keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2017


Kaikissa lukemissani Liane Moriartyn kirjoissa on sellainen sekä ärsyttävä että mahtava rakenne, että alussa lukija ymmärtää jotain kauheaa tapahtuneen. Niin kuin tässä kirjassa on ollut pikku pihajuhlat, joissa on tapahtunut jotain sellaista, että koko porukka on ihan suunniltaan. No sitten pitääkin lukea kirja, että saa selville mitä se jotain on. Tai niin kuin Mustissa valkoisissa valheissa, vasta lopussa selvisi kuka se edes oli, jonka kuolemaa koko kirjan ajan selvitettiin.

Mahtavaa tämä on siksi, että onhan se jännää ja kivaa lukijalle. Ärsyttävää siksi, että kirjoista on vähän vaikea kertoa kovin paljoa pilaamatta koko yllätystä.

Tykkäsin Moriartyn edellisestä suomennoksesta, Mustista valkoisista valheista, ihan hurjasti. Pakotin Roscoen katsomaan tv-sarjankin, Big Little Lies, joka kieltämättä ei ollut niin hyvä kuin kirja, vaikka siinä olikin Alexander Skarsgård. Työtoveri kertoi, että sarjassa esiintyi myös Alexander Skarsgårdin penis, mutta jotenkin se oli mennyt itseltäni ihan ohi. Varmistimme asian sitten yhdessä internetistä, ja penishän se tosiaan oli. Olin vissiin keskittynyt johonkin muuhun sillä hetkellä. Roscoen mielestä parasta sarjassa oli tunnusmusiikki, jota kuuntelimmekin sitten monta viikkoa. No, mutta ei tässä nyt Big Little Liesista pitänyt puhua.

Innoissani sitten ostin Tavalliset pikku pihajuhlat e-kirjana suunnilleen heti kun se ilmestyi ja syöksyin lukemaan.

Kirja kertoo ystävyksistä, Erikasta ja Clementinesta, joiden suhde on aika kummallinen. Erika on hyvin pidättyväinen, Clementine taas boheemi. Clementinen perhe on menossa Erikan ja tämän miehen Oliverin luo syömään, kun Erikan ylettömän ulospäinsuuntautunut naapuri Vid ja tämän seksikäs vaimo kutsuvatkin koko porukan heille grillaamaan.

Aluksi lukeminen jumitti todella pahasti. Koko ajan pidin kyllä kirjasta, mutta se eteni jotenkin liian hitaasti, enkä oikein päässyt mukaan juttuun, varmasti osittain, koska luin niin hitaasti. Luin kirjaa lopulta melkein kolme kuukautta, aina pari sivua silloin tällöin, eikä sillä tahdilla mikään kirja pääse oikeuksiinsa.

No sitten viime viikolla sairastuin ja kirja veti mukaansa. Loppua kohti pääsin paremmin kiinni hahmoihin ja kaikki muuttui paljon kiinnostavammaksi. Ihan itku tirahti yhdessä viimeisistä kohtauksista. Niin kuin Mustat valkoiset valheet, tämäkin kirja käsittelee varsin vakavia teemoja hienolla tavalla. Ystävyyttä, vanhemmuutta, suhdetta omiin vanhempiin. Kaikilla kirjan aikuishenkilöillä on eri tavoin hankala suhde omiin vanhempiinsa, mutta toisaalta hankala suhde myös lapsiin. Kauheasti kipuillaan joka suuntaan.

Vaikka luinkin kirjaa tuhat vuotta, oli se minusta silti erittäin hyvä. Moriartyn kirjat ovat silleesti ihan mahtavia, että ne on kirjoitettu varsin vetävästi ja viihteellisesti, mutta ne silti käsittelevät isoja ja synkkiä asioita hyvinkin pohjamutia myöten. Tulee semmoinen tyydytetty olo, että olipas hauskaa, muttei kuitenkaan ihan turhanpäiväistä. Semmoinen on parasta.

3 kommenttia:

  1. Mä olen nyt lukenut Moriartylta neljä kirjaa ja niissä kirjoissa on tosi isoja laatuvaihteluita. Mustat valkeat valheet ja Nainen, joka unohti olivat minusta parhaita.

    VastaaPoista
  2. Minä luin tämän ja Mustat valkeat. Jälkimmäinen oli napakymppi, tämä huomattavasti takkuisempi. Samalla koukuttavall kaavalla kumpikin, mutta en niin viihtynyt Pihajuhlien parissa.
    Än - Kirjaimia ja sanoja

    VastaaPoista
  3. Kaikki neljä suomennettua Moriartya ovat ilmestyneet äskettäin myös äänikirjoina - suosittelen, kirjojen rakenne sopii loistavasti kuunneltavaksi!

    VastaaPoista