sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio
(Елтышевы)
Suom. Kirsti Era
Into 2015


Ennakkoluuloni Jeltyševejä kohtaan olivat suuret. Yhtäältä olen suuri venäläisen kirjallisuuden ystävä, mutta enemmänkin Dostojevskin, Tolstoin ja neuvostoaikaisen. Uutta venäläistä olen lukenut melko vähän, enkä ole siitä ollut kauhean vaikuttunut. Sitten tämä Jeltyševit valittiin lukupiirin maaliskuun kirjaksi. Katsoin Goodreadsista ja arvioissa mainittiin nähdäkseni aina kaksi asiaa: 1) nerokas ja 2) surullisin ja ahdistavin kirja ikinä, ja minä olin vähän, että voinhan minä sinne lukupiiriin mennä lukematta kirjaakin aina joskus. Kuvittelin mielessäni Bim Mustakorvan, elokuvan Leviathan ja neuvostoklassikon Kuinka teräs karaistui, ja päätin, että ei pysty.

No mutta sitten yhtenä iltana ajattelin vähän vain vilkaista ja PAM olin koukussa.

Jeltyševit asuvat jossain suurehkossa kaupungissa Siperiassa. Kirja alkaa vuodesta 2002, Nikolai on miliisi, Valentina kirjastonhoitaja, poika Artjom tyhjäntoimittaja ja poika Denis vankilassa. Sitten alkaa ihan jäätävä alamäki. Ensin Nikolai tyrii työnsä karulla tavalla, häpeissään Valentina jättää omansa ja he muuttavat Valentinan tädin pikkuruiseen tönöön jonnekin Siperian maaseudulle. Siellä elämä on yhtä selviytymistä. Ei ole työtä, keneenkään ei voi luottaa, kaupasta ei saa edes vodkaa vaan on juotava trokattua pirtua, heti kun selkänsä kääntää joku puukottaa, talvisin hautaudutaan lumeen, telkkarikaan ei toimi. Muutamassa vuodossa koko perhe valuu alas jyrkkää alamäkeä.

Kirjassa ei ole valonpilkahdustakaan. Ihan kauheaa menoa, ei pisaraakaan huumoria. Kerronta on niin laskelmoidun tumppuista, ettei edes runollisuus lohduta lukiessa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että tuossa naapurimaassa ihmiset elävät näin. Hetkeäkään en epäile, etteivätkö eläisi. Työttöminä keräävät marjoja ja pirtupäissään polttavat itsensä ja talonsa ja ovat kateellisia kaikille, jotka edes onnistuvat kuolemaan.

Kaikesta tästä hirveydestä huolimatta lukupiirissä kirjasta oli pidetty kovasti. Tätä oli ihan kauheaa lukea, mutta samalla se oli hyvin sivistävää, ja toisaalta, en tiedä saisiko näin sanoa, mutta sai tuntemaan kirjan tapahtumien myötä yhä enenevää tyytyväisyyttä omaa elämää kohtaan. Toisin sanoen, ymmärrän hyvin, ettei kukaan välttämättä halua tähän kirjaan näiden sanojen jälkeen tarttua, mutta siitä huolimatta suosittelen ihan kaikille. On hyvä tietää, millaista elämä voi olla tuossa lähinaapurissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti