perjantai 18. elokuuta 2017

Paterson

Jim Jarmusch 2016

Kuva

Paterson on bussikuski Patersonin kaupungissa. Aamuisin hän lähtee töihin pienestä talostaan, kirjoittaa runoja, jotka aina keskeytyvät kun nyrpeä kollega haluaa keskustella. Hän kuuntelee katkelmia asiakkaitten keskusteluista, menee illalla kotiin. Vaimo on päivän aikana luonut ihmeellistä mustavalkoista taidetta ja koira täytyy ulkoiluttaa, samalla voi käydä yhdellä oluella. Sitten voi taas kirjoittaa vähän runoja kellarissa. Vaikka tulitikuista.

Paterson on ihanan pieni ja sympaattinen tarina tavallisista ihmisistä. Miten kivaa ja harvinaista on nähdä elokuva, jossa ongelmat ovat ihan normaaleja, jossa mies ja nainen rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen ystävällisiä ja arvostavia. Vaikka toinen tekisikin ihan hirveää piirakkaa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen.

Tosin, jos toinen tekee pahaa ruokaa, minusta se kannattaa jollain tavalla ilmaista, koska muuten saattaa istua joka viikko ruokapöytään, jossa haisee ruusukaali-cheddar-piirakka, ja asiasta on joka viikko vaikeampaa sanoa, ja lopulta piirakka voi alkaa vaivata niin paljon, että on pakko pakata laukku ja lähteä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, eikä toinen saa koskaan tietää mistä se johtui. Mutta asian voi sanoa jotenkin kohteliaasti. Esimerkiksi "tämä ei ole lempiruokieni joukossa", kuten lapseni asian ilmaisee. Mutta ei siitä sen enempää.

Ihana ihana elokuva. Ei voi muuta sanoa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
Otava 2017


Tähän alkuun taas haluan kertoa, että Laura Lehtola on naapurini, joten voitte suhtautua tähän kirjoitukseen miten haluatte. Toivon kuitenkin, että suhtaudutte tähän avoimin mielin ja uskotte kun sanon, että tämä Takapenkki se vasta on ihana kirja. Jos en olisi vilpittömästi pitänyt tästä kirjasta, en kirjoittaisi mitään.

(tuntuu, että tuo pitää kirjoittaa joka kerta, kun tunnen kirjailijan, ja aina tekisi mieli alkaa äimäillä objektiivisuuden ja totuuden mahdottomuutta, ja no niin)

Minulla on ollut tässä jokseenkin nihkeä kausi lukuhommissa. Olen aloittanut montaa kirjaa, mutta aina alkanut vältellä niitä muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt on monta hyvää kirjaa kesken, eikä mikään oikein funkkaa. Sitten yhtenä iltana tajusin, että minullahan odottaa tuossa nokan edessä hyllyssä Lauran uusin, jonka olin tietenkin heti häneltä henkilökohtaisesti kävelylenkillä ostettuani laittanut hyllyyn, koska ensinhän luetaan kaikki kirjaston kirjat, ja sitten kun kaikki kirjastot on poltettu, tarkoitan luettu, tartutaan omiin kirjoihin, koska niillähän ei ole mikään kiire, niitä ei kukaan odota. Mutta Takapenkkiä ajatellessa tuli semmoinen olo, että tämä kirja on nyt juuri se, joka pelastaa tilanteen.

Ja niin se todella pelastikin! Takapenkki on aivan ihana ihana kirja, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Tuula Kervinen on keski-ikäinen työvoimatoimiston työntekijä, joka suhtautuu asioihin hyvin vakavasti. Hän pelkää bakteereja, sähköaaltoja ja kaipaa mieheltään Topilta tunneilmaisua. Poikakin on muuttamassa pois kotoa ja aiheuttaa tuskallisia tunteita. Aleksi on nuori syrjäytynyt mieshenkilö, Tuulan näkökulmasta ongelma-asiakas. Aleksin ajan vie pahansisuinen kahdeksankymppinen mummo, josta pitää huolehtia, ja monet muut isot ja monimutkaiset asiat. Ja sitten on Elina, joka huomaa kesken lukion olevansa raskaana Aleksille, jonka kanssa ei ole ollut edes tekemisissä aikoihin. Vanhemmat ovat Brasiliassa ja Elina istuu yksin sikiöineen isossa omakotitalossa, eikä voi kertoa kenellekään asiasta.

Sitten nämä erinomaiset henkilöt koheltavat ensin omissa elämissään ja lopulta samassa autossa. Kaikki tämä tapahtuu hyvin lämminhenkisesti ja hauskasti. Jostain syystä pidän kirjallisuudesta, joka käsittelee syrjäytyneiden nuorten miesten asioita, en tiedä miksi, mutta näin on, ja pidän näemmä myös työvoimatoimiston virkailijoista kertovista tarinoista, mutta niitä on harmillisen vähän saatavissa.

Toivoisin, että kaikki ihmiset lukisivat Takapenkin. Se on poikkeuksellisen sympaattinen kirja, ihmisen puolella. Sitten kun olette lukeneet Takapenkin, voitte lukea Lauran esikoisen Pelkääjän paikalla, joka on myös hieno.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Todella upeeta -elokuva

(Absolutely Fabulous The Movie)
Mandy Fletcher 2016

Kuva

Kukapa ikätovereistani ei rakastaisi Eddya ja Patsya. Minä ainakin rakastan, olenhan kasvanut katsoen heidän hoiperteluaan rööki toisessa ja skumppalasi toisessa kädessä.

Nyt käy niin, että yrittäessään ujuttautua Kate Mossin pr-henkilöksi Eddy tulee tönäisseeksi tämän Thamesiin. Kauhea skandaalihan siitä syntyy, kun Kate Moss katoaa. Rahatkin on loppu, joten Eddy ja Patsy päättävät paeta ikuisiksi ajoiksi Cannesiin, suunnitelmanaan naida joku rikas vanhus.

Suosikkihahmoni on Eddyn assistentti Bubble, joka on höpsähtäneissä asuissaan ihan mahtava. Olen aina tykännyt myös Eddyn tyttärestä Saffysta, johon samaistuin nuorempana. Elokuvassa on paljon hyviä cameoita, erityisesti tykkäsin loputtomiin jaarittelevasta Jerry Hallista ja jokaisen aurinkohatun alta löytyvästä Joan Collinsista. Kivaa oli, että Chris Colfer esitti Eddyn kampaajaa, tykkään hänestä hirveästi. Mistä tulikin mieleen, että pitäisi kuunnella lisää Land of Storiesia, se eka osa oli tosi hyvä. Miksiköhän niitä ei ole käännetty suomeksi?

Elokuvaa katsoessa tajusin kuitenkin, että itse asiassa Ab Fab on paras siksi, että Eddyn ja Patsyn ystävyys on niin kaikkivoipaa. He ovat aina toistensa tukena, kävi miten kävi. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Patsy piikittää naamaansa ja Eddy kauhistelee ulkonäköään. Patsy lupaa olla hänen peilinsä ja että Eddy näyttää upealta. Sitten Patsy kävelee päin ovea, koska ei näe juuri mitään. Yhdessä he muuttavat vastoinkäymiset menestykseksi ja pönkittävät toistensa illuusiota upeasta elämästä, vaikka kaikki muut näkevät kaksi vain kaksi todella itsekästä ja rasittavaa alkoholistia.

Että oikein kiva elokuva oli!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Viattomat

(Les innocentes)
Anne Fontaine 2016

Kuva

Se on sillä lailla, että eurooppalaisista luostareista tai niiden asukkaista kertovat elokuvat ovat taatusti hyviä. Semmoisia ovat esimerkiksi Jumalista ja ihmisistä ja Ida. Suurin odotuksin työnsin siis dvd:n pleikkariin.

Itse asiassa on aika epäreilua lähteä katsomaan elokuvaa tuollaisilla odotuksilla. Eihän mikään voi olla yhtä upea kuin vaikka Jumalista ja ihmisistä. Sanonpahan vaan. Olin epäreilu.

Viattomat kertoo ranskalaisesta lääkäristä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Hänet haetaan luostariin auttamaan synnytyksessä ja pian käy ilmi, että synnyttävä nainen on nunna, eikä hän ole ainoa raskaana oleva.

Elokuvan aihe on vaikuttava. On aina järkyttävää, kun sota tuodaan hartaaseen luostariin, kun satutetaan viattomia. Näin oli Jumalissa ja ihmisissä ja näin oli tässä. Viattomat on kuitenkin jotenkin vähemmän harras ja vähemmän, no en tiedä, vakava. Elokuva käsittelee paitsi sodan raakuutta myös katolilaisen uskon julmuutta. Luostarin abbedissa on valmis uhraamaan hyvin paljon säilyttääkseen nunniensa maineen.

Niin että kyllä tämä oli oikein hyvä elokuva, mutta ei erinomainen. Jumalista ja ihmisistä ja Ida ovat erinomaisia, ne kannattaa katsoa ensin. Onko jotain muita eurooppalaisia luostarielokuvia, joista tihkuu harras harmaus ja hiljaisuus? Kiinnostaa!

lauantai 5. elokuuta 2017

Let's Explore Diabetes with Owls

David Sedaris: Let's Explore Diabetes with Owls
Lukija: David Sedaris
Hachette Audio 2013


Aika kauan Audible on suositellut minulle David Sedariksen (eli Sedarisin, mutta tykkään enemmän Sedariksesta) kirjoja, mutta en ole oikein tiennyt kuka hän on, joten olen vain sivuuttanut ne. Sitten satuin huomaamaan kirjaston varaushyllyssä älyttömän hauskan näköisen ja nimisen kirjan, ja päätin ostaa sen äänikirjana.

Let's Explore Diabetes with Owls on Sedariksen kirjoituskokoelma. Suurin osa tarinoista kertoo Sedariksesta itsestään, hänen hullumaisesta perheestään ja lapsuudestaan, hänen elämästään miesystävänsä kanssa osittain Euroopassa, osittain Amerikassa. Sitten lopussa oli muutama ihan mahtava fiktiivinen juttu, joista tykkäsin kovasti. Sedariksen huumori on aika synkkää, mutta mahtavaa. Hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa olisi tosi kiva hengailla.

Sedaris lukee kirjan itse. Se on aina kiva ja hän on oikein hyvä lukija. Huomaan myös tykkääväni kovasti näistä tämäntyyppisistä äänikirjoista, joissa joku tunnettu ihminen lukee omia kirjoituksiaan vähän mistä sattuu. Esimerkiksi Caitlin Moranin, Jenny Lawsonin, Lena Dunhamin ja Amy Poehlerin (josta en jostain syystä ole kai blogannut) kirjat tulevat mieleen. Tässäkin on hauskoja tarinoita ranskalaisista hammaslääkäreistä, vaikeuksista löytää kunnollinen täytetty pöllö, miltä tuntui olla amerikkalainen Pariisissa kun Obama voitti, kolonoskopiasta. Mikähän siinä muuten on, että ihmiset kirjoittavat paljon kolonoskopiakokemuksistaan? Muistelen, että Pirkko Saisiollakin on joku sellainen kirjoitus. Se kun ei varsinaisesti ole aihe, josta kukaan haluaisi kuulla. Ehkä se on niin vaikuttava kokemus, että siitä on pakko kirjoittaa. En tiedä, mutta palaan varmasti näihin teksteihin, jos joskus itse joudun kolonoskopiaan.

Tosi kivaa, että Sedaris on kirjoittanut paljon kirjoja. Saan hänestä iloa pitkäksi aikaa!

PS: Vähän pettymys oli kyllä, että kirjan loistava nimi ei liittynyt sisältöön yhtään millään tavalla.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kesä meni kohisten

Elokuu.

Tämäkin kesä on jo reilusti yli puolivälin, loma alkaa olla lopuillaan ja on vähän haikea pössis.

Onhan tässä ehditty kaikkea, kierretty Eurooppaa junalla, tavattu kaikki lähisukulaiset, syöty paljon jätskiä ja mansikoita, hengattu pihalla, grillattukin, mutta silti tuntuu, että tosi monia asioita ei vain ole ehtinyt tehdä. Tarvitsisin vielä parin viikon loman täällä kotona, että ehtisin tehdä kaikki ne asiat, jotka haluan.

Haluaisin vielä käydä Vallisaaressa ja Lonnassa, pitää piknikkiä Kaivarissa ja kartanonpuistossa, käydä Turussa, uida, istua pimeässä kesäyössä hyvässä seurassa, lukea koko päivän, juoda pussikaljaa, käydä kunnolla Lintsillä, kaivaa viimeinkin pyörän kellarista putkiremontin jäljiltä, syödä ravintolan terassilla, ja haluaisin, että kokislasin reunassa on appelsiininsiivu.


Tuntuu, että aika valuu käsistä. Vaikka tämän kaiken mitä todennäköisimmin ehdin vielä tehdä ennen ensilunta, tuntuu tyhmältä, että nyt on kiire. En ole vielä saanut yhtään riittävästi mansikoita tai päätöntä haahuilua, en ole syönyt ollenkaan tarpeeksi jätskiä enkä nähnyt ollenkaan niin montaa kaveria kuin haluaisin.

Tässä vaiheessa kesää alkaa myös ärsyttää hiljalleen puhkeava huokailu syksystä. Elokuu ei ole tänäkään vuonna syksyä! Se on loppukesää! Kesään kuuluu kesäkuu, heinäkuu ja elokuu, enkä minä ole keksinyt tätä omasta päästäni.

Ja sitten vielä jotenkin tuntuu haikealta lapsen kasvukin. Se tuntuu vähän haikealta aina, mutta erityisen haikealta nyt, kun alkaa eskarivuosi, viimeinen päiväkotivuosi, ja monet lapsen hyvistä ystävistä menevät jo kouluun. Jotenkin olin ajatellut, että tämä lapsuus kestää tosi kauan, vielä vuosia, mutta tällä viikolla junassa huomasin, ettei lapsi ole erityisen kiinnostunut junan leikkivaunusta, ja se tuntui ihan järkyttävältä. Näinkö lyhyt sekin aika oli? Ensin hän oli liian pieni leikkivaunuun ja nyt hän alkaa yhtäkkiä olla liian iso sinne. Ihan älytöntä!

Mutta no niin. Ehkäpä tämä tästä. Ja kyllähän se siitä. Ainahan se. Onhan tässä paljon kivaa tulossa, syksyllä, sitten kun sen aika on, eikä se ole kyllä missään nimessä vielä.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
(Disclaimer)
Suom. Arto Schroderus
Otava 2015


Olin kuullut tästä kirjasta hyvää, esimerkiksi luotettavalta työkaveriltani. Hänellä on älyttömän hyvä maku ja hän on lukenut KAIKEN, joten häneltä selviää helposti mitä kannattaa lukea ja mitä ei. Olin kuitenkin vähän epäluuloinen, kun usein Naiseen junassa ja Kilttiin tyttöön verratut kirjat ovat olleet vähän pettymyksiä, kuten Nainen junassa ja Kiltti tyttö.

Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta ihan kauheasti. Se oli juuri oikea kirja reissuun. Jännittävä, vetävä, helppo ja varsin kiinnostava.

Kirja kertoo tunnetusta dokumenttiohjaajasta Charlottesta, jonka elämä mullistuu, kun yhtenä päivänä hän löytää kotoaan kirjan, joka kertoo hänestä, ja vieläpä asioista, joita kenenkään ei pitänyt tietää. Kaksikymmentä vuotta vanhat tapahtumat alkavat vainota Charlottea ja meinaavat viedä häneltä kaiken.

Minusta kirja oli rakennettu oivasti. Oli paikoin huomattavan jännää, pidin kaikista päähenkilöistä, erityisesti kirjan pahis oli pienistä epäuskottavuuksistaan huolimatta erinomainen hahmo. Myös yllättävät käänteet olivat loogisia ja oikeasti aika yllättäviä. Charlotte on mukavan voimakas toimijanainen ja kirja oli minusta monin tavoin hyvin feministinenkin.

Vähän pelottavaa oli kyllä lukea kirjaa loppuun yksin valvoen yöllä hotellihuoneessa, kun kirja kertoi naisesta matkalla lapsensa kanssa. Minulla toki oli Roscoe vieressä nukkumassa, mutta silti pelotti joka rasaus.

Parhaita lukemiani jännäreitä pitkään aikaan. Suosittelen.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava 2012


Ensimmäinen e-kirjani on näköjään ollut Eve Hietamiehen Yösyöttö. Hassua, että olen lukenut vasta neljä vuotta e-kirjoja, kun se tuntuu nyt niin itsestäänselvältä osalta elämää. Aina on oltava kesken kirjakirja, e-kirja ja äänikirja.

Jotenkin muistikuvani Yösyötön lukukokemuksesta on nihkeämpi kuin olen blogissa antanut ymmärtää ja olen vähän väistellyt tätä jatko-osaa. Olin kuitenkin näköjään ostanut sen jostain e-kirjatarjouksesta ja nyt kesällä se tuntui ajatuksena kivan kevyeltä.

Yksinhuoltaja Antti Pasasen poika Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tarhalaiseksi. Antti huolehtii Paavosta, epävakaasta ex-vaimostaan, vähän myös isästään ja kehitysvammaisesta veljestään. Tämän päälle hänen syliinsä kaatuu vielä naapurin Ennin viisivuotias tytär Terttu, kun Enni joutuu sairaalaan.

Minun henkilökohtainen ongelmani näiden kirjojen kanssa on se, etten pidä Antti Pasasesta. Hän on niin ärsyttävä putkiaivon perikuva, etten oikein usko tämmöisiä miehiä olevankaan. Tai sitten olen vain onnistunut välttymään heiltä elämässäni, en minä tiedä, ehkä jossain päin maailmaa pesii tämmöisiä stereotyyppisiä miehiä ja naisia, joita minä en vain tunne. On myös hyvin vaikea uskoa Antin olevan toimittaja, koska hänen tiedonhankintataitonsa ovat aivan ala-arvoiset. Lisäksi välillä Paavo Pasanen tuntui huomattavasti ikäistään nuoremmalta, kun vertaan täällä kotonani asuvaan viisivuotiaaseen, Terttu oli uskottavampi lapsi.

Erityisen paljon ärsytti, kun Enni oli kadoksissa ja Antti jumissa kahden lapsen kanssa, hän ei soittanut poliisille, koska Ennillähän on voinut vain ihan normaalisti juuttua ryyppy päälle, ja sitten Enni joutuu hankaluuksiin. Ihan niin kuin olisi tavallista ja ymmärrettävää, että äiti häviää juopottelemaan päiväkausiksi. Kyllä juuri silloin perheen pitäisi saada apua, jos äiti on niin kännissä ettei muista hakea lastaan päiväkodista, herttinen sentään. Vai onko tämä normaalia? Olenko minä vain todella vieraantunut todellisuudesta? Tiedän toki, että näin voi käydä, ja käykin varmasti, mutta että se on ihan tavallista, josta ei pitäisi huolestua, sitä en tiedä, enkä halua tietää.

Lisäksi, tämä nyt on vähän nipotusta, mutta näissä kirjoissa röökataan koko ajan leikkipuistossa. En muista ikinä nähneeni ihmisen tupakoivan leikkipuistoissa, mutta ehkä tämäkin on vain jotain kuplaa. Ehkä olenkin vain sokea, ehkä olen oman leikkipuistokuplani hippiäiti Pihla Puolukka, jolle kukaan ei kehtaa myöntää, että kaikki muut käyvät vessan sijaan röökillä ja perhekahvilan teevesitermarissa on oikeasti kossua.

Lopulta kuitenkin pidin tästä kirjasta kovastikin, ovathan nämä rasittavat Pasaset kuitenkin sydämeenkäyviä, eikä yksinhuoltajamiehistä ainakaan liikaa kirjoiteta. Onhan se niin, ettei kirjan henkilöistä tarvitse varsinaisesti pitää, kirja voi silti olla ihan hyvä. Reissussa onnistuin pääsemään kirjan imuun ja loppupuolen kirjasta ihan ahmin. Katsoin väilllä pian ilmestyvän Yösyöttö-elokuvan traileria ja kuvittelin Antti Pasasen Petteri Summaseksi, joka on mahdollisesti Suomen hauskin näyttelijä, ja johan alkoi kirja tuntua luontevalta. Ehkä tätä pitäisi soveltaa muihinkin ärsyttäviin henkilöhahmoihin: kuvittelen heidät vain Petteri Summaseksi. Oletan, että toimii. Lisäksi on aina kivaa, kun tapahtumat sijoittuvat omiin maisemiin. Erityisesti iloitsin kohtauksesta, jossa Antti hukkasi Paavon ja Tertun Itiksen Cittariin.

Todennäköisesti tulen lukemaan myös kolmannen osan piakkoin. Tai sitten voisin säästää sen siihen, että oma lapsi menee kouluun, näitä on nimittäin aika hauskaa lukea tälleesti, että on samanikäinen vertailukohta kotona.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus 1959


Lolita on ollut kirjahyllyni turvakirjoja. Sellaisia on hyvä olla. Turvakirjat ovat sellaisia lukemattomia kirjoja, joista voi luottaa pitävänsä. Olin etukäteen ihan varma, että Lolitasta tulee lempikirjani, mutta olen hillonnut sitä lukemattomana siitä päivästä asti, kun muutin Roscoen kanssa saman katon alle, se nimittäin kuului alunperin hänen kirjakokoelmaansa.

Niille, joille Lolitan tarina ei ole tuttu, kerrottakoon, että kirja kertoo keski-ikäisestä eurooppalaisesta Humbert Humbertista, joka on omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen komea mies. Naiset ovat hulluina häneen, mutta Humbertin sydäntä lähinnä ovat pienet tytöt, nymfetit, kuten hän heitä kutsuu. Kaikki esiteinit eivät ole nymfettejä, mutta ne jotka ovat, ovat hänelle vastustamattomia.

Silti Humbert vastustaa halujaan, kuten varmasti suurin osa pedofiileista tekee. Hän tietää ihan hyvin, että hänen himonsa ovat kiellettyjä, vaikka hän yrittääkin ison osan kirjaa monisanaisesti perustella ja tehdä halujaan luonnollisiksi ja hyväksyttäviksi.

Sitten eräänä päivänä Humbert törmää 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, Lolaan, Lolitaan, joka muuttaa hänen elämänsä. On alusta asti selvää, että Humbert kertoo tarinaansa vankilasta, mutta sitä emme tiedä, miksi ja miten hän sinne joutui.

En tiedä onko tämä ihan normaalia, mutta minusta Humbert Humbert oli älyttömän hauska. Tyrskähtelin ääneen hänen jutuilleen. Olin nähnyt aiemmin ainakin osittain vuoden 1997 elokuvaversion kirjasta, sen, missä Humbert Humbertia näyttelee suosikkini Jeremy Irons. Olin etukäteen melko hyvin perillä, mitä kirjassa tapahtuu, tosin loppua en muistanut yhtään.

Kirja etenee aika hitaasti, vaikka silloin kun tapahtuu, tapahtuu vauhdikkaasti. Parasta Lolitassa on kerronta. Humbert on aivan ihanan ylimielinen eurooppalainen älykkö Amerikassa, hän sanailee jouhevasti ja rehellisesti tarinaansa. Tarinan edetessä Humbert muuttuu yhä vainoharhaisemmaksi ja hän tuntematonta vihollista ympäri Amerikkaa. Humbertin ja Lolitan retket 50-luvun Amerikassa on helppo nähdä edessään, isojen autojen etupenkit, hotellit, pikkukaupungit, cocacolapullot. On selvää, että Humbert on vastenmielinen rikollinen, eikä Lolitastakaan varsinaisesti jaksa pitää, mutta silti heidän tarinaansa uppoutuu mukaan. Tämä kirjallisuudessa on parasta, että voin päästä pedofiilin päähän, ymmärtää hänen tekojansa motiiveja, mutta silti tuomita hänet ja tietää, että hän ei ole oikea ihminen.

Kirjan loppuun lukeminen oli aikamoista laukkaa, kun halusin lukea sen loppuun ennen reissuun lähtöä, mutta aika meni tosi tiukille. Siinä sitä sitten pakkasin toisella kädellä ja pitelin kirjaa toisella, ja lopulta ehdin kuin ehdinkin. Oli mukava lähteä matkalle puhdistuneena Humbert Humbertista.

Tuliko Lolitasta lempikirjani? No ei ihan. Mutta erittäin hyvä lukukokemus se oli silti.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Interrail lapsen kanssa

Blogi on ollut aika hiljaa, koska olen ollut reissussa.

Alun perin ajattelin, että kirjoittaisin tänne pitkät pätkät interreilaamisesta lapsen kanssa, mutta nyt kun olen tullut kotiin, ei se enää tunnu niin keskeiseltä. Mutta ehkä nyt kuitenkin jotain voisin yrittää, kun oli niin monta asiaa, joita itse yritin selvittää. Ehkä vastaan tässä niihin kysymyksiin, joihin olisin itse kaivannut vastausta ja niihin, joita en tajunnut edes yrittää selvittää.


Helsinki - Travemünde - Lyypekki

Aloitimme reissun laivamatkalla Helsingin Vuosaaresta Saksan Travemündeen. Finnstar on rahtilaiva, joka vie myös automatkailijoita Saksaan. Meitä autottomia olikin aika vähän, vähän toistakymmentä, muuten asiakaskunta koostui rekkakuskeista ja autollisista lapsiperheistä.

Laivalla oli todella rauhallista. Nämä eivät ole mitään ryyppylaivoja, vaikka baari toki on, koska kaikki ovat matkalla Saksaan, eivät risteilemässä ja humputtelemassa. Suurin osa ajasta meni istuskellessa leikkihuoneen vieressä ja syödessä. Matkan ateriapakettiin kuului noin sata ateriaa seisovasta pöydästä, joten tuntui, että olemme koko ajan haarukka kädessä. Ei se haitannut kyllä. Lisäksi kävin saunassa ja poreammeessa ja katselin paljon merta. Hytti oli pieni mutta erittäin kiva, huomattavasti kivempi kuin esimerkiksi toissakesänä Viking Gabriellalla, jonne en aio mennä enää ikinä.


Matka kestää vähän toista vuorokautta, perille saavuttiin seuraavana päivänä myöhään illalla. Kävi tuuri ja bussi Lyypekkiin tuli saman tien kun ehdimme pysäkille, seuraavaa olisi pitänyt odottaa lähes tunti ja olisimme varmaan päätyneet väsyneen lapsen kanssa taksiin. Olin varannut hotellin Lyypekin rautatieaseman vierestä, että seuraavana päivänä pääsisimme nopeasti lähtemään Berliiniä kohti. Tämä oli ihan hyvä suunnitelma, Travemündesta matka Lyypekkiin kestää vain puolisen tuntia.

Ei ollut kuitenkaan niin kiire, ettemmekö olisi ehtineet kiertää Lyypekin vanhaa kaupunkia. Muutamassa tunnissa kipitettiin ees taas jalat kipeiksi. Oikein viehättävä vanha saksalainen kaupunki, mutta en tiedä tarvitseeko toista kertaa tulla.


Berliini

Asuimme Berliinissä Charlottenburg-Wilmersdorfissa. Aiemmin Ehtoisa kuvaili sitä minulle Berliinin Eiraksi, mitä se olikin. Oli hauskaa rämpiä hikisenä rinkkoineen Versacen ja Guccin liikkeitten ohi ja yrittää olla törmäämättä Maseratiin. Lapsiperheen yöpymispaikkana se oli tosi kiva, koska oli hirveän rauhallista ja kaunista. Köröttelimme U-bahnilla aina muille mestoille ja illalla palasimme luksusalueellemme nukkumaan.


Berliinihän oli oikein kiva ja rento. Yllätyin eniten siitä, että kortti ei ihan oikeasti käynyt maksuvälineenä monissa paikoissa. Olin toki tästä kuullut, mutta että ihan oikeasti, vuonna 2017, Berliinissä. Jo on. Muutenkin reissun aikana tajusin, miten etunenässä täällä meillä ollaan tosi monissa asioissa. Amsterdam ja Kööpenhamina tuntuivat olevan samalla vuosikymmenellä, mutta Berliini ja Pariisi, voi huh huh. Netti ei toimi, suunnilleen shekeillä saa maksaa. Mutta mitäpä tuosta, hauskaahan se vain on.

Perhematkailijoille suosittelen erityisesti Berliinin mahtavia leikkipuistoja. Niissä on ihanan lempeä tunnelma, hengenvaarallisia kiipeilytelineitä ja ihan tosi kivaa kaikilla.


Pariisi

Asuimme Pariisissa Montmartrella. Se oli kätevää, koska sekä Gare de l'Est ja Gare du Nord olivat kävelymatkan päässä hotellista, toiselle asemalle saavuttiin ja toiselta lähdettiin. Lisäksi Montmartre oli varsin eläväinen alue, paljon nuoria miehiä ulkona höpöttämässä, itsepalvelupesuloita, kahviloita, elämää. Lisäksi Sacre Coeur oli ihan vieressä, siellä käytiinkin kahdesti. Tai siinä portailla käytiin, ei varsinaisesti sisällä basilikassa ollenkaan.

Etukäteen mietin, jaksaako viisivuotias kävellä Eiffel-tornin portaat. Vastaus: helposti. Itse pääsin vain ensimmäiselle tasolle ennen kuin hyydyin korkeanpaikankammoni kourissa värjöttelemään, kun muut kiipesivät toiselle tasolle ja siitä vielä hissillä huipulle. Lisäksi jonot eivät olleet portaisiin ollenkaan niin pahat kuin kuvittelimme, jonotimme lippuja keskellä päivää ehkä puolisen tuntia. Ehkä jonotuksensietokykymme on keskimääräistä parempi, mutta oikeastaan koko reissun ajan pelotellut jonot olivat huomattavasti odotusta lyhyemmät ja kivemmat.


Pariisiin reilatessa kannattaa huomioida, että juna-asemat ovat aivan kauheita kaaospesäkkeitä. Teimme joka maassa niin, että saapuessa ostimme paikkaliput seuraavaan lähtöön, mutta Pariisissa oli niin hirveät jonot, että asia viivästyi päivällä. No sitten ilmenikin, että ainakin Pariisista Amsterdamiin menevään junaan on vain rajoitettu määrä paikkoja reilaajille ja ne olivat jo täynnä monta päivää eteenpäin. Emme olisi paikkoja saaneet, vaikka olisimme jonottaneet heti saapuessamme. Jouduimme lopulta ostamaan tälle välille täysihintaiset liput, mutta semmoista se on. Joihinkin juniin paikkaliput ovat pakolliset, muutenhan olisimme voineet vain hypätä junaan. Eli toisin sanoen: kannattaa yrittää saada paikkaliput mahdollisimman pian.

Pariisissa turvatoimet olivat aika hurjia näin suomalaisen silmään. Joka puolella päivysti isoja, raskaasti aseistettuja sotilaita ja poliiseja. Jo Saksasta tullessa junassa tarkastettiin ihmisiä ja laukkuja ja lähtiessä oli samanlainen lähtötarkastus kuin lentokentällä, laukut läpivalaistiin ja piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Eipä siinä mittään muuten, mutta me pääsimme vaaleahkona lapsiperheenä livahtamaan kaikesta läpi pikku vilkaisulla, mutta vähänkin tummemmat ihmiset syynättiin tarkkaan. Tämä ärsytti tosi paljon. Oltaisiin edes kaikki samalla viivalla.


Amsterdam

Amsterdamista oli tosi vaikeaa löytää järkihintaista hotellia keskustasta, joten asuimme vähän kauempana Osdorppleinin ostoskeskuksen ytimessä. Ostari oli itse asiassa tosi hiljainen ja rauhallinen, kaikki kaupat menivät kiinni jo seitsemältä. Siellä oli ihan mahtava jätskikioski ja istuimme ekana iltana syömässä reissun parasta jätskiä rannassa katsellen kaunista ulappaa. Osdorpiin körötteli ratikalla puolisen tuntia, mutta ihan hyvin se meni, ei ollut liian pitkä matka.

Amsterdamissa vuokrasimme pyörät, laatikkopyörän Roscoelle ja Pallas Kanelikakulle ja tavallisen syrklän minulle. Kypäriä ei käyttänyt kukaan ja liikenteen sekaan vain sompailemaan. Alkumatka oli todella stressaavaa, kun emme jotenkin osanneet liukua liikenteeseen ja oli epäselvää, kenen piti kulkea edellä ja tietää minne päin oltiin menossa, mutta pari tuntia pyöräiltyämme Vondelparkin leveillä väylillä ilman autoja paluumatka sujui jo paljon paremmin. Tosi hauska kokemus.


Kävimme myös Van Gogh -museossa, jota ei ehkä voi suositella pienen lapsen kanssa reissaaville. Väkeä oli valtavasti ja jono lippuluukulle todella pitkä. Onneksi olimme tajunneet ostaa liput etukäteen ja saimme kävellä sadepäivänä suoraan sisään. Pallas Kanelikakku oli vähän, että äääää ääää ei kiinnosta ei kiinnosta, eikä suostunut ymmärtämään, ettei voi maata lattialla, kun museo on täynnä väkeä, mutta lopulta näyttely saatiin katsottua, kun Kanelikakkua vähän motivoitiin Vincentin elämäntarinalla. Vielä seuraavana päivänäkin hän kyseli, että ovatko kaikki taiteilijat sillä tavalla vähän höpsöjä, eivät ole, ja olenko minä vaarassa menettää korvani, kun olen kirjailija, en ole.

Reissussa oli muutenkin kivaa avata Kanelikakulle väistämättä vastaan tulleita isoja asioita, kuten esimerkiksi Berliinin muuri, natsit, Anne Frank, keskitysleirit, mielenterveysongelmat. Yritin olla menemättä liian syvälle juttuihin, mutta kovasti varsinkin natsien toiminta tuntui kiinnostavan. Yhtenä iltana Berliinissä Kanelikakku kysyi, olisivatko natsit olleet ilkeitä meillekin. Tuntui vähän oudolta sanoa, että itse asiassa eivät olisi, meille ne olisivat olleet varmaankin ihan kilttejä, ja juuri se oli tavallaan se ongelma, että osa ihmisistä oli heistä hyviä ja osa huonoja, eikä niin saa ikinä ajatella.

Amsterdamissa on myös paljon tosi hienoja kiipeilytelineitä. Meidän hotellin lähellä oli tosi iso oranssi sokkelo, jossa lapsi tykkäsi möyrytä moneen otteeseen.


Kööpenhamina

Asuimme Scandicissa parin paikallisjunapysäkin päässä Kööpenhaminen päärautatieasemalta. Helppo sijainti, mutta vähän ankea, kun lähistöllä tuntui olevan lähinnä joku vankilan tapainen ja jotain teollisuusjuttuja. Erittäin hyvä kahvila oli kylläkin ihan vieressä. Scandic oli aika kalsea tunnelmaltaan persoonallisten pikkuhotellien jälkeen, mutta oli tosi kiva kun olivat upgreidanneet huoneemme isoon lukaaliin, jossa mahtui temmeltämään. Olin alunperin varannut huoneen pienestä hotellista Tivolin ja rautatieaseman vierestä, mutta oli oikein hyvä valinta tässä reissuväsymyksen vaiheessa siirtyä isompaan hotelliin jossa oli aamiainen, kuin kököttää pikkukopperossa kerrossängyssä ilman ilmastointia ja aamiaista.


Kööpenhaminassa ensimmäisen päivän satoi, mutta käytiin kuitenkin kurkkaamassa suurimmat nähtävyydet, Nyhavn ja Pieni merenneito. Molemmat olivat oikein kivoja, mutta varmasti vielä kivempiä aurinkoisena päivänä.

Toisena päivänä olimme koko päivän Tivolissa. Ai että! Pelkästään Tivolin takia olen melkein valmis julistamaan Kööpenhaminen lempikaupungikseni maailmassa. Aivan ihana huvipuisto! Oli kivaa, kun Kanelikakkukin pääsi tosi moniin hurjiin laitteisiin ja kiersimme innoissamme koko päivän vuoristoratoja. Tivolia voin kyllä suositella kaikille, samantyyppistä vanhan huvipuiston tunnelmaa kuin Lintsillä, mutta vielä paljon enemmän. Kaikki tosi loppuun asti hiottua ja henkilökunta tuntui olevan ihan vilpittömän innoissaan työstään, älyttömän ystävällistä ja huolehtivaa.


Legoland, Billund

Kulutin aika paljon aikaa yrittäen etukäteen selvittää, miten reilaamalla pääsee Billundiin. Vastaus: junalla Vejleen, siitä bussilla körötellen Billundiin. Bussilipun saa automaatista tai Vejlen juna-aseman 7/11:stä, kuten me ostimme, kun automaateilla oli sinä päivänä jotain pankkikorttiongelmia. Aikaa kuluu reilu kolme tuntia. Tanskan junat ovat tosi mukavia ja tilavia, niillä putputtelee ilokseen. Tanskassa saa myös junien paikkaliput ostettua automaatista, jos ne toimivat.

Olimme yötä Billundin lentokentän vieressä. Hotellista käveli lentokentälle alle viidessä minuutissa ja Legolandiin puolessa tunnissa, mutta myös ilmainen shuttle-bus kulki lentokentän, Legolandin ja suurimpien hotellien väliä koko päivän. Me toki kävelimme Legolandiin ja takaisin, koska me nyt olemme vähän tämmöisiä yhdenlaisia.


Legolandista sinänsä voisi sanoa, että yhtä jonottamistahan se on heinäkuussa. Lähes kaikkiin laitteisiin joutui jonottamaan 10-40 minuuttia, mutta onneksi jonot on järjestetty niin, että lapset voivat rakentaa legoilla odottaessa ja useassa paikassa oli myös hyvä katos jonon päällä suojaamassa tässä tapauksessa auringolta, mutta varmasti kiva myös sadepäivänä. Jonotus ei meitä kauheasti piinannut, se oli ihan mukavaakin välillä. Oli myös kivaa, että hitusen alle 120-senttinen Kanelikakku pääsi lähes kaikkiin laitteisiin, joten saatoimme suurimman osan päivästä olla kaikki yhdessä. Noin yleisesti minusta Legoland oli melko keskinkertainen huvipuisto, enkä välttämättä toista kertaa lähtisi pelkästään sinne. Legofanaatikko Kanelikakku oli ihan toista mieltä, hänestä se oli ihaninta ikinä, varsinkin, kun päivän lopuksi hän sai ison Ninjago-paketin kaupasta.


Kotiinpaluu

Vaikka reissu oli tosi onnistunut kaikin puolin, oli ihanaa tulla kotiin. Aluksi suunnittelimme junailevamme Tukholmaan ja siitä laivalla kotiin, mutta sitten tajusimme, että ei kyllä jaksa, ja päätimme lentää Kööpenhaminasta. Periaatteessa olisi voinut lentää suoraan Billundista, mutta silloin olisi tullut koneen vaihto Oslossa, ja koska Kanelikakku ei ole ennen lentänyt, pelkäsin, että se on hänestä kauheaa, emmekä saa häntä enää toiseen koneeseen sisälle kuin väkisin. Lisäksi vaihto oli sen verran pitkä, että junabussimatka Billundista Kööpenhaminaan ei juurikaan pidentänyt matkaa. Ja hyvinhän kaikki meni.

Lopuksi voisi todeta, että junamatkailu ainakin tämän meidän esimerkkilapsemme kanssa on ihan tosi kivaa. Pallas Kanelikakku pelasi matkoilla paljon tabletilla, katseltiin maisemia ja juteltiin ja ihmeteltiin. Nähtiin tosi paljon juttuja, käveltiin varmaan lähemmäs 200 kilometriä ja syötiin ihan järkyttävä määrä ranskiksia, jätskiä ja sushia. Alle 12-vuotiaat reilaavat vanhemman seurassa ilmaiseksi, mutta toki paikkaliput ja monissa maissa julkisten liput maksavat lapsellekin. Ei tämä ehkä halvin kesälomareissu ollut, mutta uskoisin, että joka pennin väärti. Suosittelen tosi painokkaasti kokeilemaan reilaamista lapsen kanssa, jos yhtään siltä tuntuu, se oli vielä helpompaa ja kivempaa kuin olin kuvitellut.

Ehkä sen vielä voisi sanoa, että vaikka moni asia näyttää kotona googlatessa tosi vaikealta, todennäköisesti siinä ei ole oikeasti mitään ongelmaa. Menet vaan! Junasysteemit ovat yllättävän jouhevia, kunhan on riittävän ajoissa paikalla ja kysyy neuvoa jos muu ei auta. Ihmiset ovat älyttömän ystävällisiä, varsinkin, jos on lapsi mukana.

Suosittelen myös opettelemaan googlemapsin käyttöä ennen lähtöä, sen avulla ainakin näissä Euroopan kaupungeissa liikkuminen julkisissa ja esimerkiksi ravintoloiden etsiminen oli todella helppoa. Ei tarvinnut ihmetellä missä mikäkin on, sen kun meni vaan. Viime kuussa roaming-maksutkin muuttuivat niin kivasti, että netin käyttö EU-maissa on halpaa.

Nyt olemme kolmatta päivää kotona ja sekin hyvä puoli touhumatkailussa on, että koti tuntuu ihan lomaresortilta sen jälkeen. Olen edelleen ihan huumassa omasta sängystä, omasta jääkaapista, ja siitä, ettei ole pakko tehdä mitään. Paitsi mennä huomenna töihin. Perhana.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

How to train your dragon

Cressida Cowell: How to Train Your Dragon
Lukija: David Tennant
Hachette Audio 2014

Cressida Cowell: How to Train Your Dragon: How to Be a Pirate
Lukija: David Tennant
Hachette Audio 2013


Olen viime aikoina kuunnellut kaksi ensimmäistä osaa Cressida Cowellin How to Train Your Dragon -sarjasta. Luin intternetistä (luulen, että se oli Maija, joka asiasta vinkkasi, mutta en ole yhtään varma), että kirjat on lukenut David Tennant, ja olin heti, että mistä niitä saa, ottakaa rahani.

Edellisenkin äänikirjan kohdalla kävi vähän niin, että annoin vain äänikirjan soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nytkin varsinkin toisen osan kohdalla huomasin, etten ollut niinkään kiinnostunut kirjan tarinasta, vaan David Tennantin ihastuttavan eläväisestä skottilausunnasta. Kauhean pinnallista.

Tästä tuli mieleen se kerta, kun olin nuorna kainuulaislikkana käymässä isolla kirkolla. Istuimme isolla porukalla Iguanassa, joka oli mielestäni oikein hieno ravintola silloin. Selitin innoissani jotain juttua jollekin juuri tapaamalleni helsinkiläistytölle, joka kuunteli hyvin intensiivisesti. Olin ihan mielissäni, että kerrankin tapaan ihmisen, jota todella kiinnostaa mitä minä sanon. Sitten ilmoitin, että menen käymään vessassa, johon uusi helsinkiläinen ystäväni hihkaisi, että tulethan sitten heti takaisin kun on niin ihanaa kuunnella miten sä puhut. Miten sä puhut. Häntä ei pätkääkään kiinnostanut mitä minä puhun, vain se miten lupsakasti se ulos pullahtaa.

En mennyt takaisin, vaan istuin mykkänä vastakkaisessa nurkassa koko loppuillan. No en varmaankaan istunut. En oikeasti muista mitä sitten tapahtui, todennäköisesti menin takaisin ja jatkoin selitystäni, mutta sen muistan, miten olin loukkaantunut olin siitä, että murteeni esineellistettiin.

Ja nyt minä teen samaa David Tennantille.

Olen kauhea tyyppi.


No, mutta tästä kaikesta huolimatta, How to Train Your Dragonit kuulostavat olevan aivan esimerkillisiä lastenromaaneja, jotka aion lukea suomeksi lapselleni ihan lähiaikoina. Ne kertovat Hiccup Horrendous Haddock III:sta, joka on viikinkiheimon päällikön poika, altavastaaja. Viikinkien initiaatioriitti on oman lohikäärmeen pyydystys. Hiccup onnistuu saamaan kiinni hampaattoman rääpäleen, jonka kanssa hän seikkailee. Toisessa osassa juoni liittyy esi-isämerirosvon aarteeseen, mutta mukana on edelleen tosi paljon lohikäärmeitä ja kohellusta.

Ja jos korvasi kaipaavat ihanaa skottia, näissä kirjoissa sitä piisaa. Monitahoinen hyväksyntä täältä päästä!

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hölöhölö pölöpölö

Sain lukijapalautetta (parhaalta ystävältäni), että kaivataan hölötystä, eikä mitään arvioita. Eipä tässä ole oikein mitään arvioitavaakaan, joten hölötetäänpä sitten vähän.

Tämä kesäkuu on ikään kuin humpsahtanut sormien läpi. Ensimmäiset pari viikkoa olin kipeä, sitten olin toipilas, ja nyt olen ollut kauhean stressaantunut, väsynyt ja äkäinen. Tänään alkoi loma töistä, mutta ei yhtään tunnu siltä. Unohdin kuulottimetkin töihin, pitää varmaan huomenna käydä vielä hakemassa ne. Kaikki tuntuu jotenkin tahmealta ja hankalalta.


Vaikka onhan tässä vaikka mitä kivoja asioita ollut, kun alkaa miettiä.

  • Siskon perhe kävi pitkästä aikaa. Ovat hienoja ihmisiä ja tehtiin kivoja juttuja.
  • Olin kotibileissä kuun alussa, mikä on nykyään aika harvinaista, mutta aina tosi hauskaa. Tai no ei aina, joskus on tylsää, mutta nyt oli tosi hauskaa. Sitten matkustin kotiin yöbussissa, jossa nuoriso oksenteli lattialle, ja muistin, miksi on ihanaa, etten kovin usein käy kotibileissä tai matkusta yöbussilla. Harmi etten muistanut ennen yöbussia, että voin varhaiskeski-ikäisenä ihmisenä ottaa joskus myös taksin.
  • Oltiin juhannuksena Oulussa. Sekin oli ihan mahtavaa. Meillä oli vuokra-auto, ja vasta suunnilleen kotona minulle selvisi, että Roscoe oli vuokrannut jonkinlaisen ralliauton, joka kiihtyy ihan hulluna. Vähän ihmettelinkin, miksi nuoret Teslalla ajavat jäbät yrittivät haastaa meitä moottoritiellä johonkin kisailuun. Että tässähän perhe matkailee juhannuksen viettoon, mitäs siinä kaasuttelette ja huidotte, menkää keskenänne aiheuttamaan vaaratilanteita. Ja oli juhannuksena myös ihan huippua nähdä kaikkia ihania ihmisiä.


Ja onhan tässä tulossakin kaikenmoista.

  • Kävin lapsen kanssa eka kertaa kahdestaan potkimassa jalkapalloa, hänen suureksi hämmästyksekseen. Hän on ollut käsityksessä, että minä en osaa potkia, eikä se kovin väärä käsitys olekaan, ja lisäksi pelkään palloja, josta syystä olen ulkoistanut pallopotkinnat lapsen isälle. Mutta kyllä minä nyt viisivuotiaan kanssa pärjään ja meillä oli itse asiassa ihan hullun kivaa kun potkittiin puolisen tuntia. Oltiin molemmat tosi hyviä. Sitten käytiin vielä leikkipuiston rengaskeinuissa tekemässä makkaroita. Tämä ei ole tulossa, mutta tapahtui loman alkamisen jälkeen, joten se lasketaan nyt tähän.
  • Keitin uusia pottuja, söin niitä fetan ja voin kanssa, ja jälkkäriksi syötiin mansikoita ja jätskiä. Tämäkin tapahtui jo, mutta semmoista se on. Tosin aion syödä uusia pottuja ja mansikoita aina kun silmä välttää.
  • Nektariinit! Nektariinit! Nektariinit!
  • Kohta lähdetään reissuun, mikä on varmasti tosi hauskaa (mutta juuri nyt tuntuu, että haluaisin viettää lomani jossain hämärässä kolossa kiven alla ihan yksin, äh, ei pitänyt puhua siitä).
  • Sisko tulee uudestaan huomenna yhdeksi yöksi, mikä on aina ihanaa, koska sisko on käytännössä ainoa vieras, josta ei ole mitään vaivaa, oikeastaan päinvastoin. Hän keittää minulle kahvia, tiskaa, laittaa ruokaa ja on kaiken päälle perheen hauskimpien ihmisten joukossa. En voi sanoa hauskin, koska olenhan esimerkiksi minä kuitenkin tässä perheessä myös. Hahahaha.

No niin. Eiköhän siinä ollut hölötystä riittämiin, ensi kerralla ehkä taas jotain tylsiä kirjapölöpölöjä. Ja kieltämättä mielikin tässä vähän koheni. Ehkä tämä loma tästä kuulkaa.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
(Truly Madly Guilty)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2017


Kaikissa lukemissani Liane Moriartyn kirjoissa on sellainen sekä ärsyttävä että mahtava rakenne, että alussa lukija ymmärtää jotain kauheaa tapahtuneen. Niin kuin tässä kirjassa on ollut pikku pihajuhlat, joissa on tapahtunut jotain sellaista, että koko porukka on ihan suunniltaan. No sitten pitääkin lukea kirja, että saa selville mitä se jotain on. Tai niin kuin Mustissa valkoisissa valheissa, vasta lopussa selvisi kuka se edes oli, jonka kuolemaa koko kirjan ajan selvitettiin.

Mahtavaa tämä on siksi, että onhan se jännää ja kivaa lukijalle. Ärsyttävää siksi, että kirjoista on vähän vaikea kertoa kovin paljoa pilaamatta koko yllätystä.

Tykkäsin Moriartyn edellisestä suomennoksesta, Mustista valkoisista valheista, ihan hurjasti. Pakotin Roscoen katsomaan tv-sarjankin, Big Little Lies, joka kieltämättä ei ollut niin hyvä kuin kirja, vaikka siinä olikin Alexander Skarsgård. Työtoveri kertoi, että sarjassa esiintyi myös Alexander Skarsgårdin penis, mutta jotenkin se oli mennyt itseltäni ihan ohi. Varmistimme asian sitten yhdessä internetistä, ja penishän se tosiaan oli. Olin vissiin keskittynyt johonkin muuhun sillä hetkellä. Roscoen mielestä parasta sarjassa oli tunnusmusiikki, jota kuuntelimmekin sitten monta viikkoa. No, mutta ei tässä nyt Big Little Liesista pitänyt puhua.

Innoissani sitten ostin Tavalliset pikku pihajuhlat e-kirjana suunnilleen heti kun se ilmestyi ja syöksyin lukemaan.

Kirja kertoo ystävyksistä, Erikasta ja Clementinesta, joiden suhde on aika kummallinen. Erika on hyvin pidättyväinen, Clementine taas boheemi. Clementinen perhe on menossa Erikan ja tämän miehen Oliverin luo syömään, kun Erikan ylettömän ulospäinsuuntautunut naapuri Vid ja tämän seksikäs vaimo kutsuvatkin koko porukan heille grillaamaan.

Aluksi lukeminen jumitti todella pahasti. Koko ajan pidin kyllä kirjasta, mutta se eteni jotenkin liian hitaasti, enkä oikein päässyt mukaan juttuun, varmasti osittain, koska luin niin hitaasti. Luin kirjaa lopulta melkein kolme kuukautta, aina pari sivua silloin tällöin, eikä sillä tahdilla mikään kirja pääse oikeuksiinsa.

No sitten viime viikolla sairastuin ja kirja veti mukaansa. Loppua kohti pääsin paremmin kiinni hahmoihin ja kaikki muuttui paljon kiinnostavammaksi. Ihan itku tirahti yhdessä viimeisistä kohtauksista. Niin kuin Mustat valkoiset valheet, tämäkin kirja käsittelee varsin vakavia teemoja hienolla tavalla. Ystävyyttä, vanhemmuutta, suhdetta omiin vanhempiin. Kaikilla kirjan aikuishenkilöillä on eri tavoin hankala suhde omiin vanhempiinsa, mutta toisaalta hankala suhde myös lapsiin. Kauheasti kipuillaan joka suuntaan.

Vaikka luinkin kirjaa tuhat vuotta, oli se minusta silti erittäin hyvä. Moriartyn kirjat ovat silleesti ihan mahtavia, että ne on kirjoitettu varsin vetävästi ja viihteellisesti, mutta ne silti käsittelevät isoja ja synkkiä asioita hyvinkin pohjamutia myöten. Tulee semmoinen tyydytetty olo, että olipas hauskaa, muttei kuitenkaan ihan turhanpäiväistä. Semmoinen on parasta.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015


Naapurin ihastuttava ja viisas frouva kehui tätä kirjaa minulle jo ajat sitten hiekkalaatikon reunalla, mutta näin kauan kesti siihen tarttua.

Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti taivaalta tippuvista asioista. Ensimmäisessä osiossa kertojana on tyttö, jonka äidin päähän on pudonnut kesäiseltä taivaalta jäälohkare. Toisessa osiossa keskustelevat mies, johon salama on iskenyt viisi kertaa, ja nainen, joka on saanut kaksi kertaa loton päävoiton. Sitten palataan taas tyttöön.

Minusta tämä oli täydellinen pieni kirja. Tykkäsin sadunomaisuudesta ja epätodennäköisyyksistä. Kirja on kirjoitettu ihan loistavasti, se on yhtä aikaa synkkä ja valoisa. Minusta kirja kertoi hirveistä asioista selviämisestä ja siitä, miten kaikkea ei voi kontrolloida, eikä kaikelle löydy syytä. Joihinkin salama vain osuu viisi kertaa, semmoista se on, ja tämän kauhean epävarmuuden kanssa meidän on vain pakko elää.

Suomessa kirjoitetaan tosi paljon sellaista ranteet auki -proosaa, realismia, jossa mässäillään kauheuksilla ja itketään lukiessa. Tai en minä tiedä kirjoitetaanko, koska minä en lue sellaista juurikaan, mutta sellainen tunne minulla on. Että hyvän kirjallisuuden on oltava synkkää, jonkun on kuoltava, rakkaus ei voita, ja erittäin hyvä olisi, jos kaikki tapahtuisi jatkosodassa. Itse en kaipaa kirjallisuudeltani tragediaa, olen enemmän tragikomediahenkilö minä. Siksi onkin ihanaa huomata, että Suomessa kirjoitetaan paljon myös tämmöistä ihanaa kirjallisuutta, jossa kaikki voi olla vähän epäuskottavaa, mutta juuri siksi niin hienoa. Ja on ihanaa huomata myös, että tämmöistä ihanaa kirjallisuutta arvostetaan, koska tämäkin kirja oli Finlandia-ehdokkaana ja voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Odotan todella paljon Ahavan syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, ja tässä odotellessa voisinkin lukea esikoisen Eksyneen muistikirjan, jonka pitäisi kuulemma olla yhtä hyvä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
猫の客 [Neko no kyaku]
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2016


Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, jotka asuvat vuokralla todella ihastuttavassa piharakennuksessa Tokiossa. He ovat lapsettomia, kustannusalalla, ja elävät jotenkin kummallisen melankolista elämää. Sitten heidän kotiinsa tassuttelee kissa.

Pidin oikeastaan vain yhdestä asiasta tässä kirjassa: ympäristön kuvauksesta. Kirjassa kuvataan todella ihanasti pihapiirin taloja, puutarhaa, eläimiä, kujaa, huonekaluja, ikkunoita, puita. Pidän kovasti japanilaisesta estetiikasta ja pariskunnan kotiympäristö kuulosti aivan ihanalta.

Kovin monesta muusta asiasta en sitten kauheasti pitänytkään. Tässä kirjassa ei tapahtunut juuri mitään. Kissa ilmestyi ja katosi, vuokranantajat vanhenivat, oli pientä kriisiä työpaikalla ja naapureitten kanssa kissasta, vähän jännitti minne joudutaan asumaan.

Ja sitten ihan viimeisellä sivulla yhtäkkiä ihan selkäpiitä karmiva kysymys siitä, mitä helvettiä sille kissalle oikeastaan tapahtui. MINÄ EN EDES VÄLITTÄNYT KOKO KISSASTA ENNEN KUIN YHTÄKKIÄ TEIT SIITÄ TUOMMOISEN HIRVEÄN NUMERON!

Suhteeni japanilaiseen kirjallisuuteen on selvästi aika samanlainen kuin ranskalaiseen, se ei ikinä ole neutraali. Joko rakastan tai sitten en tajua yhtään. Ymmärrän hyvin, että semmoiset ihmiset, jotka rakastavat kissoja, rakastavat myös tätä kirjaa, mutta minun suhteeni kissoihin on olematon. En ole koskaan ollut läheinen yhdenkään kissan kanssa, koska olen niille allerginen. Koska en päässyt kiinni kissa-asiaan, enkä oikein muutenkaan tajunnut kirjan pääpariskunnan meininkiä, en vain saanut tästä kirjasta oikein muuta kuin rauhallisen kotiympäristön herttaisen kuvauksen ja lopussa antikliimaksin.

Toisin sanoen, tätä kirjaa voinee suositella kissaihmisille, mutta eipä oikein muille. Toisaalta, kyseessä on varsin pikkuruinen kirja, joten eipä tämän kanssa kovin paljon elämää tärväänny, vaikka tämän lukaisisi kaikesta huolimatta.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lolo

Julie Delpy 2015


Olen muistaakseni pitänyt kaikista näkemistäni Julie Delpyn ohjaamista elokuvista. Muistelen nähneeni ainakin Ranskalaisen viikonlopun, Kaksi päivää Pariisissa ja Kaksi päivää New Yorkissa. Siksi halusin toki nähdä myös Lolon.

Elokuva kertoo nelikymppisestä Violettesta, joka on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee muotialalla. Lomaillessaan Biarritzissa ystäviensä kanssa hän tapaa Jean-Renén, joka onkin sopivasti juuri muuttanut Pariisiin. Suhde alkaa ihanan aurinkoisesti, kunnes Violetten poika Lolo ilmestyy kuvioon. Lolo on aina ollut äitinsä silmäterä, todella rasittavan omahyväinen 19-vuotias juippi, taiteilija, joka äitinsä mielestä pelastaa maailman. Lolon suunnitelmiin ei sovi äidin uusi rakkaus.

Tykkään kauheasti Julie Delpyn ranskattarista, jotka tuppaavat olemaan joka elokuvassa melko samanlaisia, mutta aina yhtä ihania. Heillä on täydellinen ranskalaistukka, ihania ranskalaisvaatteita, aivan täydellinen ranskalaiskoti ja ranskalaisluonne. Myös Jean-Renén hahmo on ihanan hyväntahtoinen ja herttainen, enkä yhtään ihmettele, että he niin toisiinsa rakastuivat. Lolo sen sijaan on aivan uskomattoman ärsyttävä, mutta niin tietysti kuuluukin.

Monissa arvioissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten räävittömiä Violette puhuu ystäviensä kanssa, mutta enpä itse asiaa juurikaan noteerannut. Mahdollisesti he eivät mielestäni puhuneet kovin erikoisia sitten, en tiedä.

Minusta tämä oli varsin mukava pieni ranskalaiselokuva. Välillä meni vähän myötähäpeän puolelle, mutta elokuvassa ihanasti selvittiin kaikesta häpeällisistä jutuista. Ei tämä mikään elokuvataiteen huipennus ole, mutta genressään ihan ookoo.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo
Narrated by: Nick Offerman, David Sedaris, George Saunders, Carrie Brownstein, Miranda July, Lena Dunham, full cast
Random House Audio 2017


Koska en ole haasteille vieras, päätin kuunnella George Saundersin Lincoln in the Bardo äänikirjana. Miksi se on haaste, kysytte ehkä. Tai sitten ette, mistäs minä tiedän, mutta todennäköisesti arvaattekin jo, että kerron, kysyitte tai ette. Te olette sellaisia arvaajia, te lukijat. Tämä on haastava äänikirja siksi, että lukijoita on 166. Niin. 166. Useimmissa on keskimäärin yksi.

Abraham Lincolnin poika Willie kuoli yksitoistavuotiaana. Kirja kertoo yöllä Willien haudan ääressä holtittomasti surevasta Lincolnista ja kummituksista, joiden seuraan Willie on joutunut.

En voi väittää ymmärtäneeni kirjasta kovinkaan paljon, mutta sen sijaan voin väittää, että tämä on ihan mielettömän hieno äänikirja. Joskus riittää se, että saa kuunnella ensiluokkaista ääneenlukua. Kirjan lukijoina ovat esimerkiksi Nick Offerman, Susan Sarandon, Lena Dunham, David Sedaris, Julianne Moore, Ben Stiller ja lista jatkuu. Erityisesti rakastan Nick Offermanin ääntä, joka olikin iso syy kuunnella tämä kirja. Voisin aivan tyytyväisenä kuunnella kun hän lukee ääneen puhelinluetteloa. Miellyttävä ääni on kyllä mahdollisesti hienoin lahja, jonka ihminen voi saada.

Lisäksi, koska en ymmärtänyt paljonkaan, voin lukea myöhemmin tämän kirjan uudelleen, viimeistään sitten kun se käännetään suomeksi, ja sitten taas kuunnella uudestaan, ja saada jälleen hyvän kokemuksen! Tämä kirja vain antaa antamistaan! Olen myös iloinen, että onnistuin antamaan periksi sille, etten vain jaksa tajuta kaikkea, koska tästä tuli hyvä äänikirjakokemus, joka ei pyrkinytkään olemaan lukukokemus. Äänikirjojakin voi kuunnella monella tavalla, tämä oli semmoinen taiteellinen ja hyvin leväperäinen tapa. Suosittelen kokeilemaan.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Olen palannut!

Kuten kaksi ihmistä huomasi, tämä blogi oli tovin poissa keskuudestamme. Varmaan järkyttynein tästä olin minä, hetken, kun en ymmärtänyt mistä on kyse. Käyttäjäpuolella kaikki näytti olevan normaalisti, mutta sivua ei näy missään.


No sitten atk-tukihenkilöni kertoi, että olimme vain unohtaneet uusia - öö - jotain, jonka vuoksi osoite siina.fi lakkasi toimimasta. En tiedä, miten olisin voinut muistaa uusia tämän asian, jonka nimeä en muista, kun en tiennyt sen olevan määräaikainen, tai edes sen nimeä, mutta ei se mitään, atk-tukihenkilöni lupasi hoitaa asian kuntoon, selitettyään ensin jotain sekavaa viestintävirastosta ja domaineista. Nyt hän todennäköisesti olettaa, että kun tiedän tämän kaiken, hoidan jatkossa asiat itse, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.


Mutta niin tai näin, nyt on viestintävirastoasiat ja domainhommat hoidettu! Olen salaa bloggaillut jemmaan useamman kirjoituksen, joita nyt ajastan lähipäiville, joten tiedossa on useita puisevia raportteja lukemistani merkkiteoksista ja elokuvista. Eläköön!

perjantai 19. toukokuuta 2017

Spuuki Spaidermän ja raju nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
Siltala, 2017


Minulla on palvova suhde Pirkko Saision tuotantoon, ja vähän myös Pirkko Saisioon, koska hänen tuotantonsa usein kertoo Pirkko Saisiosta. Siksi heti tämänkin kirjan kimppuun hyökkäsin.

Kirja on päiväkirjanomainen anekdoottikokoelma Saision, eli nonnan, ja hänen tyttärenpoikansa, eli Spuuki Spaidermänin, yhteisistä hetkistä. Ilmeisesti anekdootit ovat alkaneet Saision facebook-päivityksistä, saaneet siellä suosiota ja sitten päätyneet kirjaan asti.

Ihan hauska pieni kirja tämä on. Lapsenlapsi on kerrassaan hauska tapaus, kuten tuon ikäiset tapaavat olla, ja Saisio nyt on aina ihana. Kirjassa kuvataan ihanasti laajennettua ydinperhettä, jossa isovanhemmat ottavat paljon vastuuta. Olen aina hieman (ja kun sanon hieman, tarkoitan että ihan helvetin) kateellinen ihmisille, joilla on isovanhempia lähellä valmiina osallistumaan perhe-elämään. Sujuuhan tämä näinkin, ei siinä mitään, mutta olisihan elämä aivan erilaista, jos olisi lähistöllä olisi muitakin turva-aikuisia kuin äiti ja isä. Minunkin lapsellani on ihastuttavat isovanhemmat, mutta valitettavasti he kaikki sijaitsevat varsin kaukana meistä.

No, mutta ei siitä sen enempää.

Pidin kirjasta kovasti, sen luki nopeasti, se hymyilytti ja naurattikin. Lisäksi sain vinkkejä touhuiluun oman viisivuotiaani kanssa, esimerkiksi omien lautapelien kehittely kuulostaa tosi hauskalta. Olen vähän huono touhuilemaan, nimittäin, kaikki inspiraatio on tervetullutta. En usko, että tästä kirjasta voi olla pitämättä, paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista. Sellaisille ihmisille tämä kirja ei sovi.

torstai 18. toukokuuta 2017

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava 2013


Olin ahdingossa. Kotona odotti kasa kirjoja, jotka pitäisi kohta palauttaa kirjastoon, mutta yhtään ei huvittanut avata. Töissä katselin epäileväisesti kirjoja, mutta mikään ei innostanut. Yritin lukeakin useampaa, mutta joka kerran huomasin mieluummin plärääväni puhelinta kuin lukevani. Kului useita päiviä, etten käytännössä lukenut mitään. Todella ahdistava tilanne!

Sitten kotona iltavuoron jälkeen väsyneenä ja surkeana katselin omaa hyllyä ja otin käteen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Muistin ainakin kolmen luotettavan ihmisen kehuneen minulle kirjaa, viimeisin vappupiknikillä. Kirja on töröttänyt hyllyssä vuosia ja nyt vasta avasin sen. Kuului swooooosh kun paiskauduin sohvaan ja luin heti paikalla viisikymmentä sivua enkä olisi malttanut edes mennä nukkumaan.

Kirja kertoo Mia Kankimäestä, joka jättää työnsä ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shōnagonia. Sei on yli tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen, joka kirjoitti Tyynynaluskirjan. Tyynynaluskirja puolestaan on tekstikokoelma, joka sisältää huomioita hovista, erilaisia listoja ja runoja, ja Kankimäki on hullaantunut siihen.

Pidin kirjasta seuraavista henkilökohtaisista syistä:

  • Yliopistossa kävin Japanin taidehistorian kurssin, jonka veti Anna Kortelainen. Se oli ehkäpä opintojeni kohokohta, ihailin Kortelaisen karismaattista esiintymistä ja olemusta ja rakastin joka sanaa. Tämän kurssin myötä Heian-kausi ja sen ajan estetiikka olivat jokseenkin tuttuja ja olin jo valmiiksi helppo yleisö. Ymmärrän hyvin, miksi se viehättää.
  • Olen käynyt Kiotossa, joskin olin siellä vain pari päivää, enkä ehkä samalla tavalla viehättynyt siitä kuin Kankimäki. Tämä johtui varmasti siitä, että asuimme länsimaisessa hotellissa, emme perinteisessä ryokanissa tai muussa japanilaisessa pytingissä, ja raahasin jatkuvasti perässäni Roscoeta, joka oli sitä mieltä, ettei Kioto ole erityisen kiinnostava verrattuna Tokioon, ja teki sen hyvin monisanaisesti selväksi. Hän on tarvittaessa varsin kriittinen henkilö, varsinkin jos häntä raahataan katsomaan kuudettatoista pyhäkköä viikon sisällä. Olisinpa lukenut tämän kirjan ennen matkaa, mikä oli tietysti siinä mielessä vaikeaa, että olin Kiotossa vuonna 2009 ja tämä kirja ilmestyi vuonna 2013, mutta silti. Olisin tiennyt paljon paremmin mitä kannattaa tehdä ja nähdä!

Kirja oli kuin minulle tehty. Oli ihanaa lukea suunnilleen ikäiseni ihmisen unelmien toteutuksesta. Koen ahdistavana sellaisen, että nyt tässä neljänkympin kynnyksellä ihminen istuu kodissaan lapsineen, autonavaimineen, turvalukkoineen ja muistelee nuoruutta, sen sijaan, että haaveilisi ja tekisi asioita, lapsineen, avaimineen. Olen itse pyrkinyt rakentamaan elämäni niin, että parhaat asiat ovat vielä edessä, ja oli ihanaa lukea ihmisestä, joka tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Joskus pitää ottaa riskejä, lähteä vaikka Japaniin, vaikkei ole mitään tietoa siitä mitä on tekemässä. Kannatan rämäpäisiä ratkaisuja elämässä! Kannatan suunnanmuutosta jos ei tunnu kivalta! Kannatan onnen etsintää!

Pidin kovasti Sei Shōnagoniin liittyvistä tutkimuksista, Kankimäen ja Sein risteävistä teistä. Kankimäki kirjoittaa ihanan elävästi elämästä heian-hovissa, mustien hampaiden estetiikasta, naisten elämästä sermien takana, kimonoläjien alla, avoimesta suhtautumisesta seksiin, öisestä hiippailusta, runojen kirjoittamisesta, käsialasta, papereista, kaikesta kauniista, kaikesta omituisesta. Mutta ehkä vielä enemmän pidin kuitenkin ihan vain Kankimäen arjen kuvauksesta. Oli kiinnostavaa lukea miltä tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tuntuivat Japanissa, erityisesti pidin kohdasta jossa Kankimäki oli hoitamassa entisen poikaystävänsä pesukarhua. Lähes kaikki muuttuu paremmaksi kun siihen lisää pesukarhun.

Toisin sanoen suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostaa Japani, eli kaikille, koska ketäpä se ei kiinnostaisi. Japani on mahdollisesti maailman kiinnostavin asia! Varsinkin jos siihen lisää pesukarhun, ja tässä kirjassa on lisätty.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Guardians of the Galaxy vol 2

James Gunn 2017


Tästä on tuleva pitkä ja sekava bloggaus.

Olen sellaisessa tilanteessa, etten voi käyttää kirjoituspäivääni kirjoittamiseen, tai no, voisin tietysti, mutta päätin pitkästä aikaa olla ystävällinen itselleni ja viettää päivän, jolloin teen vain kivoja juttuja. Aloitin päivän lempijuhlallisuudellani, päiväkodin äitienpäiväkaffella, joka oli taas aivan ihanaa. Minulla on taipumusta rakastua tilaisuuksiin, joiden ihanuutta en oikein osaa perustella. Minä rakastan päiväkodin äitienpäiväkahveja vielä enemmän kuin taaperoajan perhekahvilaa, jonka ihmeellisyyttä en myöskään koskaan onnistunut kenellekään selittämään.

Ja sitten menin yksin elokuviin. Ajattelin, että päivänäytös Guardians of the Galaxy vol 2 3D:nä on juuri se mitä nyt tarvitaan, ostin puolukka-kookos-smoothien ja asettauduin penkkiini.

Katsomossa oli muuten useampia kaltaisiani yksin saapuneita naisia keski-iän molemmilta puolin. Oli myös miehiä, mutta haluaisin kiinnittää huomioni näihin naisiin, koska esimerkiksi Hesarin arviossa kerrottiin, että tämä elokuva on suunnattu 80-luvulla lapsuuden eläneille miehille ja heidän pojilleen. Haistakaa kuulkaa paska. Tämä elokuvagenre viehättää erittäin paljon myös naisia, jotka muuten katsoivat Ritari Ässää, ihan siinä missä pojatkin. Edellinen Guardians of the Galaxy keräsi tosi ison naisyleisön, joten tuskin tätä tehdessä ajateltiin, että nytpä jätämme 44% yleisöstä huomiotta, ja teemme elokuvan miehille ja pojille. Sehän olisi ihan höpsöä. Hesarin arvioijalle voi tulla yllätyksenä, että myös naisilla on usein isä, ja lisäksi elokuvassa käsiteltiin paljon sisarus-, ystävyys-, ja perhesuhteita, jollaisia on käsittääkseni kaikensukupuolisilla ihmisillä. Minusta tämä ei ollut erityisesti miehille suunnattu elokuva millään tavalla, tässä oli hienoja naishahmoja ja teemoja, jotka vetoavat kaikkiin, ihmisiin, avaruusolioihin, pesukarhuihin, puihin.

Valitettavasti elokuvakokemukseni oli epäelokuvallisista syistä epäonnistunut. Viistosti edessäni istui kaksi miestä, jotka koko elokuvan ajan huutonauroivat ja keskustelivat suureen ääneen. Eräs toinen katsoja yritti huomauttaa, että he häiritsevät, jolloin hän sai vastaukseksi naurua ja huudon, että ole sinä ite hiljaa. Niinpä suurin osa elokuvan kestosta meni siihen, että mietin erilaisia väkivaltaisia ratkaisuja näiden miesten häiriköintiin.

Minusta elokuvissa saa nauraa ja itkeä, se ei minua häiritse, mutta tässä oli kyse selvästi tahallisesta häiriköinnistä. He eivät edes yrittäneet ottaa ketään muuta huomioon. Onneksi elokuva oli monilta osin aika äänekäs, jolloin onnistuin keskittymään, mutta usein ihmissuhdekohtaukset tuntuivat olevan heistä uskomattoman hauskoja, jolloin tuli valtava tarve puukottaa heitä smoothiepillillä niskaan.

Kuulin myöhemmin hyvin viisaalta Periaatteen naiselta, että teatterin ovella on puhelinnumero, johon voi ilmoittaa häiriköistä. Jatkossa otan numeron aina talteen. Ärsyttää sekin, etten noussut penkistä ja hakenut henkilökuntaa, mutta sitten olisin missannut osan leffasta ja todennäköisesti joutunut keskelle jotain kauheaa konfliktia, koska nämä äijät vaikuttivat provosoivan tahallaan ja hakevan tilannetta, ja sitten olisin ollut loppupäivän pahoilla mielin. Minä kun en oikein pidä riitelystä.

No se itse elokuva. Se oli ihan hyvä, vaikka päällimmäinen tunne sitä muistellessani onkin raivo muita katsojia kohtaan. Starlord Peter Quill löytää viimein isänsä, kovasti taistellaan ja rymistellään ympäri avaruutta. Elokuva on hauska, siinä on hyviä taistelukohtauksia, tykkäsin jo alkuteksteistä joissa Baby Groot tanssii kun muut taistelevat hirveää örböä vastaan. Mukavasti sivutaan Quillin ja Gamoran epämääräistä rakkaussuhdetta, mutta enemmän käydään läpi Quillin isäsuhteita ja Gamoran psykopaattista suhdetta siskoonsa Nebulaan, joka on hyvin tuttu meille kaikille, joilla on sisko.

Minä rrrrrakastan Chris Prattia, mutta tässä elokuvassa hän oli melko vaisu. Sen sijaan pidin kovasti Draxista, jonka raikuva nauru on ihan mahtava, ja Quillin isän Egon lemmikistä Mantisista, joka oli aivan ihana. Hieno hahmo oli myös Yondu, joka aikoinaan ryösti pienen Quillin ja teki tästä avaruusrosvon.

Kaikkinensa tämä oli aivan kelpo avaruus-supersankarielokuva. En osaa sanoa oliko 3D-kokemus jotenkin parempi kuin tavallinen, mutta lasit olivat ainakin varsin mukavat päässä. Jatkossa taidan kuitenkin mieluummin mennä katsomaan kaksiulotteisen version, ihan vain, jos kaikenmoiset mänttipäät parveilevat näissä 3D-näytöksissä.

Leffan jälkeen kävelin ympäriinsä ja puhisin raivoani ja sitten lopulta tallustin Sanomataloon verenluovutukseen. Siellä pötkötellessä aloin hiljalleen leppyä. Join verenluovutuksen jälkeen kaksi kuppia wienerkahvia ja söin kolmioleivän ja olin taas lähes normaali. Pitäisi oppia olemaan välittämättä muitten ihmisten idioottimaisuudesta, koska ei heitäkään pätkääkään kiinnosta meidän muiden tunteet, mutta se on niin kauhean vaikeaa. Ja toisaalta, ehkä se ei ole hyvä piirre ihmisessä, ettei välitä muiden käytöksestä. Ehkä voisin mieluummin kehittää itsessäni sitä piirrettä, että puutun asioihin. Ensi kerralla etsin sen puhelinnumeron ja kutsun henkilökuntaa apuun.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
(No One Belongs Here More Than You Do)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala 2017


En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tätä bloggausta.

Haluaisin kirjoittaa sellaisen, jossa kerron, että Julyn novellikokoelma Uimakoulu on ihanan absurdi, hauska ja vinksahtanut kokoelma, jossa on erinomaisia ja keskenään erilaisia novelleja. Mutta se olisi valhe.

Tähän väliin kappale, jossa en vielä kerro, millainen novellikokoelma Uimakoulu sitten oikeastaan oli, vaan horisen odotuksistani ja suhteestani Julyn aiempaan tuotantoon. Odotin nimittäin tätä kirjaa ihan todella paljon, ja perusteeni olivat hyvät. Pidin Julyn romaanista Avokämmen kovasti, ja hänen esikoiselokuvansa Minä, sinä ja kaikki muut oli myös ihan mahtava. Miranda July vaikuttaa minusta aivan ihanalta taiteilijalta ja ihailen häntä holtittomasti. Noin. Se kappale oli siinä.

Mutta sitten tämä Uimakoulu. Ensimmäiset kaksi novellia olin ihan että joo, tämmöistä tämän kuuluukin olla. Tosi samanlaista kuin aiempikin Julyn tuotanto. Mutta sitten alkoi ahdistaa. Kestän yhden tai kaksi säälittävää ja surkeaa päähenkilöä, jotka ovat muiden pompoteltavissa, jotka kompuroivat nolosta tilanteesta toiseen, eivätkä saa yhtään kiinni elämästä, mutta tässä kirjassa niitä oli kuusitoista. Se on liikaa. Lisäksi aloin ajatella, että Avokämmenen Cheryl on myös tämmöinen raivostuttava elämän syrjästäkatsoja, ja aloin ajatella sitäkin kirjaa penseydellä. En enää osannut nähdä tarinoiden hauskuutta tai keveyttä, näin vain synkkyyttä ja ahdistusta. Lisäksi novellit olivat kovin toistensa kaltaisia, päähenkilöt ihan samasta puusta veistettyjä, ja kokoelman lopuksi olin lähinnä helpottunut, että se viimein loppuu ja saan ehkä lukea jotain reipasta seuraavaksi.

Harmittaa kirjoittaa näin, mutta en kai minä muutakaan voi, jos rehellisyyteen pyrin. Minä olisin ihan valtavasti halunnut pitää tästä kirjasta. Jos haluatte lukea jotain myönteisempää Miranda Julysta, lukekaa vaikka tämä Anu Silfverbergin haastattelu hänestä Nuoresta Voimasta. Lisäksi ilahduin Ompun bloggauksesta, koska näyttää siltä, että hän luki sen kirjan, minkä minäkin olisin halunnut lukea. Ja voinee sanoa, ettei tämä huono kirja ollut, minä nyt vain ihmisenä ja yksilönä en jaksanut näitä tyyppejä, joista tämä kirja kertoi. Kiitos ja anteeksi.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pähkinänkuori

Ian McEwan: Pähkinänkuori
(Nutshell)
Suom. Juhani Lindholm
Tammi 2017


En edes tiennyt, että McEwanilta on tulossa uusi, ennen kuin se osui käteeni töissä kirjastossa kuormaa purkaessa. Onneksi se kirja oli pikalaina ja sain heti kiikuttaa aarteen kotiin. Edellisenkin McEwanin luin näköjään pikalainana, joten ehkä salavihkaa käteeni luikahtavat McEwanit ovat jonkinlainen perinne. Erittäin hyvä ja tervetullut perinne.

Pähkinänkuoren kertoja on äitinsä kohdussa ylösalaisin syntymäänsä valmistautuva vauva. Vauvan tilanne on vaikea. Hän on kuullut katalan äitinsä hautovan murhaa. Äidillä on suhde vauvan setään ja heidän on raivattava vauvan isä tieltä. Tämä on kauheaa, koska vauva rakastaa hirveää äitiään, mutta ei tahdo isälleenkään pahaa.

Vauva on hurmaava tyyppi. Niin viisas kuunneltuaan yöt pitkät podcasteja äitinsä mahan läpi. Tietous etenkin viineistä hämmästyttää.

Pähkinänkuori on mahtava kirja. Olin koko ajan varma, että ihan millä hetkellä hyvänsä tämä vauvahomma kusee itseään nilkoille, eihän tämä voi toimia, mutta niin vain McEwan kieputti lukijaa loppuun saakka. Välillä vauva kertoi näköhavaintoja, joita ei oikeasti voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä. Ihastuttava hahmo, tuollainen vanhan ja viisaan oloinen syntymätön, joka nautiskelee viinejä äitinsä verenkierrosta ja vihaa äitinsä rakastajaa, joka möykyttää häntä jatkuvasti päähän.

Murhajuoni on paikoin aika jännittävä, eikä ihmekään, perustuuhan tarina Hamletiin, mutta koska vauva on niin hassu hahmo, kirja on välillä koominenkin. Ei tämä ehkä ruttuotsaisimmille lukijoille sovi, mutta jos ei koe ongelmaksi tarkastella maailmaa kohdusta, tämä on aivan täydellinen pieni kirja.

Kyllä ei ole liioiteltua sanoa, että McEwan on parhaita nykykirjailijoita. Onneksi on vielä monta vanhempaa McEwania lukematta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Manchester by the Sea

Kenneth Lonergan 2016

Kuva

Pääsimme pitkästä aikaa Roscoen kanssa kahdestaan elokuviin, ajattelin valehdella tähän alkuun, koska vastahan me joulukuussa olimme yhdessä leffassa. Tai no, on se sillä tavalla pitkä aika, että ennen vanhaan, eli aikana ennen lasta, elokuvissa saatettiin hyvinkin käydä kerran viikossa. Silloin tämä blogikin olisi ollut paljon kiinnostavampi. Elämä ylipäätään oli paljon jännittävämpää. Olisi sitä paitsi tosi kiva, jos olisin kirjoittanut kaikista niistä elokuvista, joita katsoin leffafestareilla, niitä olisi nyt myöhemmin mukava lukea. No mutta, kaikkea ei voi saada.

Ei tarvinnut tällä kertaa ollenkaan neuvotella, minkä elokuvan haluamme nähdä. Roscoen mukaan Oscar-elokuvista kannattaa mennä katsomaan se, joka voittaa alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin, mikä totta onkin. Kun katselen listaa Oscar-voittajista, olen useimmiten pitänyt kovasti alkuperäiskäsikirjoituksen voittaneista, kun taas parhaan elokuvan palkinnon voittajat ovat aika usein olleet pettymyksiä. Lisäksi rakas ystäväni K kehui elokuvan maasta taivaisiin, ja luotan häneen kuin vuoreen.

Miten tämä on näin puiseva bloggaus? Jaapa jaapa jaapa jaa, hän kirjoittaa, ja jatkaa: jaapa jaapa jaapa jaa. Voi hyvän tähden. No, koitetaan nyt saada tämä johonkin kunnialliseen päätökseen, vaikkei tämä ole oikein edes vielä alkanut. Ei näin hieno elokuva ansaitse näin typerää bloggausta!

Manchester by the Sea kertoo Leestä, äkäisestä talkkarista, jonka veli kuolee. Lee palaa kotikonnuilleen huolehtimaan veljensä teini-ikäisestä pojasta ja hiljalleen keriytyy auki Leen tarina.

Elokuva on suorastaan täydellinen. Aivan poskettoman surullisesta aiheesta on saatu aikaan lämmin, välillä hullun hauskakin elokuva. Vielä nyt pari päivää myöhemminkin ajattelen elokuvaa taukoamatta. Joskus on vaikea käsittää, miten ihmiset voivat selviytyä hirveimmistä asioista, niin hirveistä, ettei niitä voi edes antaa itsensä ajatella, ja tämä elokuva kertoo erittäin hienosti juuri siitä.

No niin. Ehkäpä päätän tämän kompuroivan bloggauksen tähän. Menkää katsomaan Manchester by the Sea, se on hienoin elokuva aikoihin.

PS: No haluan kuitenkin vielä sanoa siitä, että jotenkin nyt vähän kuitenkin ällöttää se, kun Roscoe kertoi ennen leffaan menoa Casey Affleckin seksuaaliahdistelujutuista, jotka olin jostain syystä onnistunut olemaan noteeraamatta, ja nyt kun googlailin asiaa, niin se vähän inhottaa, että nyt tässä kehun seksuaaliahdistelijan roolisuoritusta. Mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että taiteilija voi olla riemuidiootti ja silti hänen taiteensa merkittävää, joten olkoon Affleck ihmisenä inhottava, mutta kyllä hän nyt vain on siinä sivussa myös erittäin hieno näyttelijä.

PPS: Tiedättekö mikä on maailman ärsyttävintä? Semmoiset ihmiset, jotka haukkuvat omia tekemisiään. Niin kuin omaa bloggaustaan kesken kaiken. Nyt en edes antanut mahdollisuutta kenellekään pitää tästä bloggauksesta kun haukuin sen itse jo ennen kuin pääsin asiaan! Tämä kuuluu helmasynteihini, josta yritän kovasti päästä eroon. Haukun myös kaikki kokkaukseni aina ennen kuin päästän ketään maistamaan. Oijoi. No, julkaisen tämän silti. Tämmöinen minä nyt vain olen.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Knight of Cups

Terrence Malick 2015

Kuva

"Onhan tämä parannus siihen edelliseen Malickin elokuvaan, että Christian Bale osaa näytellä", kommentoi Roscoe suunnilleen puolivälissä elokuvaa.

Hän viittasi elokuvaan To the Wonder, jonka katsoimme näemmä vuonna 2014. Siinä oli pääosassa Ben Affleck, Roscoen erityissuosikki parjausmielessä.

Käytännössä tämä Knight of Cups oli aika lailla samanlainen elokuva kuin To the Wonder. Tässäkin on komea mies, jonka edellä hyppelehtii läpi elokuvan kaunis nainen. Malick on selvästi innostunut tästä asetelmasta, että surumielinen mies kävelee ja kävelee toimettomana eri paikoissa, ja hänen edellään pomppii höpsähtäneen oloinen nuori nainen. Ihan kiva kohtaus sinänsä, mutta ei sillä kahta elokuvaa täytä. Ei oikeastaan edes yhtä.

Tässä elokuvassa kun ei juuri muuta sitten tapahtunutkaan. Mies kävelee Los Angelesissa ja välillä Las Vegasissa, edellä hyppivä nainen vaihtuu. Kai tämän tarkoitus oli kuvata jonkinlaista elämän tyhjyyttä ja masennusta, rakkauden etsimistä, mutta aika ankea kuvaus oli. Ei sitä rakkautta löydä, jos jatkuvasti antaa toisten yksin hyppiä edellä, on otettava kiinni ja hypittävä mukana, eihän siitä muuten tule yhen mittään!

Hyvät näyttelijät, ihan kaunis mutta erittäin tylsä elokuva. Harmittaa, koska Malick on tehnyt niiiiiin hyviä elokuvia, ja nyt tämä on tämmöistä kävelemistä ja hyppimistä jo toista elokuvaa. Ei mulla muuta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

The Neon Demon

Nicolas Winding Refn 2016


Minulla on vähän vaihteleva suhde Nicolas Winding Refnin elokuviin. Tavallaan pidän hänen poseeraavasta estetiikastaan kovastikin, mutta sitten taas kyyninen väkivaltaisuus ei oikein ole minun juttuni. Tykkään enemmän semmoisesta Tarantino-tyylisestä sarjakuvaväkivallasta, jos nyt pitää väkivaltaa olla. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, Tarantino-tyylinen väkivalta on ainoa väkivallan laji, jota elokuviini mielin.

Muistan pitäneeni Winding Refnin elokuvasta Bronson hyvin paljon. Se oli vaikuttava ja erilainen. Pidin myös Drivesta, Valhalla Rising ja Only God Forgives eivät sen sijaan olleet ihan minun makuuni.

Tämä oli kyllä varsin erilainen, kuin Winding Refnin melko äijäisät aiemmat elokuvat. The Neon Demon kertoo Los Angelesin mallimaailman kurjasta puolesta.

Jesse on 16-vuotias luonnonkaunis orpo, joka päättää lähteä kokeilemaan mallin hommia. Asiakkaat rakastavat häntä, muut mallit vihaavat. Kaikki haluavat Jesseltä jotain ja hänen hotellihuoneensakin alkaa olla aika pelottava paikka. Kun Jesse alkaa menestyä, vanhemmat mallit haluavat syödä hänet.

Elokuva oli visuaalisesti upea, mutta lopun väkivalta, nekrofilia ja ihmissyönti olivat minusta vähän turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Tuntui siltä, että ohjaaja nyt halusi vähän järkyttää katsojaa, että ähhähhää, näin kauhea minä osaankin olla, ettepä olisi uskoneet. Harmillisesti kauheudet saivat lähinnä ähisemään kiusaantuneena, kun hahmojen keskeisin piirre oli se, että he ovat kauniita ulkoisesti. Ehkäpä tämä puhuttelee ihmisiä, jotka elävät jollain lailla tämänkaltaisten asioiden keskellä, mutta itselleni pelkkään kauneuteen perustuva mallimaailma on aika kaukainen ja epäkiinnostavakin. Usein itselle tuntemattomat asiat voivat olla hyvinkin kiintoisia, mutta mallien elämä ei itselleni ole semmoinen. Elokuvan mielenkiintoisin hahmo ei ollut malli, vaan nekrofilistinen meikkitaiteilija, joka asui valtavassa kartanossa. Hän oli oikeastaan ainoa asia, jota jään elokuvasta miettimään. Miksi elokuva ei voinut kertoa kokonaan hänestä?

Niin että hienolta näytti, mutta aika autiolta. Aion kyllä jatkossakin katsoa Winding Refnin elokuvat, koska vaikka sisältö ei miellyttäisikään, on silmäkarkki taattu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

10 Cloverfield Lane

Dan Trachtenberg 2016

Kuva

En oikein tiedä, miksi olin tämän kirjastosta varannut, mutta nyt se joka tapauksessa oli jo pahasti myöhässä. Olin palauttamassa leffaa katsomattomana, ihan vain, kun en voinut keksiä, miksi olin sen alunperin halunnut nähdä, mutta sitten huomasin, että se on saanut Rotten Tomatoesissa 90%, mikä on aika paljon, ja kiinnostus heräsi kuitenkin.

Elokuva kertoo Michellestä, joka elokuvan alussa jättää sulhonsa ja lähtee ajamaan jonnekin. Matkalla hän joutuu auto-onnettomuuteen ja herää omituisessa paikassa. Ilmenee, että hän on maan alla säteilysuojassa. Hänet pelastanut Howard kertoo, että on tapahtunut hirmuinen katastrofi, kaikki muut ovat kuolleet ja maan päällä on myrkyllistä. Heidän kanssaan suojassa asuu kummallinen Emmett.

Lähes koko elokuvan ajan on epäselvää, mitä maan päällä oikein on tapahtunut. Ovatko hyökkääjät venäläisiä, ovatko ne avaruusolioita, vai onko Howard keksinyt koko jutun päästään.

Pidin tästä elokuvasta koska:

  • Michellellä on täydellinen tukka. Mietin käytännössä 90% elokuvasta pitäisikö leikata samanlainen ja värjätä tukka ruskeaksi. Niin. En minäkään tiedä miten tämä liittyy tähän elokuvaan oikeastaan, mutta näin kävi.
  • John Goodmanin esittämä Howard on aivan mainio hahmo. Kyllä oli hieno suoritus, yhtä aikaa helvetin pelottava, hellyttävä, hassu ja kauhea.
  • Michelle osoittautuu aikamoiseksi MacGyveriksi ja on aina kivaa, kun toimija on nainen.
  • Tykkään yleisesti tämmöisistä kidnappaustarinoista jostain kummallisesta syystä, jota en osaa selittää.

En pitänyt tästä elokuvasta koska:

  • Loppuratkaisu oli minun makuuni ehkä vähän överi, vaikka onnistui kyllä kivasti yllättämään.
  • Elokuvassa oli paljon klaustrofobisia ja muita kauheita kohtauksia, jotka eivät sovi herkälle sielulleni. Tämä on tietysti makukysymys. Jos tykkää niin tykkää, jos ei niin ei.

Ehkä tämän voisi tiivistää niin, että monin tavoin tämä ei ollut minun makuuni, mutta sitten taas monin tavoin oli. Luulen, että jään muistelemaan elokuvaa ihan hyvällä, vaikka katsoessa välillä mietinkin, että miksi minä katson näin pelottavaa elokuvaa. Ja jos unohtaa makuasiat, genressään, eli tsykologisena drillerinä, tämä oli varmaankin aivan oiva.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ilonaiheita

Tänään on ollut myönteinen olo, joten ajattelinpa blogata ja kertoa, että olen ollut iloinen seuraavista asioista:


Lapsella ei ole täitä
Ainakaan vielä, that is. Päiväkodista on nyt pari kertaa tullut täivaroitus ja eilen ostettiin täikampa, jolla nyt aamulla ruoppasin lapsen valtavaa kuontaloa. Sieltä löytyi paljon hiekkaa, muttei mitään elävää. Tietenkin ensin luulin hiekkaa täiksi, mutta googlattuani ilmeni, että täit liikkuvat ja ovat isompia. En tiedä miten selviäisimme täishowsta leikkaamatta lapsen tukkaa, joten olen hyvin iloinen, että ainakaan vielä siellä ei ollut ketään.

Jalkoihin ei satu
Viime marraskuusta asti jalat ovat olleet kipeät. Ensin turposi yksi, sitten toinen. Mitään järkevää syytä ei koskaan löytynyt, enkä ole oikein tiennyt pitäisikö nyt liikkua enemmän vai olla paikallaan vai mitä ihmettä. Rampattuani kolmella eri lääkärillä sain viimein lähetteen fysioterapiaan, jonka neuvoista on ollut ihan oikeasti apua. Tiistaina fysioterapian jälkeen kävelin Itiksessä ja tajusin yhtäkkiä, että hyvänen aika, minuun ei koske. Se oli niin hämmentävää, että hymyilin koko loppupäivän. Tänään kävin metsässä hakemassa pajunkissoja (tai no, ainakin jotain risuja), hyppelehdin mielissäni kevätpurojen yli ja kiveltä toiselle ja ajattelin, että saatana sentään, ehkä tästä kuitenkin vielä jotain tulee.

Litku Klemetti
En ole oikeastaan lapsen syntymän jälkeen löytänyt juuri mitään uutta musiikkia. Olen muutenkin ollut aina vähän hitaasti lämpenevä musiikin suhteen ja kuuntelen mieluiten aina samoja levyjä, lähinnä Dingoa, Leevi and the Leavingsia ja Cliftersiä, ja Pariisin kevään kahta ensimmäistä levyä, ja niitä levyjä joita kuuntelimme Roscoen kanssa silloin ennen Pallas Kanelikakkua, Fleet Foxesia, Sufjan Stevensiä ja Raymond och Mariaa. Mutta nyt olen rakastunut Litku Klemettiin! Oi voi! Miten voi olla noin ihanaa musiikkia! On aivan keväistä löytää uutta musiikkia, josta ei tule vain vanhoja muistoja mieleen vaan ihan uusia juttuja, joista ei vielä edes tiedä mitään! Ihana Litku Klemetti!

Kellarit ja sauna
Ja sitten sekin vielä on avannut näköaloja, että viime viikolla saimme viimein vuoden tauon jälkeen kellarit käyttöömme ja saimme raahattua sunnuntaina kaikki turhat tavarat sinne. Saunavuorokin palasi maanantaille ja siellä oli ihanaa ja puuntuoksuista ja puhdasta. On varovaisen toiveikas olo, että ehkä tämä putkiremontti jonain päivänä tosiaan loppuu. Yhtäkkiä täällä on ihan hirveästi enemmän tilaa ja valoa, parvekkeelle mahtuu, tekisi mieli pestä ikkunat ja loikkia kivuttomilla jaloillaan ja huutaa keväthuuto ja laulaa "uskotko rakkauteen, että sulle pesän teen, jos et niin mä lähden seuraavalla junalla Kainuuseen".