perjantai 30. kesäkuuta 2017

How to train your dragon

Cressida Cowell: How to Train Your Dragon
Lukija: David Tennant
Hachette Audio 2014

Cressida Cowell: How to Train Your Dragon: How to Be a Pirate
Lukija: David Tennant
Hachette Audio 2013


Olen viime aikoina kuunnellut kaksi ensimmäistä osaa Cressida Cowellin How to Train Your Dragon -sarjasta. Luin intternetistä (luulen, että se oli Maija, joka asiasta vinkkasi, mutta en ole yhtään varma), että kirjat on lukenut David Tennant, ja olin heti, että mistä niitä saa, ottakaa rahani.

Edellisenkin äänikirjan kohdalla kävi vähän niin, että annoin vain äänikirjan soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nytkin varsinkin toisen osan kohdalla huomasin, etten ollut niinkään kiinnostunut kirjan tarinasta, vaan David Tennantin ihastuttavan eläväisestä skottilausunnasta. Kauhean pinnallista.

Tästä tuli mieleen se kerta, kun olin nuorna kainuulaislikkana käymässä isolla kirkolla. Istuimme isolla porukalla Iguanassa, joka oli mielestäni oikein hieno ravintola silloin. Selitin innoissani jotain juttua jollekin juuri tapaamalleni helsinkiläistytölle, joka kuunteli hyvin intensiivisesti. Olin ihan mielissäni, että kerrankin tapaan ihmisen, jota todella kiinnostaa mitä minä sanon. Sitten ilmoitin, että menen käymään vessassa, johon uusi helsinkiläinen ystäväni hihkaisi, että tulethan sitten heti takaisin kun on niin ihanaa kuunnella miten sä puhut. Miten sä puhut. Häntä ei pätkääkään kiinnostanut mitä minä puhun, vain se miten lupsakasti se ulos pullahtaa.

En mennyt takaisin, vaan istuin mykkänä vastakkaisessa nurkassa koko loppuillan. No en varmaankaan istunut. En oikeasti muista mitä sitten tapahtui, todennäköisesti menin takaisin ja jatkoin selitystäni, mutta sen muistan, miten olin loukkaantunut olin siitä, että murteeni esineellistettiin.

Ja nyt minä teen samaa David Tennantille.

Olen kauhea tyyppi.


No, mutta tästä kaikesta huolimatta, How to Train Your Dragonit kuulostavat olevan aivan esimerkillisiä lastenromaaneja, jotka aion lukea suomeksi lapselleni ihan lähiaikoina. Ne kertovat Hiccup Horrendous Haddock III:sta, joka on viikinkiheimon päällikön poika, altavastaaja. Viikinkien initiaatioriitti on oman lohikäärmeen pyydystys. Hiccup onnistuu saamaan kiinni hampaattoman rääpäleen, jonka kanssa hän seikkailee. Toisessa osassa juoni liittyy esi-isämerirosvon aarteeseen, mutta mukana on edelleen tosi paljon lohikäärmeitä ja kohellusta.

Ja jos korvasi kaipaavat ihanaa skottia, näissä kirjoissa sitä piisaa. Monitahoinen hyväksyntä täältä päästä!

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hölöhölö pölöpölö

Sain lukijapalautetta (parhaalta ystävältäni), että kaivataan hölötystä, eikä mitään arvioita. Eipä tässä ole oikein mitään arvioitavaakaan, joten hölötetäänpä sitten vähän.

Tämä kesäkuu on ikään kuin humpsahtanut sormien läpi. Ensimmäiset pari viikkoa olin kipeä, sitten olin toipilas, ja nyt olen ollut kauhean stressaantunut, väsynyt ja äkäinen. Tänään alkoi loma töistä, mutta ei yhtään tunnu siltä. Unohdin kuulottimetkin töihin, pitää varmaan huomenna käydä vielä hakemassa ne. Kaikki tuntuu jotenkin tahmealta ja hankalalta.


Vaikka onhan tässä vaikka mitä kivoja asioita ollut, kun alkaa miettiä.

  • Siskon perhe kävi pitkästä aikaa. Ovat hienoja ihmisiä ja tehtiin kivoja juttuja.
  • Olin kotibileissä kuun alussa, mikä on nykyään aika harvinaista, mutta aina tosi hauskaa. Tai no ei aina, joskus on tylsää, mutta nyt oli tosi hauskaa. Sitten matkustin kotiin yöbussissa, jossa nuoriso oksenteli lattialle, ja muistin, miksi on ihanaa, etten kovin usein käy kotibileissä tai matkusta yöbussilla. Harmi etten muistanut ennen yöbussia, että voin varhaiskeski-ikäisenä ihmisenä ottaa joskus myös taksin.
  • Oltiin juhannuksena Oulussa. Sekin oli ihan mahtavaa. Meillä oli vuokra-auto, ja vasta suunnilleen kotona minulle selvisi, että Roscoe oli vuokrannut jonkinlaisen ralliauton, joka kiihtyy ihan hulluna. Vähän ihmettelinkin, miksi nuoret Teslalla ajavat jäbät yrittivät haastaa meitä moottoritiellä johonkin kisailuun. Että tässähän perhe matkailee juhannuksen viettoon, mitäs siinä kaasuttelette ja huidotte, menkää keskenänne aiheuttamaan vaaratilanteita. Ja oli juhannuksena myös ihan huippua nähdä kaikkia ihania ihmisiä.


Ja onhan tässä tulossakin kaikenmoista.

  • Kävin lapsen kanssa eka kertaa kahdestaan potkimassa jalkapalloa, hänen suureksi hämmästyksekseen. Hän on ollut käsityksessä, että minä en osaa potkia, eikä se kovin väärä käsitys olekaan, ja lisäksi pelkään palloja, josta syystä olen ulkoistanut pallopotkinnat lapsen isälle. Mutta kyllä minä nyt viisivuotiaan kanssa pärjään ja meillä oli itse asiassa ihan hullun kivaa kun potkittiin puolisen tuntia. Oltiin molemmat tosi hyviä. Sitten käytiin vielä leikkipuiston rengaskeinuissa tekemässä makkaroita. Tämä ei ole tulossa, mutta tapahtui loman alkamisen jälkeen, joten se lasketaan nyt tähän.
  • Keitin uusia pottuja, söin niitä fetan ja voin kanssa, ja jälkkäriksi syötiin mansikoita ja jätskiä. Tämäkin tapahtui jo, mutta semmoista se on. Tosin aion syödä uusia pottuja ja mansikoita aina kun silmä välttää.
  • Nektariinit! Nektariinit! Nektariinit!
  • Kohta lähdetään reissuun, mikä on varmasti tosi hauskaa (mutta juuri nyt tuntuu, että haluaisin viettää lomani jossain hämärässä kolossa kiven alla ihan yksin, äh, ei pitänyt puhua siitä).
  • Sisko tulee uudestaan huomenna yhdeksi yöksi, mikä on aina ihanaa, koska sisko on käytännössä ainoa vieras, josta ei ole mitään vaivaa, oikeastaan päinvastoin. Hän keittää minulle kahvia, tiskaa, laittaa ruokaa ja on kaiken päälle perheen hauskimpien ihmisten joukossa. En voi sanoa hauskin, koska olenhan esimerkiksi minä kuitenkin tässä perheessä myös. Hahahaha.

No niin. Eiköhän siinä ollut hölötystä riittämiin, ensi kerralla ehkä taas jotain tylsiä kirjapölöpölöjä. Ja kieltämättä mielikin tässä vähän koheni. Ehkä tämä loma tästä kuulkaa.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2017


Kaikissa lukemissani Liane Moriartyn kirjoissa on sellainen sekä ärsyttävä että mahtava rakenne, että alussa lukija ymmärtää jotain kauheaa tapahtuneen. Niin kuin tässä kirjassa on ollut pikku pihajuhlat, joissa on tapahtunut jotain sellaista, että koko porukka on ihan suunniltaan. No sitten pitääkin lukea kirja, että saa selville mitä se jotain on. Tai niin kuin Mustissa valkoisissa valheissa, vasta lopussa selvisi kuka se edes oli, jonka kuolemaa koko kirjan ajan selvitettiin.

Mahtavaa tämä on siksi, että onhan se jännää ja kivaa lukijalle. Ärsyttävää siksi, että kirjoista on vähän vaikea kertoa kovin paljoa pilaamatta koko yllätystä.

Tykkäsin Moriartyn edellisestä suomennoksesta, Mustista valkoisista valheista, ihan hurjasti. Pakotin Roscoen katsomaan tv-sarjankin, Big Little Lies, joka kieltämättä ei ollut niin hyvä kuin kirja, vaikka siinä olikin Alexander Skarsgård. Työtoveri kertoi, että sarjassa esiintyi myös Alexander Skarsgårdin penis, mutta jotenkin se oli mennyt itseltäni ihan ohi. Varmistimme asian sitten yhdessä internetistä, ja penishän se tosiaan oli. Olin vissiin keskittynyt johonkin muuhun sillä hetkellä. Roscoen mielestä parasta sarjassa oli tunnusmusiikki, jota kuuntelimmekin sitten monta viikkoa. No, mutta ei tässä nyt Big Little Liesista pitänyt puhua.

Innoissani sitten ostin Tavalliset pikku pihajuhlat e-kirjana suunnilleen heti kun se ilmestyi ja syöksyin lukemaan.

Kirja kertoo ystävyksistä, Erikasta ja Clementinesta, joiden suhde on aika kummallinen. Erika on hyvin pidättyväinen, Clementine taas boheemi. Clementinen perhe on menossa Erikan ja tämän miehen Oliverin luo syömään, kun Erikan ylettömän ulospäinsuuntautunut naapuri Vid ja tämän seksikäs vaimo kutsuvatkin koko porukan heille grillaamaan.

Aluksi lukeminen jumitti todella pahasti. Koko ajan pidin kyllä kirjasta, mutta se eteni jotenkin liian hitaasti, enkä oikein päässyt mukaan juttuun, varmasti osittain, koska luin niin hitaasti. Luin kirjaa lopulta melkein kolme kuukautta, aina pari sivua silloin tällöin, eikä sillä tahdilla mikään kirja pääse oikeuksiinsa.

No sitten viime viikolla sairastuin ja kirja veti mukaansa. Loppua kohti pääsin paremmin kiinni hahmoihin ja kaikki muuttui paljon kiinnostavammaksi. Ihan itku tirahti yhdessä viimeisistä kohtauksista. Niin kuin Mustat valkoiset valheet, tämäkin kirja käsittelee varsin vakavia teemoja hienolla tavalla. Ystävyyttä, vanhemmuutta, suhdetta omiin vanhempiin. Kaikilla kirjan aikuishenkilöillä on eri tavoin hankala suhde omiin vanhempiinsa, mutta toisaalta hankala suhde myös lapsiin. Kauheasti kipuillaan joka suuntaan.

Vaikka luinkin kirjaa tuhat vuotta, oli se minusta silti erittäin hyvä. Moriartyn kirjat ovat silleesti ihan mahtavia, että ne on kirjoitettu varsin vetävästi ja viihteellisesti, mutta ne silti käsittelevät isoja ja synkkiä asioita hyvinkin pohjamutia myöten. Tulee semmoinen tyydytetty olo, että olipas hauskaa, muttei kuitenkaan ihan turhanpäiväistä. Semmoinen on parasta.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015


Naapurin ihastuttava ja viisas frouva kehui tätä kirjaa minulle jo ajat sitten hiekkalaatikon reunalla, mutta näin kauan kesti siihen tarttua.

Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti taivaalta tippuvista asioista. Ensimmäisessä osiossa kertojana on tyttö, jonka äidin päähän on pudonnut kesäiseltä taivaalta jäälohkare. Toisessa osiossa keskustelevat mies, johon salama on iskenyt viisi kertaa, ja nainen, joka on saanut kaksi kertaa loton päävoiton. Sitten palataan taas tyttöön.

Minusta tämä oli täydellinen pieni kirja. Tykkäsin sadunomaisuudesta ja epätodennäköisyyksistä. Kirja on kirjoitettu ihan loistavasti, se on yhtä aikaa synkkä ja valoisa. Minusta kirja kertoi hirveistä asioista selviämisestä ja siitä, miten kaikkea ei voi kontrolloida, eikä kaikelle löydy syytä. Joihinkin salama vain osuu viisi kertaa, semmoista se on, ja tämän kauhean epävarmuuden kanssa meidän on vain pakko elää.

Suomessa kirjoitetaan tosi paljon sellaista ranteet auki -proosaa, realismia, jossa mässäillään kauheuksilla ja itketään lukiessa. Tai en minä tiedä kirjoitetaanko, koska minä en lue sellaista juurikaan, mutta sellainen tunne minulla on. Että hyvän kirjallisuuden on oltava synkkää, jonkun on kuoltava, rakkaus ei voita, ja erittäin hyvä olisi, jos kaikki tapahtuisi jatkosodassa. Itse en kaipaa kirjallisuudeltani tragediaa, olen enemmän tragikomediahenkilö minä. Siksi onkin ihanaa huomata, että Suomessa kirjoitetaan paljon myös tämmöistä ihanaa kirjallisuutta, jossa kaikki voi olla vähän epäuskottavaa, mutta juuri siksi niin hienoa. Ja on ihanaa huomata myös, että tämmöistä ihanaa kirjallisuutta arvostetaan, koska tämäkin kirja oli Finlandia-ehdokkaana ja voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Odotan todella paljon Ahavan syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, ja tässä odotellessa voisinkin lukea esikoisen Eksyneen muistikirjan, jonka pitäisi kuulemma olla yhtä hyvä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
猫の客 [Neko no kyaku]
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2016


Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, jotka asuvat vuokralla todella ihastuttavassa piharakennuksessa Tokiossa. He ovat lapsettomia, kustannusalalla, ja elävät jotenkin kummallisen melankolista elämää. Sitten heidän kotiinsa tassuttelee kissa.

Pidin oikeastaan vain yhdestä asiasta tässä kirjassa: ympäristön kuvauksesta. Kirjassa kuvataan todella ihanasti pihapiirin taloja, puutarhaa, eläimiä, kujaa, huonekaluja, ikkunoita, puita. Pidän kovasti japanilaisesta estetiikasta ja pariskunnan kotiympäristö kuulosti aivan ihanalta.

Kovin monesta muusta asiasta en sitten kauheasti pitänytkään. Tässä kirjassa ei tapahtunut juuri mitään. Kissa ilmestyi ja katosi, vuokranantajat vanhenivat, oli pientä kriisiä työpaikalla ja naapureitten kanssa kissasta, vähän jännitti minne joudutaan asumaan.

Ja sitten ihan viimeisellä sivulla yhtäkkiä ihan selkäpiitä karmiva kysymys siitä, mitä helvettiä sille kissalle oikeastaan tapahtui. MINÄ EN EDES VÄLITTÄNYT KOKO KISSASTA ENNEN KUIN YHTÄKKIÄ TEIT SIITÄ TUOMMOISEN HIRVEÄN NUMERON!

Suhteeni japanilaiseen kirjallisuuteen on selvästi aika samanlainen kuin ranskalaiseen, se ei ikinä ole neutraali. Joko rakastan tai sitten en tajua yhtään. Ymmärrän hyvin, että semmoiset ihmiset, jotka rakastavat kissoja, rakastavat myös tätä kirjaa, mutta minun suhteeni kissoihin on olematon. En ole koskaan ollut läheinen yhdenkään kissan kanssa, koska olen niille allerginen. Koska en päässyt kiinni kissa-asiaan, enkä oikein muutenkaan tajunnut kirjan pääpariskunnan meininkiä, en vain saanut tästä kirjasta oikein muuta kuin rauhallisen kotiympäristön herttaisen kuvauksen ja lopussa antikliimaksin.

Toisin sanoen, tätä kirjaa voinee suositella kissaihmisille, mutta eipä oikein muille. Toisaalta, kyseessä on varsin pikkuruinen kirja, joten eipä tämän kanssa kovin paljon elämää tärväänny, vaikka tämän lukaisisi kaikesta huolimatta.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lolo

Julie Delpy 2015


Olen muistaakseni pitänyt kaikista näkemistäni Julie Delpyn ohjaamista elokuvista. Muistelen nähneeni ainakin Ranskalaisen viikonlopun, Kaksi päivää Pariisissa ja Kaksi päivää New Yorkissa. Siksi halusin toki nähdä myös Lolon.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Violettesta, joka on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee muotialalla. Lomaillessaan Biarritzissa ystäviensä kanssa hän tapaa Jean-Renén, joka onkin sopivasti juuri muuttanut Pariisiin. Suhde alkaa ihanan aurinkoisesti, kunnes Violetten poika Lolo ilmestyy kuvioon. Lolo on aina ollut äitinsä silmäterä, todella rasittavan omahyväinen 19-vuotias juippi, taiteilija, joka äitinsä mielestä pelastaa maailman. Lolon suunnitelmiin ei sovi äidin uusi rakkaus.

Tykkään kauheasti Julie Delpyn ranskattarista, jotka tuppaavat olemaan joka elokuvassa melko samanlaisia, mutta aina yhtä ihania. Heillä on täydellinen ranskalaistukka, ihania ranskalaisvaatteita, aivan täydellinen ranskalaiskoti ja ranskalaisluonne. Myös Jean-Renén hahmo on ihanan hyväntahtoinen ja herttainen, enkä yhtään ihmettele, että he niin toisiinsa rakastuivat. Lolo sen sijaan on aivan uskomattoman ärsyttävä, mutta niin tietysti kuuluukin.

Monissa arvioissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten räävittömiä Violette puhuu ystäviensä kanssa, mutta enpä itse asiaa juurikaan noteerannut. Mahdollisesti he eivät mielestäni puhuneet kovin erikoisia sitten, en tiedä.

Minusta tämä oli varsin mukava pieni ranskalaiselokuva. Välillä meni vähän myötähäpeän puolelle, mutta elokuvassa ihanasti selvittiin kaikesta häpeällisistä jutuista. Ei tämä mikään elokuvataiteen huipennus ole, mutta genressään ihan ookoo.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Narrated by: Nick Offerman, David Sedaris, George Saunders, Carrie Brownstein, Miranda July, Lena Dunham, full cast
Random House Audio 2017


Koska en ole haasteille vieras, päätin kuunnella George Saundersin Lincoln in the Bardo äänikirjana. Miksi se on haaste, kysytte ehkä. Tai sitten ette, mistäs minä tiedän, mutta todennäköisesti arvaattekin jo, että kerron, kysyitte tai ette. Te olette sellaisia arvaajia, te lukijat. Tämä on haastava äänikirja siksi, että lukijoita on 166. Niin. 166. Useimmissa on keskimäärin yksi.

Abraham Lincolnin poika Willie kuoli yksitoistavuotiaana. Kirja kertoo yöllä Willien haudan ääressä holtittomasti surevasta Lincolnista ja kummituksista, joiden seuraan Willie on joutunut.

En voi väittää ymmärtäneeni kirjasta kovinkaan paljon, mutta sen sijaan voin väittää, että tämä on ihan mielettömän hieno äänikirja. Joskus riittää se, että saa kuunnella ensiluokkaista ääneenlukua. Kirjan lukijoina ovat esimerkiksi Nick Offerman, Susan Sarandon, Lena Dunham, David Sedaris, Julianne Moore, Ben Stiller ja lista jatkuu. Erityisesti rakastan Nick Offermanin ääntä, joka olikin iso syy kuunnella tämä kirja. Voisin aivan tyytyväisenä kuunnella kun hän lukee ääneen puhelinluetteloa. Miellyttävä ääni on kyllä mahdollisesti hienoin lahja, jonka ihminen voi saada.

Lisäksi, koska en ymmärtänyt paljonkaan, voin lukea myöhemmin tämän kirjan uudelleen, viimeistään sitten kun se käännetään suomeksi, ja sitten taas kuunnella uudestaan, ja saada jälleen hyvän kokemuksen! Tämä kirja vain antaa antamistaan! Olen myös iloinen, että onnistuin antamaan periksi sille, etten vain jaksa tajuta kaikkea, koska tästä tuli hyvä äänikirjakokemus, joka ei pyrkinytkään olemaan lukukokemus. Äänikirjojakin voi kuunnella monella tavalla, tämä oli semmoinen taiteellinen ja hyvin leväperäinen tapa. Suosittelen kokeilemaan.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Olen palannut!

Kuten kaksi ihmistä huomasi, tämä blogi oli tovin poissa keskuudestamme. Varmaan järkyttynein tästä olin minä, hetken, kun en ymmärtänyt mistä on kyse. Käyttäjäpuolella kaikki näytti olevan normaalisti, mutta sivua ei näy missään.


No sitten atk-tukihenkilöni kertoi, että olimme vain unohtaneet uusia - öö - jotain, jonka vuoksi osoite siina.fi lakkasi toimimasta. En tiedä, miten olisin voinut muistaa uusia tämän asian, jonka nimeä en muista, kun en tiennyt sen olevan määräaikainen, tai edes sen nimeä, mutta ei se mitään, atk-tukihenkilöni lupasi hoitaa asian kuntoon, selitettyään ensin jotain sekavaa viestintävirastosta ja domaineista. Nyt hän todennäköisesti olettaa, että kun tiedän tämän kaiken, hoidan jatkossa asiat itse, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.


Mutta niin tai näin, nyt on viestintävirastoasiat ja domainhommat hoidettu! Olen salaa bloggaillut jemmaan useamman kirjoituksen, joita nyt ajastan lähipäiville, joten tiedossa on useita puisevia raportteja lukemistani merkkiteoksista ja elokuvista. Eläköön!