maanantai 30. tammikuuta 2017

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin - Trickster Tales #1)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell
Jalava, 2016


Lainasin Hamelnin pillipiiparin kirjastosta ihan vain, koska tämän version on kirjoittanut Russell Brand. Minusta Russell Brand on ihana, olen vähän heikkona hauskoihin ja älykkäisiin ihmisiin. Jotka ovat komeita. Mutta ennen kaikkea hauskoja ja älykkäitä.

Olin itse asiassa ajatellut lukea kirjan yksikseni, mutta Pallas Kanelikakku huomasi sen ja vaati lukemaan hänelle. Ja lastenkirjaosastoltahan tämä löytyi, joten mikäpä siinä.

Siinähän kävi niin, että minä en ole pitkään aikaan nauranut millekään kirjalle näin paljon, ja Kanelikakku nauroi myös, mutta enemmänkin minulle, ja kyseli välillä vaivihkaa, että mille me nauretaan. Esimerkiksi olin kuolla sivuhahmo seksisti-Reiskan kanssa, jonka kaikkien toimien päämotiivi on edistää tyttöjen ja poikien epätasa-arvoa. Hänen moponsa takana liehuu lippu "Pysytelkää takanani, naikkoset, sinnehän kuuluttekin!"

Tai kauhea anarkoegalitaarinen rottakollektiivi, jonka johtaja elää polygamisessa suhteessa kahden vaimonsa Jannan ja Paulin kanssa, joista toinen on mies, ja itse asiassa Janna ja Pauli ovat sisaruksia, mutta siitä rotat eivät puhuneet koskaan.

Minusta on hauskaa, että lastenkirjassa on aikuisten sanoja. Kaikista ei varmaan ole, mutta minusta on. Kotonakin puhumme lapselle kuin ihmiselle, eikä se häntä tunnu ainakaan haittaavan. Tosin, harvemmin tähän saakka olemme keskustelleet seksismistä tai polygamiasta, mutta aika nopeasti ne nytkin sivuutettiin.

Sen sijaan kirjan loputtua juttelimme tovin siitä, olivatko kaupungin kauheat asukkaat kamalampia kuin lapset vienyt pillipiipari. Asiaan ei tullut varsinaista selvyyttä, molemmat olivat meistä molemmista aika kauheita. Tosin, Kanelikakku tuntui inhoavan pillipiiparia huomattavasti enemmän kuin minä.

Kirjan kuvituskin on todella hieno ja yksityiskohtainen. Välillä aika hurja ja raaka, ei voi suositella herkimmille, anarkoegalitaariset rottakollektiivit ovat ymmärrettävästi melko brutaaleja, mutta meistä Pallas Kanelikakun kanssa tämä oli oikein hyvä kirja. Hän on paatunut viisivuotias ja minä herkkis varhaiskeski-ikäinen.

Toivottavasti Russell Brand kirjoittaa lisääkin lastenkirjoja. On paljon satuja, jotka voi laittaa uusiksi!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Maestra

Lisa Hilton: Maestra
Suom. Kristiina Vaara
Tammi, 2017


Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten yhtään tiedä mitä mieltä olisin tästä kirjasta. Olen jokseenkin hämmentynyt.

Olin jollain sivukorvasilmällä, tai millä näitä asioita nyt aistitaan, saattanut tietooni, että Maestraa kehuttiin Kiltin tytön ja Naisen junassa seuraajaksi. Jostain syystä se oli minusta hyvä asia. Lisäksi luin kai takakannesta töissä, että päähenkilö on taidehistorioitsija, mikä on myönteistä, koska pidän taiteesta, historiasta ja taidehistoriasta.

Mistään en aistinut, että Maestra on näiden asioiden lisäksi myös varsin roisi seksikirja. En ole ihan varma mitä mieltä olen seksikirjallisuudesta. Selvästikään en ainakaan hakeudu sen pariin, mutta vaikka Maestra alkoi orgiakohtauksella, jatkoin silti lukemista, joten kai siinä joku sitten viehättääkin.

Maestra kertoo Judith Rashleighista, taidehistoritsijasta, joka ajautuu huonoille teille. Kirjan edetessä käy ilmi, että Judithilla on mahdollisesti aivojen moraalikytkin unohtunut pois päältä. Hän koheltaa halki Euroopan, ruumiita tulee, tauluja menee, huvijahdeilla vedetään koksua nokkaan ja kaikkien vaatteitten tuotemerkit mainitaan. Kirja on hyvin hämmentävä sekoitus roisia seksikirjaa, taidehistoriallista trilleriä ja todella pinnallista viihdekirjaa.

Välillä olin, että ei jumankauta miten tyhjäpäistä tohellusta, mutta sitten Judith alkoi taas huumailla taiteesta, ja minä olin, että onpas tämä kiinnostava kirja. Maestrassa oli todella paljon piirteitä, joista en pidä yhtään, mutta sitten taas paljon asioita, jotka ovat minusta ihan mahtavia.

Ehkä eniten kuitenkin pidin Judithista. Hän on semmoinen verta pakkiin -tyttö. Ei jää odottelemaan, tekee juuri niin kuin tykkää, ei sekoita turhia tunteita yhtään mihinkään, varsinkaan seksiin, hän välittää vain ja ainoastaan taiteesta ja ehkä vähän myös rahasta. Vaikka elämässä en haluaisi Judithia lähelleni, hän oli oikein raikas hahmo kirjallisuudessa. Maestran sekstailujenkin puolesta on sanottava se, että olen ihan tietoisesti boikotoinut seksikirjoja, joissa naista alistetaan, mutta tässä Judith tietää mitä tahtoo. Hauskaa oli myös se, kun häneltä jossain vaiheessa kirjaa kysyttiin, miksi hän käy oudoilla seksiklubeilla, ja odotus oli, että kyseessä on joku lapsuuden trauma, mutta itse asiassa Judith vain tykkää naida. Ja mikäpäs siinä.

Yllätyksenä tuli myös, että kyseessä on ilmeisesti trilogian aloitus. Pidän ihan mahdollisena, että luen Judithin myöhemmätkin seikkailut. Tai sitten en. Saa nähdä.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ihmemaa Oz

L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
(The Wonderful Wizard of Oz, 1900)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: W. W. Denslow
Art House 2011


Tosi kiva on tämä vaihe Pallas Kanelikakun lapsuudessa, kun luemme kunnon kirjoja iltasaduksi. Jutellessani tästä muiden vanhempien kanssa olen huomannut, että perheemme tekee asian vähän eri tavalla kuin monet muut. Otantani ei ole kovin iso, mutta ajattelin silti kirjoittaa tästä, niin kuin kyseessä olisi isokin asia.

Käsittääkseni monissa perheissä on kuten meillä, molemmat vanhemmat vuorotellen lukea posottavat iltasatua lapselle. Useimmissa perheissä on ilmeisesti yksi kirja kesken, jota vanhemmat vuoropäivinä jatkavat. Minähän en tämmöiseen ala ollenkaan. En tosiaankaan ala lukea mistään kirjasta vain joka toista lukua, vain siksi, että, no en edes keksi miksi niin pitäisi tehdä. Minä ja Kanelikakku luemme siis yhtä kirjaa, Roscoe ja Kanelikakku toista. Ehkä jotkut lapset eivät halua lukea kahta kirjaa kerrallaan, se voisi olla hyvä syy lukea vain yhtä kirjaa. Mutta minusta lastenkirjat ovat parhaimmillaan aivan parhaita ja haluan itsekin nauttia lukuhetkestä, ja lisäksi itsellänikin on koko ajan neljä kirjaa yhtä aikaa kesken, joten kyllä viisivuotiaskin voi kuunnella kahta kirjaa kerrallaan aivan hyvin. Tai ainakin meillä voi. Ihmisethän ovat erilaisia, kaikki eivät ehkä voi, ei pidä tietenkään yleistää.

Lisäksi tässä on semmoinenkin juttu, että olen havainnut Roscoen lastenkirjasivistyksessä merkittäviä aukkoja, joita paikkaan tässä samalla kun valitsen heille luettavaa. Tosin nyt he lukevat oma-aloitteisesti Hobittia, joten lukusuunnitelmani on hetken jäissä.

Puutteita on omassakin lukemistossani, joten viime aikoina olen valikoinut kirjoja, joita en jostain syystä ole lukenut itse lapsena. Tai sitten ne on luettu minulle, mutta olen unohtanut. Melko varma olen kuitenkin, että esimerkiksi tämän Ihmemaa Ozin olen katsonut vain elokuvana aiemmin.

Tarina lienee kaikille tuttu, mutta kerronpa silti, kun on aikaa. Kävin aamulla uimassa ja nyt istun täällä Stoan aulassa ja odottelen, että Cultural madness buffett alkaa. En minä tiedä miksi sillä on semmoinen nimi, mutta se on erittäin hyvä lounasbuffett, semmoista marokkolaistyyppistä ruokaa, paljon kasvisjuttuja.

Kirjan alussa Dorothy asuu Kansasissa tätinsä ja setänsä kanssa, kun hurrikaani yhtäkkiä huitaisee hänet ja Toto-koiran Ozin ihmemaahan. Vahingossa Dorothy runttaa talollaan idän ilkeän noidan kuoliaaksi. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuu Ozin velho, joka voisi taikoa hänet takaisin Kansasiin. Hän lähtee Toton kanssa keltaista tiilitietä pitkin kohti kaukaista Ozia. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen, jolla ei ole aivoja, sitten Peltimetsurin, jolla ei ole sydäntä, ja vielä Pelkurileijonan, jolla ei ole rohkeutta. Suunnilleen puolivälissä tarinaa he pääsevätkin Ozin velhon luo, mutta tämä vaatii, että ennen kuin hän auttaa, Dorothyn pitää vielä tappaa, öö, olikohan se nyt lännen ilkeä noita. Sitten seikkaillaan länteen, tapetaan noita, tullaan takaisin. Ozin velho on kauhea koheltaja, mutta ei se mitään, onneksi on vielä etelän hyvä noita, joka hoitaa lopulta Dorothyn takaisin Kansasiin.

Ja kirjahan oli oikein hyvä. Pelkäsin vähän, että se olisi liian pelottava, koska omat mielikuvani Ozista perustuvat siihen aivan järkyttävän pelottavaan lastenelokuvaan, Return to Oz, jossa Dorothy saa sähköshokkeja mielisairaalassa ja joku sairaan pelottava nainen vaihtelee itselleen päätä. Katsoin sen ihan liian nuorena elokuvissa. Uhhuh. Olisi kiva nähdä se uudestaan, koska olen melko varma, että sen leffan ikärajan pitäisi olla vähintään 16. Täällä elokuvasta varsin kuvaava artikkeli.

Tuomas Nevanlinnan suomennos oli oikein raikas ja vanhat kuvat kivoja. Kanelikakku kävi aina omatoimisesti kurkkimassa kuvia eteenpäin, etenkin siinä vaiheessa kun emme vielä tienneet, mikä tyyppi Oz oikein onkaan. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, että asia selviää.

Tulipas jaariteltua sanomatta kovinkaan paljon. Pallas Kanelikakku tykkäsi kirjasta, samoin minä, suosittelemme siis muillekin. Nyt menen syömään.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
(The Paying Guests)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2015


Pidin hurjasti edellisestä lukemastani Watersista, Silmänkääntäjästä. Se oli parhaita kirjoja pitkään aikaan. Sitä ennen olin lukenut Vieraan kartanossa, joka oli myös kieltämättä hyvä, mutta makuuni ihan liian pelottava.

Tämä Parempaa väkeä on sitten taas ihan erilainen.

Frances Wray asuu isossa talossa Lontoon hienostoalueella äitinsä kanssa. Veljet ovat kuolleet ensimmäisessä maailmansodassa, isä vähän sodan jälkeen. Francesille ja äidille on jäänyt vain paikka luokkayhteisön huipulla, suuri rappeutuva talo, eikä yhtään rahaa. On pakko ottaa vuokralaisia. Lilian ja Lenny Barber muuttavat yläkertaan. He ovat ihan erilaisia, yhteiskunnan nousukkaita. Aluksi tuntuu oudolta, kun omassa rakkaassa talossa kuuluu vieraita ääniä, mutta nopeasti Frances ystävystyy Lilianin kanssa. Ja siitä ei hyvä seuraa.

Frances on hyvin kiintoisa hahmo. Hän on 26-vuotiaana vanhapiika ja välillä on vaikea muistaa, että päähenkilöt ovat todella nuoria, he kun tuntuvat eläneen ja nähneen niin paljon. Francesin kamppailu yhteiskuntaluokkansa, velvollisuuksiensa ja halujensa kanssa on kuvattu hienosti.

Kirjassa on samoja teemoja kuin Silmänkääntäjässä, mutta täytyy sanoa, että kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä. Välillä oli suorastaan puisevaa. Lisäksi odotin koko ajan jostain arviosta lukemaani käännettä, jota ei koskaan tullut, ainakaan siinä määrin kuin toivoin. Tai olihan niitä käänteitä, mutta Silmänkääntäjän jälkeen odotukset yllätysten suhteen olivat mahdollisesti turhan korkealla. Minusta oli hyvin kiinnostavaa lukea talosta, Francesin touhuista, Lontoosta, vaatteista, juhlista, kaikesta mitä tuohon aikaan puuhattiin. Tylsänä koin enemmänkin ne osiot, jotka kirjoittaja oli varmaan tarkoittanut jännittäviksi. Esimerkiksi kirjassa tapahtuvan murhan jälkimainingit olivat melko pitkällisiä, viimeiset parisataa sivua suorastaan puuduttavia. Jos sinäkin aikana olisi vähän enemmän käyty pihan perällä, tehty ruokaa tai pukeuduttu, olisin ehkä jaksanut paremmin.

Lievästä puuduttavuudesta huolimatta kyseessä on oikein hyvä kirja. Sarah Waters on niin hyvä kirjoittaja, että hänen heikompikin teoksensa on muiden joukossa loistava. On ihanaa, että minulla on lukematta vielä esimerkiksi Yövartio, joka on käsittääkseni hänen parhaitaan.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Uimauutisia

Olen hurahtanut uimiseen.

Päätin vuodenvaihteessa, että nyt on saatana saatava urheilu sovitettua elämään tai ei tule mittään ennää. Mietin asiaa koko joulukuun silleen alitajuisesti ja välillä ihan tajuisestikin ja päätin, että aloitan uimisella.


Minulla on ollut mystinen jalkavaiva marraskuusta alkaen, toinen jalkapöytä turpoilee oudosti. Lääkärin mukaan kyseessä on rasitusvamma ja olen yrittänyt antaa jalan olla rauhassa, mutta nyt alkaa piisata. Sitä paitsi, olen melko varma, että jalka on vain semmoinen rasittava individualisti, niin kuin jalat ruukaavat olla. Epäilen, että jalka on vain pullistunut rasituksen puutteesta, kyllästynyt ja yrittää nyt saada huomiota kiukuttelemalla. Itse asiassa olen melko varma, että se on vain lihonut. Enemmän kuin toinen jalka. Semmoisia ne jalat nyt vain ovat, huomionhakuisia itsensä korostajia.

Niin että nyt minä sitten olen uinut.

En ole hyvä uija, uin huonosti sammakkoa ja tasaisin väliajoin meinaan hukkua. Kävin uimassa viimeksi joskus parikymppisenä opiskelijana ja muistan, miten uiminen oli käsittämättömän tylsää. Olisin halunnut jutella kaverille ja tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin vetää samaa allasta päästä päähän.


Mutta nyt kaikki on toisin. Käyn uimassa aamupäivällä, jolloin altaassa on lähinnä eläkeläisiä. Heillä on useilla hyvin persoonallinen ja hidas uimatyyli, joten tunnen itseni hyvin dynaamiseksi ja oikeaoppiseksi kun ohittelen heitä tasaista vauhtia. On ihanaa kun edessä aukeaa aaltoja, voi ajatella lempeitä ajatuksia ja hokea mielessään kaheksansattaa kaheksansattaa kaheksansattaa, ja silti menen joka kerta jossain vaiheessa sekaisin paljonko olen uinut.

Olen käynyt nyt neljä kertaa uimassa ja näin perjantaina tuntuu kauhealta, että ehdin seuraavan kerran vasta ensi viikon tiistaina. Ikinä mistään liikunnasta ei ole tullut näin hyvä olo. Olen uinnin jälkeen loppupäivän ihan euforinen ja tuntuu kuin hengitysilmakin olisi jotenkin paljon parempaa. Ehkä olen vetänyt liikaa kloorivettä keuhkoon, mutta johtui mistä tahansa, toivon, että en ikinä lopeta uimista, niin kuin olen lopettanut tai unohtanut ihan kaikki muut urheiluharrastukseni.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Siina lukee sarjiksia osa 68

Ennen joulua alkoi ahdistaa Goodreadsiin laittamani lukutavoite, joka oli ihan liian iso. Se ehkä tuntui vuoden alussa realistiselta, kun olin lukenut 2015 enemmän, mutta tänä vuonna, ei kun siis viime vuonna, kun olin lukenut vähemmän kuin edellisenä, tuntui lukutavoitetta katsellessa, että olen ihan paska. Onnistuin tästä ihan vakavissani pahoittamaan mieleni. Aika lapsellista. Varsinkin, kun sivumäärällisesti luin lähes yhtä paljon, nimekkeitä vain tuli luettua vähemmän. Luin siis paksumpia kirjoja, toisin sanoen. Kumminkin, sitten ennen joulua ajattelin kiriä ja luin muutaman sarjakuvan, niillä kun saa nopeasti nimekkeitä luetuiksi, ja nämäkin sarjikset ovat hyllyssä töröttäneet kuukausia, jopa vuosia.


Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson ja Kyle Baker: Viides Beatle
(The Fifth Beatle)
Suom. Antti Poussa
RW, 2015

Viides Beatle kertoo Brian Epsteinistä, Beatlesin managerista, jonka osuus bändin tarinassa on aikamoinen. Hän teki uraauurtavaa työtä nostaessaan bändin kellareista maailman suurimmaksi. Sarjis kertoo tämänkin tarinan, mutta enemmän se kuitenkin kertoo Epsteinin henkilökohtaisesta elämästä, joka ei ollut iloisin.

Tykkäsin kovasti sarjiksen piirrostyylistä, se oli huolellinen ja siisti, niin kuin tykkään. Muutenkin aivan oiva sarjis. Tämä on odottanut hyllyssä ihan todella kauan, en oikein tiedä miksi, mutta tulipa nyt luettua. Hyvä oli. Suosittelen.


Daniel Clowes: Ghost World
Suom. Kari Heikonen
Bag Vugum, 2002


Ghost World on kulttiklassikko, sehän tiedetään, mutta jostain syystä en ole siihen koskaan koskenut. En ole myöskään nähnyt tästä tehtyä elokuvaa, mutta aion kyllä. En tiedä miten olen onnistunut leffalta välttymään, olen kuitenkin ollut täysin kohderyhmää sen ilmestymisaikana.

Ghost World kertoo Enidistä ja Rebeccasta, jotka asuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa, haukkuvat muita ihmisiä, ovat ironisia ja ilkeitä, tyypillisiä kahdeksantoistavuotiaita tyttöjä. Koin sarjiksen aika ahdistavana. Muistan hyvin noita tunteita, mutta oikeastaan mieluummin olisin muistelematta. On tosi kivaa, kun nykyisin ei tarvitse olla ironinen tai miettiä, mitä muut ajattelevat, ainakaan niin kovin paljon kuin silloin nuorna. Tosin, minä en ehkä nuorenakaan ollut kovin ironinen. Paradoksaalinen enemmänkin.

Ghost World oli oikein hyvä sarjakuva. Enempää en olisi halunnut Enidin ja Rebeccan elämästä kuulla, mutta elokuvan katson kyllä mielelläni.

- - - -

Näiden lisäksi luin neljännen osan Sagaa, mutta jostain syystä en ole kirjoittanut mitään aiemmistakaan osista, joten enpä sano mitään tästäkään. No hyvä on, sen voin sanoa, että jos tuntuu, että olisipa kiva edes jotain sarjakuvaa lukea, mutta mikähän se olisi, niin Saga on kyllä todennäköisesti tämän vuosituhannen paras sarjakuva, siihen voi turvallisin mielin tarttua. Tai mistäpä minä tiedän. Luen edelleen niin vähän sarjiksia, ettei otantani ole kovin laaja, mutta olen antanut itselleni kertoa, että Saga on sieltä kovimmasta päästä.

Nyt asetan Goodreadsin lukutavoitteen kymmenen kirjaa alemmas ja yritän vähän enemmän. Toivottavasti ensi jouluna ei tarvitse sen takia pahoittaa mieltään. Ja sitten vuoden päästä tietenkin taas innostun ja laitan jonkun ihan älyttömän tavoitteen, pystynhän mihin vain, ja sitten taas jouluna 2018 olen naama näkkärillä kun olen niin paska. Niin. Semmoinen minä olen. Aaltoileva.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Black Mirror

Roscoe palaa usein bänditreeneistä (myöhään ja) mukanaan suosituksia Netflixiin. Tämäkin on sieltä.


Entä, jos päässäsi olisi siru, joka tallentaa kaiken tapahtuneen, ja voit katsoa kaiken uudelleen ja uudelleen? Entä, jos voisit tilata kuolleen rakkaasi postimyynnistä hänen digitaalisen jalanjälkensä perusteella? Entä, jos kaikilla olisi puhelimessa appis, jolla arvioidaan toisia ja arvioiden keskiarvo vaikuttaa ihan kaikkeen? Entä, jos joku kidnappaisi prinsessan ja vaatisi lunnaina, että pääministeri sekstaa sian kanssa suorassa tv-lähetyksessä?

Ilmeisesti vain Black Mirrorin kolmas kausi on Netflixin oma, joten päättelen, että sarja on siksi väärin päin tarjolla. Yleensä sarjat alkavat alusta, Black Mirror lähti kolmannesta kaudesta.

Tavallaan ei siinä mitään, koska Black Mirror on vähän niin kuin novellikokoelma. Jokainen jakso on yksittäinen tarina, joita yhdistää dystopinen luonne, modernin teknologian kritiikki ja yksi biisi, jota laulettiin kaikilla kausilla. Mutta sitten tavallaan taas oli vähän hassua, kun katsoi ensin kolmannen kauden ensimmäisen jakson, joka oli sarjan parhaita, ja sitten kun palasi ykköskauteen, joka kieltämättä näytti jokseenkin köpöltä verrattuna uusiin jaksoihin.

Sanoisinkin, että kannattaa ehdottomasti aloittaa ensimmäisestä kaudesta, koska vaikka alkujaksot ovat jonkin verran vanhentuneet, eikä niitä ole tehty kovin isolla rahalla, niiden tarinat ovat todella hyviä silti. Lisäksi ekalla ja tokalla kaudella on vain kolme jaksoa per kausi, kolmannellakin vain kuusi.

Black Mirror on siitä hankala sarja, ettei sitä oikein voinut ahmia montaa jaksoa kerrallaan. Jaksot olivat usein niin ahdistavia tai mietityttäviä, että tuntui hyvältä katsoa yksi jakso illassa.

Roscoen mielestä sarja käsitteli voimakkaasti myös totalitarismia, yksilön oikeuksien rajoittamista ja joukkovalvontaa. Nämä ovat kuulemma erittäin oleellisia teemoja juuri nyt Briteissä. Tämä meni itseltäni hieman ohi, vaikka nyt kun hän sen sanoi, niin niinhän se toki on.

Lopputulema: Katso tämä. Tämä on hyvä.

Nyt alamme katsoa seuraavaa bänditreeneissä suositeltua sarjaa. Taas olen vähän, että ei kyllä kiinnosta, niin kuin olin Black Mirrorinkin kanssa, mutta kyllä nyt on vain luotettava bändiin. Siellä kyllä tiedetään nämä Netflix-asiat.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, Jack Thorpe ja John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi, osat yksi ja kaksi
(Harry Potter and the Cursed Child)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2016


Mikä sanoinkuvaamaton pettymys!

Kun kuulin Harry Potterin kahdeksannesta seikkailusta tuhahdin, ja ajattelin, että kyllä ei kiinnosta. Harry Potterin seikkailut loppuivat kuoleman varjeluksiin, en lähde mukaan tämmöiseen rahastukseen yhtään. Olen suuren luokan Potter-fani, enkä ole valmis hyppäämään ihan jokaiseen puksuttimeen, joka esittää Tylypahkan pikajunaa.

Hiljalleen kuitenkin alkoi kiinnostaa ja joululahjoja ostellessa kliksuttelin nettikirjakaupan ostoskoriin myös kirotun lapsen, ihan itselleni. Ajattelin toiveikkaana, että saisin siitä ihanan jouluisen lukukokemuksen.

Minä kun nimittäin olen kauhea joulukirjanipo. Hyvä pitää olla, pitää olla vetävä, pitää olla lämmin, ei saa olla ahdistava, niinku silleen niinku väärällä tavalla ahdistava. Hyvä joulukirja on esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen. On paksu, on superhyvä, on kiinnostava, eikä väärällä tavalla ahdistava.

Onneksi otin mukaan muutakin luettavaa, koska tämä uusi Potter oli ihan hirmuinen pettymys. Tiesin, että kyseessä on näytelmä, tiesin, että se todennäköisesti vaikuttaa fanifiktiolta, tiesin, että siinä on monenmoista ongelmaa, mutta uskoin, että kaipuuni Tylypahkaan tekee kaiken hyväksi. Uskoin, että pidän tästä tarinasta, pystyn suhtautumaan siihen lempeästi ja annan sille kaiken anteeksi. En pystynyt. Teki mieli useampaan otteeseen jättää kesken, koska tuntui ajanhaaskaukselta. Ymmärrän, että näytelmä on vain runko, joka jättää lukijalle ihan todella paljon kehiteltävää, mutta silti. Ei hyvänen aika mikä kohellus. En aio tässä nyt alkaa avata juonta, mutta mainitsenpa kuitenkin, että se on ihan paska. Aikamatkustusjutut eivät toimi, hahmot on pilattu, loppuratkaisu on luokkaa isäsi-onkin-mummosi.

Tästäkin huolimatta olisin valmis näkemään tämän näytelmän esitettynä versiona. Olen kuullut, että se on parempi niin. Useimmat näytelmät toki ovat. Tai no, ei se ainakaan huonompi voi olla.

Nyt tarvitaan pikapikaa lippu Ihmeolentoihin ja niiden olinpaikkoihin. Sen on oltava korjaava kokemus. Olen nimittäin ihan avoin spinoffeille samassa maailmassa, kunhan jätätte Harryn ystävineen rauhaan. Olkaa niin kilttejä. Koska jos ette jätä, minä luen kaiken kumminkin, ja sitten kihisen ja kohisen kielteisiä tunteita, eikä se ole kivaa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
(Big Little Lies)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2015


Luin pari vuotta sitten Liane Moriartyn Hyvän aviomiehen, ja se on jäänyt mieleen aivan myönteisenä lukukokemuksena. Tosin, nyt kun luin bloggaukseni aiheesta, ei ole enää pienintäkään muistikuvaa, mikä oli aviomiehen salaisuus tai mitä muuta kirjassa mahdollisesti tapahtui. Pitäisi etsiä joku spoilausbloggaus, tai sitten voin odotella pari vuotta ja lukea kirja ihan uutena.

Näihin jykeviin muistikuviini nojaten sanoisin, että tämä Mustat valkeat valheet on monin tavoin samanhenkinen kuin Hyvä aviomies. Molemmissa on vähän murhamysteeriä, mutta enemmän naisten välisiä suhteita.

Kirjan alussa käy ilmi, että Pirriween alakoulun vanhempien visailuillassa on tapahtunut väkivaltaisia. Loppukirja sitten selvitellään, mitä oikein tapahtui ja mikä siihen johti.

Kirja ei mielestäni ole niin viihteellinen kuin Hyvä aviomies, jonka näköjään olen luokitellut ihan itse chick litiin. Tämä oli enemmän peruskaunoa, minusta. Kirjassa käsitellään vakavia teemoja, kuten koulukiusaamista, uusperheitä ja perheväkivaltaa, jopa niin vaikuttavasti, että kirjan lukeminen meinasi jäädä alkumetreillä kesken, kun tuli niin paska olo lasten kohtelusta koulussa.

Tästä ei nyt ehkä käy ilmi, että pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi. Tämä oli juuri oikeanlainen kirja minulle tällä hetkellä. Riittävän hauska ja semiviihteellinen, mutta samalla monin tavoin hyvin koskettava ja vakava. Pidin kirjan pääosanaisista kovasti, etenkin Madelinesta, jonka temperamentti tuntui kovin omalta. Itsellänikin on välillä samantyyppisiä hankaluuksia luonteeni kanssa.

Tästä vuoden ensimmäisestä bloggauksesta on nyt tulossa selvästi ihan epäselvä ja laimea. Sanotaan nyt selkeästi vielä tähän loppuun: TÄMÄ OLI ERITTÄIN HYVÄ KIRJA, vaikken sitä jotenkin tässä nyt osaa ilmentää vivahteikkaasti. Sori siitä, mutta olen nukkunut liian vähän ja syönyt liian paljon.

Mutta toisaalta, tämmöisestä bloggauksesta on hyvä aloittaa uusi blogivuosi. Voin vain parantaa! Kohti uusia vastoinkäymisiä!