perjantai 19. toukokuuta 2017

Spuuki Spaidermän ja raju nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
Siltala, 2017


Minulla on palvova suhde Pirkko Saision tuotantoon, ja vähän myös Pirkko Saisioon, koska hänen tuotantonsa usein kertoo Pirkko Saisiosta. Siksi heti tämänkin kirjan kimppuun hyökkäsin.

Kirja on päiväkirjanomainen anekdoottikokoelma Saision, eli nonnan, ja hänen tyttärenpoikansa, eli Spuuki Spaidermänin, yhteisistä hetkistä. Ilmeisesti anekdootit ovat alkaneet Saision facebook-päivityksistä, saaneet siellä suosiota ja sitten päätyneet kirjaan asti.

Ihan hauska pieni kirja tämä on. Lapsenlapsi on kerrassaan hauska tapaus, kuten tuon ikäiset tapaavat olla, ja Saisio nyt on aina ihana. Kirjassa kuvataan ihanasti laajennettua ydinperhettä, jossa isovanhemmat ottavat paljon vastuuta. Olen aina hieman (ja kun sanon hieman, tarkoitan että ihan helvetin) kateellinen ihmisille, joilla on isovanhempia lähellä valmiina osallistumaan perhe-elämään. Sujuuhan tämä näinkin, ei siinä mitään, mutta olisihan elämä aivan erilaista, jos olisi lähistöllä olisi muitakin turva-aikuisia kuin äiti ja isä. Minunkin lapsellani on ihastuttavat isovanhemmat, mutta valitettavasti he kaikki sijaitsevat varsin kaukana meistä.

No, mutta ei siitä sen enempää.

Pidin kirjasta kovasti, sen luki nopeasti, se hymyilytti ja naurattikin. Lisäksi sain vinkkejä touhuiluun oman viisivuotiaani kanssa, esimerkiksi omien lautapelien kehittely kuulostaa tosi hauskalta. Olen vähän huono touhuilemaan, nimittäin, kaikki inspiraatio on tervetullutta. En usko, että tästä kirjasta voi olla pitämättä, paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista. Sellaisille ihmisille tämä kirja ei sovi.

torstai 18. toukokuuta 2017

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava 2013


Olin ahdingossa. Kotona odotti kasa kirjoja, jotka pitäisi kohta palauttaa kirjastoon, mutta yhtään ei huvittanut avata. Töissä katselin epäileväisesti kirjoja, mutta mikään ei innostanut. Yritin lukeakin useampaa, mutta joka kerran huomasin mieluummin plärääväni puhelinta kuin lukevani. Kului useita päiviä, etten käytännössä lukenut mitään. Todella ahdistava tilanne!

Sitten kotona iltavuoron jälkeen väsyneenä ja surkeana katselin omaa hyllyä ja otin käteen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Muistin ainakin kolmen luotettavan ihmisen kehuneen minulle kirjaa, viimeisin vappupiknikillä. Kirja on töröttänyt hyllyssä vuosia ja nyt vasta avasin sen. Kuului swooooosh kun paiskauduin sohvaan ja luin heti paikalla viisikymmentä sivua enkä olisi malttanut edes mennä nukkumaan.

Kirja kertoo Mia Kankimäestä, joka jättää työnsä ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shōnagonia. Sei on yli tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen, joka kirjoitti Tyynynaluskirjan. Tyynynaluskirja puolestaan on tekstikokoelma, joka sisältää huomioita hovista, erilaisia listoja ja runoja, ja Kankimäki on hullaantunut siihen.

Pidin kirjasta seuraavista henkilökohtaisista syistä:

  • Yliopistossa kävin Japanin taidehistorian kurssin, jonka veti Anna Kortelainen. Se oli ehkäpä opintojeni kohokohta, ihailin Kortelaisen karismaattista esiintymistä ja olemusta ja rakastin joka sanaa. Tämän kurssin myötä Heian-kausi ja sen ajan estetiikka olivat jokseenkin tuttuja ja olin jo valmiiksi helppo yleisö. Ymmärrän hyvin, miksi se viehättää.
  • Olen käynyt Kiotossa, joskin olin siellä vain pari päivää, enkä ehkä samalla tavalla viehättynyt siitä kuin Kankimäki. Tämä johtui varmasti siitä, että asuimme länsimaisessa hotellissa, emme perinteisessä ryokanissa tai muussa japanilaisessa pytingissä, ja raahasin jatkuvasti perässäni Roscoeta, joka oli sitä mieltä, ettei Kioto ole erityisen kiinnostava verrattuna Tokioon, ja teki sen hyvin monisanaisesti selväksi. Hän on tarvittaessa varsin kriittinen henkilö, varsinkin jos häntä raahataan katsomaan kuudettatoista pyhäkköä viikon sisällä. Olisinpa lukenut tämän kirjan ennen matkaa, mikä oli tietysti siinä mielessä vaikeaa, että olin Kiotossa vuonna 2009 ja tämä kirja ilmestyi vuonna 2013, mutta silti. Olisin tiennyt paljon paremmin mitä kannattaa tehdä ja nähdä!

Kirja oli kuin minulle tehty. Oli ihanaa lukea suunnilleen ikäiseni ihmisen unelmien toteutuksesta. Koen ahdistavana sellaisen, että nyt tässä neljänkympin kynnyksellä ihminen istuu kodissaan lapsineen, autonavaimineen, turvalukkoineen ja muistelee nuoruutta, sen sijaan, että haaveilisi ja tekisi asioita, lapsineen, avaimineen. Olen itse pyrkinyt rakentamaan elämäni niin, että parhaat asiat ovat vielä edessä, ja oli ihanaa lukea ihmisestä, joka tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Joskus pitää ottaa riskejä, lähteä vaikka Japaniin, vaikkei ole mitään tietoa siitä mitä on tekemässä. Kannatan rämäpäisiä ratkaisuja elämässä! Kannatan suunnanmuutosta jos ei tunnu kivalta! Kannatan onnen etsintää!

Pidin kovasti Sei Shōnagoniin liittyvistä tutkimuksista, Kankimäen ja Sein risteävistä teistä. Kankimäki kirjoittaa ihanan elävästi elämästä heian-hovissa, mustien hampaiden estetiikasta, naisten elämästä sermien takana, kimonoläjien alla, avoimesta suhtautumisesta seksiin, öisestä hiippailusta, runojen kirjoittamisesta, käsialasta, papereista, kaikesta kauniista, kaikesta omituisesta. Mutta ehkä vielä enemmän pidin kuitenkin ihan vain Kankimäen arjen kuvauksesta. Oli kiinnostavaa lukea miltä tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tuntuivat Japanissa, erityisesti pidin kohdasta jossa Kankimäki oli hoitamassa entisen poikaystävänsä pesukarhua. Lähes kaikki muuttuu paremmaksi kun siihen lisää pesukarhun.

Toisin sanoen suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa Japani, eli kaikille, koska ketäpä se ei kiinnostaisi. Japani on mahdollisesti maailman kiinnostavin asia! Varsinkin jos siihen lisää pesukarhun, ja tässä kirjassa on lisätty.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Guardians of the Galaxy vol 2

James Gunn 2017


Tästä on tuleva pitkä ja sekava bloggaus.

Olen sellaisessa tilanteessa, etten voi käyttää kirjoituspäivääni kirjoittamiseen, tai no, voisin tietysti, mutta päätin pitkästä aikaa olla ystävällinen itselleni ja viettää päivän, jolloin teen vain kivoja juttuja. Aloitin päivän lempijuhlallisuudellani, päiväkodin äitienpäiväkaffella, joka oli taas aivan ihanaa. Minulla on taipumusta rakastua tilaisuuksiin, joiden ihanuutta en oikein osaa perustella. Minä rakastan päiväkodin äitienpäiväkahveja vielä enemmän kuin taaperoajan perhekahvilaa, jonka ihmeellisyyttä en myöskään koskaan onnistunut kenellekään selittämään.

Ja sitten menin yksin elokuviin. Ajattelin, että päivänäytös Guardians of the Galaxy vol 2 3D:nä on juuri se mitä nyt tarvitaan, ostin puolukka-kookos-smoothien ja asettauduin penkkiini.

Katsomossa oli muuten useampia kaltaisiani yksin saapuneita naisia keski-iän molemmilta puolin. Oli myös miehiä, mutta haluaisin kiinnittää huomioni näihin naisiin, koska esimerkiksi Hesarin arviossa kerrottiin, että tämä elokuva on suunnattu 80-luvulla lapsuuden eläneille miehille ja heidän pojilleen. Haistakaa kuulkaa paska. Tämä elokuvagenre viehättää erittäin paljon myös naisia, jotka muuten katsoivat Ritari Ässää, ihan siinä missä pojatkin. Edellinen Guardians of the Galaxy keräsi tosi ison naisyleisön, joten tuskin tätä tehdessä ajateltiin, että nytpä jätämme 44% yleisöstä huomiotta, ja teemme elokuvan miehille ja pojille. Sehän olisi ihan höpsöä. Hesarin arvioijalle voi tulla yllätyksenä, että myös naisilla on usein isä, ja lisäksi elokuvassa käsiteltiin paljon sisarus-, ystävyys-, ja perhesuhteita, jollaisia on käsittääkseni kaikensukupuolisilla ihmisillä. Minusta tämä ei ollut erityisesti miehille suunnattu elokuva millään tavalla, tässä oli hienoja naishahmoja ja teemoja, jotka vetoavat kaikkiin, ihmisiin, avaruusolioihin, pesukarhuihin, puihin.

Valitettavasti elokuvakokemukseni oli epäelokuvallisista syistä epäonnistunut. Viistosti edessäni istui kaksi miestä, jotka koko elokuvan ajan huutonauroivat ja keskustelivat suureen ääneen. Eräs toinen katsoja yritti huomauttaa, että he häiritsevät, jolloin hän sai vastaukseksi naurua ja huudon, että ole sinä ite hiljaa. Niinpä suurin osa elokuvan kestosta meni siihen, että mietin erilaisia väkivaltaisia ratkaisuja näiden miesten häiriköintiin.

Minusta elokuvissa saa nauraa ja itkeä, se ei minua häiritse, mutta tässä oli kyse selvästi tahallisesta häiriköinnistä. He eivät edes yrittäneet ottaa ketään muuta huomioon. Onneksi elokuva oli monilta osin aika äänekäs, jolloin onnistuin keskittymään, mutta usein ihmissuhdekohtaukset tuntuivat olevan heistä uskomattoman hauskoja, jolloin tuli valtava tarve puukottaa heitä smoothiepillillä niskaan.

Kuulin myöhemmin hyvin viisaalta Periaatteen naiselta, että teatterin ovella on puhelinnumero, johon voi ilmoittaa häiriköistä. Jatkossa otan numeron aina talteen. Ärsyttää sekin, etten noussut penkistä ja hakenut henkilökuntaa, mutta sitten olisin missannut osan leffasta ja todennäköisesti joutunut keskelle jotain kauheaa konfliktia, koska nämä äijät vaikuttivat provosoivan tahallaan ja hakevan tilannetta, ja sitten olisin ollut loppupäivän pahoilla mielin. Minä kun en oikein pidä riitelystä.

No se itse elokuva. Se oli ihan hyvä, vaikka päällimmäinen tunne sitä muistellessani onkin raivo muita katsojia kohtaan. Starlord Peter Quill löytää viimein isänsä, kovasti taistellaan ja rymistellään ympäri avaruutta. Elokuva on hauska, siinä on hyviä taistelukohtauksia, tykkäsin jo alkuteksteistä joissa Baby Groot tanssii kun muut taistelevat hirveää örböä vastaan. Mukavasti sivutaan Quillin ja Gamoran epämääräistä rakkaussuhdetta, mutta enemmän käydään läpi Quillin isäsuhteita ja Gamoran psykopaattista suhdetta siskoonsa Nebulaan, joka on hyvin tuttu meille kaikille, joilla on sisko.

Minä rrrrrakastan Chris Prattia, mutta tässä elokuvassa hän oli melko vaisu. Sen sijaan pidin kovasti Draxista, jonka raikuva nauru on ihan mahtava, ja Quillin isän Egon lemmikistä Mantisista, joka oli aivan ihana. Hieno hahmo oli myös Yondu, joka aikoinaan ryösti pienen Quillin ja teki tästä avaruusrosvon.

Kaikkinensa tämä oli aivan kelpo avaruus-supersankarielokuva. En osaa sanoa oliko 3D-kokemus jotenkin parempi kuin tavallinen, mutta lasit olivat ainakin varsin mukavat päässä. Jatkossa taidan kuitenkin mieluummin mennä katsomaan kaksiulotteisen version, ihan vain, jos kaikenmoiset mänttipäät parveilevat näissä 3D-näytöksissä.

Leffan jälkeen kävelin ympäriinsä ja puhisin raivoani ja sitten lopulta tallustin Sanomataloon verenluovutukseen. Siellä pötkötellessä aloin hiljalleen leppyä. Join verenluovutuksen jälkeen kaksi kuppia wienerkahvia ja söin kolmioleivän ja olin taas lähes normaali. Pitäisi oppia olemaan välittämättä muitten ihmisten idioottimaisuudesta, koska ei heitäkään pätkääkään kiinnosta meidän muiden tunteet, mutta se on niin kauhean vaikeaa. Ja toisaalta, ehkä se ei ole hyvä piirre ihmisessä, ettei välitä muiden käytöksestä. Ehkä voisin mieluummin kehittää itsessäni sitä piirrettä, että puutun asioihin. Ensi kerralla etsin sen puhelinnumeron ja kutsun henkilökuntaa apuun.