sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Hateful Eight

Quentin Tarantino, 2015

Kuva

Puhkuimme Roscoen kanssa tarmoa. Nyt katsotaan kolme tuntia Tarantinoa! Jesjesjes! Ostimme sipsejä ja dippiä ja punkeuduimme syvälle sohvaan.

Vartti myöhemmin olimme syöneet kaikki sipsit. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät sipsejä niin, että ottavat yhden sipsin ja heti kymmenen minuutin päästä toisen. Meillä sipsit syödään kilpaa niin että roiskuu, kunnes sipsejä ei enää ole. Ei ole muuta vaihtoehtoa, koska jos en pidä puoliani, en saa yhtään. Ehkä Roscoe kokee samoin. En tiedä, mutta joka tapauksessa, sipsit oli tuhottu hyvin nopeasti.

Puolitoista tuntia myöhemmin minä nukahtelin omassa päässäni sohvaa ja Roscoe ehdotti, että ehkäpä katsomme loput seuraavana päivänä, koska hän ei pysy hereillä. En vastustanut.

Seuraavana päivänä ei ollut sipsejä ja elokuva loppui.

Siinä kaikki.

No hyvä on. Voin sanoa jotain elokuvastakin. En minä siitä ollut pitämättä. Viihdyin itse asiassa ihan hyvin, vaikka elokuva olikin paikoin vähän pitkäveteinen ja staattinen.

Leffa on luminen länkkäri. John Ruth kuljettaa etsintäkuulutettua Daisy Domergueta hirtettäväksi. He ottavat kyytiin majuri Warrenin, joka on itsekin palkkionmetsästäjä. He ajavat lumimyrskyä karkuun Minnien puotiin, jossa odottaa sekalainen sakki. Edessä on jännittäviä tilanteita, kun selvitetään kuka on kuka, missä ovat Minnie ja Sweet Dave, miksi majuri Warren on kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, kuka myrkytti kahvin ja ketkä lopulta ovat vihainen kahdeksikko.

Ison osan ajasta nimittäin kulutimme siihen, että pohdimme, ketkä ovat The Hateful Eight. Tuntui, etteivät lukumäärät oikein missään kohtaa täsmänneet, koko ajan oli joko liikaa porukkaa tai liian vähän. Jossain vaiheessa spekuloimme jo, että olisi toisaalta ihan Tarantinoa nimetä elokuva noin, vaikka vihaisia tyyppejä on laskutavasta riippuen 4-14, muttei missään vaiheessa sitä kahdeksaa mikä otsikossa luvattiin. Onneksi elokuvan loputtua vastaus tähänkin oli valmiina: vihainen kahdeksikko koostuu niistä neljästä, jotka saapuivat ensimmäisillä vankkureilla, ja niistä neljästä, jotka matkustivat toisilla vankkureilla.

Että ihan hyvä elokuva tämä oli. Hyviä näyttelijöitä, hauskoja keskusteluja, veri lentää graafisesti. Tarantinoksi ei kummoinenkaan, mutta mihin tahansa muuhun verrattuna aivan oiva, koska onhan Tarantino aina Tarantino.

4 kommenttia:

  1. Melko lailla sama kokemus. Oiva, kyllä ja jopa toisenkin kerran katsoisin, joten on jo tosissaan Jotakin meikäläisen elokuvalinjalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en tiedä katsoisinko toista kertaa, mutta yhden kerran viihdyin erittäin hyvin :)

      Poista
  2. Mä katoin tätä sivusilmällä kun puolisoni yritti saada leffan pätkissä katsottua useamman päivän aikana, ja pakko sanoa, että itse en kovin vaikuttunut.

    Ehkä se johtui siitä veren lentämisestä. Olen vähän väsynyt semmoiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en pidä lentävästä verestä yleensä, mutta Tarantinolla se on jotenkin eri juttu. Yleensä olen verta nähdessäni että iyyy oliko pakko, mutta Tarantinolla huutonauran. En tiedä mistä se johtuu. Aika omituista oikeastaan. Paitsi Death Proof oli liikaa, se ällöttää vieläkin.

      Poista