perjantai 13. tammikuuta 2017

Uimauutisia

Olen hurahtanut uimiseen.

Päätin vuodenvaihteessa, että nyt on saatana saatava urheilu sovitettua elämään tai ei tule mittään ennää. Mietin asiaa koko joulukuun silleen alitajuisesti ja välillä ihan tajuisestikin ja päätin, että aloitan uimisella.


Minulla on ollut mystinen jalkavaiva marraskuusta alkaen, toinen jalkapöytä turpoilee oudosti. Lääkärin mukaan kyseessä on rasitusvamma ja olen yrittänyt antaa jalan olla rauhassa, mutta nyt alkaa piisata. Sitä paitsi, olen melko varma, että jalka on vain semmoinen rasittava individualisti, niin kuin jalat ruukaavat olla. Epäilen, että jalka on vain pullistunut rasituksen puutteesta, kyllästynyt ja yrittää nyt saada huomiota kiukuttelemalla. Itse asiassa olen melko varma, että se on vain lihonut. Enemmän kuin toinen jalka. Semmoisia ne jalat nyt vain ovat, huomionhakuisia itsensä korostajia.

Niin että nyt minä sitten olen uinut.

En ole hyvä uija, uin huonosti sammakkoa ja tasaisin väliajoin meinaan hukkua. Kävin uimassa viimeksi joskus parikymppisenä opiskelijana ja muistan, miten uiminen oli käsittämättömän tylsää. Olisin halunnut jutella kaverille ja tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin vetää samaa allasta päästä päähän.


Mutta nyt kaikki on toisin. Käyn uimassa aamupäivällä, jolloin altaassa on lähinnä eläkeläisiä. Heillä on useilla hyvin persoonallinen ja hidas uimatyyli, joten tunnen itseni hyvin dynaamiseksi ja oikeaoppiseksi kun ohittelen heitä tasaista vauhtia. On ihanaa kun edessä aukeaa aaltoja, voi ajatella lempeitä ajatuksia ja hokea mielessään kaheksansattaa kaheksansattaa kaheksansattaa, ja silti menen joka kerta jossain vaiheessa sekaisin paljonko olen uinut.

Olen käynyt nyt neljä kertaa uimassa ja näin perjantaina tuntuu kauhealta, että ehdin seuraavan kerran vasta ensi viikon tiistaina. Ikinä mistään liikunnasta ei ole tullut näin hyvä olo. Olen uinnin jälkeen loppupäivän ihan euforinen ja tuntuu kuin hengitysilmakin olisi jotenkin paljon parempaa. Ehkä olen vetänyt liikaa kloorivettä keuhkoon, mutta johtui mistä tahansa, toivon, että en ikinä lopeta uimista, niin kuin olen lopettanut tai unohtanut ihan kaikki muut urheiluharrastukseni.

4 kommenttia:

  1. Kuulostaapa ihanalta!
    Kouluaikoina jostain syystä yritin aina lintsata liikunnasta, jos oli uintia. (Paitsi ala-asteella en, silloin uiminen oli parasta liikuntaa, koska pääsi linja-autolla kirkonkylälle asti.) Aina ekalla uimakerralla ilmoitin opelle, että on menkat ja seuraavalla viikolla jännitti, että mitä jos ne onkin oikeasti, eikä ope enää usko...

    Toivottavasti pullisteleva jalka leppyy pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin vihasin koulussa uintia. Se oli ihan kamalaa. Koulu-uinti on heijastunut tähän ikään asti, nyt vasta tajuan, että uiminenhan onkin ihanaa. Ehkä uinti on vähän niin kuin Seitsemän veljestä, ei kannata pakottaa liian varhaisessa iässä.

      Poista
  2. Samat koulu-uintitraumat. Muut oli sellaisia innokkaita renkaansukeltelijoita, minä taas arka ja huono uimaan, aina kylmissäni. Muistan riuskan uimaopen, joka kuljetti hirttosilmukan näköistä pelastusvälinettä yläpuolellani, kun kauhoin 25 metriä.

    Pariinkymmeneen vuoteen en halunnut jalallani astua uimahalliin. Sitten yksi ystävä vakuutti painottomuuden ihanuudesta, ja uskaltauduin. Nykyään rakastan uimahallien saunoja ja ihmisvariaatiota. Monissa on hieno arkkitehtuurikin. Ja kaltaiselleni erittäin huonolle uimarille (mun "matkauinti" on suunnilleen 50 metriä) on pelastus, että kaikkialla voi myös vesijuosta (vaikka se vasta onkin tylsää).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmisvariaatiot ovat parasta. Siksi minusta olisi tosi tärkeää viedä lapsia uimahalliin, että näkisivät, miltä oikeat ihmiset näyttävät ilman vaatteita. Jos vertaa itseään vain telkkarin ihmiskuvaan, ei liene ihmekään jos pitää itseään epäonnistuneena.

      Mä en osaa vesijuosta. Tai oikeastaan en ole edes yrittänyt. Pitää tutkia asiaa, jos alkaa uinti kyllästyttää, kuten jossain vaiheessa väistämättä käy.

      Poista