keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
(Nutshell)
Suom. Juhani Lindholm
Tammi 2017


En edes tiennyt, että McEwanilta on tulossa uusi, ennen kuin se osui käteeni töissä kirjastossa kuormaa purkaessa. Onneksi se kirja oli pikalaina ja sain heti kiikuttaa aarteen kotiin. Edellisenkin McEwanin luin näköjään pikalainana, joten ehkä salavihkaa käteeni luikahtavat McEwanit ovat jonkinlainen perinne. Erittäin hyvä ja tervetullut perinne.

Pähkinänkuoren kertoja on äitinsä kohdussa ylösalaisin syntymäänsä valmistautuva vauva. Vauvan tilanne on vaikea. Hän on kuullut katalan äitinsä hautovan murhaa. Äidillä on suhde vauvan setään ja heidän on raivattava vauvan isä tieltä. Tämä on kauheaa, koska vauva rakastaa hirveää äitiään, mutta ei tahdo isälleenkään pahaa.

Vauva on hurmaava tyyppi. Niin viisas kuunneltuaan yöt pitkät podcasteja äitinsä mahan läpi. Tietous etenkin viineistä hämmästyttää.

Pähkinänkuori on mahtava kirja. Olin koko ajan varma, että ihan millä hetkellä hyvänsä tämä vauvahomma kusee itseään nilkoille, eihän tämä voi toimia, mutta niin vain McEwan kieputti lukijaa loppuun saakka. Välillä vauva kertoi näköhavaintoja, joita ei oikeasti voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä. Ihastuttava hahmo, tuollainen vanhan ja viisaan oloinen syntymätön, joka nautiskelee viinejä äitinsä verenkierrosta ja vihaa äitinsä rakastajaa, joka möykyttää häntä jatkuvasti päähän.

Murhajuoni on paikoin aika jännittävä, eikä ihmekään, perustuuhan tarina Hamletiin, mutta koska vauva on niin hassu hahmo, kirja on välillä koominenkin. Ei tämä ehkä ruttuotsaisimmille lukijoille sovi, mutta jos ei koe ongelmaksi tarkastella maailmaa kohdusta, tämä on aivan täydellinen pieni kirja.

Kyllä ei ole liioiteltua sanoa, että McEwan on parhaita nykykirjailijoita. Onneksi on vielä monta vanhempaa McEwania lukematta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Manchester by the Sea

Kenneth Lonergan 2016

Kuva

Pääsimme pitkästä aikaa Roscoen kanssa kahdestaan elokuviin, ajattelin valehdella tähän alkuun, koska vastahan me joulukuussa olimme yhdessä leffassa. Tai no, on se sillä tavalla pitkä aika, että ennen vanhaan, eli aikana ennen lasta, elokuvissa saatettiin hyvinkin käydä kerran viikossa. Silloin tämä blogikin olisi ollut paljon kiinnostavampi. Elämä ylipäätään oli paljon jännittävämpää. Olisi sitä paitsi tosi kiva, jos olisin kirjoittanut kaikista niistä elokuvista, joita katsoin leffafestareilla, niitä olisi nyt myöhemmin mukava lukea. No mutta, kaikkea ei voi saada.

Ei tarvinnut tällä kertaa ollenkaan neuvotella, minkä elokuvan haluamme nähdä. Roscoen mukaan Oscar-elokuvista kannattaa mennä katsomaan se, joka voittaa alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin, mikä totta onkin. Kun katselen listaa Oscar-voittajista, olen useimmiten pitänyt kovasti alkuperäiskäsikirjoituksen voittaneista, kun taas parhaan elokuvan palkinnon voittajat ovat aika usein olleet pettymyksiä. Lisäksi rakas ystäväni K kehui elokuvan maasta taivaisiin, ja luotan häneen kuin vuoreen.

Miten tämä on näin puiseva bloggaus? Jaapa jaapa jaapa jaa, hän kirjoittaa, ja jatkaa: jaapa jaapa jaapa jaa. Voi hyvän tähden. No, koitetaan nyt saada tämä johonkin kunnialliseen päätökseen, vaikkei tämä ole oikein edes vielä alkanut. Ei näin hieno elokuva ansaitse näin typerää bloggausta!

Manchester by the Sea kertoo Leestä, äkäisestä talkkarista, jonka veli kuolee. Lee palaa kotikonnuilleen huolehtimaan veljensä teini-ikäisestä pojasta ja hiljalleen keriytyy auki Leen tarina.

Elokuva on suorastaan täydellinen. Aivan poskettoman surullisesta aiheesta on saatu aikaan lämmin, välillä hullun hauskakin elokuva. Vielä nyt pari päivää myöhemminkin ajattelen elokuvaa taukoamatta. Joskus on vaikea käsittää, miten ihmiset voivat selviytyä hirveimmistä asioista, niin hirveistä, ettei niitä voi edes antaa itsensä ajatella, ja tämä elokuva kertoo erittäin hienosti juuri siitä.

No niin. Ehkäpä päätän tämän kompuroivan bloggauksen tähän. Menkää katsomaan Manchester by the Sea, se on hienoin elokuva aikoihin.

PS: No haluan kuitenkin vielä sanoa siitä, että jotenkin nyt vähän kuitenkin ällöttää se, kun Roscoe kertoi ennen leffaan menoa Casey Affleckin seksuaaliahdistelujutuista, jotka olin jostain syystä onnistunut olemaan noteeraamatta, ja nyt kun googlailin asiaa, niin se vähän inhottaa, että nyt tässä kehun seksuaaliahdistelijan roolisuoritusta. Mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että taiteilija voi olla riemuidiootti ja silti hänen taiteensa merkittävää, joten olkoon Affleck ihmisenä inhottava, mutta kyllä hän nyt vain on siinä sivussa myös erittäin hieno näyttelijä.

PPS: Tiedättekö mikä on maailman ärsyttävintä? Semmoiset ihmiset, jotka haukkuvat omia tekemisiään. Niin kuin omaa bloggaustaan kesken kaiken. Nyt en edes antanut mahdollisuutta kenellekään pitää tästä bloggauksesta kun haukuin sen itse jo ennen kuin pääsin asiaan! Tämä kuuluu helmasynteihini, josta yritän kovasti päästä eroon. Haukun myös kaikki kokkaukseni aina ennen kuin päästän ketään maistamaan. Oijoi. No, julkaisen tämän silti. Tämmöinen minä nyt vain olen.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Knight of Cups

Terrence Malick 2015

Kuva

"Onhan tämä parannus siihen edelliseen Malickin elokuvaan, että Christian Bale osaa näytellä", kommentoi Roscoe suunnilleen puolivälissä elokuvaa.

Hän viittasi elokuvaan To the Wonder, jonka katsoimme näemmä vuonna 2014. Siinä oli pääosassa Ben Affleck, Roscoen erityissuosikki parjausmielessä.

Käytännössä tämä Knight of Cups oli aika lailla samanlainen elokuva kuin To the Wonder. Tässäkin on komea mies, jonka edellä hyppelehtii läpi elokuvan kaunis nainen. Malick on selvästi innostunut tästä asetelmasta, että surumielinen mies kävelee ja kävelee toimettomana eri paikoissa, ja hänen edellään pomppii höpsähtäneen oloinen nuori nainen. Ihan kiva kohtaus sinänsä, mutta ei sillä kahta elokuvaa täytä. Ei oikeastaan edes yhtä.

Tässä elokuvassa kun ei juuri muuta sitten tapahtunutkaan. Mies kävelee Los Angelesissa ja välillä Las Vegasissa, edellä hyppivä nainen vaihtuu. Kai tämän tarkoitus oli kuvata jonkinlaista elämän tyhjyyttä ja masennusta, rakkauden etsimistä, mutta aika ankea kuvaus oli. Ei sitä rakkautta löydä, jos jatkuvasti antaa toisten yksin hyppiä edellä, on otettava kiinni ja hypittävä mukana, eihän siitä muuten tule yhen mittään!

Hyvät näyttelijät, ihan kaunis mutta erittäin tylsä elokuva. Harmittaa, koska Malick on tehnyt niiiiiin hyviä elokuvia, ja nyt tämä on tämmöistä kävelemistä ja hyppimistä jo toista elokuvaa. Ei mulla muuta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

The Neon Demon

Nicolas Winding Refn 2016


Minulla on vähän vaihteleva suhde Nicolas Winding Refnin elokuviin. Tavallaan pidän hänen poseeraavasta estetiikastaan kovastikin, mutta sitten taas kyyninen väkivaltaisuus ei oikein ole minun juttuni. Tykkään enemmän semmoisesta Tarantino-tyylisestä sarjakuvaväkivallasta, jos nyt pitää väkivaltaa olla. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, Tarantino-tyylinen väkivalta on ainoa väkivallan laji, jota elokuviini mielin.

Muistan pitäneeni Winding Refnin elokuvasta Bronson hyvin paljon. Se oli vaikuttava ja erilainen. Pidin myös Drivesta, Valhalla Rising ja Only God Forgives eivät sen sijaan olleet ihan minun makuuni.

Tämä oli kyllä varsin erilainen, kuin Winding Refnin melko äijäisät aiemmat elokuvat. The Neon Demon kertoo Los Angelesin mallimaailman kurjasta puolesta.

Jesse on 16-vuotias luonnonkaunis orpo, joka päättää lähteä kokeilemaan mallin hommia. Asiakkaat rakastavat häntä, muut mallit vihaavat. Kaikki haluavat Jesseltä jotain ja hänen hotellihuoneensakin alkaa olla aika pelottava paikka. Kun Jesse alkaa menestyä, vanhemmat mallit haluavat syödä hänet.

Elokuva oli visuaalisesti upea, mutta lopun väkivalta, nekrofilia ja ihmissyönti olivat minusta vähän turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Tuntui siltä, että ohjaaja nyt halusi vähän järkyttää katsojaa, että ähhähhää, näin kauhea minä osaankin olla, ettepä olisi uskoneet. Harmillisesti kauheudet saivat lähinnä ähisemään kiusaantuneena, kun hahmojen keskeisin piirre oli se, että he ovat kauniita ulkoisesti. Ehkäpä tämä puhuttelee ihmisiä, jotka elävät jollain lailla tämänkaltaisten asioiden keskellä, mutta itselleni pelkkään kauneuteen perustuva mallimaailma on aika kaukainen ja epäkiinnostavakin. Usein itselle tuntemattomat asiat voivat olla hyvinkin kiintoisia, mutta mallien elämä ei itselleni ole semmoinen. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo ei ollut malli, vaan nekrofilistinen meikkitaiteilija, joka asui valtavassa kartanossa. Hän oli oikeastaan ainoa asia, jota jään elokuvasta miettimään. Miksi elokuva ei voinut kertoa kokonaan hänestä?

Niin että hienolta näytti, mutta aika autiolta. Aion kyllä jatkossakin katsoa Winding Refnin elokuvat, koska vaikka sisältö ei miellyttäisikään, on silmäkarkki taattu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

10 Cloverfield Lane

Dan Trachtenberg 2016

Kuva

En oikein tiedä, miksi olin tämän kirjastosta varannut, mutta nyt se joka tapauksessa oli jo pahasti myöhässä. Olin palauttamassa leffaa katsomattomana, ihan vain, kun en voinut keksiä, miksi olin sen alunperin halunnut nähdä, mutta sitten huomasin, että se on saanut Rotten Tomatoesissa 90%, mikä on aika paljon, ja kiinnostus heräsi kuitenkin.

Elokuva kertoo Michellestä, joka elokuvan alussa jättää sulhonsa ja lähtee ajamaan jonnekin. Matkalla hän joutuu auto-onnettomuuteen ja herää omituisessa paikassa. Ilmenee, että hän on maan alla säteilysuojassa. Hänet pelastanut Howard kertoo, että on tapahtunut hirmuinen katastrofi, kaikki muut ovat kuolleet ja maan päällä on myrkyllistä. Heidän kanssaan suojassa asuu kummallinen Emmett.

Lähes koko elokuvan ajan on epäselvää, mitä maan päällä oikein on tapahtunut. Ovatko hyökkääjät venäläisiä, ovatko ne avaruusolioita, vai onko Howard keksinyt koko jutun päästään.

Pidin tästä elokuvasta koska:

  • Michellellä on täydellinen tukka. Mietin käytännössä 90% elokuvasta pitäisikö leikata samanlainen ja värjätä tukka ruskeaksi. Niin. En minäkään tiedä miten tämä liittyy tähän elokuvaan oikeastaan, mutta näin kävi.
  • John Goodmanin esittämä Howard on aivan mainio hahmo. Kyllä oli hieno suoritus, yhtä aikaa helvetin pelottava, hellyttävä, hassu ja kauhea.
  • Michelle osoittautuu aikamoiseksi MacGyveriksi ja on aina kivaa, kun toimija on nainen.
  • Tykkään yleisesti tämmöisistä kidnappaustarinoista jostain kummallisesta syystä, jota en osaa selittää.

En pitänyt tästä elokuvasta koska:

  • Loppuratkaisu oli minun makuuni ehkä vähän överi, vaikka onnistui kyllä kivasti yllättämään.
  • Elokuvassa oli paljon klaustrofobisia ja muita kauheita kohtauksia, jotka eivät sovi herkälle sielulleni. Tämä on tietysti makukysymys. Jos tykkää niin tykkää, jos ei niin ei.

Ehkä tämän voisi tiivistää niin, että monin tavoin tämä ei ollut minun makuuni, mutta sitten taas monin tavoin oli. Luulen, että jään muistelemaan elokuvaa ihan hyvällä, vaikka katsoessa välillä mietinkin, että miksi minä katson näin pelottavaa elokuvaa. Ja jos unohtaa makuasiat, genressään, eli tsykologisena drillerinä, tämä oli varmaankin aivan oiva.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ilonaiheita

Tänään on ollut myönteinen olo, joten ajattelinpa blogata ja kertoa, että olen ollut iloinen seuraavista asioista:


Lapsella ei ole täitä
Ainakaan vielä, that is. Päiväkodista on nyt pari kertaa tullut täivaroitus ja eilen ostettiin täikampa, jolla nyt aamulla ruoppasin lapsen valtavaa kuontaloa. Sieltä löytyi paljon hiekkaa, muttei mitään elävää. Tietenkin ensin luulin hiekkaa täiksi, mutta googlattuani ilmeni, että täit liikkuvat ja ovat isompia. En tiedä miten selviäisimme täishowsta leikkaamatta lapsen tukkaa, joten olen hyvin iloinen, että ainakaan vielä siellä ei ollut ketään.

Jalkoihin ei satu
Viime marraskuusta asti jalat ovat olleet kipeät. Ensin turposi yksi, sitten toinen. Mitään järkevää syytä ei koskaan löytynyt, enkä ole oikein tiennyt pitäisikö nyt liikkua enemmän vai olla paikallaan vai mitä ihmettä. Rampattuani kolmella eri lääkärillä sain viimein lähetteen fysioterapiaan, jonka neuvoista on ollut ihan oikeasti apua. Tiistaina fysioterapian jälkeen kävelin Itiksessä ja tajusin yhtäkkiä, että hyvänen aika, minuun ei koske. Se oli niin hämmentävää, että hymyilin koko loppupäivän. Tänään kävin metsässä hakemassa pajunkissoja (tai no, ainakin jotain risuja), hyppelehdin mielissäni kevätpurojen yli ja kiveltä toiselle ja ajattelin, että saatana sentään, ehkä tästä kuitenkin vielä jotain tulee.

Litku Klemetti
En ole oikeastaan lapsen syntymän jälkeen löytänyt juuri mitään uutta musiikkia. Olen muutenkin ollut aina vähän hitaasti lämpenevä musiikin suhteen ja kuuntelen mieluiten aina samoja levyjä, lähinnä Dingoa, Leevi and the Leavingsia ja Cliftersiä, ja Pariisin kevään kahta ensimmäistä levyä, ja niitä levyjä joita kuuntelimme Roscoen kanssa silloin ennen Pallas Kanelikakkua, Fleet Foxesia, Sufjan Stevensiä ja Raymond och Mariaa. Mutta nyt olen rakastunut Litku Klemettiin! Oi voi! Miten voi olla noin ihanaa musiikkia! On aivan keväistä löytää uutta musiikkia, josta ei tule vain vanhoja muistoja mieleen vaan ihan uusia juttuja, joista ei vielä edes tiedä mitään! Ihana Litku Klemetti!

Kellarit ja sauna
Ja sitten sekin vielä on avannut näköaloja, että viime viikolla saimme viimein vuoden tauon jälkeen kellarit käyttöömme ja saimme raahattua sunnuntaina kaikki turhat tavarat sinne. Saunavuorokin palasi maanantaille ja siellä oli ihanaa ja puuntuoksuista ja puhdasta. On varovaisen toiveikas olo, että ehkä tämä putkiremontti jonain päivänä tosiaan loppuu. Yhtäkkiä täällä on ihan hirveästi enemmän tilaa ja valoa, parvekkeelle mahtuu, tekisi mieli pestä ikkunat ja loikkia kivuttomilla jaloillaan ja huutaa keväthuuto ja laulaa "uskotko rakkauteen, että sulle pesän teen, jos et niin mä lähden seuraavalla junalla Kainuuseen".