko kesä. Ninjago on tällä hetkellä lapselle kaikkein isoin juttu, on ollut jo pitkään. Itse odotin leffaa lähinnä siksi, että aiemmat Lego-elokuvat ovat olleet ihan älyttömän hyviä ja hauskoja, vaikkakin ruukaan nukahtaa niissä aina.

Hei, Pallas Kanelikakku. Oliko tämä elokuva semmoinen kuin odotit?

Ei ollut. Minä en tahtoisi vastata tähän. Se oli vähän omituinen, tosi erilainen kuin sarja ja vähän pelottava.

Mikä siinä oli susta pelottavaa?

Onko pakko vastata? Hihihi. Mitä sä nyt kirjoitit? Hihihihi.

Voitko kertoa mikä oli pelottavaa?

Hihihihihi. Sä vaan kirjoitat kaiken mitä mä sanon.

Niin, se on tässä se idea.

Mitä sä nyt kirjoitat? Kirjoitiksä sen? Hihihihi.

Voitko nyt kertoa mikä pelotti?

Melkein kaikki. En tahdo sanoa sitä.

Oliko se liian todentuntuinen?

Joo, oli. Mitä se todentuntuinen on?

Että se tuntui liian todelliselta.

Joo. Kirjoitiksä nyt sinne että mitä se todentuntuinen on?

Kirjoitin.

Hihihihi.

Mistä se elokuva sinusta kertoi?

Se kertoi Lloyd - kirjoitaksä että Loloid? Siis Lololololoidista ja Garmadonista. Garmadon pystyy halata itseään ja kätellä itseään! Kukaan ei tiedä kuka Lloyd on, se on vihreä ninja, ja Garmadon on musta lordi, ja Lloydin isä. Garmadonilla on musta naama ja musta maha ja mustat jalat ja sen kyynelet on tulta ja sen silmät on punaiset ja sillä on neljä kättä. Se on pahis.

Minun mielestä se kertoi siitä, että Garmadon yritti vallata Ninjagon ja ninjat yritti vastustaa sitä.

No kaikkihan sen tietää! Mitä me oikein nyt tehtäis?

Pitäiskö tehdä iltapala?

Hihihihi. Joo!

- - -

Minusta henkilökohtaisesti tämä oli aika hauska elokuva isän ja pojan välisestä suhteesta. Ymmärrän kyllä, että lapsesta se oli pelottava ja hän itse asiassa eka kertaa elämässään pyysi päästä pois kesken elokuvan. En suostunut, koska ajattelin, että jos näkee hyvän lopun niin ei jää paha mieli, mutta en tiedä oliko se oikea tapa toimia. Leffassa oli aika paljon pimeässä seikkailua ja muuta hurjaa.

Kotimatkalla myös ilmeni, ettei lapsi ollut kokenut elokuvaa ollenkaan hauskana, vaikka minä nauroin monta kertaa ihan huolella. Yritin selittää, että siihen oli varmaan rakennettu tasoja aikuisille ja lapsille, jolloin Kanelikakku totesi, että me katsottiin varmaan vahingossa se aikuisten taso. Niin että suurimmille Ninjago-faneille tiedoksi, että tämä leffa on aika erilainen kuin sarja, mutta heidän vanhempiensa iloksi voin kertoa, että erilainen sillä tavalla, että aikuinen viihtyy hyvin. Vaikka taas kyllä nukahdin lopussa. En tiedä miksi. Se on joku Lego-elokuvien unitaika vissiin.

Vähän hämmästytti, että leffasali oli puolityhjä. Odotin, että se olisi viimeistä penkkiä myöten täynnä, koska meillä tämä on ollut niin odotettu elokuva. Niin sitä kuvittelee omat asiansa isommiksi kuin ne ovatkaan!

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nörtti + Neropatti

Yhtäkkinen kauhea tarve lukea teinipäiväkirjoja! Olen varma, että mulla on jossain täällä kotona Hadrianus Molen ensimmäinen päiväkirja, mutta en löydä sitä mistään. Tähän hätään nappasin töistä pari uudempaa ja suosittua genren edustajaa.

- - -

Aleksi Delikouras: Nörtti. New Game
Otava 2012


Käsitykseni mukaan Nörtti-kirjat ovat varsin suosittuja teinien keskuudessa, lähinnä kai koska niihin liittyy paljon hauskaa kirjojen ympäriltä. Idea lähti kai Delikourasin videosta, jossa hän kuvaa kaveriaan, DragonSlayer666:a, joka tykkää pelata räiskintäpelejä. Nörtti on käsittääkseni suosittu YouTubessa ja oikeasti aika hauska, kun kävin vähän vilkaisemassa. Olen ymmärtänyt, että DragonSlayer666 on fiktiivinen hahmo, mutta täytyy sanoa, että videoiden Drago on varsin uskottava.

Kirjassa DragonSlayer666 kuvaa elämäänsä, jossa hän pyrkii pelaamaan ympäri vuorokauden ja juomaan jääkylmää pepsiä, mutta hänen tielleen osuu obstaakkeleita, kuten mutsi ja koulu ja mutsin uusi mies Jorgos ja mitä kaikkea. Drago on aika ärsyttävä tyyppi, omahyväinen ja itsekäs, ja kesti aika kauan ennen kuin aloin olla hänen puolellaan tarinassa. Lopulta kirjassa on kohtuullisen julma koulukiusaamistarina ja hiljalleen Dragon sisältä putkahtaa ihan inhimillinen ihmistaimi.

Kirjan ongelma lienee se, että koska se on niin tiukasti sidottu peleihin ja muuhun, se vanhenee aika nopeasti. Tämä on vasta viisi vuotta vanha, mutta en ole ihan varma onko tämä enää nykyteineille ihan kurantti. Voi olla, mutta vähän epäilen.

Itseni ongelma on se, että en ole varsinaisesti kirjan kohderyhmää. Olin jatkuvasti mutsin puolella ja oikeastaan olisin halunnut lukea enemmän Jorgosista, enkä niinkään mistään itsekeskeisten teinien peliongelmista. Sellaista on elämä, ensin sitä on teini ja sitten ihan yhtäkkiä mutsi. Oijoi.

- - -

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja
(Diary of a Wimpy Kid)
Suom. Sakari Hyrkkö
WSOY 2009


Empiiristen tutkimusteni mukaan Neropatit ovat jo useamman vuoden olleet isoin kirjajuttu esiteinien maailmassa. Se on ihan ymmärrettävää, niissä on paljon kuvia, saa helposti luettua paksun kirjan. Ja se on ihan ok, kaikki mikä edistää lukemista on erittäin hieno asia.

Kirjan tosiaan lukaisi hetkessä, vaikka siinä on yli kaksisataa sivua. Lisäksi se oli mainio!

Greg Heffley kirjoittaa julkaisua, ei päiväkirjaa, joka on tarkoitettu luettavaksi sitten kun hän on kuuluisa. Greg on paljon nuorempi kuin DragonSlayer666 ja hänen puuhansakin ovat lapsellisempia, vaikka muuten he ovat aika samanoloisia. Molemmat tykkäävät pelata ja koulu aiheuttaa ongelmia. Pidin kovasti Gregin äidistä, joka on varsin topakka ihminen, ja koulun pihalle unohtuneesta juustosta, jolla on merkittävä rooli tarinassa.

Neropatti on paljon hauskempi kuin Nörtti ja kevyempi, vaikkei Nörttikään erityisen vakavaa kirjallisuutta ole. Tuntuu, että voisin hyvinkin lukea lisää Neropattia, vaikka olen vielä kauempana kohderyhmästä kuin Nörtin kohdalla, mutta Nörtin tarinaan en koe kovin suurta kaipuuta palata (paitsi jos toisessa osassa on enemmän Jorgosta niin sitten kiinnostaa sekin).

- - -

Onnistuin tässä välissä löytämään Hadrianuksenkin. Itse asiassa se ei ole ensimmäinen Hadrianus Mole -kirja, vaan kolmas. Taidan silti lukea sen, nyt kun olen jokseenkin koukuttunut nuoriin omahyväisiin mieshenkilöihin ja heidän päiväkirjoihinsa.

PS: Pakko vielä tilittää, kun luin juuri intternetistä, että Hadrianusten kirjoittaja Sue Townsend on kuollut vuonna 2014. Olin ihan luulossa, että saan vielä monta Hadrianus-kirjaa! Tai Adrianiksihan hän muuttui Suomessakin jossain vaiheessa. Olen kasvanut Hadrianus-Adrianin kanssa ja nyt yhtäkkiä en enää saakaan kuulla hänestä! Voi ei! Mikä murhe!!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Trainspotting 2

Danny Boyle 2017


Tähän alkuun haluaisin kertoa anekdootin, joka on mielestäni aina niin hauska, ja jonka olen todennäköisesti kertonut jo vähintään neljä kertaa. Mutta ei se haittaa!

Joskus 2000-luvun alkupuolella entinen poikaystäväni innostui Irvine Welshin tuotannosta ja syöksyi innoissaan Suomalaiseen kirjakauppaan etsimään Welshin uutta kirjaa. Ei löytynyt. Niinpä hän meni tiskille ja kajautti suureen ääneen: "Missä teillä oli täällä sitä Pornoa?"

Hahahahaa! Oi että. No niin. T2 perustuu siis Welshin kirjaan Porno, joka kertoo Rentonin ja kavereiden myöhemmistä edesottamuksista. En ole lukenut kirjaa, en oikein tiedä miksi, koska varsinainen Trainspotting oli todella vaikuttava lukukokemus lukioaikoina. Todennäköisesti tähän liittyy jotain omituisia ihmissuhdejuttuja, etten halunnut lukea kirjaa josta silloinen poikaystäväni oli tosi innoissaan, suhteemme oli jokseenkin kummallinen. Onpa typerää ja lapsellista. Onneksi sellaiset nuoruuden hölmöilyt ovat taakse jääneet, vaikka edelleenkin olen kyllä melko tunteellinen kirjojen valitsija.

Päästäänköhän tässä ikinä asiaan?

Trainspottinghan päättyi siihen, että Renton juksupuksutti kavereidensa rahat ja hävisi. Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta, Renton on asunut Amsterdamissa, on jättänyt huumeet ja juoksee juoksumatolla siinä missä muutkin keski-ikäiset uraihmiset. Hän päättää palata Edinburghiin. Siellä Spud on edelleen narkkari, umpikujassa elämässään. Sick Boy omistaa nuhjuisen baarin ja tekee omituista huijausbisnestä bulgarialaisen seksityöläisen kanssa. Begbie on vankilassa, kunnes karkaa sieltä. Sick Boy on edelleen vihainen Rentonille ja Begbie on ihan yhtä hullu kuin ennenkin.

Noh. Odotin kyllä enemmän, mutta ei tämä huono leffa ollut. Sellainen, että mitäs teille kuuluu, vanhat kaverit, no aika lailla samaahan teille, oli kiva nähdä pari tuntia, mutta kiva myös jättää teidät sinne ja palata omaan elämääni. Leffasta vähän niin kuin puuttuu tarina. Onhan siinä jotain Sick Boyn ja Rentonin sekoilua ja Begbieltä pakoilua, herttaisen Spudin sydäntäsärkevä elämä, paljon viittauksia ekaan Trainspottingiin, mikä oli toki kivaa, mutta silti. Ei tämä itsenäisenä elokuvana ollut ihan kauhean kummoinen kyllä.

Lisäksi, olen aina kuvitellut, että Begbie oli Rentonia ja Sick Boyta huomattavasti vanhempi, siis ihan aikuinen hullu viiksimies, silloin kun muut olivat poikasia. Nyt sitten Renton muistelee, miten hän näki eka kertaa Begbien pikkupoikana koulussa, kun Begbie oli jäänyt luokalle. Nyt mietin, että mitä helvettiä, minkä ikäisiä nämä ihmiset oikein ovat? Mihin tässä voi enää luottaa?

Ja mietin myös, että voisin ehkä lukea Pornon ja myös Sick Boyn ja Rentonin varhaisvuosista kertovan Skagboysin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tule takaisin, Mr. Bojangles

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
(En attendant Bojangles)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017


Olen ollut viime aikoina tosi huonovointinen ja ahdistunut työasioista ja on vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun en saa nukuttua kunnolla. En voi esimerkiksi kuunnella äänikirjoja kun ajatus ei pysy kasassa, kirjakirjaa lukiessa joudun lukemaan saman sivun useampaan kertaan.

Tämmöisessä tilanteessa Mr. Bojangles oli erinomainen kirja. Se on lyhyt, hullu ja ihana.

Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka elämä on mieletön seikkailu. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa, joiden hullu rakkaus tekee elämästä juhlaa. Äidillä on joka aamu uusi nimi, pöydän alle on sammunut senaattori, paras leikkikaveri on lemmikkikurki neiti Turhamainen, kun Pariisi kyllästyttää voi lentää linnaan Espanjaan jatkamaan juhlia. Illan päätteeksi isä ja äiti laittavat lp-soittimeen Nina Simonen Mr. Bojanglesin ja tanssivat.

Kaikki on tietysti liian ihmeellistä ollakseen pidemmän päälle mahdollista. Kirjan kertojina vuorottelevat lapsi ja isä, joka yrittää sompailla vaimonsa epävakauden ja rakkauden kanssa. Perheen mielipuolinen elämänilo tulee kirjasta voimakkaasti päälle ja samoin tarinan väistämätön loppu koskettaa. Tykkään lukea näin ehdottomasta rakkaudesta, vaikka itse arvostankin tasaisempaa arkea.

Välillä vähän kyllä ahdistuin lapsen sekoittamisesta tämmöiseen sekoiluun, mutta sitten muistutin itselleni, että tämä on vain tarinaa. Ja toisaalta, ei tämä huono tarina ollut lapsen kokemuksista mielenterveysongelmaisessa perheessä, jos tämän niin haluaa lukea. Itse luin tämän satuna, jonka sanoma oli, että it's better to burn out than fade away.

PS: Jos tiedät kivan ja rauhallisen työpaikan kivalle ihmiselle niin voin tulla!