keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2017


Kaikissa lukemissani Liane Moriartyn kirjoissa on sellainen sekä ärsyttävä että mahtava rakenne, että alussa lukija ymmärtää jotain kauheaa tapahtuneen. Niin kuin tässä kirjassa on ollut pikku pihajuhlat, joissa on tapahtunut jotain sellaista, että koko porukka on ihan suunniltaan. No sitten pitääkin lukea kirja, että saa selville mitä se jotain on. Tai niin kuin Mustissa valkoisissa valheissa, vasta lopussa selvisi kuka se edes oli, jonka kuolemaa koko kirjan ajan selvitettiin.

Mahtavaa tämä on siksi, että onhan se jännää ja kivaa lukijalle. Ärsyttävää siksi, että kirjoista on vähän vaikea kertoa kovin paljoa pilaamatta koko yllätystä.

Tykkäsin Moriartyn edellisestä suomennoksesta, Mustista valkoisista valheista, ihan hurjasti. Pakotin Roscoen katsomaan tv-sarjankin, Big Little Lies, joka kieltämättä ei ollut niin hyvä kuin kirja, vaikka siinä olikin Alexander Skarsgård. Työtoveri kertoi, että sarjassa esiintyi myös Alexander Skarsgårdin penis, mutta jotenkin se oli mennyt itseltäni ihan ohi. Varmistimme asian sitten yhdessä internetistä, ja penishän se tosiaan oli. Olin vissiin keskittynyt johonkin muuhun sillä hetkellä. Roscoen mielestä parasta sarjassa oli tunnusmusiikki, jota kuuntelimmekin sitten monta viikkoa. No, mutta ei tässä nyt Big Little Liesista pitänyt puhua.

Innoissani sitten ostin Tavalliset pikku pihajuhlat e-kirjana suunnilleen heti kun se ilmestyi ja syöksyin lukemaan.

Kirja kertoo ystävyksistä, Erikasta ja Clementinesta, joiden suhde on aika kummallinen. Erika on hyvin pidättyväinen, Clementine taas boheemi. Clementinen perhe on menossa Erikan ja tämän miehen Oliverin luo syömään, kun Erikan ylettömän ulospäinsuuntautunut naapuri Vid ja tämän seksikäs vaimo kutsuvatkin koko porukan heille grillaamaan.

Aluksi lukeminen jumitti todella pahasti. Koko ajan pidin kyllä kirjasta, mutta se eteni jotenkin liian hitaasti, enkä oikein päässyt mukaan juttuun, varmasti osittain, koska luin niin hitaasti. Luin kirjaa lopulta melkein kolme kuukautta, aina pari sivua silloin tällöin, eikä sillä tahdilla mikään kirja pääse oikeuksiinsa.

No sitten viime viikolla sairastuin ja kirja veti mukaansa. Loppua kohti pääsin paremmin kiinni hahmoihin ja kaikki muuttui paljon kiinnostavammaksi. Ihan itku tirahti yhdessä viimeisistä kohtauksista. Niin kuin Mustat valkoiset valheet, tämäkin kirja käsittelee varsin vakavia teemoja hienolla tavalla. Ystävyyttä, vanhemmuutta, suhdetta omiin vanhempiin. Kaikilla kirjan aikuishenkilöillä on eri tavoin hankala suhde omiin vanhempiinsa, mutta toisaalta hankala suhde myös lapsiin. Kauheasti kipuillaan joka suuntaan.

Vaikka luinkin kirjaa tuhat vuotta, oli se minusta silti erittäin hyvä. Moriartyn kirjat ovat silleesti ihan mahtavia, että ne on kirjoitettu varsin vetävästi ja viihteellisesti, mutta ne silti käsittelevät isoja ja synkkiä asioita hyvinkin pohjamutia myöten. Tulee semmoinen tyydytetty olo, että olipas hauskaa, muttei kuitenkaan ihan turhanpäiväistä. Semmoinen on parasta.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015


Naapurin ihastuttava ja viisas frouva kehui tätä kirjaa minulle jo ajat sitten hiekkalaatikon reunalla, mutta näin kauan kesti siihen tarttua.

Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti taivaalta tippuvista asioista. Ensimmäisessä osiossa kertojana on tyttö, jonka äidin päähän on pudonnut kesäiseltä taivaalta jäälohkare. Toisessa osiossa keskustelevat mies, johon salama on iskenyt viisi kertaa, ja nainen, joka on saanut kaksi kertaa loton päävoiton. Sitten palataan taas tyttöön.

Minusta tämä oli täydellinen pieni kirja. Tykkäsin sadunomaisuudesta ja epätodennäköisyyksistä. Kirja on kirjoitettu ihan loistavasti, se on yhtä aikaa synkkä ja valoisa. Minusta kirja kertoi hirveistä asioista selviämisestä ja siitä, miten kaikkea ei voi kontrolloida, eikä kaikelle löydy syytä. Joihinkin salama vain osuu viisi kertaa, semmoista se on, ja tämän kauhean epävarmuuden kanssa meidän on vain pakko elää.

Suomessa kirjoitetaan tosi paljon sellaista ranteet auki -proosaa, realismia, jossa mässäillään kauheuksilla ja itketään lukiessa. Tai en minä tiedä kirjoitetaanko, koska minä en lue sellaista juurikaan, mutta sellainen tunne minulla on. Että hyvän kirjallisuuden on oltava synkkää, jonkun on kuoltava, rakkaus ei voita, ja erittäin hyvä olisi, jos kaikki tapahtuisi jatkosodassa. Itse en kaipaa kirjallisuudeltani tragediaa, olen enemmän tragikomediahenkilö minä. Siksi onkin ihanaa huomata, että Suomessa kirjoitetaan paljon myös tämmöistä ihanaa kirjallisuutta, jossa kaikki voi olla vähän epäuskottavaa, mutta juuri siksi niin hienoa. Ja on ihanaa huomata myös, että tämmöistä ihanaa kirjallisuutta arvostetaan, koska tämäkin kirja oli Finlandia-ehdokkaana ja voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Odotan todella paljon Ahavan syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, ja tässä odotellessa voisinkin lukea esikoisen Eksyneen muistikirjan, jonka pitäisi kuulemma olla yhtä hyvä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
猫の客 [Neko no kyaku]
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2016


Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, jotka asuvat vuokralla todella ihastuttavassa piharakennuksessa Tokiossa. He ovat lapsettomia, kustannusalalla, ja elävät jotenkin kummallisen melankolista elämää. Sitten heidän kotiinsa tassuttelee kissa.

Pidin oikeastaan vain yhdestä asiasta tässä kirjassa: ympäristön kuvauksesta. Kirjassa kuvataan todella ihanasti pihapiirin taloja, puutarhaa, eläimiä, kujaa, huonekaluja, ikkunoita, puita. Pidän kovasti japanilaisesta estetiikasta ja pariskunnan kotiympäristö kuulosti aivan ihanalta.

Kovin monesta muusta asiasta en sitten kauheasti pitänytkään. Tässä kirjassa ei tapahtunut juuri mitään. Kissa ilmestyi ja katosi, vuokranantajat vanhenivat, oli pientä kriisiä työpaikalla ja naapureitten kanssa kissasta, vähän jännitti minne joudutaan asumaan.

Ja sitten ihan viimeisellä sivulla yhtäkkiä ihan selkäpiitä karmiva kysymys siitä, mitä helvettiä sille kissalle oikeastaan tapahtui. MINÄ EN EDES VÄLITTÄNYT KOKO KISSASTA ENNEN KUIN YHTÄKKIÄ TEIT SIITÄ TUOMMOISEN HIRVEÄN NUMERON!

Suhteeni japanilaiseen kirjallisuuteen on selvästi aika samanlainen kuin ranskalaiseen, se ei ikinä ole neutraali. Joko rakastan tai sitten en tajua yhtään. Ymmärrän hyvin, että semmoiset ihmiset, jotka rakastavat kissoja, rakastavat myös tätä kirjaa, mutta minun suhteeni kissoihin on olematon. En ole koskaan ollut läheinen yhdenkään kissan kanssa, koska olen niille allerginen. Koska en päässyt kiinni kissa-asiaan, enkä oikein muutenkaan tajunnut kirjan pääpariskunnan meininkiä, en vain saanut tästä kirjasta oikein muuta kuin rauhallisen kotiympäristön herttaisen kuvauksen ja lopussa antikliimaksin.

Toisin sanoen, tätä kirjaa voinee suositella kissaihmisille, mutta eipä oikein muille. Toisaalta, kyseessä on varsin pikkuruinen kirja, joten eipä tämän kanssa kovin paljon elämää tärväänny, vaikka tämän lukaisisi kaikesta huolimatta.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lolo

Julie Delpy 2015


Olen muistaakseni pitänyt kaikista näkemistäni Julie Delpyn ohjaamista elokuvista. Muistelen nähneeni ainakin Ranskalaisen viikonlopun, Kaksi päivää Pariisissa ja Kaksi päivää New Yorkissa. Siksi halusin toki nähdä myös Lolon.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Violettesta, joka on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee muotialalla. Lomaillessaan Biarritzissa ystäviensä kanssa hän tapaa Jean-Renén, joka onkin sopivasti juuri muuttanut Pariisiin. Suhde alkaa ihanan aurinkoisesti, kunnes Violetten poika Lolo ilmestyy kuvioon. Lolo on aina ollut äitinsä silmäterä, todella rasittavan omahyväinen 19-vuotias juippi, taiteilija, joka äitinsä mielestä pelastaa maailman. Lolon suunnitelmiin ei sovi äidin uusi rakkaus.

Tykkään kauheasti Julie Delpyn ranskattarista, jotka tuppaavat olemaan joka elokuvassa melko samanlaisia, mutta aina yhtä ihania. Heillä on täydellinen ranskalaistukka, ihania ranskalaisvaatteita, aivan täydellinen ranskalaiskoti ja ranskalaisluonne. Myös Jean-Renén hahmo on ihanan hyväntahtoinen ja herttainen, enkä yhtään ihmettele, että he niin toisiinsa rakastuivat. Lolo sen sijaan on aivan uskomattoman ärsyttävä, mutta niin tietysti kuuluukin.

Monissa arvioissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten räävittömiä Violette puhuu ystäviensä kanssa, mutta enpä itse asiaa juurikaan noteerannut. Mahdollisesti he eivät mielestäni puhuneet kovin erikoisia sitten, en tiedä.

Minusta tämä oli varsin mukava pieni ranskalaiselokuva. Välillä meni vähän myötähäpeän puolelle, mutta elokuvassa ihanasti selvittiin kaikesta häpeällisistä jutuista. Ei tämä mikään elokuvataiteen huipennus ole, mutta genressään ihan ookoo.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Narrated by: Nick Offerman, David Sedaris, George Saunders, Carrie Brownstein, Miranda July, Lena Dunham, full cast
Random House Audio 2017


Koska en ole haasteille vieras, päätin kuunnella George Saundersin Lincoln in the Bardo äänikirjana. Miksi se on haaste, kysytte ehkä. Tai sitten ette, mistäs minä tiedän, mutta todennäköisesti arvaattekin jo, että kerron, kysyitte tai ette. Te olette sellaisia arvaajia, te lukijat. Tämä on haastava äänikirja siksi, että lukijoita on 166. Niin. 166. Useimmissa on keskimäärin yksi.

Abraham Lincolnin poika Willie kuoli yksitoistavuotiaana. Kirja kertoo yöllä Willien haudan ääressä holtittomasti surevasta Lincolnista ja kummituksista, joiden seuraan Willie on joutunut.

En voi väittää ymmärtäneeni kirjasta kovinkaan paljon, mutta sen sijaan voin väittää, että tämä on ihan mielettömän hieno äänikirja. Joskus riittää se, että saa kuunnella ensiluokkaista ääneenlukua. Kirjan lukijoina ovat esimerkiksi Nick Offerman, Susan Sarandon, Lena Dunham, David Sedaris, Julianne Moore, Ben Stiller ja lista jatkuu. Erityisesti rakastan Nick Offermanin ääntä, joka olikin iso syy kuunnella tämä kirja. Voisin aivan tyytyväisenä kuunnella kun hän lukee ääneen puhelinluetteloa. Miellyttävä ääni on kyllä mahdollisesti hienoin lahja, jonka ihminen voi saada.

Lisäksi, koska en ymmärtänyt paljonkaan, voin lukea myöhemmin tämän kirjan uudelleen, viimeistään sitten kun se käännetään suomeksi, ja sitten taas kuunnella uudestaan, ja saada jälleen hyvän kokemuksen! Tämä kirja vain antaa antamistaan! Olen myös iloinen, että onnistuin antamaan periksi sille, etten vain jaksa tajuta kaikkea, koska tästä tuli hyvä äänikirjakokemus, joka ei pyrkinytkään olemaan lukukokemus. Äänikirjojakin voi kuunnella monella tavalla, tämä oli semmoinen taiteellinen ja hyvin leväperäinen tapa. Suosittelen kokeilemaan.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Olen palannut!

Kuten kaksi ihmistä huomasi, tämä blogi oli tovin poissa keskuudestamme. Varmaan järkyttynein tästä olin minä, hetken, kun en ymmärtänyt mistä on kyse. Käyttäjäpuolella kaikki näytti olevan normaalisti, mutta sivua ei näy missään.


No sitten atk-tukihenkilöni kertoi, että olimme vain unohtaneet uusia - öö - jotain, jonka vuoksi osoite siina.fi lakkasi toimimasta. En tiedä, miten olisin voinut muistaa uusia tämän asian, jonka nimeä en muista, kun en tiennyt sen olevan määräaikainen, tai edes sen nimeä, mutta ei se mitään, atk-tukihenkilöni lupasi hoitaa asian kuntoon, selitettyään ensin jotain sekavaa viestintävirastosta ja domaineista. Nyt hän todennäköisesti olettaa, että kun tiedän tämän kaiken, hoidan jatkossa asiat itse, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.


Mutta niin tai näin, nyt on viestintävirastoasiat ja domainhommat hoidettu! Olen salaa bloggaillut jemmaan useamman kirjoituksen, joita nyt ajastan lähipäiville, joten tiedossa on useita puisevia raportteja lukemistani merkkiteoksista ja elokuvista. Eläköön!

perjantai 19. toukokuuta 2017

Spuuki Spaidermän ja raju nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
Siltala, 2017


Minulla on palvova suhde Pirkko Saision tuotantoon, ja vähän myös Pirkko Saisioon, koska hänen tuotantonsa usein kertoo Pirkko Saisiosta. Siksi heti tämänkin kirjan kimppuun hyökkäsin.

Kirja on päiväkirjanomainen anekdoottikokoelma Saision, eli nonnan, ja hänen tyttärenpoikansa, eli Spuuki Spaidermänin, yhteisistä hetkistä. Ilmeisesti anekdootit ovat alkaneet Saision facebook-päivityksistä, saaneet siellä suosiota ja sitten päätyneet kirjaan asti.

Ihan hauska pieni kirja tämä on. Lapsenlapsi on kerrassaan hauska tapaus, kuten tuon ikäiset tapaavat olla, ja Saisio nyt on aina ihana. Kirjassa kuvataan ihanasti laajennettua ydinperhettä, jossa isovanhemmat ottavat paljon vastuuta. Olen aina hieman (ja kun sanon hieman, tarkoitan että ihan helvetin) kateellinen ihmisille, joilla on isovanhempia lähellä valmiina osallistumaan perhe-elämään. Sujuuhan tämä näinkin, ei siinä mitään, mutta olisihan elämä aivan erilaista, jos olisi lähistöllä olisi muitakin turva-aikuisia kuin äiti ja isä. Minunkin lapsellani on ihastuttavat isovanhemmat, mutta valitettavasti he kaikki sijaitsevat varsin kaukana meistä.

No, mutta ei siitä sen enempää.

Pidin kirjasta kovasti, sen luki nopeasti, se hymyilytti ja naurattikin. Lisäksi sain vinkkejä touhuiluun oman viisivuotiaani kanssa, esimerkiksi omien lautapelien kehittely kuulostaa tosi hauskalta. Olen vähän huono touhuilemaan, nimittäin, kaikki inspiraatio on tervetullutta. En usko, että tästä kirjasta voi olla pitämättä, paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista. Sellaisille ihmisille tämä kirja ei sovi.

torstai 18. toukokuuta 2017

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava 2013


Olin ahdingossa. Kotona odotti kasa kirjoja, jotka pitäisi kohta palauttaa kirjastoon, mutta yhtään ei huvittanut avata. Töissä katselin epäileväisesti kirjoja, mutta mikään ei innostanut. Yritin lukeakin useampaa, mutta joka kerran huomasin mieluummin plärääväni puhelinta kuin lukevani. Kului useita päiviä, etten käytännössä lukenut mitään. Todella ahdistava tilanne!

Sitten kotona iltavuoron jälkeen väsyneenä ja surkeana katselin omaa hyllyä ja otin käteen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Muistin ainakin kolmen luotettavan ihmisen kehuneen minulle kirjaa, viimeisin vappupiknikillä. Kirja on töröttänyt hyllyssä vuosia ja nyt vasta avasin sen. Kuului swooooosh kun paiskauduin sohvaan ja luin heti paikalla viisikymmentä sivua enkä olisi malttanut edes mennä nukkumaan.

Kirja kertoo Mia Kankimäestä, joka jättää työnsä ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shōnagonia. Sei on yli tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen, joka kirjoitti Tyynynaluskirjan. Tyynynaluskirja puolestaan on tekstikokoelma, joka sisältää huomioita hovista, erilaisia listoja ja runoja, ja Kankimäki on hullaantunut siihen.

Pidin kirjasta seuraavista henkilökohtaisista syistä:

  • Yliopistossa kävin Japanin taidehistorian kurssin, jonka veti Anna Kortelainen. Se oli ehkäpä opintojeni kohokohta, ihailin Kortelaisen karismaattista esiintymistä ja olemusta ja rakastin joka sanaa. Tämän kurssin myötä Heian-kausi ja sen ajan estetiikka olivat jokseenkin tuttuja ja olin jo valmiiksi helppo yleisö. Ymmärrän hyvin, miksi se viehättää.
  • Olen käynyt Kiotossa, joskin olin siellä vain pari päivää, enkä ehkä samalla tavalla viehättynyt siitä kuin Kankimäki. Tämä johtui varmasti siitä, että asuimme länsimaisessa hotellissa, emme perinteisessä ryokanissa tai muussa japanilaisessa pytingissä, ja raahasin jatkuvasti perässäni Roscoeta, joka oli sitä mieltä, ettei Kioto ole erityisen kiinnostava verrattuna Tokioon, ja teki sen hyvin monisanaisesti selväksi. Hän on tarvittaessa varsin kriittinen henkilö, varsinkin jos häntä raahataan katsomaan kuudettatoista pyhäkköä viikon sisällä. Olisinpa lukenut tämän kirjan ennen matkaa, mikä oli tietysti siinä mielessä vaikeaa, että olin Kiotossa vuonna 2009 ja tämä kirja ilmestyi vuonna 2013, mutta silti. Olisin tiennyt paljon paremmin mitä kannattaa tehdä ja nähdä!

Kirja oli kuin minulle tehty. Oli ihanaa lukea suunnilleen ikäiseni ihmisen unelmien toteutuksesta. Koen ahdistavana sellaisen, että nyt tässä neljänkympin kynnyksellä ihminen istuu kodissaan lapsineen, autonavaimineen, turvalukkoineen ja muistelee nuoruutta, sen sijaan, että haaveilisi ja tekisi asioita, lapsineen, avaimineen. Olen itse pyrkinyt rakentamaan elämäni niin, että parhaat asiat ovat vielä edessä, ja oli ihanaa lukea ihmisestä, joka tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Joskus pitää ottaa riskejä, lähteä vaikka Japaniin, vaikkei ole mitään tietoa siitä mitä on tekemässä. Kannatan rämäpäisiä ratkaisuja elämässä! Kannatan suunnanmuutosta jos ei tunnu kivalta! Kannatan onnen etsintää!

Pidin kovasti Sei Shōnagoniin liittyvistä tutkimuksista, Kankimäen ja Sein risteävistä teistä. Kankimäki kirjoittaa ihanan elävästi elämästä heian-hovissa, mustien hampaiden estetiikasta, naisten elämästä sermien takana, kimonoläjien alla, avoimesta suhtautumisesta seksiin, öisestä hiippailusta, runojen kirjoittamisesta, käsialasta, papereista, kaikesta kauniista, kaikesta omituisesta. Mutta ehkä vielä enemmän pidin kuitenkin ihan vain Kankimäen arjen kuvauksesta. Oli kiinnostavaa lukea miltä tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tuntuivat Japanissa, erityisesti pidin kohdasta jossa Kankimäki oli hoitamassa entisen poikaystävänsä pesukarhua. Lähes kaikki muuttuu paremmaksi kun siihen lisää pesukarhun.

Toisin sanoen suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa Japani, eli kaikille, koska ketäpä se ei kiinnostaisi. Japani on mahdollisesti maailman kiinnostavin asia! Varsinkin jos siihen lisää pesukarhun, ja tässä kirjassa on lisätty.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Guardians of the Galaxy vol 2

James Gunn 2017


Tästä on tuleva pitkä ja sekava bloggaus.

Olen sellaisessa tilanteessa, etten voi käyttää kirjoituspäivääni kirjoittamiseen, tai no, voisin tietysti, mutta päätin pitkästä aikaa olla ystävällinen itselleni ja viettää päivän, jolloin teen vain kivoja juttuja. Aloitin päivän lempijuhlallisuudellani, päiväkodin äitienpäiväkaffella, joka oli taas aivan ihanaa. Minulla on taipumusta rakastua tilaisuuksiin, joiden ihanuutta en oikein osaa perustella. Minä rakastan päiväkodin äitienpäiväkahveja vielä enemmän kuin taaperoajan perhekahvilaa, jonka ihmeellisyyttä en myöskään koskaan onnistunut kenellekään selittämään.

Ja sitten menin yksin elokuviin. Ajattelin, että päivänäytös Guardians of the Galaxy vol 2 3D:nä on juuri se mitä nyt tarvitaan, ostin puolukka-kookos-smoothien ja asettauduin penkkiini.

Katsomossa oli muuten useampia kaltaisiani yksin saapuneita naisia keski-iän molemmilta puolin. Oli myös miehiä, mutta haluaisin kiinnittää huomioni näihin naisiin, koska esimerkiksi Hesarin arviossa kerrottiin, että tämä elokuva on suunnattu 80-luvulla lapsuuden eläneille miehille ja heidän pojilleen. Haistakaa kuulkaa paska. Tämä elokuvagenre viehättää erittäin paljon myös naisia, jotka muuten katsoivat Ritari Ässää, ihan siinä missä pojatkin. Edellinen Guardians of the Galaxy keräsi tosi ison naisyleisön, joten tuskin tätä tehdessä ajateltiin, että nytpä jätämme 44% yleisöstä huomiotta, ja teemme elokuvan miehille ja pojille. Sehän olisi ihan höpsöä. Hesarin arvioijalle voi tulla yllätyksenä, että myös naisilla on usein isä, ja lisäksi elokuvassa käsiteltiin paljon sisarus-, ystävyys-, ja perhesuhteita, jollaisia on käsittääkseni kaikensukupuolisilla ihmisillä. Minusta tämä ei ollut erityisesti miehille suunnattu elokuva millään tavalla, tässä oli hienoja naishahmoja ja teemoja, jotka vetoavat kaikkiin, ihmisiin, avaruusolioihin, pesukarhuihin, puihin.

Valitettavasti elokuvakokemukseni oli epäelokuvallisista syistä epäonnistunut. Viistosti edessäni istui kaksi miestä, jotka koko elokuvan ajan huutonauroivat ja keskustelivat suureen ääneen. Eräs toinen katsoja yritti huomauttaa, että he häiritsevät, jolloin hän sai vastaukseksi naurua ja huudon, että ole sinä ite hiljaa. Niinpä suurin osa elokuvan kestosta meni siihen, että mietin erilaisia väkivaltaisia ratkaisuja näiden miesten häiriköintiin.

Minusta elokuvissa saa nauraa ja itkeä, se ei minua häiritse, mutta tässä oli kyse selvästi tahallisesta häiriköinnistä. He eivät edes yrittäneet ottaa ketään muuta huomioon. Onneksi elokuva oli monilta osin aika äänekäs, jolloin onnistuin keskittymään, mutta usein ihmissuhdekohtaukset tuntuivat olevan heistä uskomattoman hauskoja, jolloin tuli valtava tarve puukottaa heitä smoothiepillillä niskaan.

Kuulin myöhemmin hyvin viisaalta Periaatteen naiselta, että teatterin ovella on puhelinnumero, johon voi ilmoittaa häiriköistä. Jatkossa otan numeron aina talteen. Ärsyttää sekin, etten noussut penkistä ja hakenut henkilökuntaa, mutta sitten olisin missannut osan leffasta ja todennäköisesti joutunut keskelle jotain kauheaa konfliktia, koska nämä äijät vaikuttivat provosoivan tahallaan ja hakevan tilannetta, ja sitten olisin ollut loppupäivän pahoilla mielin. Minä kun en oikein pidä riitelystä.

No se itse elokuva. Se oli ihan hyvä, vaikka päällimmäinen tunne sitä muistellessani onkin raivo muita katsojia kohtaan. Starlord Peter Quill löytää viimein isänsä, kovasti taistellaan ja rymistellään ympäri avaruutta. Elokuva on hauska, siinä on hyviä taistelukohtauksia, tykkäsin jo alkuteksteistä joissa Baby Groot tanssii kun muut taistelevat hirveää örböä vastaan. Mukavasti sivutaan Quillin ja Gamoran epämääräistä rakkaussuhdetta, mutta enemmän käydään läpi Quillin isäsuhteita ja Gamoran psykopaattista suhdetta siskoonsa Nebulaan, joka on hyvin tuttu meille kaikille, joilla on sisko.

Minä rrrrrakastan Chris Prattia, mutta tässä elokuvassa hän oli melko vaisu. Sen sijaan pidin kovasti Draxista, jonka raikuva nauru on ihan mahtava, ja Quillin isän Egon lemmikistä Mantisista, joka oli aivan ihana. Hieno hahmo oli myös Yondu, joka aikoinaan ryösti pienen Quillin ja teki tästä avaruusrosvon.

Kaikkinensa tämä oli aivan kelpo avaruus-supersankarielokuva. En osaa sanoa oliko 3D-kokemus jotenkin parempi kuin tavallinen, mutta lasit olivat ainakin varsin mukavat päässä. Jatkossa taidan kuitenkin mieluummin mennä katsomaan kaksiulotteisen version, ihan vain, jos kaikenmoiset mänttipäät parveilevat näissä 3D-näytöksissä.

Leffan jälkeen kävelin ympäriinsä ja puhisin raivoani ja sitten lopulta tallustin Sanomataloon verenluovutukseen. Siellä pötkötellessä aloin hiljalleen leppyä. Join verenluovutuksen jälkeen kaksi kuppia wienerkahvia ja söin kolmioleivän ja olin taas lähes normaali. Pitäisi oppia olemaan välittämättä muitten ihmisten idioottimaisuudesta, koska ei heitäkään pätkääkään kiinnosta meidän muiden tunteet, mutta se on niin kauhean vaikeaa. Ja toisaalta, ehkä se ei ole hyvä piirre ihmisessä, ettei välitä muiden käytöksestä. Ehkä voisin mieluummin kehittää itsessäni sitä piirrettä, että puutun asioihin. Ensi kerralla etsin sen puhelinnumeron ja kutsun henkilökuntaa apuun.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
(No One Belongs Here More Than You Do)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala 2017


En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tätä bloggausta.

Haluaisin kirjoittaa sellaisen, jossa kerron, että Julyn novellikokoelma Uimakoulu on ihanan absurdi, hauska ja vinksahtanut kokoelma, jossa on erinomaisia ja keskenään erilaisia novelleja. Mutta se olisi valhe.

Tähän väliin kappale, jossa en vielä kerro, millainen novellikokoelma Uimakoulu sitten oikeastaan oli, vaan horisen odotuksistani ja suhteestani Julyn aiempaan tuotantoon. Odotin nimittäin tätä kirjaa ihan todella paljon, ja perusteeni olivat hyvät. Pidin Julyn romaanista Avokämmen kovasti, ja hänen esikoiselokuvansa Minä, sinä ja kaikki muut oli myös ihan mahtava. Miranda July vaikuttaa minusta aivan ihanalta taiteilijalta ja ihailen häntä holtittomasti. Noin. Se kappale oli siinä.

Mutta sitten tämä Uimakoulu. Ensimmäiset kaksi novellia olin ihan että joo, tämmöistä tämän kuuluukin olla. Tosi samanlaista kuin aiempikin Julyn tuotanto. Mutta sitten alkoi ahdistaa. Kestän yhden tai kaksi säälittävää ja surkeaa päähenkilöä, jotka ovat muiden pompoteltavissa, jotka kompuroivat nolosta tilanteesta toiseen, eivätkä saa yhtään kiinni elämästä, mutta tässä kirjassa niitä oli kuusitoista. Se on liikaa. Lisäksi aloin ajatella, että Avokämmenen Cheryl on myös tämmöinen raivostuttava elämän syrjästäkatsoja, ja aloin ajatella sitäkin kirjaa penseydellä. En enää osannut nähdä tarinoiden hauskuutta tai keveyttä, näin vain synkkyyttä ja ahdistusta. Lisäksi novellit olivat kovin toistensa kaltaisia, päähenkilöt ihan samasta puusta veistettyjä, ja kokoelman lopuksi olin lähinnä helpottunut, että se viimein loppuu ja saan ehkä lukea jotain reipasta seuraavaksi.

Harmittaa kirjoittaa näin, mutta en kai minä muutakaan voi, jos rehellisyyteen pyrin. Minä olisin ihan valtavasti halunnut pitää tästä kirjasta. Jos haluatte lukea jotain myönteisempää Miranda Julysta, lukekaa vaikka tämä Anu Silfverbergin haastattelu hänestä Nuoresta Voimasta. Lisäksi ilahduin Ompun bloggauksesta, koska näyttää siltä, että hän luki sen kirjan, minkä minäkin olisin halunnut lukea. Ja voinee sanoa, ettei tämä huono kirja ollut, minä nyt vain ihmisenä ja yksilönä en jaksanut näitä tyyppejä, joista tämä kirja kertoi. Kiitos ja anteeksi.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
(Nutshell)
Suom. Juhani Lindholm
Tammi 2017


En edes tiennyt, että McEwanilta on tulossa uusi, ennen kuin se osui käteeni töissä kirjastossa kuormaa purkaessa. Onneksi se kirja oli pikalaina ja sain heti kiikuttaa aarteen kotiin. Edellisenkin McEwanin luin näköjään pikalainana, joten ehkä salavihkaa käteeni luikahtavat McEwanit ovat jonkinlainen perinne. Erittäin hyvä ja tervetullut perinne.

Pähkinänkuoren kertoja on äitinsä kohdussa ylösalaisin syntymäänsä valmistautuva vauva. Vauvan tilanne on vaikea. Hän on kuullut katalan äitinsä hautovan murhaa. Äidillä on suhde vauvan setään ja heidän on raivattava vauvan isä tieltä. Tämä on kauheaa, koska vauva rakastaa hirveää äitiään, mutta ei tahdo isälleenkään pahaa.

Vauva on hurmaava tyyppi. Niin viisas kuunneltuaan yöt pitkät podcasteja äitinsä mahan läpi. Tietous etenkin viineistä hämmästyttää.

Pähkinänkuori on mahtava kirja. Olin koko ajan varma, että ihan millä hetkellä hyvänsä tämä vauvahomma kusee itseään nilkoille, eihän tämä voi toimia, mutta niin vain McEwan kieputti lukijaa loppuun saakka. Välillä vauva kertoi näköhavaintoja, joita ei oikeasti voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä. Ihastuttava hahmo, tuollainen vanhan ja viisaan oloinen syntymätön, joka nautiskelee viinejä äitinsä verenkierrosta ja vihaa äitinsä rakastajaa, joka möykyttää häntä jatkuvasti päähän.

Murhajuoni on paikoin aika jännittävä, eikä ihmekään, perustuuhan tarina Hamletiin, mutta koska vauva on niin hassu hahmo, kirja on välillä koominenkin. Ei tämä ehkä ruttuotsaisimmille lukijoille sovi, mutta jos ei koe ongelmaksi tarkastella maailmaa kohdusta, tämä on aivan täydellinen pieni kirja.

Kyllä ei ole liioiteltua sanoa, että McEwan on parhaita nykykirjailijoita. Onneksi on vielä monta vanhempaa McEwania lukematta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Manchester by the Sea

Kenneth Lonergan 2016

Kuva

Pääsimme pitkästä aikaa Roscoen kanssa kahdestaan elokuviin, ajattelin valehdella tähän alkuun, koska vastahan me joulukuussa olimme yhdessä leffassa. Tai no, on se sillä tavalla pitkä aika, että ennen vanhaan, eli aikana ennen lasta, elokuvissa saatettiin hyvinkin käydä kerran viikossa. Silloin tämä blogikin olisi ollut paljon kiinnostavampi. Elämä ylipäätään oli paljon jännittävämpää. Olisi sitä paitsi tosi kiva, jos olisin kirjoittanut kaikista niistä elokuvista, joita katsoin leffafestareilla, niitä olisi nyt myöhemmin mukava lukea. No mutta, kaikkea ei voi saada.

Ei tarvinnut tällä kertaa ollenkaan neuvotella, minkä elokuvan haluamme nähdä. Roscoen mukaan Oscar-elokuvista kannattaa mennä katsomaan se, joka voittaa alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin, mikä totta onkin. Kun katselen listaa Oscar-voittajista, olen useimmiten pitänyt kovasti alkuperäiskäsikirjoituksen voittaneista, kun taas parhaan elokuvan palkinnon voittajat ovat aika usein olleet pettymyksiä. Lisäksi rakas ystäväni K kehui elokuvan maasta taivaisiin, ja luotan häneen kuin vuoreen.

Miten tämä on näin puiseva bloggaus? Jaapa jaapa jaapa jaa, hän kirjoittaa, ja jatkaa: jaapa jaapa jaapa jaa. Voi hyvän tähden. No, koitetaan nyt saada tämä johonkin kunnialliseen päätökseen, vaikkei tämä ole oikein edes vielä alkanut. Ei näin hieno elokuva ansaitse näin typerää bloggausta!

Manchester by the Sea kertoo Leestä, äkäisestä talkkarista, jonka veli kuolee. Lee palaa kotikonnuilleen huolehtimaan veljensä teini-ikäisestä pojasta ja hiljalleen keriytyy auki Leen tarina.

Elokuva on suorastaan täydellinen. Aivan poskettoman surullisesta aiheesta on saatu aikaan lämmin, välillä hullun hauskakin elokuva. Vielä nyt pari päivää myöhemminkin ajattelen elokuvaa taukoamatta. Joskus on vaikea käsittää, miten ihmiset voivat selviytyä hirveimmistä asioista, niin hirveistä, ettei niitä voi edes antaa itsensä ajatella, ja tämä elokuva kertoo erittäin hienosti juuri siitä.

No niin. Ehkäpä päätän tämän kompuroivan bloggauksen tähän. Menkää katsomaan Manchester by the Sea, se on hienoin elokuva aikoihin.

PS: No haluan kuitenkin vielä sanoa siitä, että jotenkin nyt vähän kuitenkin ällöttää se, kun Roscoe kertoi ennen leffaan menoa Casey Affleckin seksuaaliahdistelujutuista, jotka olin jostain syystä onnistunut olemaan noteeraamatta, ja nyt kun googlailin asiaa, niin se vähän inhottaa, että nyt tässä kehun seksuaaliahdistelijan roolisuoritusta. Mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että taiteilija voi olla riemuidiootti ja silti hänen taiteensa merkittävää, joten olkoon Affleck ihmisenä inhottava, mutta kyllä hän nyt vain on siinä sivussa myös erittäin hieno näyttelijä.

PPS: Tiedättekö mikä on maailman ärsyttävintä? Semmoiset ihmiset, jotka haukkuvat omia tekemisiään. Niin kuin omaa bloggaustaan kesken kaiken. Nyt en edes antanut mahdollisuutta kenellekään pitää tästä bloggauksesta kun haukuin sen itse jo ennen kuin pääsin asiaan! Tämä kuuluu helmasynteihini, josta yritän kovasti päästä eroon. Haukun myös kaikki kokkaukseni aina ennen kuin päästän ketään maistamaan. Oijoi. No, julkaisen tämän silti. Tämmöinen minä nyt vain olen.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Knight of Cups

Terrence Malick 2015

Kuva

"Onhan tämä parannus siihen edelliseen Malickin elokuvaan, että Christian Bale osaa näytellä", kommentoi Roscoe suunnilleen puolivälissä elokuvaa.

Hän viittasi elokuvaan To the Wonder, jonka katsoimme näemmä vuonna 2014. Siinä oli pääosassa Ben Affleck, Roscoen erityissuosikki parjausmielessä.

Käytännössä tämä Knight of Cups oli aika lailla samanlainen elokuva kuin To the Wonder. Tässäkin on komea mies, jonka edellä hyppelehtii läpi elokuvan kaunis nainen. Malick on selvästi innostunut tästä asetelmasta, että surumielinen mies kävelee ja kävelee toimettomana eri paikoissa, ja hänen edellään pomppii höpsähtäneen oloinen nuori nainen. Ihan kiva kohtaus sinänsä, mutta ei sillä kahta elokuvaa täytä. Ei oikeastaan edes yhtä.

Tässä elokuvassa kun ei juuri muuta sitten tapahtunutkaan. Mies kävelee Los Angelesissa ja välillä Las Vegasissa, edellä hyppivä nainen vaihtuu. Kai tämän tarkoitus oli kuvata jonkinlaista elämän tyhjyyttä ja masennusta, rakkauden etsimistä, mutta aika ankea kuvaus oli. Ei sitä rakkautta löydä, jos jatkuvasti antaa toisten yksin hyppiä edellä, on otettava kiinni ja hypittävä mukana, eihän siitä muuten tule yhen mittään!

Hyvät näyttelijät, ihan kaunis mutta erittäin tylsä elokuva. Harmittaa, koska Malick on tehnyt niiiiiin hyviä elokuvia, ja nyt tämä on tämmöistä kävelemistä ja hyppimistä jo toista elokuvaa. Ei mulla muuta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

The Neon Demon

Nicolas Winding Refn 2016


Minulla on vähän vaihteleva suhde Nicolas Winding Refnin elokuviin. Tavallaan pidän hänen poseeraavasta estetiikastaan kovastikin, mutta sitten taas kyyninen väkivaltaisuus ei oikein ole minun juttuni. Tykkään enemmän semmoisesta Tarantino-tyylisestä sarjakuvaväkivallasta, jos nyt pitää väkivaltaa olla. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, Tarantino-tyylinen väkivalta on ainoa väkivallan laji, jota elokuviini mielin.

Muistan pitäneeni Winding Refnin elokuvasta Bronson hyvin paljon. Se oli vaikuttava ja erilainen. Pidin myös Drivesta, Valhalla Rising ja Only God Forgives eivät sen sijaan olleet ihan minun makuuni.

Tämä oli kyllä varsin erilainen, kuin Winding Refnin melko äijäisät aiemmat elokuvat. The Neon Demon kertoo Los Angelesin mallimaailman kurjasta puolesta.

Jesse on 16-vuotias luonnonkaunis orpo, joka päättää lähteä kokeilemaan mallin hommia. Asiakkaat rakastavat häntä, muut mallit vihaavat. Kaikki haluavat Jesseltä jotain ja hänen hotellihuoneensakin alkaa olla aika pelottava paikka. Kun Jesse alkaa menestyä, vanhemmat mallit haluavat syödä hänet.

Elokuva oli visuaalisesti upea, mutta lopun väkivalta, nekrofilia ja ihmissyönti olivat minusta vähän turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Tuntui siltä, että ohjaaja nyt halusi vähän järkyttää katsojaa, että ähhähhää, näin kauhea minä osaankin olla, ettepä olisi uskoneet. Harmillisesti kauheudet saivat lähinnä ähisemään kiusaantuneena, kun hahmojen keskeisin piirre oli se, että he ovat kauniita ulkoisesti. Ehkäpä tämä puhuttelee ihmisiä, jotka elävät jollain lailla tämänkaltaisten asioiden keskellä, mutta itselleni pelkkään kauneuteen perustuva mallimaailma on aika kaukainen ja epäkiinnostavakin. Usein itselle tuntemattomat asiat voivat olla hyvinkin kiintoisia, mutta mallien elämä ei itselleni ole semmoinen. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo ei ollut malli, vaan nekrofilistinen meikkitaiteilija, joka asui valtavassa kartanossa. Hän oli oikeastaan ainoa asia, jota jään elokuvasta miettimään. Miksi elokuva ei voinut kertoa kokonaan hänestä?

Niin että hienolta näytti, mutta aika autiolta. Aion kyllä jatkossakin katsoa Winding Refnin elokuvat, koska vaikka sisältö ei miellyttäisikään, on silmäkarkki taattu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

10 Cloverfield Lane

Dan Trachtenberg 2016

Kuva

En oikein tiedä, miksi olin tämän kirjastosta varannut, mutta nyt se joka tapauksessa oli jo pahasti myöhässä. Olin palauttamassa leffaa katsomattomana, ihan vain, kun en voinut keksiä, miksi olin sen alunperin halunnut nähdä, mutta sitten huomasin, että se on saanut Rotten Tomatoesissa 90%, mikä on aika paljon, ja kiinnostus heräsi kuitenkin.

Elokuva kertoo Michellestä, joka elokuvan alussa jättää sulhonsa ja lähtee ajamaan jonnekin. Matkalla hän joutuu auto-onnettomuuteen ja herää omituisessa paikassa. Ilmenee, että hän on maan alla säteilysuojassa. Hänet pelastanut Howard kertoo, että on tapahtunut hirmuinen katastrofi, kaikki muut ovat kuolleet ja maan päällä on myrkyllistä. Heidän kanssaan suojassa asuu kummallinen Emmett.

Lähes koko elokuvan ajan on epäselvää, mitä maan päällä oikein on tapahtunut. Ovatko hyökkääjät venäläisiä, ovatko ne avaruusolioita, vai onko Howard keksinyt koko jutun päästään.

Pidin tästä elokuvasta koska:

  • Michellellä on täydellinen tukka. Mietin käytännössä 90% elokuvasta pitäisikö leikata samanlainen ja värjätä tukka ruskeaksi. Niin. En minäkään tiedä miten tämä liittyy tähän elokuvaan oikeastaan, mutta näin kävi.
  • John Goodmanin esittämä Howard on aivan mainio hahmo. Kyllä oli hieno suoritus, yhtä aikaa helvetin pelottava, hellyttävä, hassu ja kauhea.
  • Michelle osoittautuu aikamoiseksi MacGyveriksi ja on aina kivaa, kun toimija on nainen.
  • Tykkään yleisesti tämmöisistä kidnappaustarinoista jostain kummallisesta syystä, jota en osaa selittää.

En pitänyt tästä elokuvasta koska:

  • Loppuratkaisu oli minun makuuni ehkä vähän överi, vaikka onnistui kyllä kivasti yllättämään.
  • Elokuvassa oli paljon klaustrofobisia ja muita kauheita kohtauksia, jotka eivät sovi herkälle sielulleni. Tämä on tietysti makukysymys. Jos tykkää niin tykkää, jos ei niin ei.

Ehkä tämän voisi tiivistää niin, että monin tavoin tämä ei ollut minun makuuni, mutta sitten taas monin tavoin oli. Luulen, että jään muistelemaan elokuvaa ihan hyvällä, vaikka katsoessa välillä mietinkin, että miksi minä katson näin pelottavaa elokuvaa. Ja jos unohtaa makuasiat, genressään, eli tsykologisena drillerinä, tämä oli varmaankin aivan oiva.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ilonaiheita

Tänään on ollut myönteinen olo, joten ajattelinpa blogata ja kertoa, että olen ollut iloinen seuraavista asioista:


Lapsella ei ole täitä
Ainakaan vielä, that is. Päiväkodista on nyt pari kertaa tullut täivaroitus ja eilen ostettiin täikampa, jolla nyt aamulla ruoppasin lapsen valtavaa kuontaloa. Sieltä löytyi paljon hiekkaa, muttei mitään elävää. Tietenkin ensin luulin hiekkaa täiksi, mutta googlattuani ilmeni, että täit liikkuvat ja ovat isompia. En tiedä miten selviäisimme täishowsta leikkaamatta lapsen tukkaa, joten olen hyvin iloinen, että ainakaan vielä siellä ei ollut ketään.

Jalkoihin ei satu
Viime marraskuusta asti jalat ovat olleet kipeät. Ensin turposi yksi, sitten toinen. Mitään järkevää syytä ei koskaan löytynyt, enkä ole oikein tiennyt pitäisikö nyt liikkua enemmän vai olla paikallaan vai mitä ihmettä. Rampattuani kolmella eri lääkärillä sain viimein lähetteen fysioterapiaan, jonka neuvoista on ollut ihan oikeasti apua. Tiistaina fysioterapian jälkeen kävelin Itiksessä ja tajusin yhtäkkiä, että hyvänen aika, minuun ei koske. Se oli niin hämmentävää, että hymyilin koko loppupäivän. Tänään kävin metsässä hakemassa pajunkissoja (tai no, ainakin jotain risuja), hyppelehdin mielissäni kevätpurojen yli ja kiveltä toiselle ja ajattelin, että saatana sentään, ehkä tästä kuitenkin vielä jotain tulee.

Litku Klemetti
En ole oikeastaan lapsen syntymän jälkeen löytänyt juuri mitään uutta musiikkia. Olen muutenkin ollut aina vähän hitaasti lämpenevä musiikin suhteen ja kuuntelen mieluiten aina samoja levyjä, lähinnä Dingoa, Leevi and the Leavingsia ja Cliftersiä, ja Pariisin kevään kahta ensimmäistä levyä, ja niitä levyjä joita kuuntelimme Roscoen kanssa silloin ennen Pallas Kanelikakkua, Fleet Foxesia, Sufjan Stevensiä ja Raymond och Mariaa. Mutta nyt olen rakastunut Litku Klemettiin! Oi voi! Miten voi olla noin ihanaa musiikkia! On aivan keväistä löytää uutta musiikkia, josta ei tule vain vanhoja muistoja mieleen vaan ihan uusia juttuja, joista ei vielä edes tiedä mitään! Ihana Litku Klemetti!

Kellarit ja sauna
Ja sitten sekin vielä on avannut näköaloja, että viime viikolla saimme viimein vuoden tauon jälkeen kellarit käyttöömme ja saimme raahattua sunnuntaina kaikki turhat tavarat sinne. Saunavuorokin palasi maanantaille ja siellä oli ihanaa ja puuntuoksuista ja puhdasta. On varovaisen toiveikas olo, että ehkä tämä putkiremontti jonain päivänä tosiaan loppuu. Yhtäkkiä täällä on ihan hirveästi enemmän tilaa ja valoa, parvekkeelle mahtuu, tekisi mieli pestä ikkunat ja loikkia kivuttomilla jaloillaan ja huutaa keväthuuto ja laulaa "uskotko rakkauteen, että sulle pesän teen, jos et niin mä lähden seuraavalla junalla Kainuuseen".

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Sausage Party

Conrad Vernon, Greg Tiernan, 2016


Pallas Kanelikakku löysi Sausage Partyn dvd-kotelon pari päivää sitten ja innostui.
- Voidaanko katsoa tämä yhdessä? hän kysyi.
- Ei voida! huusin keittiöstä. - Se ei ole lasten elokuva!
- Mutta tämä näyttää niin hassulta, Kanelikakku yritti ja tirskui vielä useita minuutteja elokuvakotelo kädessään.

Korostan heti, että Sausage Party on kaikkea muuta kuin lastenelokuva. Olen elämässäni havainnut, että monilla ihmisillä on sellainen käsitys, että piirretty elokuva on yhtä kuin lastenelokuva. Sehän on täysin väärä ja monin tavoin vaarallinen käsitys. Jos ei sen vertaa paneudu elokuvamaailmaan, ja sitten istuttaa taaperonsa telkkarin eteen katsomaan Tulikärpästen hautaa, Prinsessa Mononokea tai esimerkiksi tätä Sausage Partya, niin kyllä on traumaattinen lapsuus pienellä.

Sausage Party on erittäin hyvä aikuisten elokuva. Se kertoo nakista nimeltä Frank (Seth Rogen) ja sämpylästä nimeltä Brenda (Kristen Wiig), jotka odottavat kaupassa, että jumalat vievät heidät ihanaan tuonpuoleiseen, jossa Frank saa viimeinkin työntyä Brendan sisään ja kaikki on ihanaa. Ja ihminen todella poimiikin heidät ostoskoriinsa, mutta sitten käykin hullusti, kun he putoavat kärrystä. Alkaa vaarallinen matka halki supermarketin, jonka aikana Frank saa selville totuuden.

No siis. Sausage Party on hyvin tyypillinen Seth Rogen -elokuva. Hauska ja härski, pilveä poltellaan, James Franco tekee sivuosan. Elokuvassa on oikeastaan aika perinteinen lastenelokuvan juoni, mutta mukana on tosi paljon seksiä (lopun orgiakohtaus oli varsin hämmentävä), väkivaltaa ja huumeita. Koska olen suuri Seth Rogen -fani, pidin tästä elokuvasta erittäin paljon. Genressään tämä on erinomainen, mutta jos ei tykkää niin sitten ei tykkää, enkä minä sille mitään voi.

Luulen, että Pallas Kanelikakkukin on ihminen, joka tulee pitämään Sausage Partysta. Heti sitten kolmentoista vuoden kuluttua kun annan hänen sen katsoa.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Bridget Jones's Baby

Sharon Maguire 2016

Kuva

Luin muutama tovi sitten Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan ja tykkäsin siitä kohtuullisen paljon. Olen pitänyt kaikista Bridget Jones -elokuvista ihan älyttömästi, ensimmäinen on kaikkien perheemme aikuisjäsenten mielestä kuolematon klassikko, jota siteeraamme säännöllisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Bridget pitää puhetta kustantamon juhlissa on parasta komediaa ikinä. Niinpä ajattelin, että eihän tämäkään elokuva huono voi olla, onhan tässä sentään hyvä kirja taustalla ja kaikki.

No joo mutta ei.

Syitä, miksi en pitänyt tästä elokuvasta:

  • Renée Zellwegerin naama näyttää oudolta. Olen sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus tehdä naamalleen mitä ikinä haluavat, mutta en silti päässyt missään vaiheessa elokuvaa yli siitä, ettei tuo ole Bridget, vaan joku omituisen näköinen hoikka ihminen. Lisäksi toivoisin, että tämä maailma olisi sellainen, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä mitään naamalleen ollakseen riittävän hyviä. Mietin näitä asioita koko elokuvan ajan, joten voitte ehkä täten ymmärtää, ettei tämä ollut niiltä osin kovin myönteinen elokuvakokemus. Ja sitten kun elokuvan loppupuolella oli muistoja ensimmäisestä BJ-elokuvasta, ja Bridget ja Darcy olivat niin nuoria ja pyöreäposkisia, ja minäkin olin silloin niin nuori, ja nyt kaikki on tuhoutunut, meidän naamamme ja... no, ei puhuta siitä enempää.
  • Daniel Cleaver on korvattu amerikkalaisella Jackilla, joka on kieltämättä hurmaava monimiljonääri, ja monin tavoin viehättävämpi kuin inhottava Cleaver, mutta silti. En oikein ymmärrä sitäkään, miksi tämä monimiljonääri suostui Bridgetin pompoteltavaksi tuolla tavalla, Cleaverilla kirjassa oli sentään jonkinlaista historiaa Bridgetin kanssa.
  • Herra Darcy on penseä ja täysin ilmeetön ja näyttää hyvin hyvin vanhalta. Jos tämä on ensimmäinen Bridget Jones -elokuva, johon törmää, on varmasti äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miksi Bridget haluaisi viettää sekuntiakaan jyrnöttävän hapannaaman kanssa.


Mutta ei tämä ihan superhuono elokuva sentään ollut, koska:

  • Bridgetin vanhat kunnon ystävät ovat kaikki koolla. Pidän itse erityisesti Shazzerista, itsekkäästi siksi, että joskus nuorena eräs ystäväni sanoi, että näytän häneltä. Näyttäisin erittäin mielelläni Sally Phillipsiltä, koska hän on ihana, vaikka nykyisin tiedänkin, etten oikeastaan kyllä näytä tippaakaan. Niin kuin en näytä myöskään Claudia Schifferiltä, jolta siskoni anoppi joskus sanoi minun näyttävän. Haluan silti kertoa tästä kaikille. En tiedä miksi. Tuleepa tästä pinnallinen bloggaus.
  • Elokuva on paikoin ihan hauska. Etenkin Emma Thompsonin näyttelemä Bridgetin synnytyslääkäri on aivan mainio. Myös Bridgetin työkaverit ovat hauskoja, ja vanhemmat tietysti.
Toivottavasti muutaman vuoden kuluttua tehdään kuitenkin vielä yksi Bridget Jones -elokuva, kun Renée Zellweger vanhenee muutaman vuoden. Ja toivottavasti siihen mennessä minä olen tottunut hänen uuteen naamaansa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
(채식주의자)
Englanninkielisestä käännöksestä suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2017


Töissä yksi hommistani on valita kirjastoon aikuisten kaunokirjallisuus. Olin innoissani valinnut kevään ennakoita, kun työtoveri hermostui.
- Kuka on taas valinnut vaikka kuinka monta jotain kasvisruokakirjaa! Ja täällä on jotain Suomen historiaakin otettu monta kappaletta!

No sitten ilmeni, että se olinkin minä, joka olin valinnut Booker-palkinnon voittanutta Vegetaristia ja Petri Tammisen Suomen historiaa. Työtoveri ymmärsi heti kun selitin. Koska kyllä Petri Tammista ja ulkomaista menestyskirjaa voi ottaa useamman, sen sijaan tietokirjoja ei niinkään.

Nappasin Vegetaristin pikalainana töistä heti tuoreeltaan. Ajattelin, että todennäköisesti tämä on taas semmoinen kohukirja, joka ei minua niin kosketa, mutta voihan sitä kokeilla. Avasin kannen ja kuului SUIIIIIIH kun imauduin kirjan sisälle, enkä tullut ulos ennen kuin kirja oli loppunut.

Huh huh nimittäin.

Yeong-hyen aviomies järkyttyy kun vaimo yhtäkkiä päättää ryhtyä kasvissyöjäksi. Vaimo on aina ollut hyvin tavallinen ihminen, palvellut miestään ja ollut miellyttävän huomaamaton ja ilmeetön. Ja nyt yhtäkkiä tämmöistä omituista sekoilua! Koko suku yrittää hyvällä ja pahalla saada Yeong-hyen järkiinsä, kun nainen laihtuu ja muuttuu yhä kummallisemmaksi.

Ei tässä kirjassa ole kyse kasvissyönnistä, vaan minun nähdäkseni naisen taistelusta saada tehdä itse omat päätöksensä, oikeudesta omaan ruumiseen. Kirjassa Yeong-hyesta kerrotaan aviomiehen, langon ja siskon silmin, ja kaikki piirtävät kuvaa vähän erilaisesta naisesta. Yeong-hye on sisäänpäinkääntynyt ja arvoituksellinen, mutta kaiken hänestä kerrotun perusteella en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Ihminen on lopulta hyvin herkkä kapistus.

En ole koskaan lukenut tällaista kirjaa. Ehkä se liittyy siihen, että luen hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäätään, mutta on mahtavaa lukea jotain näin erilaista. Yleensä lukiessaan keksii heti kuusi samantyyppistä kirjaa, mistä on hyötyä kirjastotyössä, kun ihminen tulee sanomaan, että haluaisin lukea jotain samankaltaista kuin se-ja-se, mutta tässä tapauksessa ei tule oikein mitään samantyyppistä mieleen. Vegetaristi on synkkä ja omituinen, suoraviivainen ja salaperäinen, helppo lukea, mutta herätti vaikeita ajatuskulkuja.

Luin, että kirjailija itse tarkoitti kirjoittaa allegorian Etelä-Korealle, ja niin sitä on siellä luettu. Minä sitten taas en sellaista osannut kirjasta lukea, eikä varmaan kovin moni muukaan länsimaiden ihminen, vaan luin sen itsestäni käsin.

Minä luin tämän erittäin hienona feministisenä tarinana, ja sitten Goodreadsista huomasin erään miehen antaneen kirjalle kaksi tähteä, koska ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Sitten hän oli myöhemmin päivittänyt arviotaan ja kertoi, että oli vasta muiden arvioita lukiessaan ymmärtänyt, miten tämä kirja puhuttelee naisia. Yritin työntää puoliväkisin kirjaa Roscoelle luettavaksi, että saisin tietää onko tässä tosiaan jonkinlainen ihmeellinen sukupuoliraja, mutta hän ei oikein innostunut ajatuksesta, ja toisaalta Roscoe on myös tiukempi feministi kuin minä, joten on todennäköistä, että hän ymmärtäisi kirjan samoin kuin minä. Ehkä. Tätä en saa kenties koskaan tietää, koska ei kukko käskien laula eikä Roscoe lue. Ja sitä paitsi, on minusta vähän omituista lukea kirjoja niin, että minä olen tämmöinen, enkä koskaan voi ymmärtää ketään muita kuin kaltaisiani. Anteeksi vain!

(Luen Pallas Kanelikakulle ääneen Muumipapan urotöitä, jossa Hosuli hokee koko ajan "anteeksi vain" ja se on aika tarttuvaa.)

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että jos luet tänä keväänä vain yhden kirjan, Vegetaristi olisi hyvä vaihtoehto. Kaikki kehunsa on tämä kirja minusta ansainnut.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Miksei kukaan päivitä tätä blogia?

Otsikon kysymys on piinannut itseäni tässä tovin, tuskin ketään muuta. Yritän silti vastata.

Ankea kuvituskuva

Ja nyt olen tuijottanut tätä ruutua hetken keksimättä yhtään vastausta.

Oijoi.

No varmaan ainakin siksi, että:

  • Ei ole aikaa. Ennen bloggasin usein ennen iltavuoroja, viime aikoina olen käynyt uimassa tai joogannut. Ennen bloggasin usein iltaisin, nyt jostain syystä en. Makaan mieluummin sohvalla, neulon, luen, katson telkkaria tai pelaan Candy Crush Soda Sagaa. Minulla on tapana noin puolentoista vuoden välein koukuttua johonkin tyhmään peliin niin, etten haluais tehdä mitään muuta kuin pelata. Tämä koukutus kestää pari viikkoa, jonka jälkeen olen taas tyytyväisesti pelaamatta. Mutta nyt on menossa Candy Crush Soda Saga -koukutus. Vaikka ei sitä bloggaamattomuudesta voi syyttää, koska kyllä bloggaamattomuuden syyt ovat muualla.
  • Ei ole mitään sanottavaa. Olen lukenut useita kirjoja ja katsonut useita elokuvia, ja sitten miettinyt, että mitä tästä sanoisin, ja vastaus on ollut, että ei minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, tästä, eikä mistään muustakaan.
  • Itse asiassa tuo ensimmäinen ei ole aikaa -syy on vähän epätosi siinä mielessä, että olen viime aikoina oikeasti kirjoittanut useammankin bloggauksen, joita en ole julkaissut, koska ne ovat olleet joko liian tylsiä, liian tyhmiä tai liian ilkeitä.
  • Ja on muutenkin ollut sellainen olo, että olen liian tylsä, liian tyhmä ja liian ilkeä.
  • Oikeastaan on semmoinen olo, että haluaisin vetäytyä johonkin pieneen, pimeään koloon. Tuntuu, että kaikki kommunikaatioyritykset epäonnistuvat, ettei kukaan vastaa kun huudan, että minut jatkuvasti ymmärretään väärin, että kaikesta tulee tappelu, eikä vika enimmäkseen ole muissa. Tekee mieli työntyä jonnekin kiven alle odottelemaan parempia aikoja.

Ehkä tämä nyt kuulostaa dramaattisemmalta kuin onkaan. Minä kun olen vähän semmoinen ihminen, että saman päivän aikana saatan heilahdella tosi voimakkaasti mielentilasta toiseen. Puolen tunnin päästä jos kirjoittaisin saman listan, siinä saattaisi lukea, etten bloggaa koska ulkona on niin ihanan aurinkoista ja ihmiset niin ihania. Tai sitten siinä lukisi jotain ihan muuta. Semmoista se on tämä elämä, ailahtelevaista.

Yritän kuitenkin blogata enemmän, koska tykkään blogata. Siinä kaikki.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio
(Елтышевы)
Suom. Kirsti Era
Into 2015


Ennakkoluuloni Jeltyševejä kohtaan olivat suuret. Yhtäältä olen suuri venäläisen kirjallisuuden ystävä, mutta enemmänkin Dostojevskin, Tolstoin ja neuvostoaikaisen. Uutta venäläistä olen lukenut melko vähän, enkä ole siitä ollut kauhean vaikuttunut. Sitten tämä Jeltyševit valittiin lukupiirin maaliskuun kirjaksi. Katsoin Goodreadsista ja arvioissa mainittiin nähdäkseni aina kaksi asiaa: 1) nerokas ja 2) surullisin ja ahdistavin kirja ikinä, ja minä olin vähän, että voinhan minä sinne lukupiiriin mennä lukematta kirjaakin aina joskus. Kuvittelin mielessäni Bim Mustakorvan, elokuvan Leviathan ja neuvostoklassikon Kuinka teräs karaistui, ja päätin, että ei pysty.

No mutta sitten yhtenä iltana ajattelin vähän vain vilkaista ja PAM olin koukussa.

Jeltyševit asuvat jossain suurehkossa kaupungissa Siperiassa. Kirja alkaa vuodesta 2002, Nikolai on miliisi, Valentina kirjastonhoitaja, poika Artjom tyhjäntoimittaja ja poika Denis vankilassa. Sitten alkaa ihan jäätävä alamäki. Ensin Nikolai tyrii työnsä karulla tavalla, häpeissään Valentina jättää omansa ja he muuttavat Valentinan tädin pikkuruiseen tönöön jonnekin Siperian maaseudulle. Siellä elämä on yhtä selviytymistä. Ei ole työtä, keneenkään ei voi luottaa, kaupasta ei saa edes vodkaa vaan on juotava trokattua pirtua, heti kun selkänsä kääntää joku puukottaa, talvisin hautaudutaan lumeen, telkkarikaan ei toimi. Muutamassa vuodossa koko perhe valuu alas jyrkkää alamäkeä.

Kirjassa ei ole valonpilkahdustakaan. Ihan kauheaa menoa, ei pisaraakaan huumoria. Kerronta on niin laskelmoidun tumppuista, ettei edes runollisuus lohduta lukiessa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että tuossa naapurimaassa ihmiset elävät näin. Hetkeäkään en epäile, etteivätkö eläisi. Työttöminä keräävät marjoja ja pirtupäissään polttavat itsensä ja talonsa ja ovat kateellisia kaikille, jotka edes onnistuvat kuolemaan.

Kaikesta tästä hirveydestä huolimatta lukupiirissä kirjasta oli pidetty kovasti. Tätä oli ihan kauheaa lukea, mutta samalla se oli hyvin sivistävää, ja toisaalta, en tiedä saisiko näin sanoa, mutta sai tuntemaan kirjan tapahtumien myötä yhä enenevää tyytyväisyyttä omaa elämää kohtaan. Toisin sanoen, ymmärrän hyvin, ettei kukaan välttämättä halua tähän kirjaan näiden sanojen jälkeen tarttua, mutta siitä huolimatta suosittelen ihan kaikille. On hyvä tietää, millaista elämä voi olla tuossa lähinaapurissa.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Siina lukee sarjiksia, osa 325

Olen taas lukenut sarjakuvia! Ihanaa kun näitä helmiä tuntuu löytyvät lisää ja lisää. Välillä pelottaa, että entä jos olen kohta lukenut kaikki hyvät ja sitten hilloan niitä hyviä lukemattomina hyllyssä kuukausitolkulla. Mutta ei tässä nyt akuuttia vaaraa taida olla. Saattaahan jopa olla niin, etten ehdi lukea kaikkia maailman hyviä sarjakuvia vaikka yrittäisinkin. No niin. Ihan hirveä ajatus. Ei puhuta siitä.


Kasper Strömman: Tallipiällikkö


Kuten me kaikki, ihailen Kasper Strömmania suunnattomasti. Minusta hän on hauskinta. Tai no, ainakin hauskimmassa kahdessa promillessa maailman väestöstä. Tallipiällikköön en ole tarttunut aiemmin siksi, että jostain syystä kuvittelin sen olevan jonkinlainen maalaistonttu-murrehöpsötelmä, mutta eihän se ollutkaan.

Tallipiällikkö kertoo Hansista, joka löytää autotallistaan tontun nimeltä Tallipiällikkö. Tarina on aikamoinen kudelma munimaan valjastettuja puutarhatonttuja, norsua olohuoneessa, parisuhdetta, kolmiodraamaa ja lisäksi käydään läpi etanapostin kohtalo sen jälkeen kun se myytiin Ranskaan. Todella hauska ja terävä sarjakuva, nauroin ja ihailin.


Vera Brosgol: Anya's Ghost


Teinityttö Anya putoaa puistossa kuoppaan. Kuopan pohjalla on luuranko ja kummitus. Anya pelastuu kuopasta, mutta kummitus seuraa mukana. Kummitus alkaa puuttua Anyan elämään ja osoittautuu vähän hankalaksi tyypiksi.

Kuulin eräässä nettikeskustelussa, että Anya's Ghost olisi lukemisen arvoinen. No minä sen lainaamaan ja olihan se kerrassaan erinomainen. Ihana tarina teiniydestä, siirtolaisuudesta, kummituksista ja ystävyydestä. Tykkäsin todella paljon. Vaati todella paljon perheen harhautusta, että sain luettua tämän yhdeltä istumalta yhtenä lauantaina tässä taannoin.


Aimée De Jongh: The Return of the Honey Buzzard



Näin tämän kirjaston varaushyllyssä ja varasin itselleni kauniin kannen perusteella. Silmäiltyäni sarjista olin vähän pettynyt, odotin jotain, öm, turkoosimpaa ja ehkä jotenkin herkempää. Mutta sitten kun suvaitsin alkaa lukea, huomasin, että mehiläishaukan paluu onkin aivan todella hieno.

Simon on perinyt kirjakaupan isältään, mutta nyt vaimo vaatii, että kaupasta on luovuttava. Samaan syssyyn Simon todistaa naisen itsemurhaa. Tämä kaikki nostaa pintaan lapsuusmuistot ja Simon ajautuu perkaamaan kirjavarastoa, miettimään mehiläishaukkoja, tehtyjä valintoja ja syyllisyyttä. Varsin vaikuttava tarina. Vahva suositus!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016


Miten ihana! En ole pitkään aikaan lukenut näin täydellistä kirjaa!

Kun sanon täydellistä, tarkoitan juuri sellaista kirjaa, jonka minä tarvitsin nyt. Olen melko varma ettei Alma! ole kaikkien puurokuppi, mutta minun se oli.

Alma! on pieni ja kauhean suuri, se on tiivis ja yhtä aikaa ihanan sekava, levällään, hajallaan. Alma! kertoo paljon mutta kauhean vähän.

En minä oikein osaa edes sanoa mistä tämä kirja kertoi. Varmaankin naiseudesta. Niin. Kyllä varmaan naiseudesta ainakin, eri aikoina, eri paikoissa. Aino on taiteilija ja yksinhuoltaja Helsingissä, lakimies on hänen lastenvalvojansa, Alma Mahler oli aikoinaan jännittävä nainen ja hieno säveltäjä. Sitten on kuusitoistavuotias tumma poika, joka tykkää aikuisista naisista, alkoholisoitunut yökerhotanssijatar, metrossa meikkaava tyttö, 234 nigerialaista koulutyttöä, jotka katoavat yöllä. On paljon kaikenlaista.

Luin jostain arviosta, että Alma! on ahdistava ja vimmainen, joka olikin syy, että melkein jätin kirjan lukematta. Minusta se ei kuitenkaan ollut kumpaakaan. Kieli on ihanan pulppuavaa, raikasta ja kevyttä, tarina hupmsahtelee aivan täydellisen hallitusti sinne tänne. Ihailen syvästi moista taitoa. Tuntui, kuin kirja säkenöisi valoa. Välillä lukiessa hoin hymyillen mielessäni, että "minä rakastan rakastan tätä kirjaa". Mutta samalla voin hyvin ymmärtää, miksi Alma! on jonkun mielestä ahdistava. Minä vain en ahdistunut siitä. Minä ilahduin. Voin myös ymmärtää, että Alma! voi olla jollekin liian hajanainen ja sekava, mutta minua ei sellainen yleensä kirjallisuudessa kauheasti haittaa. Olen aina tykännyt taiteessani siitä, että minuun luotetaan. Ja Alma! luotti.

Niin hyvä kirja! Kun kirjan nimessä on huutomerkki, saa varmaan bloggauksessakin niitä vähän viljellä!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lego Batman Elokuva

Chris McKay, 2017

Kuva

Nyt kirjoitetaan yhdessä bloggaus tästä elokuvasta, eikö niin, Pallas Kanelikakku?
- Joo!

Mitä sinä haluaisit sanoa muille ihmisille tästä elokuvasta?
- Se on tosi hyvä. Siinä tapahtuu kaikenlaista hurjaa. Laavaa tulee kaupungin teille, mutta talot ei ole purkautunut yhtään, ja ne on ilmassa. Jokeri sanoi, että minä olen sinun ykköspahiksesi, ja Batman sanoi, että etkä ole, ja sitten ne koko ajan sanoi sitä, ja sitten se loppui.

Mistä elokuva sinusta kertoi?
- Jokerista ja siitä, että se oli se ykköspahis.

Entäs Batman?
- Kertoi se tosi paljon siitäkin, ihan liikaakin, ei se paljon muusta kertonutkaan.

Oliko susta se Jokeri tärkeämpi asia?
- Joo.

Miksi?
- Siksi.

Mikä susta oli hyvää siinä elokuvassa?
- Batman oli niin naurettava. Mutta emmä tiiä muuta.

Miten elokuva olis voinut olla vielä parempi?
- Jos se olis ollut pidempi. Joko tämä bloggaaminen loppuu?

Kyllä kai. Haluatko vielä sanoa jotain?
- En.

Ehkäpä minä sitten sanon vielä jotain. Etukäteen pelkäsin, että elokuva on liian hurja, mutta ei se mitä ilmeisimmin ollut. Katsomossa oli paljon viisivuotiasta Kanelikakkua pienempiäkin lapsia, jotka tuntuivat viihtyvän tosi hyvin, vaikka lähes koko elokuvan pituus oli rymistelyä, tappelua ja taistelua. Ehkä se oli se, kun leffa oli niin selvästi legoista tehty, vähän niin kuin nukkeanimaatio, ja pyssytkin sanoivat piupiu. Lapset myös nauroivat välillä suureen ääneen, mikä oli kivaa.

Odotin etukäteen, että tämä voisi olla minulle suunnattu elokuva, olenhan suuri Batman-fani ja melko lapsellinen, mutta yllätyksekseni nukahdin kolme kertaa elokuvan aikana. Leffassa oli paljon tasoja aikuiselle ja nauroin monta kertaa, mutta silti se oli minusta aika lailla liian pitkä. Tykkäsin kovasti myös eri maailmojen sekoituksesta, oli kivaa kun Jokerin hirviölaumassa olivat mukana esimerkiksi Sauron ja Voldemort. Ja sanomahan oli oikein kiva: yhdessä on paljon kivempaa tehdä juttuja. Kyllä tämä erittäin hyvä lastenelokuva oli, aikuisellekin.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017


Tiedättekö joskus, kun katselee sitä kirjapinoa, joka olisi tarkoitus seuraavaksi lukea, mutta kaikki vähän ällöttää. Kaikki kirjat ovat kauhean paksuja, on liian tiivis ladonta ja puistattaa. Sellaisessa tilanteessa on mahtavaa, kun töissä sattumalta ottaa käteensä Petri Tammisen Suomen historian pikalainana, ja voi hyvillä mielin kääntää selkänsä ahdistavalle pinolle.

Suomen historia koostuu pienistä tarinoista koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Joiltain vuosilta on useampi juttu, joiltain ei ollenkaan. Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä ja kirjannut heidän tarinansa omaan tyyliinsä. Suomen historia koostuu sodista, peltotöistä, koulusta, olympialaisista, Armi Kuuselasta, ohi hiihtävästä Kekkosesta, keskioluesta, asuntolainan koroista, EU:sta, työttömyydestä, urheilusta, maitolaitureista. Tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä.

Kirjan parissa nauratti monta kertaa, pari kertaa vähän itketti, ja tuli suuri tarve lukea juttuja kaikille ääneen. Ja luinkin. Väkisin pomolleni kesken työpäivän, esimerkiksi.

Kirjasta välittyy Suomi, joka on vähän ulkoa vähän kummallinen ja hupsu, haikea, mutta sisältä lempeä ja lämmin. Tämmöisessä Petri Tammisen filtteröimässä Suomessa minä asun mielelläni, tämän maan minä allekirjoitan. Hieno pieni kirja, suosittelen erityisesti isälleni, mutta myös kaikille muille.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Hateful Eight

Quentin Tarantino, 2015

Kuva

Puhkuimme Roscoen kanssa tarmoa. Nyt katsotaan kolme tuntia Tarantinoa! Jesjesjes! Ostimme sipsejä ja dippiä ja punkeuduimme syvälle sohvaan.

Vartti myöhemmin olimme syöneet kaikki sipsit. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät sipsejä niin, että ottavat yhden sipsin ja heti kymmenen minuutin päästä toisen. Meillä sipsit syödään kilpaa niin että roiskuu, kunnes sipsejä ei enää ole. Ei ole muuta vaihtoehtoa, koska jos en pidä puoliani, en saa yhtään. Ehkä Roscoe kokee samoin. En tiedä, mutta joka tapauksessa, sipsit oli tuhottu hyvin nopeasti.

Puolitoista tuntia myöhemmin minä nukahtelin omassa päässäni sohvaa ja Roscoe ehdotti, että ehkäpä katsomme loput seuraavana päivänä, koska hän ei pysy hereillä. En vastustanut.

Seuraavana päivänä ei ollut sipsejä ja elokuva loppui.

Siinä kaikki.

No hyvä on. Voin sanoa jotain elokuvastakin. En minä siitä ollut pitämättä. Viihdyin itse asiassa ihan hyvin, vaikka elokuva olikin paikoin vähän pitkäveteinen ja staattinen.

Leffa on luminen länkkäri. John Ruth kuljettaa etsintäkuulutettua Daisy Domergueta hirtettäväksi. He ottavat kyytiin majuri Warrenin, joka on itsekin palkkionmetsästäjä. He ajavat lumimyrskyä karkuun Minnien puotiin, jossa odottaa sekalainen sakki. Edessä on jännittäviä tilanteita, kun selvitetään kuka on kuka, missä ovat Minnie ja Sweet Dave, miksi majuri Warren on kirjeenvaihdossa Abraham Lincolnin kanssa, kuka myrkytti kahvin ja ketkä lopulta ovat vihainen kahdeksikko.

Ison osan ajasta nimittäin kulutimme siihen, että pohdimme, ketkä ovat The Hateful Eight. Tuntui, etteivät lukumäärät oikein missään kohtaa täsmänneet, koko ajan oli joko liikaa porukkaa tai liian vähän. Jossain vaiheessa spekuloimme jo, että olisi toisaalta ihan Tarantinoa nimetä elokuva noin, vaikka vihaisia tyyppejä on laskutavasta riippuen 4-14, muttei missään vaiheessa sitä kahdeksaa mikä otsikossa luvattiin. Onneksi elokuvan loputtua vastaus tähänkin oli valmiina: vihainen kahdeksikko koostuu niistä neljästä, jotka saapuivat ensimmäisillä vankkureilla, ja niistä neljästä, jotka matkustivat toisilla vankkureilla.

Että ihan hyvä elokuva tämä oli. Hyviä näyttelijöitä, hauskoja keskusteluja, veri lentää graafisesti. Tarantinoksi ei kummoinenkaan, mutta mihin tahansa muuhun verrattuna aivan oiva, koska onhan Tarantino aina Tarantino.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017


Kerronpa heti alkuun, että tämän kirjan kirjoittanut Terhi on ystäväni ja nykyisin myös naapurini. Olen seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjan julkaisuprosessia ja olen ihan käsittämättömän iloinen, että tämä kirja on saanut ansaitsemansa loistavan vastaanoton.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta kahdessa ajassa. Toisessa ajassa Elsa on kajaanilainen lukiotyttö, joka kääntyy helluntailaisuuteen. Myöhemmin aikuinen Elsa asuu Kolumbiassa. Minusta kirja kertoo hurahtamisesta, sokeasta uskosta ja sitten uskon horjumisesta. Samoin kirja kertoo ihanan mehukkaasti Bogotan kaduista, ihmisistä, keittiöistä, kirkoista ja siitä, miten uskominen on ihan samaa, oli uskova sitten Kainuun korvesta tai Kolumbian viidakoista.

Minusta kiinnostavinta kirjassa oli uskomisen kuvaus. Olen tämän kirjan myötä hätkähtänyt huomaamaan, että oma elämäni on onnistunut olemaan suhteellisen uskonnotonta. Lapsena kotona ei paljon puhuttu uskosta, nykyisissä ihmissuhteissani uskonnolla ei ole oikein mitään roolia. Vaikka itse kuulun kirkkoon ja jollain omituisen kerettiläisellä, yksityisellä ja minkäänlaista kyseenalaistamista kestämättömällä tavalla uskon, en silti ajattele näitä asioita juurikaan. Olin kuuntelemassa kun Terhi kertoi kirjasta lähikahvilassamme ja äimistelin monttu auki, miten paljon muut tietävät näistä asioista ja kuinka montaa ihmistä ne koskettavat. Olen jotenkin onnistunut muilimaan elämässäni uskonnotonta väylää. Ehkä siksikin oli todella kiinnostavaa lukea nuoren ihmisen uskoontulosta, miltä se tuntuu, miltä tuntuu rukoilla, miltä tuntuu olla osa yhteisöä, miltä tuntuu, kun perhe vastustaa.

Esimerkiksi en tiennyt juuri mitään kielilläpuhumisesta, jota kirjassa kuvataan upeasti. Olen tiennyt, että näin tapahtuu ja tuntenut ihmisiä, joilla on kielilläpuhumisen lahja, mutta ehkä niistä asioista ei puhuta sellaisille, joille ne eivät kuulu.

Tätä bloggausta ei nyt hyvällä tahdollakaan voi sanoa objektiiviseksi, mutta toivon silti, että tämä hieno kirja saa paljon paljon lukijoita. Olen tästä ihan vilpittömän innoissani, kyynel tuli silmään kun kirja loppui.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos 2014


50-luvulla Töölössä asuu kaksi pikkutyttöä, Eetu ja Aatu. Hiljalleen Eetu muuttuu Eddaksi, myyttiseksi tarinankertojaksi, joka johdattaa talon lapset kerrostalon kellareihin, eikä sen jälkeen mikään ole ennallaan. Aikuisena Edda on töissä koulumuseossa, eikä ole koskaan osannut päästää irti lapsuutensa tapahtumista. Hän on valjastanut koko elämänsä kellarin tapahtumien ratkaisemiseen.

Luimme kirjan työpaikan lukupiiriin. Minulle Edda oli hämmentävän hieno lukukokemus, parhaita pitkään aikaan. Kirjassa omituinen, huumaava tunnelma, erittäin harvoin törmää näin omaperäiseen ja sisälleen imevään tunnelmaan kirjassa. Edda on kuin hämmentävä satu. Aikuinen Edda on hulluimpia hahmoja pitkään aikaan, rakastan häntä. Myös 50-luvun Töölön kuvaus on ihanaa.

Lukupiirissä kirjasta pidettiin lähes poikkeuksetta. Jotkut olivat lukeneet kirjan realistisempana ja olivat jokseenkin järkyttyneitä kirjan tapahtumista. Heistä kirja oli ahdistava. Koska minä luin Eddan touhuja satuna, en kokenut kirjaa erityisen synkkänä, enemmänkin makaaberina ja paikoin tosi hauskanakin.

Oli myös hirveän kivaa jutella siitä, miten lapsuuskokemukset ovat samanlaisia, sijoittuipa lapsuus Töölöön tai Kemiin, 50-, 80- tai 2000-luvulle. Lapset ovat lapsia.

Kirjan loppu oli minun makuuni pienimuotoinen pettymys, tarina vähän lässähti, mutta toisaalta, mitäpä tuosta. Hieno tarina silti.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Eeva-Kaarina Arosen teos, mutta ei tosiaan jää viimeiseksi. Aronen kuoli vähän yli vuosi sitten, ja mikä menetys se meille kaikille olikaan.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Bridget Jones - Vauvapäiväkirja

Helen Fielding: Bridget Jones - Vauvapäiväkirja
(Bridget Jones's Baby)
Suom. Annika Eräpuro
Otava 2016


Oi, rakkain Bridget, olet palannut, innostuin, ja varasin kirjan oitis.

Kun se viimein saapui, aloitin innokkaana lukemisen. Olin tosiaan Bridget Jonesin tarpeessa. Mutta kirjan alku takkusi. Luettuani parikymmentä sivua kirja unohtui reppuun ja mietin jo, että ehkä vain palautan sen kirjastoon ja luen jotain, mitä tekee mieli lukea. En jotenkin ollenkaan päässyt kärryille kirjan meininkiin ja Bridgetin touhutkin tuntuivat ihan epäuskottavilta.

Eilen sitten kaivoin illalla kirjan repun pohjalta ja ajattelin, että hyvä on Bridget, kaikkien näiden vuosien tähden, saat vielä yhden mahdollisuuden. Ja sitten minä istuinkin sohvannurkassa loppuillan, nauraa rätkätin ja välillä luin kummastuneen näköiselle Roscoelle pätkiä ääneen, kunnes kirja loppui. Oi Bridget, siellä sinä olit sitten kuitenkin alkukankeuden jälkeen.

Kirja on Bridgetin selitys pojalleen Billylle siitä, miten hän sai alkunsa. Se onkin melkoinen soppa, kun monenmoisen sekoilun, epävarmuuden ja delfiiniystävällisten vanhentuneiden kondomien takia on epäselvää, kuka on Bridgetin vauvan isä. Onko se ihanan jähmeä herra Darcy vai lipevän roisi Daniel Cleaver? Tietysti me kaikki edellisen Bridgetin päiväkirjan lukeneet tiedämme vastauksen, mutta ei sillä oikeastaan ole niin paljon väliäkään. Oli tosi kivaa seurata Bridgetin valmistautumista äidiksi.

Toivon tosi paljon, etteivät Bridget Jonesin päiväkirjat lopu koskaan. Ihanan lämmin ja myönteinen Bridget on hauskinta maailmassa. Tai kuten Daniel Cleaver Bridgetiä kuvaa, hän on "se mystinen, muhkurainen jouluaamun paketti, omituinen ja hieman epämuotoinen mutta..."

maanantai 30. tammikuuta 2017

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin - Trickster Tales #1)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell
Jalava, 2016


Lainasin Hamelnin pillipiiparin kirjastosta ihan vain, koska tämän version on kirjoittanut Russell Brand. Minusta Russell Brand on ihana, olen vähän heikkona hauskoihin ja älykkäisiin ihmisiin. Jotka ovat komeita. Mutta ennen kaikkea hauskoja ja älykkäitä.

Olin itse asiassa ajatellut lukea kirjan yksikseni, mutta Pallas Kanelikakku huomasi sen ja vaati lukemaan hänelle. Ja lastenkirjaosastoltahan tämä löytyi, joten mikäpä siinä.

Siinähän kävi niin, että minä en ole pitkään aikaan nauranut millekään kirjalle näin paljon, ja Kanelikakku nauroi myös, mutta enemmänkin minulle, ja kyseli välillä vaivihkaa, että mille me nauretaan. Esimerkiksi olin kuolla sivuhahmo seksisti-Reiskan kanssa, jonka kaikkien toimien päämotiivi on edistää tyttöjen ja poikien epätasa-arvoa. Hänen moponsa takana liehuu lippu "Pysytelkää takanani, naikkoset, sinnehän kuuluttekin!"

Tai kauhea anarkoegalitaarinen rottakollektiivi, jonka johtaja elää polygamisessa suhteessa kahden vaimonsa Jannan ja Paulin kanssa, joista toinen on mies, ja itse asiassa Janna ja Pauli ovat sisaruksia, mutta siitä rotat eivät puhuneet koskaan.

Minusta on hauskaa, että lastenkirjassa on aikuisten sanoja. Kaikista ei varmaan ole, mutta minusta on. Kotonakin puhumme lapselle kuin ihmiselle, eikä se häntä tunnu ainakaan haittaavan. Tosin, harvemmin tähän saakka olemme keskustelleet seksismistä tai polygamiasta, mutta aika nopeasti ne nytkin sivuutettiin.

Sen sijaan kirjan loputtua juttelimme tovin siitä, olivatko kaupungin kauheat asukkaat kamalampia kuin lapset vienyt pillipiipari. Asiaan ei tullut varsinaista selvyyttä, molemmat olivat meistä molemmista aika kauheita. Tosin, Kanelikakku tuntui inhoavan pillipiiparia huomattavasti enemmän kuin minä.

Kirjan kuvituskin on todella hieno ja yksityiskohtainen. Välillä aika hurja ja raaka, ei voi suositella herkimmille, anarkoegalitaariset rottakollektiivit ovat ymmärrettävästi melko brutaaleja, mutta meistä Pallas Kanelikakun kanssa tämä oli oikein hyvä kirja. Hän on paatunut viisivuotias ja minä herkkis varhaiskeski-ikäinen.

Toivottavasti Russell Brand kirjoittaa lisääkin lastenkirjoja. On paljon satuja, jotka voi laittaa uusiksi!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Maestra

Lisa Hilton: Maestra
Suom. Kristiina Vaara
Tammi, 2017


Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten yhtään tiedä mitä mieltä olisin tästä kirjasta. Olen jokseenkin hämmentynyt.

Olin jollain sivukorvasilmällä, tai millä näitä asioita nyt aistitaan, saattanut tietooni, että Maestraa kehuttiin Kiltin tytön ja Naisen junassa seuraajaksi. Jostain syystä se oli minusta hyvä asia. Lisäksi luin kai takakannesta töissä, että päähenkilö on taidehistorioitsija, mikä on myönteistä, koska pidän taiteesta, historiasta ja taidehistoriasta.

Mistään en aistinut, että Maestra on näiden asioiden lisäksi myös varsin roisi seksikirja. En ole ihan varma mitä mieltä olen seksikirjallisuudesta. Selvästikään en ainakaan hakeudu sen pariin, mutta vaikka Maestra alkoi orgiakohtauksella, jatkoin silti lukemista, joten kai siinä joku sitten viehättääkin.

Maestra kertoo Judith Rashleighista, taidehistoritsijasta, joka ajautuu huonoille teille. Kirjan edetessä käy ilmi, että Judithilla on mahdollisesti aivojen moraalikytkin unohtunut pois päältä. Hän koheltaa halki Euroopan, ruumiita tulee, tauluja menee, huvijahdeilla vedetään koksua nokkaan ja kaikkien vaatteitten tuotemerkit mainitaan. Kirja on hyvin hämmentävä sekoitus roisia seksikirjaa, taidehistoriallista trilleriä ja todella pinnallista viihdekirjaa.

Välillä olin, että ei jumankauta miten tyhjäpäistä tohellusta, mutta sitten Judith alkoi taas huumailla taiteesta, ja minä olin, että onpas tämä kiinnostava kirja. Maestrassa oli todella paljon piirteitä, joista en pidä yhtään, mutta sitten taas paljon asioita, jotka ovat minusta ihan mahtavia.

Ehkä eniten kuitenkin pidin Judithista. Hän on semmoinen verta pakkiin -tyttö. Ei jää odottelemaan, tekee juuri niin kuin tykkää, ei sekoita turhia tunteita yhtään mihinkään, varsinkaan seksiin, hän välittää vain ja ainoastaan taiteesta ja ehkä vähän myös rahasta. Vaikka elämässä en haluaisi Judithia lähelleni, hän oli oikein raikas hahmo kirjallisuudessa. Maestran sekstailujenkin puolesta on sanottava se, että olen ihan tietoisesti boikotoinut seksikirjoja, joissa naista alistetaan, mutta tässä Judith tietää mitä tahtoo. Hauskaa oli myös se, kun häneltä jossain vaiheessa kirjaa kysyttiin, miksi hän käy oudoilla seksiklubeilla, ja odotus oli, että kyseessä on joku lapsuuden trauma, mutta itse asiassa Judith vain tykkää naida. Ja mikäpäs siinä.

Yllätyksenä tuli myös, että kyseessä on ilmeisesti trilogian aloitus. Pidän ihan mahdollisena, että luen Judithin myöhemmätkin seikkailut. Tai sitten en. Saa nähdä.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ihmemaa Oz

L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
(The Wonderful Wizard of Oz, 1900)
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: W. W. Denslow
Art House 2011


Tosi kiva on tämä vaihe Pallas Kanelikakun lapsuudessa, kun luemme kunnon kirjoja iltasaduksi. Jutellessani tästä muiden vanhempien kanssa olen huomannut, että perheemme tekee asian vähän eri tavalla kuin monet muut. Otantani ei ole kovin iso, mutta ajattelin silti kirjoittaa tästä, niin kuin kyseessä olisi isokin asia.

Käsittääkseni monissa perheissä on kuten meillä, molemmat vanhemmat vuorotellen lukea posottavat iltasatua lapselle. Useimmissa perheissä on ilmeisesti yksi kirja kesken, jota vanhemmat vuoropäivinä jatkavat. Minähän en tämmöiseen ala ollenkaan. En tosiaankaan ala lukea mistään kirjasta vain joka toista lukua, vain siksi, että, no en edes keksi miksi niin pitäisi tehdä. Minä ja Kanelikakku luemme siis yhtä kirjaa, Roscoe ja Kanelikakku toista. Ehkä jotkut lapset eivät halua lukea kahta kirjaa kerrallaan, se voisi olla hyvä syy lukea vain yhtä kirjaa. Mutta minusta lastenkirjat ovat parhaimmillaan aivan parhaita ja haluan itsekin nauttia lukuhetkestä, ja lisäksi itsellänikin on koko ajan neljä kirjaa yhtä aikaa kesken, joten kyllä viisivuotiaskin voi kuunnella kahta kirjaa kerrallaan aivan hyvin. Tai ainakin meillä voi. Ihmisethän ovat erilaisia, kaikki eivät ehkä voi, ei pidä tietenkään yleistää.

Lisäksi tässä on semmoinenkin juttu, että olen havainnut Roscoen lastenkirjasivistyksessä merkittäviä aukkoja, joita paikkaan tässä samalla kun valitsen heille luettavaa. Tosin nyt he lukevat oma-aloitteisesti Hobittia, joten lukusuunnitelmani on hetken jäissä.

Puutteita on omassakin lukemistossani, joten viime aikoina olen valikoinut kirjoja, joita en jostain syystä ole lukenut itse lapsena. Tai sitten ne on luettu minulle, mutta olen unohtanut. Melko varma olen kuitenkin, että esimerkiksi tämän Ihmemaa Ozin olen katsonut vain elokuvana aiemmin.

Tarina lienee kaikille tuttu, mutta kerronpa silti, kun on aikaa. Kävin aamulla uimassa ja nyt istun täällä Stoan aulassa ja odottelen, että Cultural madness buffett alkaa. En minä tiedä miksi sillä on semmoinen nimi, mutta se on erittäin hyvä lounasbuffett, semmoista marokkolaistyyppistä ruokaa, paljon kasvisjuttuja.

Kirjan alussa Dorothy asuu Kansasissa tätinsä ja setänsä kanssa, kun hurrikaani yhtäkkiä huitaisee hänet ja Toto-koiran Ozin ihmemaahan. Vahingossa Dorothy runttaa talollaan idän ilkeän noidan kuoliaaksi. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuu Ozin velho, joka voisi taikoa hänet takaisin Kansasiin. Hän lähtee Toton kanssa keltaista tiilitietä pitkin kohti kaukaista Ozia. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen, jolla ei ole aivoja, sitten Peltimetsurin, jolla ei ole sydäntä, ja vielä Pelkurileijonan, jolla ei ole rohkeutta. Suunnilleen puolivälissä tarinaa he pääsevätkin Ozin velhon luo, mutta tämä vaatii, että ennen kuin hän auttaa, Dorothyn pitää vielä tappaa, öö, olikohan se nyt lännen ilkeä noita. Sitten seikkaillaan länteen, tapetaan noita, tullaan takaisin. Ozin velho on kauhea koheltaja, mutta ei se mitään, onneksi on vielä etelän hyvä noita, joka hoitaa lopulta Dorothyn takaisin Kansasiin.

Ja kirjahan oli oikein hyvä. Pelkäsin vähän, että se olisi liian pelottava, koska omat mielikuvani Ozista perustuvat siihen aivan järkyttävän pelottavaan lastenelokuvaan, Return to Oz, jossa Dorothy saa sähköshokkeja mielisairaalassa ja joku sairaan pelottava nainen vaihtelee itselleen päätä. Katsoin sen ihan liian nuorena elokuvissa. Uhhuh. Olisi kiva nähdä se uudestaan, koska olen melko varma, että sen leffan ikärajan pitäisi olla vähintään 16. Täällä elokuvasta varsin kuvaava artikkeli.

Tuomas Nevanlinnan suomennos oli oikein raikas ja vanhat kuvat kivoja. Kanelikakku kävi aina omatoimisesti kurkkimassa kuvia eteenpäin, etenkin siinä vaiheessa kun emme vielä tienneet, mikä tyyppi Oz oikein onkaan. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, että asia selviää.

Tulipas jaariteltua sanomatta kovinkaan paljon. Pallas Kanelikakku tykkäsi kirjasta, samoin minä, suosittelemme siis muillekin. Nyt menen syömään.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
(The Paying Guests)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2015


Pidin hurjasti edellisestä lukemastani Watersista, Silmänkääntäjästä. Se oli parhaita kirjoja pitkään aikaan. Sitä ennen olin lukenut Vieraan kartanossa, joka oli myös kieltämättä hyvä, mutta makuuni ihan liian pelottava.

Tämä Parempaa väkeä on sitten taas ihan erilainen.

Frances Wray asuu isossa talossa Lontoon hienostoalueella äitinsä kanssa. Veljet ovat kuolleet ensimmäisessä maailmansodassa, isä vähän sodan jälkeen. Francesille ja äidille on jäänyt vain paikka luokkayhteisön huipulla, suuri rappeutuva talo, eikä yhtään rahaa. On pakko ottaa vuokralaisia. Lilian ja Lenny Barber muuttavat yläkertaan. He ovat ihan erilaisia, yhteiskunnan nousukkaita. Aluksi tuntuu oudolta, kun omassa rakkaassa talossa kuuluu vieraita ääniä, mutta nopeasti Frances ystävystyy Lilianin kanssa. Ja siitä ei hyvä seuraa.

Frances on hyvin kiintoisa hahmo. Hän on 26-vuotiaana vanhapiika ja välillä on vaikea muistaa, että päähenkilöt ovat todella nuoria, he kun tuntuvat eläneen ja nähneen niin paljon. Francesin kamppailu yhteiskuntaluokkansa, velvollisuuksiensa ja halujensa kanssa on kuvattu hienosti.

Kirjassa on samoja teemoja kuin Silmänkääntäjässä, mutta täytyy sanoa, että kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä. Välillä oli suorastaan puisevaa. Lisäksi odotin koko ajan jostain arviosta lukemaani käännettä, jota ei koskaan tullut, ainakaan siinä määrin kuin toivoin. Tai olihan niitä käänteitä, mutta Silmänkääntäjän jälkeen odotukset yllätysten suhteen olivat mahdollisesti turhan korkealla. Minusta oli hyvin kiinnostavaa lukea talosta, Francesin touhuista, Lontoosta, vaatteista, juhlista, kaikesta mitä tuohon aikaan puuhattiin. Tylsänä koin enemmänkin ne osiot, jotka kirjoittaja oli varmaan tarkoittanut jännittäviksi. Esimerkiksi kirjassa tapahtuvan murhan jälkimainingit olivat melko pitkällisiä, viimeiset parisataa sivua suorastaan puuduttavia. Jos sinäkin aikana olisi vähän enemmän käyty pihan perällä, tehty ruokaa tai pukeuduttu, olisin ehkä jaksanut paremmin.

Lievästä puuduttavuudesta huolimatta kyseessä on oikein hyvä kirja. Sarah Waters on niin hyvä kirjoittaja, että hänen heikompikin teoksensa on muiden joukossa loistava. On ihanaa, että minulla on lukematta vielä esimerkiksi Yövartio, joka on käsittääkseni hänen parhaitaan.