keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
Otava 2017


Tähän alkuun taas haluan kertoa, että Laura Lehtola on naapurini, joten voitte suhtautua tähän kirjoitukseen miten haluatte. Toivon kuitenkin, että suhtaudutte tähän avoimin mielin ja uskotte kun sanon, että tämä Takapenkki se vasta on ihana kirja. Jos en olisi vilpittömästi pitänyt tästä kirjasta, en kirjoittaisi mitään.

(tuntuu, että tuo pitää kirjoittaa joka kerta, kun tunnen kirjailijan, ja aina tekisi mieli alkaa äimäillä objektiivisuuden ja totuuden mahdottomuutta, ja no niin)

Minulla on ollut tässä jokseenkin nihkeä kausi lukuhommissa. Olen aloittanut montaa kirjaa, mutta aina alkanut vältellä niitä muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt on monta hyvää kirjaa kesken, eikä mikään oikein funkkaa. Sitten yhtenä iltana tajusin, että minullahan odottaa tuossa nokan edessä hyllyssä Lauran uusin, jonka olin tietenkin heti häneltä henkilökohtaisesti kävelylenkillä ostettuani laittanut hyllyyn, koska ensinhän luetaan kaikki kirjaston kirjat, ja sitten kun kaikki kirjastot on poltettu, tarkoitan luettu, tartutaan omiin kirjoihin, koska niillähän ei ole mikään kiire, niitä ei kukaan odota. Mutta Takapenkkiä ajatellessa tuli semmoinen olo, että tämä kirja on nyt juuri se, joka pelastaa tilanteen.

Ja niin se todella pelastikin! Takapenkki on aivan ihana ihana kirja, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Tuula Kervinen on keski-ikäinen työvoimatoimiston työntekijä, joka suhtautuu asioihin hyvin vakavasti. Hän pelkää bakteereja, sähköaaltoja ja kaipaa mieheltään Topilta tunneilmaisua. Poikakin on muuttamassa pois kotoa ja aiheuttaa tuskallisia tunteita. Aleksi on nuori syrjäytynyt mieshenkilö, Tuulan näkökulmasta ongelma-asiakas. Aleksin ajan vie pahansisuinen kahdeksankymppinen mummo, josta pitää huolehtia, ja monet muut isot ja monimutkaiset asiat. Ja sitten on Elina, joka huomaa kesken lukion olevansa raskaana Aleksille, jonka kanssa ei ole ollut edes tekemisissä aikoihin. Vanhemmat ovat Brasiliassa ja Elina istuu yksin sikiöineen isossa omakotitalossa, eikä voi kertoa kenellekään asiasta.

Sitten nämä erinomaiset henkilöt koheltavat ensin omissa elämissään ja lopulta samassa autossa. Kaikki tämä tapahtuu hyvin lämminhenkisesti ja hauskasti. Jostain syystä pidän kirjallisuudesta, joka käsittelee syrjäytyneiden nuorten miesten asioita, en tiedä miksi, mutta näin on, ja pidän näemmä myös työvoimatoimiston virkailijoista kertovista tarinoista, mutta niitä on harmillisen vähän saatavissa.

Toivoisin, että kaikki ihmiset lukisivat Takapenkin. Se on poikkeuksellisen sympaattinen kirja, ihmisen puolella. Sitten kun olette lukeneet Takapenkin, voitte lukea Lauran esikoisen Pelkääjän paikalla, joka on myös hieno.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti