perjantai 31. maaliskuuta 2017

Sausage Party

Conrad Vernon, Greg Tiernan, 2016


Pallas Kanelikakku löysi Sausage Partyn dvd-kotelon pari päivää sitten ja innostui.
- Voidaanko katsoa tämä yhdessä? hän kysyi.
- Ei voida! huusin keittiöstä. - Se ei ole lasten elokuva!
- Mutta tämä näyttää niin hassulta, Kanelikakku yritti ja tirskui vielä useita minuutteja elokuvakotelo kädessään.

Korostan heti, että Sausage Party on kaikkea muuta kuin lastenelokuva. Olen elämässäni havainnut, että monilla ihmisillä on sellainen käsitys, että piirretty elokuva on yhtä kuin lastenelokuva. Sehän on täysin väärä ja monin tavoin vaarallinen käsitys. Jos ei sen vertaa paneudu elokuvamaailmaan, ja sitten istuttaa taaperonsa telkkarin eteen katsomaan Tulikärpästen hautaa, Prinsessa Mononokea tai esimerkiksi tätä Sausage Partya, niin kyllä on traumaattinen lapsuus pienellä.

Sausage Party on erittäin hyvä aikuisten elokuva. Se kertoo nakista nimeltä Frank (Seth Rogen) ja sämpylästä nimeltä Brenda (Kristen Wiig), jotka odottavat kaupassa, että jumalat vievät heidät ihanaan tuonpuoleiseen, jossa Frank saa viimeinkin työntyä Brendan sisään ja kaikki on ihanaa. Ja ihminen todella poimiikin heidät ostoskoriinsa, mutta sitten käykin hullusti, kun he putoavat kärrystä. Alkaa vaarallinen matka halki supermarketin, jonka aikana Frank saa selville totuuden.

No siis. Sausage Party on hyvin tyypillinen Seth Rogen -elokuva. Hauska ja härski, pilveä poltellaan, James Franco tekee sivuosan. Elokuvassa on oikeastaan aika perinteinen lastenelokuvan juoni, mutta mukana on tosi paljon seksiä (lopun orgiakohtaus oli varsin hämmentävä), väkivaltaa ja huumeita. Koska olen suuri Seth Rogen -fani, pidin tästä elokuvasta erittäin paljon. Genressään tämä on erinomainen, mutta jos ei tykkää niin sitten ei tykkää, enkä minä sille mitään voi.

Luulen, että Pallas Kanelikakkukin on ihminen, joka tulee pitämään Sausage Partysta. Heti sitten kolmentoista vuoden kuluttua kun annan hänen sen katsoa.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Bridget Jones's Baby

Sharon Maguire 2016

Kuva

Luin muutama tovi sitten Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan ja tykkäsin siitä kohtuullisen paljon. Olen pitänyt kaikista Bridget Jones -elokuvista ihan älyttömästi, ensimmäinen on kaikkien perheemme aikuisjäsenten mielestä kuolematon klassikko, jota siteeraamme säännöllisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Bridget pitää puhetta kustantamon juhlissa on parasta komediaa ikinä. Niinpä ajattelin, että eihän tämäkään elokuva huono voi olla, onhan tässä sentään hyvä kirja taustalla ja kaikki.

No joo mutta ei.

Syitä, miksi en pitänyt tästä elokuvasta:

  • Renée Zellwegerin naama näyttää oudolta. Olen sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus tehdä naamalleen mitä ikinä haluavat, mutta en silti päässyt missään vaiheessa elokuvaa yli siitä, ettei tuo ole Bridget, vaan joku omituisen näköinen hoikka ihminen. Lisäksi toivoisin, että tämä maailma olisi sellainen, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä mitään naamalleen ollakseen riittävän hyviä. Mietin näitä asioita koko elokuvan ajan, joten voitte ehkä täten ymmärtää, ettei tämä ollut niiltä osin kovin myönteinen elokuvakokemus. Ja sitten kun elokuvan loppupuolella oli muistoja ensimmäisestä BJ-elokuvasta, ja Bridget ja Darcy olivat niin nuoria ja pyöreäposkisia, ja minäkin olin silloin niin nuori, ja nyt kaikki on tuhoutunut, meidän naamamme ja... no, ei puhuta siitä enempää.
  • Daniel Cleaver on korvattu amerikkalaisella Jackilla, joka on kieltämättä hurmaava monimiljonääri, ja monin tavoin viehättävämpi kuin inhottava Cleaver, mutta silti. En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä monimiljonääri suostui Bridgetin pompoteltavaksi tuolla tavalla, Cleaverilla kirjassa oli sentään jonkinlaista historiaa Bridgetin kanssa.
  • Herra Darcy on penseä ja täysin ilmeetön ja näyttää hyvin hyvin vanhalta. Jos tämä on ensimmäinen Bridget Jones -elokuva, johon törmää, on varmasti äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miksi Bridget haluaisi viettää sekuntiakaan jyrnöttävän hapannaaman kanssa.


Mutta ei tämä ihan superhuono elokuva sentään ollut, koska:

  • Bridgetin vanhat kunnon ystävät ovat kaikki koolla. Pidän itse erityisesti Shazzerista, itsekkäästi siksi, että joskus nuorena eräs ystäväni sanoi, että näytän häneltä. Näyttäisin erittäin mielelläni Sally Phillipsiltä, koska hän on ihana, vaikka nykyisin tiedänkin, etten oikeastaan kyllä näytä tippaakaan. Niin kuin en näytä myöskään Claudia Schifferiltä, jolta siskoni anoppi joskus sanoi minun näyttävän. Haluan silti kertoa tästä kaikille. En tiedä miksi. Tuleepa tästä pinnallinen bloggaus.
  • Elokuva on paikoin ihan hauska. Etenkin Emma Thompsonin näyttelemä Bridgetin synnytyslääkäri on aivan mainio. Myös Bridgetin työkaverit ovat hauskoja, ja vanhemmat tietysti.
Toivottavasti muutaman vuoden kuluttua tehdään kuitenkin vielä yksi Bridget Jones -elokuva, kun Renée Zellweger vanhenee muutaman vuoden. Ja toivottavasti siihen mennessä minä olen tottunut hänen uuteen naamaansa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(채식주의자)
Englanninkielisestä käännöksestä suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2017


Töissä yksi hommistani on valita kirjastoon aikuisten kaunokirjallisuus. Olin innoissani valinnut kevään ennakoita, kun työtoveri hermostui.
- Kuka on taas valinnut vaikka kuinka monta jotain kasvisruokakirjaa! Ja täällä on jotain Suomen historiaakin otettu monta kappaletta!

No sitten ilmeni, että se olinkin minä, joka olin valinnut Booker-palkinnon voittanutta Vegetaristia ja Petri Tammisen Suomen historiaa. Työtoveri ymmärsi heti kun selitin. Koska kyllä Petri Tammista ja ulkomaista menestyskirjaa voi ottaa useamman, sen sijaan tietokirjoja ei niinkään.

Nappasin Vegetaristin pikalainana töistä heti tuoreeltaan. Ajattelin, että todennäköisesti tämä on taas semmoinen kohukirja, joka ei minua niin kosketa, mutta voihan sitä kokeilla. Avasin kannen ja kuului SUIIIIIIH kun imauduin kirjan sisälle, enkä tullut ulos ennen kuin kirja oli loppunut.

Huh huh nimittäin.

Yeong-hyen aviomies järkyttyy kun vaimo yhtäkkiä päättää ryhtyä kasvissyöjäksi. Vaimo on aina ollut hyvin tavallinen ihminen, palvellut miestään ja ollut miellyttävän huomaamaton ja ilmeetön. Ja nyt yhtäkkiä tämmöistä omituista sekoilua! Koko suku yrittää hyvällä ja pahalla saada Yeong-hyen järkiinsä, kun nainen laihtuu ja muuttuu yhä kummallisemmaksi.

Ei tässä kirjassa ole kyse kasvissyönnistä, vaan minun nähdäkseni naisen taistelusta saada tehdä itse omat päätöksensä, oikeudesta omaan ruumiseen. Kirjassa Yeong-hyesta kerrotaan aviomiehen, langon ja siskon silmin, ja kaikki piirtävät kuvaa vähän erilaisesta naisesta. Yeong-hye on sisäänpäinkääntynyt ja arvoituksellinen, mutta kaiken hänestä kerrotun perusteella en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ihminen on lopulta hyvin herkkä kapistus.

En ole koskaan lukenut tällaista kirjaa. Ehkä se liittyy siihen, että luen hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäätään, mutta on mahtavaa lukea jotain näin erilaista. Yleensä lukiessaan keksii heti kuusi samantyyppistä kirjaa, mistä on hyötyä kirjastotyössä, kun ihminen tulee sanomaan, että haluaisin lukea jotain samankaltaista kuin se-ja-se, mutta tässä tapauksessa ei tule oikein mitään samantyyppistä mieleen. Vegetaristi on synkkä ja omituinen, suoraviivainen ja salaperäinen, helppo lukea, mutta herätti vaikeita ajatuskulkuja.

Luin, että kirjailija itse tarkoitti kirjoittaa allegorian Etelä-Korealle, ja niin sitä on siellä luettu. Minä sitten taas en sellaista osannut kirjasta lukea, eikä varmaan kovin moni muukaan länsimaiden ihminen, vaan luin sen itsestäni käsin.

Minä luin tämän erittäin hienona feministisenä tarinana, ja sitten Goodreadsista huomasin erään miehen antaneen kirjalle kaksi tähteä, koska ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Sitten hän oli myöhemmin päivittänyt arviotaan ja kertoi, että oli vasta muiden arvioita lukiessaan ymmärtänyt, miten tämä kirja puhuttelee naisia. Yritin työntää puoliväkisin kirjaa Roscoelle luettavaksi, että saisin tietää onko tässä tosiaan jonkinlainen ihmeellinen sukupuoliraja, mutta hän ei oikein innostunut ajatuksesta, ja toisaalta Roscoe on myös tiukempi feministi kuin minä, joten on todennäköistä, että hän ymmärtäisi kirjan samoin kuin minä. Ehkä. Tätä en saa kenties koskaan tietää, koska ei kukko käskien laula eikä Roscoe lue. Ja sitä paitsi, on minusta vähän omituista lukea kirjoja niin, että minä olen tämmöinen, enkä koskaan voi ymmärtää ketään muita kuin kaltaisiani. Anteeksi vain!

(Luen Pallas Kanelikakulle ääneen Muumipapan urotöitä, jossa Hosuli hokee koko ajan "anteeksi vain" ja se on aika tarttuvaa.)

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että jos luet tänä keväänä vain yhden kirjan, Vegetaristi olisi hyvä vaihtoehto. Kaikki kehunsa on tämä kirja minusta ansainnut.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Miksei kukaan päivitä tätä blogia?

Otsikon kysymys on piinannut itseäni tässä tovin, tuskin ketään muuta. Yritän silti vastata.

Ankea kuvituskuva

Ja nyt olen tuijottanut tätä ruutua hetken keksimättä yhtään vastausta.

Oijoi.

No varmaan ainakin siksi, että:

  • Ei ole aikaa. Ennen bloggasin usein ennen iltavuoroja, viime aikoina olen käynyt uimassa tai joogannut. Ennen bloggasin usein iltaisin, nyt jostain syystä en. Makaan mieluummin sohvalla, neulon, luen, katson telkkaria tai pelaan Candy Crush Soda Sagaa. Minulla on tapana noin puolentoista vuoden välein koukuttua johonkin tyhmään peliin niin, etten haluais tehdä mitään muuta kuin pelata. Tämä koukutus kestää pari viikkoa, jonka jälkeen olen taas tyytyväisesti pelaamatta. Mutta nyt on menossa Candy Crush Soda Saga -koukutus. Vaikka ei sitä bloggaamattomuudesta voi syyttää, koska kyllä bloggaamattomuuden syyt ovat muualla.
  • Ei ole mitään sanottavaa. Olen lukenut useita kirjoja ja katsonut useita elokuvia, ja sitten miettinyt, että mitä tästä sanoisin, ja vastaus on ollut, että ei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, tästä, eikä mistään muustakaan.
  • Itse asiassa tuo ensimmäinen ei ole aikaa -syy on vähän epätosi siinä mielessä, että olen viime aikoina oikeasti kirjoittanut useammankin bloggauksen, joita en ole julkaissut, koska ne ovat olleet joko liian tylsiä, liian tyhmiä tai liian ilkeitä.
  • Ja on muutenkin ollut sellainen olo, että olen liian tylsä, liian tyhmä ja liian ilkeä.
  • Oikeastaan on semmoinen olo, että haluaisin vetäytyä johonkin pieneen, pimeään koloon. Tuntuu, että kaikki kommunikaatioyritykset epäonnistuvat, ettei kukaan vastaa kun huudan, että minut jatkuvasti ymmärretään väärin, että kaikesta tulee tappelu, eikä vika enimmäkseen ole muissa. Tekee mieli työntyä jonnekin kiven alle odottelemaan parempia aikoja.

Ehkä tämä nyt kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan. Minä kun olen vähän semmoinen ihminen, että saman päivän aikana saatan heilahdella tosi voimakkaasti mielentilasta toiseen. Puolen tunnin päästä jos kirjoittaisin saman listan, siinä saattaisi lukea, etten bloggaa koska ulkona on niin ihanan aurinkoista ja ihmiset niin ihania. Tai sitten siinä lukisi jotain ihan muuta. Semmoista se on tämä elämä, ailahtelevaista.

Yritän kuitenkin blogata enemmän, koska tykkään blogata. Siinä kaikki.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio
(Елтышевы)
Suom. Kirsti Era
Into 2015


Ennakkoluuloni Jeltyševejä kohtaan olivat suuret. Yhtäältä olen suuri venäläisen kirjallisuuden ystävä, mutta enemmänkin Dostojevskin, Tolstoin ja neuvostoaikaisen. Uutta venäläistä olen lukenut melko vähän, enkä ole siitä ollut kauhean vaikuttunut. Sitten tämä Jeltyševit valittiin lukupiirin maaliskuun kirjaksi. Katsoin Goodreadsista ja arvioissa mainittiin nähdäkseni aina kaksi asiaa: 1) nerokas ja 2) surullisin ja ahdistavin kirja ikinä, ja minä olin vähän, että voinhan minä sinne lukupiiriin mennä lukematta kirjaakin aina joskus. Kuvittelin mielessäni Bim Mustakorvan, elokuvan Leviathan ja neuvostoklassikon Kuinka teräs karaistui, ja päätin, että ei pysty.

No mutta sitten yhtenä iltana ajattelin vähän vain vilkaista ja PAM olin koukussa.

Jeltyševit asuvat jossain suurehkossa kaupungissa Siperiassa. Kirja alkaa vuodesta 2002, Nikolai on miliisi, Valentina kirjastonhoitaja, poika Artjom tyhjäntoimittaja ja poika Denis vankilassa. Sitten alkaa ihan jäätävä alamäki. Ensin Nikolai tyrii työnsä karulla tavalla, häpeissään Valentina jättää omansa ja he muuttavat Valentinan tädin pikkuruiseen tönöön jonnekin Siperian maaseudulle. Siellä elämä on yhtä selviytymistä. Ei ole työtä, keneenkään ei voi luottaa, kaupasta ei saa edes vodkaa vaan on juotava trokattua pirtua, heti kun selkänsä kääntää joku puukottaa, talvisin hautaudutaan lumeen, telkkarikaan ei toimi. Muutamassa vuodossa koko perhe valuu alas jyrkkää alamäkeä.

Kirjassa ei ole valonpilkahdustakaan. Ihan kauheaa menoa, ei pisaraakaan huumoria. Kerronta on niin laskelmoidun tumppuista, ettei edes runollisuus lohduta lukiessa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että tuossa naapurimaassa ihmiset elävät näin. Hetkeäkään en epäile, etteivätkö eläisi. Työttöminä keräävät marjoja ja pirtupäissään polttavat itsensä ja talonsa ja ovat kateellisia kaikille, jotka edes onnistuvat kuolemaan.

Kaikesta tästä hirveydestä huolimatta lukupiirissä kirjasta oli pidetty kovasti. Tätä oli ihan kauheaa lukea, mutta samalla se oli hyvin sivistävää, ja toisaalta, en tiedä saisiko näin sanoa, mutta sai tuntemaan kirjan tapahtumien myötä yhä enenevää tyytyväisyyttä omaa elämää kohtaan. Toisin sanoen, ymmärrän hyvin, ettei kukaan välttämättä halua tähän kirjaan näiden sanojen jälkeen tarttua, mutta siitä huolimatta suosittelen ihan kaikille. On hyvä tietää, millaista elämä voi olla tuossa lähinaapurissa.