sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lolo

Julie Delpy 2015


Olen muistaakseni pitänyt kaikista näkemistäni Julie Delpyn ohjaamista elokuvista. Muistelen nähneeni ainakin Ranskalaisen viikonlopun, Kaksi päivää Pariisissa ja Kaksi päivää New Yorkissa. Siksi halusin toki nähdä myös Lolon.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Violettesta, joka on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee muotialalla. Lomaillessaan Biarritzissa ystäviensä kanssa hän tapaa Jean-Renén, joka onkin sopivasti juuri muuttanut Pariisiin. Suhde alkaa ihanan aurinkoisesti, kunnes Violetten poika Lolo ilmestyy kuvioon. Lolo on aina ollut äitinsä silmäterä, todella rasittavan omahyväinen 19-vuotias juippi, taiteilija, joka äitinsä mielestä pelastaa maailman. Lolon suunnitelmiin ei sovi äidin uusi rakkaus.

Tykkään kauheasti Julie Delpyn ranskattarista, jotka tuppaavat olemaan joka elokuvassa melko samanlaisia, mutta aina yhtä ihania. Heillä on täydellinen ranskalaistukka, ihania ranskalaisvaatteita, aivan täydellinen ranskalaiskoti ja ranskalaisluonne. Myös Jean-Renén hahmo on ihanan hyväntahtoinen ja herttainen, enkä yhtään ihmettele, että he niin toisiinsa rakastuivat. Lolo sen sijaan on aivan uskomattoman ärsyttävä, mutta niin tietysti kuuluukin.

Monissa arvioissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten räävittömiä Violette puhuu ystäviensä kanssa, mutta enpä itse asiaa juurikaan noteerannut. Mahdollisesti he eivät mielestäni puhuneet kovin erikoisia sitten, en tiedä.

Minusta tämä oli varsin mukava pieni ranskalaiselokuva. Välillä meni vähän myötähäpeän puolelle, mutta elokuvassa ihanasti selvittiin kaikesta häpeällisistä jutuista. Ei tämä mikään elokuvataiteen huipennus ole, mutta genressään ihan ookoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti