keskiviikko 30. elokuuta 2017

Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta
S&S 2015


Tämä oli erikoinen lukukokemus.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo sairastuu keskivaikeaan masennukseen ja päättää kirjoittaa toipumisestaan kirjan. Tosin kirjaa kirjoittaessa on epäselvää toipuuko hän vai ei, mutta näin hän aluksi ajattelee. Vanhatalo päättää kieltäytyä psykoterapiasta ja selvitä lääkkeillä ja jossain hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävällä kuntoutuksella. Lisäksi hän saa apua avannosta, meditaatiosta, urheilusta ja kirkasvalolampusta.

Erikoiseksi lukukokemuksen teki se, etten muista aikoihin samaistuneeni näin. En ehkä koskaan. Minä ja Vanhatalo olemme monin tavoin hyvin erilaisia, minä en esimerkiksi ole ollenkaan masentunut, mutta monin tavoin myös samanlaisia. Huomasin lukiessani kärsiväni monista samoista asioista kuin Vanhatalo. Ymmärsin hyvin hänen kirjoittamiseen liittyviä angstejaan, samoin kuin hänen ongelmiaan introverttina vanhempana. Minäkin unelmoin joutuvani syyttömänä vankilaan tai tuberkuloosiparantolaan, että saisin olla rauhassa ja lukea ja kirjoittaa kaikki päivät.

Lisäksi Vanhatalo kirjoittaa niin hyvin, että upposin kirjaan ihan korvia myöten, ja aloin kärsiä samoista oireista kuin kirjailija. Oli hyvin vaikeaa jättää sänky, aloin kiukutella perheelle ja kirjan loputtua vedin ihan huolelliset raivarit kun en saanut hiuspinniä yhteistyöhön. En keksinyt tälle mitään muuta selitystä kuin että samaistuin niin kovasti tähän kirjaan. Vika ei ainakaan ollut perheessä, hiuspinnissä kyllä vähän. Jumalauta mikä paskiainen se pinni oli!

(vielä myöhemmin, kun olin ostanut pakkauksen uusia hiuspinnejä, Roscoe naureskeli, että toivottavasti nämä nyt osaavat käyttäytyä vähän paremmin, ja olisin todennäköisesti puraissut häntä, jos olisin ollut lähempänä, NIIN ÄRSYTTÄVÄ SE PINNI OLI)

(Pauliina Vanhatalon ongelmat olivat ihan oikeita, hän ei saanut tantrumia hiuspinnistä)

Toisin sanoen tämä oli hyvin vaikuttava ja hämmentävä lukukokemus, mutta perheeni on varmaan ihan tyytyväinen, ettei kirja ollut tämän pidempi. Aion jatkossa tutustua innolla Vanhatalon kirjoittamaan fiktioon, kun hän selvästi kirjoittaa niin erinomaisesti. Ehkäpä hänen Veera Vaahtera -nimellä kirjoittamansa viihdekirjat olisivat seuraavaksi paikallaan. Jos uppoan taas syvälle, se ei ole niin paha.

tiistai 29. elokuuta 2017

Trainwreck - Ihan yössä

Judd Apatow 2015

Kuva

Haluaisin esitellä teille uuden lempikomediani!

Olen kyllä tiedostanut Amy Schumerin olemassaolon, mutta tämä oli ensimmäinen hänen varsinainen työnsä, johon tutustun. Schumer on käsikirjoittanut tämän elokuvan ja näyttelee pääosaa.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa kahden pienen tytön isä pitää heille puheen, jonka sanoma on, että yksiavioisuus on luonnotonta. Aikuisena vanhempi tytöistä, Amy, on ottanut sanoman sydämen asiakseen ja elää juuri niin kuin haluaa. Eli panee kaikkia. Se on hienoa! Koska tämä on romanttinen komedia, Amy tietysti tapaa miehen, kuuluisan urheilulääkärin Aaronin, ja sitten elokuvan ajan kikkaillaan sen asian kanssa, että pystyykö Amy asettumaan aloilleen vai ei.

Miksi minä rakastin tätä elokuvaa?

Siksi että on aivan älyttömän hienoa, että tehdään elokuva, jossa nainen käyttäytyy ihan miten sattuu, eikä häntä slutsheimata missään vaiheessa. On toki selvää, ettei ihan koko loppuikäänsä kannata kännätä ja iskeä miehiä baarista, mutta niin kauan kuin siinä ei satuteta ketään, se on ihan ok. Amy on sankaritar!

Eihän pelkkä loistava päähenkilö riitä, elokuvassa oli niin paljon hauskoja kohtauksia, etten oikeasti muista milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon, etten voinut hengittää. Tämä tuli todella tarpeeseen! Elokuva kesti yli kaksi tuntia, mutta ei ollut sekuntiakaan liian pitkä. Erityisesti rakastin Aaronin parasta ystävää LeBron Jamesia, joka esittää itseään, ja on aivan sairaan ihana hahmo. Myös Amyn alkuelokuvan bodaripoikaystävä on superhauska. Itse asiassa kaikki tässä elokuvassa oli hauskaa. Kaikki!

Tämä on romanttinen komedia, jossa kaikki hahmot olivat ihmisiä. Ihanaa nähdä välillä sellaisia kohtauksia, joissa miehet kikattelevat jännittyneenä kahvilassa soittaessaan naiselle, ja nainen on ihan, että voihan persetti, mitä se tänne nyt soittelee. Niinhän se elävässä elämässä varmaan menee vähintään yhtä usein, mutta elokuvissa ei, ja se on väärin. Tämä elokuva kertoi ihmisistä, ei miehistä ja naisista, ja se oli hieno asia se.

Eikö oikeasti ollut mitään vikaa?

No vähän jäi tietysti ärsyttämään se, että elokuvan käänteet olivat vähän turhan tavanomaisia tälle genrelle, mutta semmoista se on. Ei sitä voi vikana pitää, että katsoessaan romanttista komediaa saa sekä komediaa että romanssia.

En suosittele tätä sellaisille ihmisille, joiden mielestä päätön sekoilu elämässä on huono juttu, silloin on ehkä vähän vaikea ymmärtää Amyn eittämätöntä ihanuutta, mutta avoimesti maailmaan suhtautuville tämä on parasta komediaa ikinä. Kirjoittaisipa Schumer äkkiä lisää elokuvia! Katson KAIKKI!

torstai 24. elokuuta 2017

Passengers

Morten Tyldum 2016

Kuva

Avaruusalus Avalon matkaa halki ikuisuuden kohti uutta maailmaa kyydissään 5000 matkustajaa ja 258 miehistön jäsentä. He kaikki nukkuvat lähes koko 120 vuotta kestävän matkan. Kaikki paitsi yksi. Jim herää, kun matkaa on jäljellä 90 vuotta. Hitto. Siinä sitä sitten ollaan. Piti matkustaa upeaan tulevaisuuteen, mutta herääkin synkkään yksinäisyyteen. Ainoa kaveri on androidibaarimikko ja muut robotit.

Vuoden Jim jaksaa yksin kasvatella partaa, mutta sitten himo ihmiskaveriin kasvaa liian suureksi. Ja pim, yhtäkkiä heitä onkin kaksi. Kaunis kirjailija Aurora on kilhakka tyyppi.

Tämä on nyt vähän hankalaa.

Yhtä aikaa minä pidin tästä elokuvasta aivan älyttömästi ja näen kaikki sen ilmeiset ongelmat.

Isoin ongelma pitämiselleni on Jimin perseinen teko. Aurora on oikeassa, herättäessään hänet Jim vei häneltä koko elämän. Se on käytännössä murha. Jim tietää tämän kyllä. Tästä kulmasta katsoen Jim on ihan kauhea tyyppi.

Mutta sitten tässä on semmoinen puoli, että itse henkilökohtaisesti en voisi keksiä parempaa tapaa viettää loppuelämä kuin kahdestaan hienolla avaruusaluksella Chris Prattin aviomieheni kanssa. Ei tarvitsisi huolehtia ruoasta tai rahasta, baari olisi auki, siellä superkiva androidi jututtamassa, robotit siivoavat, voisi keskittyä parisuhteeseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, taiteeseen, lenkkeilyyn ja uimaan tähtien loisteessa. Ymmärrän, että tämä ei ollut Auroran haave, olla nyt jumissa kahdestaan hirveän itsekkään mulkeron kanssa, joka tuhosi elämäsi, mutta silti. Olisihan se nyt aika siistiä. Tavallaan.

Pidin myös siitä, että vaikka tämä loppuviimeksi olikin avaruusromanssi, leffassa oli myös melko epäahdistava Avalonin uhkaava hajoaminen, jonka vuoksi osa elokuvasta kulutetaan toimintarymistelyssä. Yleensä en pidä avaruuselokuvista, koska pakokauhu iskee kotisohvalla, niin kauhea on loputon yksinäisyys, mutta tässä elokuvassa oli jotenkin niin selvää, ettei olla kovin vakavassa vaarassa.

Tajuan, että tämä ei vastaa avaruuselokuvaihmisten käsitystä hyvästä elokuvasta, ja Jimin paska teko tekee tästä melko epämiellyttävän rakkauselokuvan, mutta henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään genrejen välisyyttä vastaan. Olen mahdollisesti jopa sitä mieltä, että parhaat asiat tapahtuvat genrejen välissä.

Niin että kyllä voin suorin selin sanoa, että kaikesta huolimatta minä pidin tästä typerästä elokuvasta kovasti.

tiistai 22. elokuuta 2017

The Princess Diarist

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Lukijat: Carrie Fisher ja Billie Lourd
Penguin Audio 2016


Taisin keksiä tämän kirjan Linnean instasta, luulen. Ja ehkä joku muukin tästä mainitsi. En muista. Joka tapauksessa, ostin tämän äänikirjana, koska kyllä kiinnostaa kokemukset prinsessa Leiana olemisesta ja vieläpä tekijän itsensä lukemana.

Fisher on ilmeisesti kirjoittanut muitakin muisteluksia, mutta tämä keskittyy nimenomaan prinsessa Leiaan. Fisher oli roolin saadessaan hyvin nuori ja kokematon, vaikka kaikki tuntuivat kuvittelevan hänet paatuneeksi. On tosi kiinnostavaa kuulla, miten hän pärjäsi äijäisällä alalla. Ihan hyvin ja sitten taas ei niin kauhean hyvin.

Kirjassa on pitkiä kohtia hänen suhteestaan Harrison Fordiin, joka oli tavallaan hyvin kiintoisaa, ja sitten taas ei. Suhde on aika ahdistava, ainakin Fisherille. Ilmeisesti Ford ei ollut kovin mielissään Fisherin tuotua tämän elämänvaiheen esille, koska kertoohan se jotain ihmisestä, että vanhempi perheenisä muhinoi salaa nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Kirjan perusteella Fisher ei koskaan oikein päässyt yli Fordista, mikä on aika surullista.

Lisäksi kirjassa käytetään paljon tilaa kuuluisan Leia-kampauksen kuvaukseen. Sen synty oli pitkällinen prosessi ja Fisher vihasi koko kampausta alusta asti.

Oikein hyvä kuvaus viihdealan toisesta puolesta tämä kirja on. Ei ole helppoa olla kaikille prinsessa Leia Organa, kun sisimmässään on niin paljon muutakin.

perjantai 18. elokuuta 2017

Paterson

Jim Jarmusch 2016

Kuva

Paterson on bussikuski Patersonin kaupungissa. Aamuisin hän lähtee töihin pienestä talostaan, kirjoittaa runoja, jotka aina keskeytyvät kun nyrpeä kollega haluaa keskustella. Hän kuuntelee katkelmia asiakkaitten keskusteluista, menee illalla kotiin. Vaimo on päivän aikana luonut ihmeellistä mustavalkoista taidetta ja koira täytyy ulkoiluttaa, samalla voi käydä yhdellä oluella. Sitten voi taas kirjoittaa vähän runoja kellarissa. Vaikka tulitikuista.

Paterson on ihanan pieni ja sympaattinen tarina tavallisista ihmisistä. Miten kivaa ja harvinaista on nähdä elokuva, jossa ongelmat ovat ihan normaaleja, jossa mies ja nainen rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen ystävällisiä ja arvostavia. Vaikka toinen tekisikin ihan hirveää piirakkaa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen.

Tosin, jos toinen tekee pahaa ruokaa, minusta se kannattaa jollain tavalla ilmaista, koska muuten saattaa istua joka viikko ruokapöytään, jossa haisee ruusukaali-cheddar-piirakka, ja asiasta on joka viikko vaikeampaa sanoa, ja lopulta piirakka voi alkaa vaivata niin paljon, että on pakko pakata laukku ja lähteä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, eikä toinen saa koskaan tietää mistä se johtui. Mutta asian voi sanoa jotenkin kohteliaasti. Esimerkiksi "tämä ei ole lempiruokieni joukossa", kuten lapseni asian ilmaisee. Mutta ei siitä sen enempää.

Ihana ihana elokuva. Ei voi muuta sanoa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
Otava 2017


Tähän alkuun taas haluan kertoa, että Laura Lehtola on naapurini, joten voitte suhtautua tähän kirjoitukseen miten haluatte. Toivon kuitenkin, että suhtaudutte tähän avoimin mielin ja uskotte kun sanon, että tämä Takapenkki se vasta on ihana kirja. Jos en olisi vilpittömästi pitänyt tästä kirjasta, en kirjoittaisi mitään.

(tuntuu, että tuo pitää kirjoittaa joka kerta, kun tunnen kirjailijan, ja aina tekisi mieli alkaa äimäillä objektiivisuuden ja totuuden mahdottomuutta, ja no niin)

Minulla on ollut tässä jokseenkin nihkeä kausi lukuhommissa. Olen aloittanut montaa kirjaa, mutta aina alkanut vältellä niitä muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt on monta hyvää kirjaa kesken, eikä mikään oikein funkkaa. Sitten yhtenä iltana tajusin, että minullahan odottaa tuossa nokan edessä hyllyssä Lauran uusin, jonka olin tietenkin heti häneltä henkilökohtaisesti kävelylenkillä ostettuani laittanut hyllyyn, koska ensinhän luetaan kaikki kirjaston kirjat, ja sitten kun kaikki kirjastot on poltettu, tarkoitan luettu, tartutaan omiin kirjoihin, koska niillähän ei ole mikään kiire, niitä ei kukaan odota. Mutta Takapenkkiä ajatellessa tuli semmoinen olo, että tämä kirja on nyt juuri se, joka pelastaa tilanteen.

Ja niin se todella pelastikin! Takapenkki on aivan ihana ihana kirja, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Tuula Kervinen on keski-ikäinen työvoimatoimiston työntekijä, joka suhtautuu asioihin hyvin vakavasti. Hän pelkää bakteereja, sähköaaltoja ja kaipaa mieheltään Topilta tunneilmaisua. Poikakin on muuttamassa pois kotoa ja aiheuttaa tuskallisia tunteita. Aleksi on nuori syrjäytynyt mieshenkilö, Tuulan näkökulmasta ongelma-asiakas. Aleksin ajan vie pahansisuinen kahdeksankymppinen mummo, josta pitää huolehtia, ja monet muut isot ja monimutkaiset asiat. Ja sitten on Elina, joka huomaa kesken lukion olevansa raskaana Aleksille, jonka kanssa ei ole ollut edes tekemisissä aikoihin. Vanhemmat ovat Brasiliassa ja Elina istuu yksin sikiöineen isossa omakotitalossa, eikä voi kertoa kenellekään asiasta.

Sitten nämä erinomaiset henkilöt koheltavat ensin omissa elämissään ja lopulta samassa autossa. Kaikki tämä tapahtuu hyvin lämminhenkisesti ja hauskasti. Jostain syystä pidän kirjallisuudesta, joka käsittelee syrjäytyneiden nuorten miesten asioita, en tiedä miksi, mutta näin on, ja pidän näemmä myös työvoimatoimiston virkailijoista kertovista tarinoista, mutta niitä on harmillisen vähän saatavissa.

Toivoisin, että kaikki ihmiset lukisivat Takapenkin. Se on poikkeuksellisen sympaattinen kirja, ihmisen puolella. Sitten kun olette lukeneet Takapenkin, voitte lukea Lauran esikoisen Pelkääjän paikalla, joka on myös hieno.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Todella upeeta -elokuva

(Absolutely Fabulous The Movie)
Mandy Fletcher 2016

Kuva

Kukapa ikätovereistani ei rakastaisi Eddya ja Patsya. Minä ainakin rakastan, olenhan kasvanut katsoen heidän hoiperteluaan rööki toisessa ja skumppalasi toisessa kädessä.

Nyt käy niin, että yrittäessään ujuttautua Kate Mossin pr-henkilöksi Eddy tulee tönäisseeksi tämän Thamesiin. Kauhea skandaalihan siitä syntyy, kun Kate Moss katoaa. Rahatkin on loppu, joten Eddy ja Patsy päättävät paeta ikuisiksi ajoiksi Cannesiin, suunnitelmanaan naida joku rikas vanhus.

Suosikkihahmoni on Eddyn assistentti Bubble, joka on höpsähtäneissä asuissaan ihan mahtava. Olen aina tykännyt myös Eddyn tyttärestä Saffysta, johon samaistuin nuorempana. Elokuvassa on paljon hyviä cameoita, erityisesti tykkäsin loputtomiin jaarittelevasta Jerry Hallista ja jokaisen aurinkohatun alta löytyvästä Joan Collinsista. Kivaa oli, että Chris Colfer esitti Eddyn kampaajaa, tykkään hänestä hirveästi. Mistä tulikin mieleen, että pitäisi kuunnella lisää Land of Storiesia, se eka osa oli tosi hyvä. Miksiköhän niitä ei ole käännetty suomeksi?

Elokuvaa katsoessa tajusin kuitenkin, että itse asiassa Ab Fab on paras siksi, että Eddyn ja Patsyn ystävyys on niin kaikkivoipaa. He ovat aina toistensa tukena, kävi miten kävi. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Patsy piikittää naamaansa ja Eddy kauhistelee ulkonäköään. Patsy lupaa olla hänen peilinsä ja että Eddy näyttää upealta. Sitten Patsy kävelee päin ovea, koska ei näe juuri mitään. Yhdessä he muuttavat vastoinkäymiset menestykseksi ja pönkittävät toistensa illuusiota upeasta elämästä, vaikka kaikki muut näkevät kaksi vain kaksi todella itsekästä ja rasittavaa alkoholistia.

Että oikein kiva elokuva oli!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Viattomat

(Les innocentes)
Anne Fontaine 2016

Kuva

Se on sillä lailla, että eurooppalaisista luostareista tai niiden asukkaista kertovat elokuvat ovat taatusti hyviä. Semmoisia ovat esimerkiksi Jumalista ja ihmisistä ja Ida. Suurin odotuksin työnsin siis dvd:n pleikkariin.

Itse asiassa on aika epäreilua lähteä katsomaan elokuvaa tuollaisilla odotuksilla. Eihän mikään voi olla yhtä upea kuin vaikka Jumalista ja ihmisistä. Sanonpahan vaan. Olin epäreilu.

Viattomat kertoo ranskalaisesta lääkäristä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Hänet haetaan luostariin auttamaan synnytyksessä ja pian käy ilmi, että synnyttävä nainen on nunna, eikä hän ole ainoa raskaana oleva.

Elokuvan aihe on vaikuttava. On aina järkyttävää, kun sota tuodaan hartaaseen luostariin, kun satutetaan viattomia. Näin oli Jumalissa ja ihmisissä ja näin oli tässä. Viattomat on kuitenkin jotenkin vähemmän harras ja vähemmän, no en tiedä, vakava. Elokuva käsittelee paitsi sodan raakuutta myös katolilaisen uskon julmuutta. Luostarin abbedissa on valmis uhraamaan hyvin paljon säilyttääkseen nunniensa maineen.

Niin että kyllä tämä oli oikein hyvä elokuva, mutta ei erinomainen. Jumalista ja ihmisistä ja Ida ovat erinomaisia, ne kannattaa katsoa ensin. Onko jotain muita eurooppalaisia luostarielokuvia, joista tihkuu harras harmaus ja hiljaisuus? Kiinnostaa!

lauantai 5. elokuuta 2017

Let's Explore Diabetes with Owls

David Sedaris: Let's Explore Diabetes with Owls
Lukija: David Sedaris
Hachette Audio 2013


Aika kauan Audible on suositellut minulle David Sedariksen (eli Sedarisin, mutta tykkään enemmän Sedariksesta) kirjoja, mutta en ole oikein tiennyt kuka hän on, joten olen vain sivuuttanut ne. Sitten satuin huomaamaan kirjaston varaushyllyssä älyttömän hauskan näköisen ja nimisen kirjan, ja päätin ostaa sen äänikirjana.

Let's Explore Diabetes with Owls on Sedariksen kirjoituskokoelma. Suurin osa tarinoista kertoo Sedariksesta itsestään, hänen hullumaisesta perheestään ja lapsuudestaan, hänen elämästään miesystävänsä kanssa osittain Euroopassa, osittain Amerikassa. Sitten lopussa oli muutama ihan mahtava fiktiivinen juttu, joista tykkäsin kovasti. Sedariksen huumori on aika synkkää, mutta mahtavaa. Hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa olisi tosi kiva hengailla.

Sedaris lukee kirjan itse. Se on aina kiva ja hän on oikein hyvä lukija. Huomaan myös tykkääväni kovasti näistä tämäntyyppisistä äänikirjoista, joissa joku tunnettu ihminen lukee omia kirjoituksiaan vähän mistä sattuu. Esimerkiksi Caitlin Moranin, Jenny Lawsonin, Lena Dunhamin ja Amy Poehlerin (josta en jostain syystä ole kai blogannut) kirjat tulevat mieleen. Tässäkin on hauskoja tarinoita ranskalaisista hammaslääkäreistä, vaikeuksista löytää kunnollinen täytetty pöllö, miltä tuntui olla amerikkalainen Pariisissa kun Obama voitti, kolonoskopiasta. Mikähän siinä muuten on, että ihmiset kirjoittavat paljon kolonoskopiakokemuksistaan? Muistelen, että Pirkko Saisiollakin on joku sellainen kirjoitus. Se kun ei varsinaisesti ole aihe, josta kukaan haluaisi kuulla. Ehkä se on niin vaikuttava kokemus, että siitä on pakko kirjoittaa. En tiedä, mutta palaan varmasti näihin teksteihin, jos joskus itse joudun kolonoskopiaan.

Tosi kivaa, että Sedaris on kirjoittanut paljon kirjoja. Saan hänestä iloa pitkäksi aikaa!

PS: Vähän pettymys oli kyllä, että kirjan loistava nimi ei liittynyt sisältöön yhtään millään tavalla.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kesä meni kohisten

Elokuu.

Tämäkin kesä on jo reilusti yli puolivälin, loma alkaa olla lopuillaan ja on vähän haikea pössis.

Onhan tässä ehditty kaikkea, kierretty Eurooppaa junalla, tavattu kaikki lähisukulaiset, syöty paljon jätskiä ja mansikoita, hengattu pihalla, grillattukin, mutta silti tuntuu, että tosi monia asioita ei vain ole ehtinyt tehdä. Tarvitsisin vielä parin viikon loman täällä kotona, että ehtisin tehdä kaikki ne asiat, jotka haluan.

Haluaisin vielä käydä Vallisaaressa ja Lonnassa, pitää piknikkiä Kaivarissa ja kartanonpuistossa, käydä Turussa, uida, istua pimeässä kesäyössä hyvässä seurassa, lukea koko päivän, juoda pussikaljaa, käydä kunnolla Lintsillä, kaivaa viimeinkin pyörän kellarista putkiremontin jäljiltä, syödä ravintolan terassilla, ja haluaisin, että kokislasin reunassa on appelsiininsiivu.


Tuntuu, että aika valuu käsistä. Vaikka tämän kaiken mitä todennäköisimmin ehdin vielä tehdä ennen ensilunta, tuntuu tyhmältä, että nyt on kiire. En ole vielä saanut yhtään riittävästi mansikoita tai päätöntä haahuilua, en ole syönyt ollenkaan tarpeeksi jätskiä enkä nähnyt ollenkaan niin montaa kaveria kuin haluaisin.

Tässä vaiheessa kesää alkaa myös ärsyttää hiljalleen puhkeava huokailu syksystä. Elokuu ei ole tänäkään vuonna syksyä! Se on loppukesää! Kesään kuuluu kesäkuu, heinäkuu ja elokuu, enkä minä ole keksinyt tätä omasta päästäni.

Ja sitten vielä jotenkin tuntuu haikealta lapsen kasvukin. Se tuntuu vähän haikealta aina, mutta erityisen haikealta nyt, kun alkaa eskarivuosi, viimeinen päiväkotivuosi, ja monet lapsen hyvistä ystävistä menevät jo kouluun. Jotenkin olin ajatellut, että tämä lapsuus kestää tosi kauan, vielä vuosia, mutta tällä viikolla junassa huomasin, ettei lapsi ole erityisen kiinnostunut junan leikkivaunusta, ja se tuntui ihan järkyttävältä. Näinkö lyhyt sekin aika oli? Ensin hän oli liian pieni leikkivaunuun ja nyt hän alkaa yhtäkkiä olla liian iso sinne. Ihan älytöntä!

Mutta no niin. Ehkäpä tämä tästä. Ja kyllähän se siitä. Ainahan se. Onhan tässä paljon kivaa tulossa, syksyllä, sitten kun sen aika on, eikä se ole kyllä missään nimessä vielä.