maanantai 27. helmikuuta 2017

Siina lukee sarjiksia, osa 325

Olen taas lukenut sarjakuvia! Ihanaa kun näitä helmiä tuntuu löytyvät lisää ja lisää. Välillä pelottaa, että entä jos olen kohta lukenut kaikki hyvät ja sitten hilloan niitä hyviä lukemattomina hyllyssä kuukausitolkulla. Mutta ei tässä nyt akuuttia vaaraa taida olla. Saattaahan jopa olla niin, etten ehdi lukea kaikkia maailman hyviä sarjakuvia vaikka yrittäisinkin. No niin. Ihan hirveä ajatus. Ei puhuta siitä.


Kasper Strömman: Tallipiällikkö


Kuten me kaikki, ihailen Kasper Strömmania suunnattomasti. Minusta hän on hauskinta. Tai no, ainakin hauskimmassa kahdessa promillessa maailman väestöstä. Tallipiällikköön en ole tarttunut aiemmin siksi, että jostain syystä kuvittelin sen olevan jonkinlainen maalaistonttu-murrehöpsötelmä, mutta eihän se ollutkaan.

Tallipiällikkö kertoo Hansista, joka löytää autotallistaan tontun nimeltä Tallipiällikkö. Tarina on aikamoinen kudelma munimaan valjastettuja puutarhatonttuja, norsua olohuoneessa, parisuhdetta, kolmiodraamaa ja lisäksi käydään läpi etanapostin kohtalo sen jälkeen kun se myytiin Ranskaan. Todella hauska ja terävä sarjakuva, nauroin ja ihailin.


Vera Brosgol: Anya's Ghost


Teinityttö Anya putoaa puistossa kuoppaan. Kuopan pohjalla on luuranko ja kummitus. Anya pelastuu kuopasta, mutta kummitus seuraa mukana. Kummitus alkaa puuttua Anyan elämään ja osoittautuu vähän hankalaksi tyypiksi.

Kuulin eräässä nettikeskustelussa, että Anya's Ghost olisi lukemisen arvoinen. No minä sen lainaamaan ja olihan se kerrassaan erinomainen. Ihana tarina teiniydestä, siirtolaisuudesta, kummituksista ja ystävyydestä. Tykkäsin todella paljon. Vaati todella paljon perheen harhautusta, että sain luettua tämän yhdeltä istumalta yhtenä lauantaina tässä taannoin.


Aimée De Jongh: The Return of the Honey Buzzard



Näin tämän kirjaston varaushyllyssä ja varasin itselleni kauniin kannen perusteella. Silmäiltyäni sarjista olin vähän pettynyt, odotin jotain, öm, turkoosimpaa ja ehkä jotenkin herkempää. Mutta sitten kun suvaitsin alkaa lukea, huomasin, että mehiläishaukan paluu onkin aivan todella hieno.

Simon on perinyt kirjakaupan isältään, mutta nyt vaimo vaatii, että kaupasta on luovuttava. Samaan syssyyn Simon todistaa naisen itsemurhaa. Tämä kaikki nostaa pintaan lapsuusmuistot ja Simon ajautuu perkaamaan kirjavarastoa, miettimään mehiläishaukkoja, tehtyjä valintoja ja syyllisyyttä. Varsin vaikuttava tarina. Vahva suositus!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016


Miten ihana! En ole pitkään aikaan lukenut näin täydellistä kirjaa!

Kun sanon täydellistä, tarkoitan juuri sellaista kirjaa, jonka minä tarvitsin nyt. Olen melko varma ettei Alma! ole kaikkien puurokuppi, mutta minun se oli.

Alma! on pieni ja kauhean suuri, se on tiivis ja yhtä aikaa ihanan sekava, levällään, hajallaan. Alma! kertoo paljon mutta kauhean vähän.

En minä oikein osaa edes sanoa mistä tämä kirja kertoi. Varmaankin naiseudesta. Niin. Kyllä varmaan naiseudesta ainakin, eri aikoina, eri paikoissa. Aino on taiteilija ja yksinhuoltaja Helsingissä, lakimies on hänen lastenvalvojansa, Alma Mahler oli aikoinaan jännittävä nainen ja hieno säveltäjä. Sitten on kuusitoistavuotias tumma poika, joka tykkää aikuisista naisista, alkoholisoitunut yökerhotanssijatar, metrossa meikkaava tyttö, 234 nigerialaista koulutyttöä, jotka katoavat yöllä. On paljon kaikenlaista.

Luin jostain arviosta, että Alma! on ahdistava ja vimmainen, joka olikin syy, että melkein jätin kirjan lukematta. Minusta se ei kuitenkaan ollut kumpaakaan. Kieli on ihanan pulppuavaa, raikasta ja kevyttä, tarina hupmsahtelee aivan täydellisen hallitusti sinne tänne. Ihailen syvästi moista taitoa. Tuntui, kuin kirja säkenöisi valoa. Välillä lukiessa hoin hymyillen mielessäni, että "minä rakastan rakastan tätä kirjaa". Mutta samalla voin hyvin ymmärtää, miksi Alma! on jonkun mielestä ahdistava. Minä vain en ahdistunut siitä. Minä ilahduin. Voin myös ymmärtää, että Alma! voi olla jollekin liian hajanainen ja sekava, mutta minua ei sellainen yleensä kirjallisuudessa kauheasti haittaa. Olen aina tykännyt taiteessani siitä, että minuun luotetaan. Ja Alma! luotti.

Niin hyvä kirja! Kun kirjan nimessä on huutomerkki, saa varmaan bloggauksessakin niitä vähän viljellä!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lego Batman Elokuva

Chris McKay, 2017

Kuva

Nyt kirjoitetaan yhdessä bloggaus tästä elokuvasta, eikö niin, Pallas Kanelikakku?
- Joo!

Mitä sinä haluaisit sanoa muille ihmisille tästä elokuvasta?
- Se on tosi hyvä. Siinä tapahtuu kaikenlaista hurjaa. Laavaa tulee kaupungin teille, mutta talot ei ole purkautunut yhtään, ja ne on ilmassa. Jokeri sanoi, että minä olen sinun ykköspahiksesi, ja Batman sanoi, että etkä ole, ja sitten ne koko ajan sanoi sitä, ja sitten se loppui.

Mistä elokuva sinusta kertoi?
- Jokerista ja siitä, että se oli se ykköspahis.

Entäs Batman?
- Kertoi se tosi paljon siitäkin, ihan liikaakin, ei se paljon muusta kertonutkaan.

Oliko susta se Jokeri tärkeämpi asia?
- Joo.

Miksi?
- Siksi.

Mikä susta oli hyvää siinä elokuvassa?
- Batman oli niin naurettava. Mutta emmä tiiä muuta.

Miten elokuva olis voinut olla vielä parempi?
- Jos se olis ollut pidempi. Joko tämä bloggaaminen loppuu?

Kyllä kai. Haluatko vielä sanoa jotain?
- En.

Ehkäpä minä sitten sanon vielä jotain. Etukäteen pelkäsin, että elokuva on liian hurja, mutta ei se mitä ilmeisimmin ollut. Katsomossa oli paljon viisivuotiasta Kanelikakkua pienempiäkin lapsia, jotka tuntuivat viihtyvän tosi hyvin, vaikka lähes koko elokuvan pituus oli rymistelyä, tappelua ja taistelua. Ehkä se oli se, kun leffa oli niin selvästi legoista tehty, vähän niin kuin nukkeanimaatio, ja pyssytkin sanoivat piupiu. Lapset myös nauroivat välillä suureen ääneen, mikä oli kivaa.

Odotin etukäteen, että tämä voisi olla minulle suunnattu elokuva, olenhan suuri Batman-fani ja melko lapsellinen, mutta yllätyksekseni nukahdin kolme kertaa elokuvan aikana. Leffassa oli paljon tasoja aikuiselle ja nauroin monta kertaa, mutta silti se oli minusta aika lailla liian pitkä. Tykkäsin kovasti myös eri maailmojen sekoituksesta, oli kivaa kun Jokerin hirviölaumassa olivat mukana esimerkiksi Sauron ja Voldemort. Ja sanomahan oli oikein kiva: yhdessä on paljon kivempaa tehdä juttuja. Kyllä tämä erittäin hyvä lastenelokuva oli, aikuisellekin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017


Tiedättekö joskus, kun katselee sitä kirjapinoa, joka olisi tarkoitus seuraavaksi lukea, mutta kaikki vähän ällöttää. Kaikki kirjat ovat kauhean paksuja, on liian tiivis ladonta ja puistattaa. Sellaisessa tilanteessa on mahtavaa, kun töissä sattumalta ottaa käteensä Petri Tammisen Suomen historian pikalainana, ja voi hyvillä mielin kääntää selkänsä ahdistavalle pinolle.

Suomen historia koostuu pienistä tarinoista koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Joiltain vuosilta on useampi juttu, joiltain ei ollenkaan. Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä ja kirjannut heidän tarinansa omaan tyyliinsä. Suomen historia koostuu sodista, peltotöistä, koulusta, olympialaisista, Armi Kuuselasta, ohi hiihtävästä Kekkosesta, keskioluesta, asuntolainan koroista, EU:sta, työttömyydestä, urheilusta, maitolaitureista. Tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.

Kirjan parissa nauratti monta kertaa, pari kertaa vähän itketti, ja tuli suuri tarve lukea juttuja kaikille ääneen. Ja luinkin. Väkisin pomolleni kesken työpäivän, esimerkiksi.

Kirjasta välittyy Suomi, joka on vähän ulkoa vähän kummallinen ja hupsu, haikea, mutta sisältä lempeä ja lämmin. Tämmöisessä Petri Tammisen filtteröimässä Suomessa minä asun mielelläni, tämän maan minä allekirjoitan. Hieno pieni kirja, suosittelen erityisesti isälleni, mutta myös kaikille muille.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Hateful Eight

Quentin Tarantino, 2015

Kuva

Puhkuimme Roscoen kanssa tarmoa. Nyt katsotaan kolme tuntia Tarantinoa! Jesjesjes! Ostimme sipsejä ja dippiä ja punkeuduimme syvälle sohvaan.

Vartti myöhemmin olimme syöneet kaikki sipsit. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät sipsejä niin, että ottavat yhden sipsin ja heti kymmenen minuutin päästä toisen. Meillä sipsit syödään kilpaa niin että roiskuu, kunnes sipsejä ei enää ole. Ei ole muuta vaihtoehtoa, koska jos en pidä puoliani, en saa yhtään. Ehkä Roscoe kokee samoin. En tiedä, mutta joka tapauksessa, sipsit oli tuhottu hyvin nopeasti.

Puolitoista tuntia myöhemmin minä nukahtelin omassa päässäni sohvaa ja Roscoe ehdotti, että ehkäpä katsomme loput seuraavana päivänä, koska hän ei pysy hereillä. En vastustanut.

Seuraavana päivänä ei ollut sipsejä ja elokuva loppui.

Siinä kaikki.

No hyvä on. Voin sanoa jotain elokuvastakin. En minä siitä ollut pitämättä. Viihdyin itse asiassa ihan hyvin, vaikka elokuva olikin paikoin vähän pitkäveteinen ja staattinen.

Leffa on luminen länkkäri. John Ruth kuljettaa etsintäkuulutettua Daisy Domergueta hirtettäväksi. He ottavat kyytiin majuri Warrenin, joka on itsekin palkkionmetsästäjä. He ajavat lumimyrskyä karkuun Minnien puotiin, jossa odottaa sekalainen sakki. Edessä on jännittäviä tilanteita, kun selvitetään kuka on kuka, missä ovat Minnie ja Sweet Dave, miksi majuri Warren on kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, kuka myrkytti kahvin ja ketkä lopulta ovat vihainen kahdeksikko.

Ison osan ajasta nimittäin kulutimme siihen, että pohdimme, ketkä ovat The Hateful Eight. Tuntui, etteivät lukumäärät oikein missään kohtaa täsmänneet, koko ajan oli joko liikaa porukkaa tai liian vähän. Jossain vaiheessa spekuloimme jo, että olisi toisaalta ihan Tarantinoa nimetä elokuva noin, vaikka vihaisia tyyppejä on laskutavasta riippuen 4-14, muttei missään vaiheessa sitä kahdeksaa mikä otsikossa luvattiin. Onneksi elokuvan loputtua vastaus tähänkin oli valmiina: vihainen kahdeksikko koostuu niistä neljästä, jotka saapuivat ensimmäisillä vankkureilla, ja niistä neljästä, jotka matkustivat toisilla vankkureilla.

Että ihan hyvä elokuva tämä oli. Hyviä näyttelijöitä, hauskoja keskusteluja, veri lentää graafisesti. Tarantinoksi ei kummoinenkaan, mutta mihin tahansa muuhun verrattuna aivan oiva, koska onhan Tarantino aina Tarantino.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017


Kerronpa heti alkuun, että tämän kirjan kirjoittanut Terhi on ystäväni ja nykyisin myös naapurini. Olen seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjan julkaisuprosessia ja olen ihan käsittämättömän iloinen, että tämä kirja on saanut ansaitsemansa loistavan vastaanoton.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta kahdessa ajassa. Toisessa ajassa Elsa on kajaanilainen lukiotyttö, joka kääntyy helluntailaisuuteen. Myöhemmin aikuinen Elsa asuu Kolumbiassa. Minusta kirja kertoo hurahtamisesta, sokeasta uskosta ja sitten uskon horjumisesta. Samoin kirja kertoo ihanan mehukkaasti Bogotan kaduista, ihmisistä, keittiöistä, kirkoista ja siitä, miten uskominen on ihan samaa, oli uskova sitten Kainuun korvesta tai Kolumbian viidakoista.

Minusta kiinnostavinta kirjassa oli uskomisen kuvaus. Olen tämän kirjan myötä hätkähtänyt huomaamaan, että oma elämäni on onnistunut olemaan suhteellisen uskonnotonta. Lapsena kotona ei paljon puhuttu uskosta, nykyisissä ihmissuhteissani uskonnolla ei ole oikein mitään roolia. Vaikka itse kuulun kirkkoon ja jollain omituisen kerettiläisellä, yksityisellä ja minkäänlaista kyseenalaistamista kestämättömällä tavalla uskon, en silti ajattele näitä asioita juurikaan. Olin kuuntelemassa kun Terhi kertoi kirjasta lähikahvilassamme ja äimistelin monttu auki, miten paljon muut tietävät näistä asioista ja kuinka montaa ihmistä ne koskettavat. Olen jotenkin onnistunut muilimaan elämässäni uskonnotonta väylää. Ehkä siksikin oli todella kiinnostavaa lukea nuoren ihmisen uskoontulosta, miltä se tuntuu, miltä tuntuu rukoilla, miltä tuntuu olla osa yhteisöä, miltä tuntuu, kun perhe vastustaa.

Esimerkiksi en tiennyt juuri mitään kielilläpuhumisesta, jota kirjassa kuvataan upeasti. Olen tiennyt, että näin tapahtuu ja tuntenut ihmisiä, joilla on kielilläpuhumisen lahja, mutta ehkä niistä asioista ei puhuta sellaisille, joille ne eivät kuulu.

Tätä bloggausta ei nyt hyvällä tahdollakaan voi sanoa objektiiviseksi, mutta toivon silti, että tämä hieno kirja saa paljon paljon lukijoita. Olen tästä ihan vilpittömän innoissani, kyynel tuli silmään kun kirja loppui.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos 2014


50-luvulla Töölössä asuu kaksi pikkutyttöä, Eetu ja Aatu. Hiljalleen Eetu muuttuu Eddaksi, myyttiseksi tarinankertojaksi, joka johdattaa talon lapset kerrostalon kellareihin, eikä sen jälkeen mikään ole ennallaan. Aikuisena Edda on töissä koulumuseossa, eikä ole koskaan osannut päästää irti lapsuutensa tapahtumista. Hän on valjastanut koko elämänsä kellarin tapahtumien ratkaisemiseen.

Luimme kirjan työpaikan lukupiiriin. Minulle Edda oli hämmentävän hieno lukukokemus, parhaita pitkään aikaan. Kirjassa omituinen, huumaava tunnelma, erittäin harvoin törmää näin omaperäiseen ja sisälleen imevään tunnelmaan kirjassa. Edda on kuin hämmentävä satu. Aikuinen Edda on hulluimpia hahmoja pitkään aikaan, rakastan häntä. Myös 50-luvun Töölön kuvaus on ihanaa.

Lukupiirissä kirjasta pidettiin lähes poikkeuksetta. Jotkut olivat lukeneet kirjan realistisempana ja olivat jokseenkin järkyttyneitä kirjan tapahtumista. Heistä kirja oli ahdistava. Koska minä luin Eddan touhuja satuna, en kokenut kirjaa erityisen synkkänä, enemmänkin makaaberina ja paikoin tosi hauskanakin.

Oli myös hirveän kivaa jutella siitä, miten lapsuuskokemukset ovat samanlaisia, sijoittuipa lapsuus Töölöön tai Kemiin, 50-, 80- tai 2000-luvulle. Lapset ovat lapsia.

Kirjan loppu oli minun makuuni pienimuotoinen pettymys, tarina vähän lässähti, mutta toisaalta, mitäpä tuosta. Hieno tarina silti.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Eeva-Kaarina Arosen teos, mutta ei tosiaan jää viimeiseksi. Aronen kuoli vähän yli vuosi sitten, ja mikä menetys se meille kaikille olikaan.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Bridget Jones - Vauvapäiväkirja

Helen Fielding: Bridget Jones - Vauvapäiväkirja
(Bridget Jones's Baby)
Suom. Annika Eräpuro
Otava 2016


Oi, rakkain Bridget, olet palannut, innostuin, ja varasin kirjan oitis.

Kun se viimein saapui, aloitin innokkaana lukemisen. Olin tosiaan Bridget Jonesin tarpeessa. Mutta kirjan alku takkusi. Luettuani parikymmentä sivua kirja unohtui reppuun ja mietin jo, että ehkä vain palautan sen kirjastoon ja luen jotain, mitä tekee mieli lukea. En jotenkin ollenkaan päässyt kärryille kirjan meininkiin ja Bridgetin touhutkin tuntuivat ihan epäuskottavilta.

Eilen sitten kaivoin illalla kirjan repun pohjalta ja ajattelin, että hyvä on Bridget, kaikkien näiden vuosien tähden, saat vielä yhden mahdollisuuden. Ja sitten minä istuinkin sohvannurkassa loppuillan, nauraa rätkätin ja välillä luin kummastuneen näköiselle Roscoelle pätkiä ääneen, kunnes kirja loppui. Oi Bridget, siellä sinä olit sitten kuitenkin alkukankeuden jälkeen.

Kirja on Bridgetin selitys pojalleen Billylle siitä, miten hän sai alkunsa. Se onkin melkoinen soppa, kun monenmoisen sekoilun, epävarmuuden ja delfiiniystävällisten vanhentuneiden kondomien takia on epäselvää, kuka on Bridgetin vauvan isä. Onko se ihanan jähmeä herra Darcy vai lipevän roisi Daniel Cleaver? Tietysti me kaikki edellisen Bridgetin päiväkirjan lukeneet tiedämme vastauksen, mutta ei sillä oikeastaan ole niin paljon väliäkään. Oli tosi kivaa seurata Bridgetin valmistautumista äidiksi.

Toivon tosi paljon, etteivät Bridget Jonesin päiväkirjat lopu koskaan. Ihanan lämmin ja myönteinen Bridget on hauskinta maailmassa. Tai kuten Daniel Cleaver Bridgetiä kuvaa, hän on "se mystinen, muhkurainen jouluaamun paketti, omituinen ja hieman epämuotoinen mutta..."