lauantai 2. joulukuuta 2017

Bad Boy Bubby

Rolf De Heer 1993


Kärsin syvää vähemmyyttä nuoruudessa, kun usein keskustelussa tuli esiin Bad Boy Bubby. Jostain syystä tuntui, että kaikki muut olivat nähneet tämän kulttiklassikon ja nauroivat raikuvasti kun Bubbyyn viitattiin, minä vain en onnistunut siihen koskaan törmäämään. Kuulin Bubbyn tarinan referoituna monta kertaa. Se oli vähän niin kuin Katsastus, Joulubileet tai Bad Taste, joita ei oikeastaan tarvinnut edes katsoa, kun niihin viitattiin niin paljon.

Ennen kuin nyt. Varasin sen kirjastosta ja päätin, että nyt minäkin osallistun tähän sukupolvikokemukseen, mitä nyt kaksikymmentä vuotta myöhässä, mutta enää en hymyile epävarmasti kun muut nauravat kaasunaamarille!

Bubby on elänyt koko kolmekymmentäviisivuotisen ikänsä äidin kanssa kellarissa. Äiti lähtee joka päivä töihin kaasunaamari päässä ja kertoo Bubbylle, että ulkona ilma on myrkyllistä. Äiti hakkaa Bubbya ja käyttää seksuaalisesti hyväkseen. Sitten eräänä päivänä Bubbyn isä ilmestyy takaisin ja kaikki muuttuu. Bubby pääsee ulkomaailmaan täysin valmistautumatta.

No joo. Siis niinku että. Jo alun kellarivaiheen aikana mietin, että ei tämä nyt oikein ole mun juttu. Ehkä olen liian vanha, ehkä tämä elokuva on liian vanha, ehkä ajat ovat muuttuneet. Bubbylle on vähän vaikea nauraa, kun nykyisin on tiedossa, että näitä kellareissa säilytettyjä ihmisiä ihan oikeasti on, eikä se ole yhtään hassua. Muutenkin oli vähän vaikea keksiä, mikä tässä elokuvassa oli niin hauskaa. Tosin, aika monet näistä sukupolviklassikoista, joille viisitoistavuotiaat nauravat, eivät oikein iske minun huumorisuoneeni. Ei se äidin kanssa sekstailu nyt vain ei ole niin hauska juttu enää näin varhaiskeski-iässä, eikä alkuelokuvan kissan kiusaamista halunnut katsoa yhtään. En olisi halunnut katsoa edes teininä, luulen.

Oli kuitenkin ihan hyvä, että katsoin elokuvan loppuun, koska tavallaan Bubbyn ja Angelin rakkaustarina on ihan hieno. Bubby sinkoilee ulkomaailmassa ymmärtämättä sääntöjä tai oikeastaan yhtään mitään. Lopulta hän tapaa punkbändin, joka hyväksyy hänet, ja Bubby alkaa löytää ymmärtäjiä ja itseilmaisua musiikin kautta. Hän tapaa myös kehitysvammaisten ohjaajan Angelin ja he rakastuvat. Elokuvassa oli aika alleviivaavaa uskontokritiikkiä ja pahikset tapettiin brutaalisti. Esteettisesti leffa oli kauhea, likainen, ällöttävä ja ruma. Oli kuolleita kissoja, torakoita, likaa ja eritettä. Mutta mikäs siinä, lopulta kuitenkin paha saa palkkansa ja punk hyväksyy kaikki sellaisina kuin he ovat. Tavallaan elokuvan tarina siitä, että jokainen on kaunis ja riittävä, eikä ketään saa kiusata, on ihan mukava, joskin se meinaa jäädä kaiken äklöilyn alle.

Että ei ole varsinaisesti tarvetta nähdä tätä elokuvaa toiste, mutta tulipahan katsottua. Tosin, nyt kun olen elokuvan nähnyt, ja jossain keskustelussa naureskellaan Bubbylle, nousen varmaan kauhean tunnekuohun vallassa papattamaan kissan kohtelusta, ja kaikki toivovat, että olisin älynnyt jättää Bubbyn muille.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017


Olen ihaillut Rosa Liksomia niin kauan kuin muistan. Olinkin vallan impresseerattu, kun huomasin, että hän käy asiakkaana siinä kirjastossa, jossa minä puolestani käyn töissä. Vuosikausia hän on ilahduttanut minua ilmestymällä silloin tällöin näköpiiriin ihan muina ihmisinä. Jännää on se, että minä toki kirjafanaatikkona ja Liksom-fanina tunnistin hänet oitis paitsi ulkonäöltä, myös oikealta nimeltä, mutta monet kollegani ovat hämmästyneet, kun heille kertoo, että huomasitteko kun tuossa oli Rosa Liksom. On varmasti kätevää, että voi olla tuolla tavalla yhtenä hetkenä Suomen merkittävimpiä kirjailijoita, mutta sitten kun haluaa olla ihan vain tavallinen ihminen, voi olla sitäkin. Ihailen!

Ja ihailen tätä kirjaakin, taas. Everstinna kertoo naisesta, joka jo pienenä tyttönä joutuu Everstin pauloihin. Everstin kauhea rakkaus vie Everstinnan natsien eturintamaan, hän näkee kauhuja ja hienouksia, ihmeitä ja kuolemaa. Lukija näkee Everstin hirveyden, mutta samalla rakkaus ja hulluus on kuvattu niin hienosti, että ymmärtää kyllä Everstinnan valinnat, vaikkei niitä hyväksykään.

Liksom kirjoittaa niin ihanasti, että lähtee taju. Everstinnan puheenparren kuulee korvissaan lukiessa, se on rehevää, rentoa ja taipuisaa. Joskus kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat, etteivät halua lukea kotimaista kirjallisuutta, tai itse asiassa heitä tapaa aika useinkin, tulee tavallaan surku, etteivät he saa kokea tätä kielen herkkua. Lukeahan voi ihminen monista syistä, itsekin luen erilaisia kirjoja tarpeisiin, mutta suurimman nautinnon saan kun luen loistavaa suomea. Silloin tarinakin on sivuseikka. Ja ainakaan minä en voi saada samanlaista kielen iloa käännetystä kirjallisuudesta kuin saan parhaista, kuten vaikka Liksomista, Saisiosta, Hotakaisesta tai Rimmisestä.

Ja toki tässä kirjassa on upean kielen lisäksi myös hieno tarina. Opin juuri äsken kirjan kannet suljettuani, että tarinan pohjalla on ilmeisesti Annikki Kariniemen elämä, ja nyt tuntuu jokseenkin pahalta, että joku on ehkä oikeasti kokenut tuon kaiken. Everstinnan kerronta välillä naurattaa, mutta pohjimmiltaan tämä on synkeä ja väkivaltainen tarina.

Hieno kirja! Ai että!

torstai 30. marraskuuta 2017

The Nice Guys

Shane Black 2016


Hirveän vähän nykyään tulee katsottua tämmöisiä elokuvia. Ikäiseni ihmiset ovat usein kasvaneet tämän elokuvatyypin kanssa, on Tappava ase, on Beverly Hills kyttä, on Die Hard. Semmoisia, missä on miehiä, jotka nakkaavat hyvää juttua, pyssyttelevät ja ratkaisevat rikosta. Muistan lapsuudessa pitäneeni näistä leffoista paljonkin, mutta nyt huomaan alkaneeni sillä lailla elitistiksi, että katson niitä vähän nokanvartta pitkin ja tuhahtelen. Eipä kiinnosta, ajattelen, minä kaipaan hienostuneempaa draamankaarta minä.

Mutta sitten kun tulee kuitenkin epähuomiossa varanneeksi tämmöisen elokuvan, varmaankin koska kannessa on Ryan Gosling ja Boogie Nights -fontti, sitä viihtyykin yllättävän hyvin.

Elokuva kertoo 1970-luvun Hollywoodin pornoteollisuudesta. Ryan Gosling esittää yksityisetsivää, joka on esiteinitytön yksinhuoltaja ja melkoinen surkea koheltaja. Hän ottaa keikkoja lähinnä mummoilta, jotka haluavat löytää jo kuolleen miehensä, ja hänestä työ on tehty kun on saatu rahat. Russell Crowe on erilainen yksityisetsivä, väkivaltainen, synkeä ja tehokas. He ajautuvat yhteen yrittäessään löytää nuorta Ameliaa, joka tuntuu olevan sekaantunut isoon kuvioon, jossa kaikki kuolevat.

Parasta elokuvassa oli Ryan Gosling. Yllätys! Anteeksi, mutta Ryan Gosling on ihan tajuton. Hän on paitsi paras draamanäyttelijä tällä hetkellä, myös on superkoomikko. Hänen epäonninen yksinhuoltajaisän hahmonsa on aivan älyttömän hauska, kaikki menee pieleen ja hän putoilee milloin minkäkin kaiteen yli. Minä en vain voi kylliksi korostaa, kuinka mainio näyttelijä Ryan Gosling on, vaikka asian perusteluun olenkin tässäkin blogissa käyttänyt ihan tuhansia rivejä tilaa. Jotenkin vain tuntuu, ettei kukaan usko, vaikka kuinka jankutan!

Leffassa oli myös ihania absurdeja tarantinomaisia juttelukohtauksia ja muutenkin tosi rento meno. Itse juoni oli aika monimutkainen ja toisaalta vähän sivuosassa. Koko elokuva keskittyy Crowen ja Goslingin hahmojen ympärille, jota tosi hyvin tasapainottaa Goslingin hahmon topakka tytär. On kivaa, kun nuori tyttö saa olla toimija.

Tämä oli vähän semmoinen Boogie Nightsin ja Tappavan aseen sekoitus. Kerrassaan mainio pläjäys, nauroin monta kertaa ihan kunnolla. Lisäksi sain hyvän opetuksen, että joskus kannattaa tulla pois mukavuusalueeltaan, avata mielensä, ja voi saada kahden tunnin hyvät naurut. Koska nauraminen, se nyt vain on parasta mitä ihminen voi naamallaan tehdä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta, osa 3

Rectify


En tiedä miten tunnettu tosiasia on, että Rectify on loistava. En ainakaan muista, että kukaan perheeni ulkopuolinen olisi asiasta minulle koskaan mitään maininnut. Siksi oletankin, että tämä sarja ei ehkä vielä kuplassani nauti ansaitsemaansa suosiota.

Rectify kertoo Daniel Holdenista, joka on viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta vankilassa odottamassa kuolemantuomiota murhasta, joka tapahtui hänen ollessaan kahdeksantoista. Nyt hänet on dna-todisteiden myötä vapautettu vankilasta, muttei epäilyistä. Sarjassa on kiinnostava rikosjuoni, mutta se ei ole ollenkaan päällimmäinen tarina. Keskeisintä on Danielin paluu perheen pariin pieneen Paulien kaupunkiin. Kahdessakymmenessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja koko perhe on kärsinyt rikoksen vuoksi, eikä kärsimys lopu vieläkään.

Daniel on todella hieno ja todentuntuinen hahmo, kuulemma myös varsin realistinen. Lisäksi ihastuin tosi paljon Danielin uusveli Teddyyn (vai mitä nimitystä käytetään, kun Danielin äiti ja Teddyn isä ovat menneet naimisiin Danielin ollessa vankilassa), joka on upean kompleksinen tyyppi. Hän on tavallaan niin kauhea ihminen, mutta sitten toisaalta niin hyvä. Kauhean inhimillistä! Kaikki sarjan hahmot ovat oikean ihmisen tuntuisia, rikkinäisiä, melko paskoja ja vähän sekaisin, mutta yrittävät parhaansa.

Rectifysta on sanottava sen verran, että se paranee voimakkaasti vanhetessaan. Jo ensimmäinen kausi on hyvä, mutta viimeinen kausi on suunnilleen parasta tv-sarjaa, mitä on tehty. Se on aivan todella hieno, koskettava ja upea. Sitä katsoessani en tajunnut, että sarja todella loppuu, se tuli melkoisena järkytyksenä kun aloin googlata joko kohta viides kausi ilmestyy. Mutta täytyy arvostaa, että osataan lopettaa ajoissa, ja hienosti lopetettiinkin.

Suosittelen Rectifya ihan ihan kaikille ihmisille, tämä on hyvä. Löytyy Netflixistä.


Unbreakable Kimmy Schmidt


Parks and Recreationin jälkeen on ollut vaikeaa löytää komediasarjaa, joka olisi samanveroinen. Ollaan katsottu Modernia perhettä, joka on ihan kiva, mutta ei lähellekään Parks and Recin veroinen. Sitten löysin Kimmy Schmidtin, ja voi veljet, tämä on niin mun juttu!

Kimmy on elänyt viimeiset viisitoista vuotta hullun pastorin vankina bunkkerissa maan alla. Sarja ei kuitenkaan kerro tästä, sillä Kimmy vapautuu jo ennen ensimmäisiä alkutekstejä. Ai niin, tässä sarjassa on muuten ihan mahtava alkumusiikki! Paras! No joo, mutta siis Kimmy vapautuu, ja muuttaa New Yorkiin flamboyantin Titus Andromedonin kämppikseksi. Kimmyssa hauskaa on se, että hän on tavallaan viisitoista vuotta ajastaan jäljessä, ja siksi hyvin naiivi. Kimmy on myös ylimyönteinen ja ihana. Kaikki muutkin sarjan henkilöt ovat jokseenkin kajahtaneita, kuten Kimmyn ja Tituksen vuokraemäntä, anarkistinen ja gentrifikaatiota vastustava Lillian. Sarjassa on mahtavia musikaalikohtauksia, koska Tituksen elämä on hyvin dramaattista, ja suurin osa juonista on ihan pimeitä. Arvostan todella paljon tämmöistä täysin laatikon ulkopuolella pyörimistä.

Kimmyä katsoessa usein miettii, että onkohan tämä nyt ihan ok. Sarjaa on esimerkiksi syytetty rasismista, minkä tavallaan ymmärrän ihan hyvin. Esimerkiksi yksi sarjan päähenkilöistä, Jacqueline, on alunperin Lakota-intiaani, mutta haluaa elää rikkaan valkoisen naisen elämää. Vähän nikottelin tälle, mutta toisaalta on niin selvää, että Jacquelinen elämä ei ainakaan ole parempaa kuin hänen vanhempiensa elämä, että vähän vaikea sitä on rasistisena nähdä. Sarjassa on kuitenkin monia muita juttuja, joita ihmiset ovat kritisoineet, ja ihan syystä. Tästä voi lukea enemmän esimerkiksi täältä. Tämä on harmillista, koska Kimmy on muuten niin hyvä ja sekopäinen, että meinaa taju lähteä.

Suosittelen kriittisesti testaamaan. Tämäkin löytyy Netflixistä.


Myrskyn jälkeen


Myrskyn jälkeen kaikki ovat tietysti jo katsoneet, tai vähintään kuulleet aiheesta ihan riittämiin, mutta kerran vielä pojat.

Tuula-myrsky on tehnyt tuhojaan pitkin Suomea ja kaikki on edelleen sekaisin, vaikka myrskystä alkaa olla jo aikaa. Pasilan poliisit ovat joutuneet vesivahingon takia Ylen tiloihin ja ajautuneet samalla mukaan tositv-sarjaan. Muitakin ongelmia on, kun suuri osa väestöstä alkaa käyttäytyä ihan kummallisesti, lähinnä miehet. Heillä on yhtäkkiä kauheasti tunteita, jotka heilahtelevat sinne sun tänne.

Kaiken tämän keskellä komisario Rauni Kolehmainen yrittää parhaansa. Hänen erikoistaitonsa on estää miesten tunteista johtuvia järjestyshäiriöitä, joten häntä todella tarvitaan, mutta Raunilla meinaa jaksu loppua kun kotonakin ailahdellaan.

Parasta sarjassa ovat näyttelijät. Kaarina Hazard ja Mikko Roiha ovat aivan ihania. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvailla. Rauni Kolehmaisen krapulakohtaus on mahdollisesti parasta, mitä Suomen Yleisradio on ikinä tehnyt. Lisäksi sarjassa on tietysti Antti Holma, joka on mielestäni hyvä syy katsoa mitä tahansa, mutta harmillisesti hänen roolinsa on melko pieni. Toki merkittävä, mutta pieni.

Vaikka Myrskyn jälkeen onkin varmasti paras kotimainen tv-sarja ikinä, on se ameriikkalaisiin kollegoihinsa verrattuna aika muotopuoli. Käsikirjoituksen nerokkuutta olisi voinut kiristää tosi paljon, terävöittää teemaa ja hioa. Tämä kaikki vaatii tietysti rahaa ja aikaa, joita kumpaakaan Suomessa käsittääkseni käsikirjoitukseen ei juuri heru. Se on harmi, koska pienellä hiomisella tästä olisi saanut ihan timantin. Nyt se on helmi.

Sarjan voi katsoa Yle Areenasta vielä ainakin muutaman kuukautta. Ei ikuisesti, joten kannattaa kiirehtiä. Siinä on vain kolme jaksoa, joten hyvin jaksaa!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017


ONNEKSI TÄMÄ KIRJA LOPPUI OLEN NIIN ONNELLINEN OLEN NIIN HELPOTTUNUT!

Luin tätä jumalauta kaksi ja puoli kuukautta!

En oikein osaa sanoa mikä lukuprosessissa meni pieleen. Asiasta voidaan ehkä lohkoa muutamia melko todentuntuisia näkökulmia.

Minä siis oikein ostin Nixin oikein ihmisten rahalla kirjakaupasta, koska oli muistaakseni jotenkin paha mieli, ja halusin piristää itseäni materialla. Se on aina niin ylevää, ostaa tavaraa murheisiinsa. Onneksi olen aika lailla päässyt tästä typerästä tavasta eroon, mitä nyt välillä pääsee joku kirja luikahtamaan läpi siivilästä. Mutta ei kai se niin vaarallista ole.

Lukeminen lähti käyntiin tosi hyvin ja olin innoissani. Kirja vaikutti tosi mielenkiintoiselta, helppolukuiselta. Olin kyllä jokseenkin hämmentynyt, ettei kirja kertonutkaan Nixonista, kuten automaattisesti kuvittelin, kun kirjan nimi on Nix ja kannessa hippejä.

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, äidinkielen professorista, jonka äiti on hylännyt hänet lapsena. Nyt äiti ilmestyy takaisin television välityksellä. Faye Andresen-Anderson on heittänyt kiviä kauhean republikaaniehdokkaan päälle ja on pulassa. Kirja kertoo Samuelin lapsuudesta, Fayen tiestä tavallisesta tytöstä presidenttiehdokkaan kivittäjäksi, tietokonepeleistä, yliopisto-opiskelusta, Chicagon vuoden 1968 mellakoista, rakkaudesta, pedofiliasta, vaikka sun mistä.

Ajattelin Donna Tartin Tikliä lukiessani, varsinkin Samuelin ja hänen ystävänsä Bishopin suhteessa oli paljon samaa kuin Theon ja Boriksen suhteessa. Tämä oli ehkä Nixille huono juttu, koska Tikli oli tosi paljon parempi kirja kuin tämä, siis minusta. Ja sitten kun olin alkanut verrata Tikliin, aloin nähdä Nixissä muitakin vikoja.

Kirja alkoi tuntua jotenkin teennäiseltä ja väkisin väännetyltä paikka paikoin. Tuli mieleen Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka koin samanlaisena vähän ylihehkutettuna viihdepläjäyksenä. Nämä molemmat kirjat ovat hyvin helppolukuisia, paksuja ja juoni on monipolvinen.

Olin lukenut viisisataa sivua kun mietin vakavissani, että voinko vain laittaa tämän kirjan kiinni ja heittää parvekkeelta. Kului varmaan puolitoista kuukautta, että sain luettua kaksi sivua viikossa. Lukeminen oli koko ajan ihan kivaa, mutta jotenkin kirjaan tarttuminen aivan mahdotonta. Se väijyi pöydän kulmalla vastenmielisenä ja paksuna ja alkoi oikeasti tuntua, että haluan siitä eroon. Tajusin kyllä, että viimeiset parisataa sivua lukaisisi parissa päivässä helposti, mutta en vain pystynyt.

Lopulta päätin, että saatana Nix, nyt kyllä hoidetaan tämä homma!

Ja ihan hyvä että päätin, koska edessä oli vielä ihan vaikuttavia kohtauksia. Samuel pelaa hyvin koukuttavaa nettiroolipeliä World of Elfquest, jossa hänen haltiakiltansa johtaja on nimeltään Pwnage. Kirjan loppupuolella kerrotaan päivästä, jolloin Pwnage päättää lopettaa pelaamisen, ja on myönnettävä, että sen luvun lukeminen oli erittäin hieno kokemus. Pelkästään Pwnagen takia olen valmis myöntämään, että muut 700 sivua kannatti lukea. Muutenkin, jos kirja olisi keskittynyt enemmän Elfquestiin, olisin varmaankin pitänyt siitä enemmän.

Yleisesti kirjan loppu oli mielestäni ihan antikliimaksi. Oli vähän semmoista isäni olikin mummoni -tyyppistä ratkaisua, jota en kovin paljon arvosta. Minusta Nix olisi voinut loppua paljon tyylikkäämmin ja avoimemmin ja aiemmin. Lisäksi senaattori Packerin asiaan ei lopulta saatu mitään päätöstä, mitä olisin kyllä kovasti toivonut. Kävi vähän niin, että paha ei saanut palkkaansa, vaan kaikki vähän niin kuin lässähti vain pehmustetulle patjalle. Kaikille kävi ihan kivasti, hyville ja pahoille. Tosi laimeeta minusta. Mutta tämäkin saattaa olla makuasia.

Periaatteessa Nixissä oli kaikki, mitä kirjalta toivon. Siinä oli iso ja hyvä tarina, se oli hyvin kirjoitettu, en osaa varsinaisesti osoittaa siitä mitään vikaa, muuta kuin että sisimmässäni aistin jotain teennäisyyttä ja en nyt vaan oikein päässyt mukaan messiin. Lähes kaikki muut ihmiset maailmassa ovat olleet kirjasta innoissaan, joten kehotan etsimään muitakin mielipiteitä aiheesta. Saatan olla väärässä! Olen ennenkin ollut!

Mutta nyt olen niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin onnellinen, että voin lukea ihan mitä tahansa, eikä minun tarvitse enää ikinä koskea Nixiin! Paitsi kun siivoan kirjahyllyä. Perhana.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Zoo! Viraalit nerot

Kaj Korkea-aho, Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suom. Laura Beck
Otava 2017


Tartuin tähän kirjaan siksi, että työtoverini toi kikatellen nähtäväksi sarjakuvan, joka kuulemma kertoo minusta. Hassua, ajattelin, ja näytin todennäköisesti juuri tuolta kuin tuo maailman iloisin ihminen.


Olin lukenut tätä kirjaa suunnilleen kaksikymmentä sivua ja ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä, ei oikein lähde vetämään, kun lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Siellähän Zoo! oli. Jaaha, ajattelin, ehkäpä tämä sitten kuitenkin on lukemisen arvoinen.

Ja kyllä. Olen viime aikoina lukenut Neropatin päiväkirjoja parikin kappaletta ja yhden Nörtin, jotka ovat aika lailla samantyyppisiä kirjoja. Toivoisin ihan todella, että lapsi-ihmiset tarttuisivat mieluummin tähän kirjaan, kuin Nörttiin, jonka päähenkilö on oikeastaan aika synkkä mäntti.

Sen sijaan Zoo!n päähenkilö Atlas Frisk ei ole synkkä mäntti. Hän on kahdeksasluokkalainen poika, joka kirjoittaa sähköposteja, kuinka retroa, ystävälleen Elliottille, joka on muuttanut Uuteen Kaledoniaan. He tekevät yhdessä nettisarjakuvaa nimeltä Zoo!

Kirjan alkuun oli hankala päästä ehkä siksi, että en odottanut kirjan olevan Atlaksen yksinpuhelu. Kuvittelin, että Elliott vastaisi, ja kun Elliottin vastauksia ei näytettykään, olin ihan pihalla hetken.

Zoo! kertoo enimmäkseen Atlaksen kamppailusta ylisiistiä Justusta vastaan koulun oppilaskunnan vaaleissa. Justus on julkaissut supersuosittuja nettivideoita, joissa hän istuu kuuman vohveliraudan päälle, joten häntä vastaan on tosi vaikea kilpailla. Pääasiassa tästä koostuu kirjan juoni, mutta se on ihan riittävä.

Parasta kirjassa on älyttömän vaivaton ja lämmin huumori. Erityisesti iloitsin kirjan kuvituksesta, jonka kanssa meinasi muutaman kerran lentää kahvit rinnuksille. Esimerkiksi eilen esittelin koko perheelle kuvaa, jossa helpotuksen valas kohtaa tyytyväisyyden peffan. Kuusivuotias ymmärsi heti huumorin, kolmekymmentäseitsemänvuotias hymähti kohteliaasti, mutta olisi ehkä kaivannut vähän kontekstia. No, ei siitä sen enempää. Oli myös kauhean nostalgista, kun kirjassa käsiteltiin todella paljon häpeää ja etukäteen jännittämistä. Juuri tuolta se tuntui! Juuri tuolta! Ja sitten lopulta kaikki meni tosi hyvin eikä muista jälkikäteen koko tapahtumasta mitään, niin kuin kirjassakin.

Jos jotain olisin muuttanut, niin ehkä vähän vähemmän tissien ihailua olisi riittänyt. Mutta toisaalta, en ole kohderyhmää. Kahdeksasluokkalaisten poikien mielestä kirjan ainoa vika todennäköisesti on, että ei ollut ollenkaan tarpeeksi tissejä. Mutta sellaista se elämä on, tissien määrä ei ole koskaan kaikkia miellyttävä.

Kaikkinensa tämä on minusta erittäin laadukas nuorisolaiskirja, paljon iloisempi kuin Nörtti ja laadukkaampaa piirrosjälkeä ja huumoria kuin Neropatti. Ihanaa, että meillä tehdään näin hyvää kirjallisuutta! Ja ihanaa, että tämä on mitä ilmeisimmin sarjan aloitus, ja saan lukea näitä vielä tuhat osaa lisää, koko loppuelämäni ajan! Saanhan! SAANHAN!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Spotlight

Tom McCarthy 2015

Kuva

Ai, tämä elokuva sai kaikki Oscarit, ajattelin penseänä viime vuonna, niinpä tietysti, koska sehän on tositapahtumiin perustuva ameriikkalainen draama.

Tiedän, olen toitottanut tätä vähintäänkin riittämiin. En pidä tositapahtumiin perustuvista draamoista juurikaan, varsinkaan isoista amerikkalaisista oscardraamoista. Ne lähes aina ihan paskoja. Siksi en kovin innolla tämänkään elokuvan pariin hinkunut. Katsahdin töissä kantta kun Spotlightia alkoi näkyä varaushyllyssä ja tuhahdin. Ei kiinnosta.

Mutta sitten siinä tietysti kävi niin kuin aina, että kun olin tuhahtanut kannelle varaushyllyssä jotakuinkin kuusikymmentä kertaa, en enää oikein muistanut miksi siinä töhisin tälle selvästikin hyvin suositulle ja kehutulle elokuvaraukalle, joka ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, ja on voittanut kaikki nämä Oscaritkin ja mitä kaikkea. Nyt äkkiä varaukseen!

Ja eihän se mitenkään huono ollutkaan. Se ei ollut suorastaan juuri ollenkaan huono. Jollain mittapuulla voisi sanoa, että Spotlight on suorastaan tosi hyvä elokuva, jos nyt jotain tämänkaltaista haluaisi mennä sanomaan.

Hyvyyden lisäksi Spotlight on hyvin tärkeä elokuva. Se kertoo The Boston Globe -sanomalehden tutkivasta tiimistä, Spotlightista, joilla on työn puolesta mahdollisuus pureutua tosi syvälle juttuihinsa. Nyt heidän uusi pomonsa usuttaa heidät tutkimaan katolisen kirkon lasten hyväksikäyttöä. Ja mitä sieltä löytyykään! Huh huh!

Elokuva oli jännittävä ja järkyttävä ja samalla jotenkin arkinen ja lämmin. Oli aika karmivaa tajuta miten paljon kirkko määrää Amerikassa. Lisäksi oli kivaa seurata toimittajien työtä. Lempparini oli toimittaja Rezendesiä esittävä Mark Ruffalo, joka on nähdäkseni esimerkillinen ihminen.

Ollaanko me edes ikinä puhuttu siitä miten ihana Mark Ruffalo on? Hänhän on paitsi tosi iso näyttelijä, myös aktivisti, feministi ja vaikka mitä muuta hyvää. Arvostan ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkinlaisen aseman ja käyttävät sitä tehdäkseen hyvää, vaikka se voi viedä heiltä mahdollisuuksia päästä vieläkin korkeammalle. Tämmöisinä ihmisinä pidän esimerkiksi juuri Ruffaloa, J. K. Rowlingia, George Clooneyta ja Woody Harrelsonia. Tosi usein tuntuu, etteivät ihmiset ota kantaa, ettei se vain ärsytä ketään tai leimaudu joksikin. Itsekin olen ihan liian paljon hiljaa silloin kun pitäisi avata suu, vaikkei minulla mitään asemaa kyllä ole, mutta kumminkin, pidän erittäin korkeassa arvossa kaikkia, jotka pelottomasti avaavat suunsa hyvän puolesta pahaa vastaan. Aina ei voi olla oikeassa, mutta aina voi silti yrittää.

No juu. Mutta siis oli ihan hyvä leffa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049

Denis Villeneuve 2017


Kävin eilen ennen iltavuoroa elokuvissa. Olin ostanut juustopatongin ja mansikka-ananas-smoothien mukaan, ja koska teatterissa oli aamunäytöksessä varsin hyvin tilaa, retkotin vaakatasossa monella penkillä. Oli aivan ihanaa!

Lapsiperheessä joutuu joskus vähän muilimaan, että vanhemmat saavat saman elokuvan katsottua, ja tällä kertaa se hoidettiin niin, että Roscoe kävi leffassa sunnuntaina ja minä eilen. Ja sitten viimeinkin saatoimme keskustella aiheesta. Olikin hyvä, että saatoimme, koska olin osan elokuvasta niin ajatuksissani, että useat juonen koukerot menivät vähän ohi, ja tarkkaavaisempi Roscoe pystyi ne paikkaamaan.

Alkuperäinen Blade Runner on ollut minulle hyvin tärkeä elokuva, niin kuin varmaan lähes kaikille sen nähneille, koska onhan se ihan tajuton. Tuntui vähän typerältä idealta lähteä tekemään sille jatkoa ja yritinkin sivuuttaa koko asian niin kuin sitä ei olisi olemassakaan, kunnes yhtäkkiä alkoi tulla arvioita, niin kuin nyt Hesarin harvinaiset viisi tähteä ja kaikkialla muuallakin tunnuttiin olevan polvillaan. Jaahans, ajattelin, no hyvä on sitten, voin tulla katsomaan.

Tähän väliin haluaisin kertoa, että luin sentään yhden penseän arvion Facebookista, mistä olen hyvin kiitollinen, koska jos menee katsomaan leffaa ihan silleen, että nyt on maailmankaikkeuden suurin merkkiteos käsillä, niin eihän siinä voi kuin pettyä. Nyt oli sentään yksi nihkeily pohjalla, joten en ollut ihan varauksetonta neronleimausta odottamassa, mikä oli varmasti kokemukselleni hyväksi.

Harmillisesti en voi itse tätä elokuvaa yhtään haukkua muiden kokemusta parantaakseni, koska onhan tämä uusi Blade Runner ihan todella upea. Ryan Gosling uutena blade runnerina, eli replikanttien metsästäjänä, on ihan tajuttoman hyvä. On jännä, miten hänen lähes ilmeetön touhunsa voi olla niin vaikuttavaa. Ja pahisreplikantti Luv on tosi pelottava ja Harrison Ford tietysti ihana ja Jared Leto ja kaikki. Voi että.

Tarvitseeko tästä juonesta jotain kertoa? No on blade runner K, joka metsästää vanhoja replikantteja LAPD:ssa. Listiessään taas yhden K joutuu mukaan tapahtumavyöryyn, johon liittyy vanha kunnon blade runner Deckard ja replikanttien luoja Wallace ja Wallacen pahisreplikantti Luv ja K:n hologrammirakastettu Joi vaikka ketä ja mitä. Taas on perimmältään kyse ihmisyydestä.

Olisi kannattanut katsoa alkuperäinen Blade Runner ennen tätä uutta, koska varmaan siksi minulta meni osa juonesta ohi, etten muistanut kaikkia juttuja vanhasta, jotka katsojan oletettiin tietävän. Ei se sinänsä haitannut, koska elokuva oli visuaalisesti niin täydellinen, että olisin nauttinut siitä tosi paljon, vaikka tarinaa ei olisi ollut ollenkaan. On se ihanaa elää tämmöistä tietokoneaikaa, että saa nähdä näin hienoja elokuvia! Ja on se hienoa elää samaan aikaan Ryan Goslingin kanssa! Ajatella, jos olisin elänyt vaikka 30-luvulla, enkä olisi koskaan saanut nähdä Ryan Goslingin elokuvia. Olisin vaan, että voi jestus se Tauno Palo on kuuma siinä Kulkurin valssissa!

Ulostautuessani leffasta olin vähän, että tarina perustui kyllä vähän liikaa sattumuksiin, mutta sitten kun juttelin Roscoen kanssa, niin ei se ehkä ihan niin ollutkaan. Ja lisäksi, tarinoitahan kerrotaan juuri siksi, että on tapahtunut jotakin ihmeellistä, joten ei kai tarinoita siitä voi syyttääkään. Niin että.

Tämä elokuva olisi voinut olla ehkä vielä kiinnostavampi, jos K olisi ollut nainen, mutta sitten toisaalta häntä ei olisi välttämättä esittänyt Ryan Gosling, joten ehkä se on tyhmä idea. Minä niin pidän Ryan Goslingista!

Että kaikkinensa hieno hieno elokuva.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015


Taas koen tarpeelliseksi heti alkuun suorittaa erotuslausuman, että tunnen Laura Honkasalon, joten voi olla, etten suhtautunut tähän kirjaan niin neutraalisti kuin jos en tuntisi. Lisäksi haluan kertoa, etten suhtaudu muutenkaan juuri mihinkään neutraalisti. Olen hyvin tunnepitoinen lukija ja kokemukseeni voi vaikuttaa ihan mikä tahansa, käsitykseni kirjailijan tukasta esimerkiksi.

No mutta ei siitä sen enempää. Tämä kirja oli minusta aivan ihana!

Kirja kertoo naisista 60-luvun Helsingissä. Vuokko on edustusrouva, jonka lapset alkavat olla aikuisia ja elämä tuntuu tyhjältä. Aune on Vuokon miehen täti, menneisyyteen jumittunut pääsihteeri, joka elää lapsuutensa tavaroiden keskellä ja elättää haavetta pomostaan. Piitu on Vuokon teinitytär, joka patistetaan Aune-tädin luokse siivoamaan.

Tuli mieleen Mad Men, 60-luvun kaikkialla röökaavat ihmiset, minihameissaan keikkalehtavat nuoret, tyylikkäät kauniit rouvat, drinkit, autoilu, kaikki. Lisäksi tuli mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aikakausi oli sama, tässäkin oli rakkausdraamaa ja onnettomassa avioliitossa pyristelevä edustusrouva. Perillä kello kuusi erosi Moyesista sillä, ettei tämä ollut pelkästään rakkausromaani vaan enemmänkin kertomus naisista ja vähemmän viihteellinen myös.

Tykkäsin erityisesti Aunen tarinasta. Oli aivan ihanaa lukea ihmisestä, joka vanhoilla päivillään päättää laittaa elämänsä uusiksi. Tai no, itse asiassa kirjan Aune ei edes ollut niin vanha kuin kuvitteli olevansa, hänellä oli pitkä onnellinen elämä edessään vielä. Ei ole yhtään liian myöhäistä, oli minusta Aunen sanoma.

Vuokostakin pidin. Lisäksi en muista lukeneeni kovinkaan paljoa tämmöisestä hienostoelämästä Helsingissä ja se oli erittäin kiinnostavaa. Itse asiassa luen muutenkin aika vähän menneeseen sijoittuvia tarinoita, en tiedä miksi. Ehkä pitäisi tarttua johonkin Kjell Westöön lähiaikoina, tämähän on aika ihastuttava kirjallisuudenmuoto tämä lähimenneisyys Helsingissä, huomaan. Nautin ihan todella paljon 60-luvun kuvauksesta, jo pelkästään kieli ja puheenparsi ovat herkullisia.

Kiinnitin moneen otteeseen huomiota siihen, miten sekä Aune että Vuokko ajatuksissaan arvostelivat muiden naisten ulkonäköä. Aluksi se ärsytti minua, varmaan koska yritän itse kauheasti panostaa siihen, että ajattelisin muista ihmisistä suopeasti. Sitten tajusin, että tämä piirre väheni sitä mukaa kun henkilöt kehittyivät. Muiden arvostelu olikin omaa huonoa oloa. Ja niinhän se varmaan usein onkin.

Muutenkin kirja oli minusta hyvin valoisa ja muutokseen kannustava. Täytyy sanoa, että en keksi mitään moitittavaa, paitsi, että olisin voinut lukea enemmänkin.

Siitä epäsisällöllisestä asiasta haluaisin vielä (taas) purnata, että eikö voitais jotenkin yhtenäistää e-kirjojen ja kirjakirjojen sivumäärä? Luin tämän Elisa Kirjalta ostettuna e-kirjana, jossa oli puhelinversiossa 328 sivua ja tietokoneella lukiessa iBooksin kautta 639 sivua. Kirjakirjassa näyttää olevan 382 sivua. Periaatteessa tämä voi olla suurimmasta osasta ihmiskuntaa pikku juttu, mutta minä haluaisin lukiessa hahmottaa lukiessani missä olen menossa. Kun e-kirjan sivumäärä on merkittävästi pienempi (niin kuin yleensä on), tuntuu välillä, että kirja ei etene vaikka kuinka lukee ja lukee. En myöskään ymmärrä, miksi puhelinversion sivumäärä on eri, koska joudun kuitenkin kääntämään monta monituista kertaa sivua ennen kuin saan puhelimen mielestä yhden sivun luettua. Samallahan siinä sviippaisi pari kertaa lisää ja sivumäärä olisi yhtenäinen. Tähän on varmasti joku hyvä selitys, meikä ei vaan tajuu.

torstai 5. lokakuuta 2017

Tyttö nimeltä Varpu

Selma Vilhunen 2016

Kuva

Hillosin tätä elokuvaa hyllyssä viikkokausia. Jostain syystä Roscoe (alan tosi pahasti kyllästyä tähän nimeen, olla nyt naimisissa jonkun Roscoen kanssa, voi hyvän tähden) ei halunnut nähdä leffaa ja koska olemme sillä tavalla vanhanaikaisia, että istumme samalla sohvalla katsomassa yhteistä telkkaria, pitää enimmäkseen katsoa sitä mitä molemmat haluavat. Yritin kyllä kerran ehdottaa, että voisimmeko olla sellaisia kuin käsittääkseni monet ovat, että katsomme omilta läppäreiltämme ihan justiinsa sitä mitä itse haluamme, mutta tämä idea liiskattiin lähtökuoppiinsa. Onhan se toisaalta parisuhteenkin kannalta hyvä istua yhdessä katsomassa samaa ohjelmaa, jolloin voi samalla hölöttää siitä. Tai jotain.

No, eilen Roscoe oli lietsussa ja päätin viimein tarttua Varpuun. Roscoen nihkeilyn lisäksi itsellänikin oli ennako-oletuksia, koska kotimainen elokuvataide tuntuu kauhean usein olevan synkkää. Äkkiä ei tule mieleen oikeastaan yhtään valoisaa ja iloisaa elokuvaa lähivuosilta, aina on pimeä ja mielenterveysongelma ja alkoholismi ja työttömyys ja lapsi hädässä ja murhaaja ja tuska ja ahdistus. Tavallaan ymmärrän, että ihmiset kokevat tämmöisen tarinankerronnan hyvänä taiteena, no valehtelin, enkä ymmärrä, kyllä välillä voisi tehdä ihan vain ihmisten mielialaa kohottavia elokuvia. Ja tällä en nyt tarkoita mitään pylly-öhö-öhö-komedioita, niitähän täällä myös tehdään ihan riittämiin.

JA MIKSI KAIKKI TALOTKIN OVAT NIIN HARMAITA! Ja autot! Ja vaatteet! Ja kaikki! Täällä on muutenkin suurimman osan vuodesta pimeää, märkää ja mustaa, niin minkä takia ei voida edes niiltä osin, joihin voimme itse vaikuttaa, tehdä värikästä ja myönteistä? En ymmärrä! En!

No niin.

Mutta tämä elokuva. Nyt valitettuani on myönnettävä, että ei tämä nyt niin synkkä ollut, vaikka kertoikin pienituloisen yksinhuoltajaäidin tyttärestä, joka pöllii auton ja lähtee etsimään isäänsä. Jotenkin olin kuvitellut, että äiti ja tytär autoilevat yhdessä, mutta kyllä tämä leffa kertoi ihan Varpusta ja äiti oli sivuhahmo, vaikka hyvä olikin. Muutenkin leffan tarina yllätti positiivisesti. Esiteltiin kliseisiä juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan lähdetty, vaan käännyttiinkin eri suuntaan. Erityisesti riemuitsin elokuvan sanailusta, joka oli oikein riemukasta ja kuitenkin luonnollista.

Niin että ihan hyvä elokuva oli tämä minusta. Raikas yllätys. Seuraavaksi voisinkin katsoa sen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, se kuulostaa jo pelkän nimen perusteella hyvältä. Jos on jotain muita elämänmyönteisiä kotimaisia elokuvia vinkata niin kuuntelen.

torstai 28. syyskuuta 2017

Doctor Strange

Scott Derrickson 2016

Kuva

Doctor Strange on tarinaltaan aika tavanomainen supersankarielokuva. Tohtori Stephen Strange on nerokas aivokirurgi, joka taitavilla kätösillään pystyy mihin tahansa. Hän kuvittelee ylimielisenä itsensä voittamattomaksi, kunnes ihan omaa tyhmyyttään joutuu onnettomuuteen, jossa hänen kätensä vaurioituvat. Tohtori Strange tästä tietysti romahtaa. Lopulta, kun länsimaisen lääketieteen mahdolliset ja mahdottomat konstit on kokeiltu, hän päättää lähteä Katmanduun etsimään muinaista velhoa.

Tarinassa oli ihan hölmöjä juttuja, kuten että tohtori tuosta noin vain muuttui ikiaikaisen velhopossen guruksi, ja itseäni ärsytti ihan hirveästi, että tohtorin aivokirurgiheila oli leikkaussalissa kynsilakkaa. Mutta.

Tarinan hölmöyksistä huolimatta minusta tämä oli todella hieno supersankarielokuva. Erityisen tästä tekivät esimerkiksi seuraavat asiat:

  • Kun actionelokuvaan palkataan päärooleihin luonnenäyttelijät, ollaan herkkujen äärellä. Muinaista esittävä Tilda Swinton näyttelee puolikkaalla korvallaankin enemmän kuin 95% näyttelijöistä koko naamallaan. Benedict Cumberbatch on ihan loistava valinta tohtoriksi, ihan loistava. Yleensä en pidä Mads Mikkelsenistä, mutta kyllähän hänkin on varsin edukseen elokuvan pahiksena. Jotenkin tästä tulee tunne, että näytellessä on ollut tosi hauskaa.
  • Huumori oli aivan ihanaa. Tohtorin viitta oli ihan mahtava ja muutenkin nauroin monta kertaa.
  • Elokuvan visuaalisuus oli juuri minun makuuni. Todellisuutta taivutetaan taikuudella raivokkaasti ja varsinkin lopun psykedeelisen neonväriset universumit olisi totta tosiaan pitänyt nähdä isolta kankaalta.
  • Yleensä aina petyn tämmöisten tarinoiden lopputaisteluun, kun pahimman pahan päihittäminen on aina antikliimaksi. Tässä siinä minusta onnistuttiin aika nokkelasti. Ilahdutti.

Niin että kerrassaan viihdyin. Seuraavan Doctor Strangen menen todellakin katsomaan leffaan.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Lego Ninjago elokuva

Charlie Bean 2017

Kuva

Kävimme tänään kohta kuusivuotiaan Pallas Kanelikakun kanssa katsomassa Finnkinon lasten sunnuntaissa Lego Ninjago elokuvan, jota on odotettu koko kesä. Ninjago on tällä hetkellä lapselle kaikkein isoin juttu, on ollut jo pitkään. Itse odotin leffaa lähinnä siksi, että aiemmat Lego-elokuvat ovat olleet ihan älyttömän hyviä ja hauskoja, vaikkakin ruukaan nukahtaa niissä aina.

Hei, Pallas Kanelikakku. Oliko tämä elokuva semmoinen kuin odotit?

Ei ollut. Minä en tahtoisi vastata tähän. Se oli vähän omituinen, tosi erilainen kuin sarja ja vähän pelottava.

Mikä siinä oli susta pelottavaa?

Onko pakko vastata? Hihihi. Mitä sä nyt kirjoitit? Hihihihi.

Voitko kertoa mikä oli pelottavaa?

Hihihihihi. Sä vaan kirjoitat kaiken mitä mä sanon.

Niin, se on tässä se idea.

Mitä sä nyt kirjoitat? Kirjoitiksä sen? Hihihihi.

Voitko nyt kertoa mikä pelotti?

Melkein kaikki. En tahdo sanoa sitä.

Oliko se liian todentuntuinen?

Joo, oli. Mitä se todentuntuinen on?

Että se tuntui liian todelliselta.

Joo. Kirjoitiksä nyt sinne että mitä se todentuntuinen on?

Kirjoitin.

Hihihihi.

Mistä se elokuva sinusta kertoi?

Se kertoi Lloyd - kirjoitaksä että Loloid? Siis Lololololoidista ja Garmadonista. Garmadon pystyy halata itseään ja kätellä itseään! Kukaan ei tiedä kuka Lloyd on, se on vihreä ninja, ja Garmadon on musta lordi, ja Lloydin isä. Garmadonilla on musta naama ja musta maha ja mustat jalat ja sen kyynelet on tulta ja sen silmät on punaiset ja sillä on neljä kättä. Se on pahis.

Minun mielestä se kertoi siitä, että Garmadon yritti vallata Ninjagon ja ninjat yritti vastustaa sitä.

No kaikkihan sen tietää! Mitä me oikein nyt tehtäis?

Pitäiskö tehdä iltapala?

Hihihihi. Joo!

- - -

Minusta henkilökohtaisesti tämä oli aika hauska elokuva isän ja pojan välisestä suhteesta. Ymmärrän kyllä, että lapsesta se oli pelottava ja hän itse asiassa eka kertaa elämässään pyysi päästä pois kesken elokuvan. En suostunut, koska ajattelin, että jos näkee hyvän lopun niin ei jää paha mieli, mutta en tiedä oliko se oikea tapa toimia. Leffassa oli aika paljon pimeässä seikkailua ja muuta hurjaa.

Kotimatkalla myös ilmeni, ettei lapsi ollut kokenut elokuvaa ollenkaan hauskana, vaikka minä nauroin monta kertaa ihan huolella. Yritin selittää, että siihen oli varmaan rakennettu tasoja aikuisille ja lapsille, jolloin Kanelikakku totesi, että me katsottiin varmaan vahingossa se aikuisten taso. Niin että suurimmille Ninjago-faneille tiedoksi, että tämä leffa on aika erilainen kuin sarja, mutta heidän vanhempiensa iloksi voin kertoa, että erilainen sillä tavalla, että aikuinen viihtyy hyvin. Vaikka taas kyllä nukahdin lopussa. En tiedä miksi. Se on joku Lego-elokuvien unitaika vissiin.

Vähän hämmästytti, että leffasali oli puolityhjä. Odotin, että se olisi viimeistä penkkiä myöten täynnä, koska meillä tämä on ollut niin odotettu elokuva. Niin sitä kuvittelee omat asiansa isommiksi kuin ne ovatkaan!

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nörtti + Neropatti

Yhtäkkinen kauhea tarve lukea teinipäiväkirjoja! Olen varma, että mulla on jossain täällä kotona Hadrianus Molen ensimmäinen päiväkirja, mutta en löydä sitä mistään. Tähän hätään nappasin töistä pari uudempaa ja suosittua genren edustajaa.

- - -

Aleksi Delikouras: Nörtti. New Game
Otava 2012


Käsitykseni mukaan Nörtti-kirjat ovat varsin suosittuja teinien keskuudessa, lähinnä kai koska niihin liittyy paljon hauskaa kirjojen ympäriltä. Idea lähti kai Delikourasin videosta, jossa hän kuvaa kaveriaan, DragonSlayer666:a, joka tykkää pelata räiskintäpelejä. Nörtti on käsittääkseni suosittu YouTubessa ja oikeasti aika hauska, kun kävin vähän vilkaisemassa. Olen ymmärtänyt, että DragonSlayer666 on fiktiivinen hahmo, mutta täytyy sanoa, että videoiden Drago on varsin uskottava.

Kirjassa DragonSlayer666 kuvaa elämäänsä, jossa hän pyrkii pelaamaan ympäri vuorokauden ja juomaan jääkylmää pepsiä, mutta hänen tielleen osuu obstaakkeleita, kuten mutsi ja koulu ja mutsin uusi mies Jorgos ja mitä kaikkea. Drago on aika ärsyttävä tyyppi, omahyväinen ja itsekäs, ja kesti aika kauan ennen kuin aloin olla hänen puolellaan tarinassa. Lopulta kirjassa on kohtuullisen julma koulukiusaamistarina ja hiljalleen Dragon sisältä putkahtaa ihan inhimillinen ihmistaimi.

Kirjan ongelma lienee se, että koska se on niin tiukasti sidottu peleihin ja muuhun, se vanhenee aika nopeasti. Tämä on vasta viisi vuotta vanha, mutta en ole ihan varma onko tämä enää nykyteineille ihan kurantti. Voi olla, mutta vähän epäilen.

Itseni ongelma on se, että en ole varsinaisesti kirjan kohderyhmää. Olin jatkuvasti mutsin puolella ja oikeastaan olisin halunnut lukea enemmän Jorgosista, enkä niinkään mistään itsekeskeisten teinien peliongelmista. Sellaista on elämä, ensin sitä on teini ja sitten ihan yhtäkkiä mutsi. Oijoi.

- - -

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja
(Diary of a Wimpy Kid)
Suom. Sakari Hyrkkö
WSOY 2009


Empiiristen tutkimusteni mukaan Neropatit ovat jo useamman vuoden olleet isoin kirjajuttu esiteinien maailmassa. Se on ihan ymmärrettävää, niissä on paljon kuvia, saa helposti luettua paksun kirjan. Ja se on ihan ok, kaikki mikä edistää lukemista on erittäin hieno asia.

Kirjan tosiaan lukaisi hetkessä, vaikka siinä on yli kaksisataa sivua. Lisäksi se oli mainio!

Greg Heffley kirjoittaa julkaisua, ei päiväkirjaa, joka on tarkoitettu luettavaksi sitten kun hän on kuuluisa. Greg on paljon nuorempi kuin DragonSlayer666 ja hänen puuhansakin ovat lapsellisempia, vaikka muuten he ovat aika samanoloisia. Molemmat tykkäävät pelata ja koulu aiheuttaa ongelmia. Pidin kovasti Gregin äidistä, joka on varsin topakka ihminen, ja koulun pihalle unohtuneesta juustosta, jolla on merkittävä rooli tarinassa.

Neropatti on paljon hauskempi kuin Nörtti ja kevyempi, vaikkei Nörttikään erityisen vakavaa kirjallisuutta ole. Tuntuu, että voisin hyvinkin lukea lisää Neropattia, vaikka olen vielä kauempana kohderyhmästä kuin Nörtin kohdalla, mutta Nörtin tarinaan en koe kovin suurta kaipuuta palata (paitsi jos toisessa osassa on enemmän Jorgosta niin sitten kiinnostaa sekin).

- - -

Onnistuin tässä välissä löytämään Hadrianuksenkin. Itse asiassa se ei ole ensimmäinen Hadrianus Mole -kirja, vaan kolmas. Taidan silti lukea sen, nyt kun olen jokseenkin koukuttunut nuoriin omahyväisiin mieshenkilöihin ja heidän päiväkirjoihinsa.

PS: Pakko vielä tilittää, kun luin juuri intternetistä, että Hadrianusten kirjoittaja Sue Townsend on kuollut vuonna 2014. Olin ihan luulossa, että saan vielä monta Hadrianus-kirjaa! Tai Adrianiksihan hän muuttui Suomessakin jossain vaiheessa. Olen kasvanut Hadrianus-Adrianin kanssa ja nyt yhtäkkiä en enää saakaan kuulla hänestä! Voi ei! Mikä murhe!!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Trainspotting 2

Danny Boyle 2017


Tähän alkuun haluaisin kertoa anekdootin, joka on mielestäni aina niin hauska, ja jonka olen todennäköisesti kertonut jo vähintään neljä kertaa. Mutta ei se haittaa!

Joskus 2000-luvun alkupuolella entinen poikaystäväni innostui Irvine Welshin tuotannosta ja syöksyi innoissaan Suomalaiseen kirjakauppaan etsimään Welshin uutta kirjaa. Ei löytynyt. Niinpä hän meni tiskille ja kajautti suureen ääneen: "Missä teillä oli täällä sitä Pornoa?"

Hahahahaa! Oi että. No niin. T2 perustuu siis Welshin kirjaan Porno, joka kertoo Rentonin ja kavereiden myöhemmistä edesottamuksista. En ole lukenut kirjaa, en oikein tiedä miksi, koska varsinainen Trainspotting oli todella vaikuttava lukukokemus lukioaikoina. Todennäköisesti tähän liittyy jotain omituisia ihmissuhdejuttuja, etten halunnut lukea kirjaa josta silloinen poikaystäväni oli tosi innoissaan, suhteemme oli jokseenkin kummallinen. Onpa typerää ja lapsellista. Onneksi sellaiset nuoruuden hölmöilyt ovat taakse jääneet, vaikka edelleenkin olen kyllä melko tunteellinen kirjojen valitsija.

Päästäänköhän tässä ikinä asiaan?

Trainspottinghan päättyi siihen, että Renton juksupuksutti kavereidensa rahat ja hävisi. Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta, Renton on asunut Amsterdamissa, on jättänyt huumeet ja juoksee juoksumatolla siinä missä muutkin keski-ikäiset uraihmiset. Hän päättää palata Edinburghiin. Siellä Spud on edelleen narkkari, umpikujassa elämässään. Sick Boy omistaa nuhjuisen baarin ja tekee omituista huijausbisnestä bulgarialaisen seksityöläisen kanssa. Begbie on vankilassa, kunnes karkaa sieltä. Sick Boy on edelleen vihainen Rentonille ja Begbie on ihan yhtä hullu kuin ennenkin.

Noh. Odotin kyllä enemmän, mutta ei tämä huono leffa ollut. Sellainen, että mitäs teille kuuluu, vanhat kaverit, no aika lailla samaahan teille, oli kiva nähdä pari tuntia, mutta kiva myös jättää teidät sinne ja palata omaan elämääni. Leffasta vähän niin kuin puuttuu tarina. Onhan siinä jotain Sick Boyn ja Rentonin sekoilua ja Begbieltä pakoilua, herttaisen Spudin sydäntäsärkevä elämä, paljon viittauksia ekaan Trainspottingiin, mikä oli toki kivaa, mutta silti. Ei tämä itsenäisenä elokuvana ollut ihan kauhean kummoinen kyllä.

Lisäksi, olen aina kuvitellut, että Begbie oli Rentonia ja Sick Boyta huomattavasti vanhempi, siis ihan aikuinen hullu viiksimies, silloin kun muut olivat poikasia. Nyt sitten Renton muistelee, miten hän näki eka kertaa Begbien pikkupoikana koulussa, kun Begbie oli jäänyt luokalle. Nyt mietin, että mitä helvettiä, minkä ikäisiä nämä ihmiset oikein ovat? Mihin tässä voi enää luottaa?

Ja mietin myös, että voisin ehkä lukea Pornon ja myös Sick Boyn ja Rentonin varhaisvuosista kertovan Skagboysin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tule takaisin, Mr. Bojangles

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
(En attendant Bojangles)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017


Olen ollut viime aikoina tosi huonovointinen ja ahdistunut työasioista ja on vaikea keskittyä oikein mihinkään, kun en saa nukuttua kunnolla. En voi esimerkiksi kuunnella äänikirjoja kun ajatus ei pysy kasassa, kirjakirjaa lukiessa joudun lukemaan saman sivun useampaan kertaan.

Tämmöisessä tilanteessa Mr. Bojangles oli erinomainen kirja. Se on lyhyt, hullu ja ihana.

Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka elämä on mieletön seikkailu. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa, joiden hullu rakkaus tekee elämästä juhlaa. Äidillä on joka aamu uusi nimi, pöydän alle on sammunut senaattori, paras leikkikaveri on lemmikkikurki neiti Turhamainen, kun Pariisi kyllästyttää voi lentää linnaan Espanjaan jatkamaan juhlia. Illan päätteeksi isä ja äiti laittavat lp-soittimeen Nina Simonen Mr. Bojanglesin ja tanssivat.

Kaikki on tietysti liian ihmeellistä ollakseen pidemmän päälle mahdollista. Kirjan kertojina vuorottelevat lapsi ja isä, joka yrittää sompailla vaimonsa epävakauden ja rakkauden kanssa. Perheen mielipuolinen elämänilo tulee kirjasta voimakkaasti päälle ja samoin tarinan väistämätön loppu koskettaa. Tykkään lukea näin ehdottomasta rakkaudesta, vaikka itse arvostankin tasaisempaa arkea.

Välillä vähän kyllä ahdistuin lapsen sekoittamisesta tämmöiseen sekoiluun, mutta sitten muistutin itselleni, että tämä on vain tarinaa. Ja toisaalta, ei tämä huono tarina ollut lapsen kokemuksista mielenterveysongelmaisessa perheessä, jos tämän niin haluaa lukea. Itse luin tämän satuna, jonka sanoma oli, että it's better to burn out than fade away.

PS: Jos tiedät kivan ja rauhallisen työpaikan kivalle ihmiselle niin voin tulla!

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta
S&S 2015


Tämä oli erikoinen lukukokemus.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo sairastuu keskivaikeaan masennukseen ja päättää kirjoittaa toipumisestaan kirjan. Tosin kirjaa kirjoittaessa on epäselvää toipuuko hän vai ei, mutta näin hän aluksi ajattelee. Vanhatalo päättää kieltäytyä psykoterapiasta ja selvitä lääkkeillä ja jossain hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävällä kuntoutuksella. Lisäksi hän saa apua avannosta, meditaatiosta, urheilusta ja kirkasvalolampusta.

Erikoiseksi lukukokemuksen teki se, etten muista aikoihin samaistuneeni näin. En ehkä koskaan. Minä ja Vanhatalo olemme monin tavoin hyvin erilaisia, minä en esimerkiksi ole ollenkaan masentunut, mutta monin tavoin myös samanlaisia. Huomasin lukiessani kärsiväni monista samoista asioista kuin Vanhatalo. Ymmärsin hyvin hänen kirjoittamiseen liittyviä angstejaan, samoin kuin hänen ongelmiaan introverttina vanhempana. Minäkin unelmoin joutuvani syyttömänä vankilaan tai tuberkuloosiparantolaan, että saisin olla rauhassa ja lukea ja kirjoittaa kaikki päivät.

Lisäksi Vanhatalo kirjoittaa niin hyvin, että upposin kirjaan ihan korvia myöten, ja aloin kärsiä samoista oireista kuin kirjailija. Oli hyvin vaikeaa jättää sänky, aloin kiukutella perheelle ja kirjan loputtua vedin ihan huolelliset raivarit kun en saanut hiuspinniä yhteistyöhön. En keksinyt tälle mitään muuta selitystä kuin että samaistuin niin kovasti tähän kirjaan. Vika ei ainakaan ollut perheessä, hiuspinnissä kyllä vähän. Jumalauta mikä paskiainen se pinni oli!

(vielä myöhemmin, kun olin ostanut pakkauksen uusia hiuspinnejä, Roscoe naureskeli, että toivottavasti nämä nyt osaavat käyttäytyä vähän paremmin, ja olisin todennäköisesti puraissut häntä, jos olisin ollut lähempänä, NIIN ÄRSYTTÄVÄ SE PINNI OLI)

(Pauliina Vanhatalon ongelmat olivat ihan oikeita, hän ei saanut tantrumia hiuspinnistä)

Toisin sanoen tämä oli hyvin vaikuttava ja hämmentävä lukukokemus, mutta perheeni on varmaan ihan tyytyväinen, ettei kirja ollut tämän pidempi. Aion jatkossa tutustua innolla Vanhatalon kirjoittamaan fiktioon, kun hän selvästi kirjoittaa niin erinomaisesti. Ehkäpä hänen Veera Vaahtera -nimellä kirjoittamansa viihdekirjat olisivat seuraavaksi paikallaan. Jos uppoan taas syvälle, se ei ole niin paha.

tiistai 29. elokuuta 2017

Trainwreck - Ihan yössä

Judd Apatow 2015

Kuva

Haluaisin esitellä teille uuden lempikomediani!

Olen kyllä tiedostanut Amy Schumerin olemassaolon, mutta tämä oli ensimmäinen hänen varsinainen työnsä, johon tutustun. Schumer on käsikirjoittanut tämän elokuvan ja näyttelee pääosaa.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa kahden pienen tytön isä pitää heille puheen, jonka sanoma on, että yksiavioisuus on luonnotonta. Aikuisena vanhempi tytöistä, Amy, on ottanut sanoman sydämen asiakseen ja elää juuri niin kuin haluaa. Eli panee kaikkia. Se on hienoa! Koska tämä on romanttinen komedia, Amy tietysti tapaa miehen, kuuluisan urheilulääkärin Aaronin, ja sitten elokuvan ajan kikkaillaan sen asian kanssa, että pystyykö Amy asettumaan aloilleen vai ei.

Miksi minä rakastin tätä elokuvaa?

Siksi että on aivan älyttömän hienoa, että tehdään elokuva, jossa nainen käyttäytyy ihan miten sattuu, eikä häntä slutsheimata missään vaiheessa. On toki selvää, ettei ihan koko loppuikäänsä kannata kännätä ja iskeä miehiä baarista, mutta niin kauan kuin siinä ei satuteta ketään, se on ihan ok. Amy on sankaritar!

Eihän pelkkä loistava päähenkilö riitä, elokuvassa oli niin paljon hauskoja kohtauksia, etten oikeasti muista milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon, etten voinut hengittää. Tämä tuli todella tarpeeseen! Elokuva kesti yli kaksi tuntia, mutta ei ollut sekuntiakaan liian pitkä. Erityisesti rakastin Aaronin parasta ystävää LeBron Jamesia, joka esittää itseään, ja on aivan sairaan ihana hahmo. Myös Amyn alkuelokuvan bodaripoikaystävä on superhauska. Itse asiassa kaikki tässä elokuvassa oli hauskaa. Kaikki!

Tämä on romanttinen komedia, jossa kaikki hahmot olivat ihmisiä. Ihanaa nähdä välillä sellaisia kohtauksia, joissa miehet kikattelevat jännittyneenä kahvilassa soittaessaan naiselle, ja nainen on ihan, että voihan persetti, mitä se tänne nyt soittelee. Niinhän se elävässä elämässä varmaan menee vähintään yhtä usein, mutta elokuvissa ei, ja se on väärin. Tämä elokuva kertoi ihmisistä, ei miehistä ja naisista, ja se oli hieno asia se.

Eikö oikeasti ollut mitään vikaa?

No vähän jäi tietysti ärsyttämään se, että elokuvan käänteet olivat vähän turhan tavanomaisia tälle genrelle, mutta semmoista se on. Ei sitä voi vikana pitää, että katsoessaan romanttista komediaa saa sekä komediaa että romanssia.

En suosittele tätä sellaisille ihmisille, joiden mielestä päätön sekoilu elämässä on huono juttu, silloin on ehkä vähän vaikea ymmärtää Amyn eittämätöntä ihanuutta, mutta avoimesti maailmaan suhtautuville tämä on parasta komediaa ikinä. Kirjoittaisipa Schumer äkkiä lisää elokuvia! Katson KAIKKI!

torstai 24. elokuuta 2017

Passengers

Morten Tyldum 2016

Kuva

Avaruusalus Avalon matkaa halki ikuisuuden kohti uutta maailmaa kyydissään 5000 matkustajaa ja 258 miehistön jäsentä. He kaikki nukkuvat lähes koko 120 vuotta kestävän matkan. Kaikki paitsi yksi. Jim herää, kun matkaa on jäljellä 90 vuotta. Hitto. Siinä sitä sitten ollaan. Piti matkustaa upeaan tulevaisuuteen, mutta herääkin synkkään yksinäisyyteen. Ainoa kaveri on androidibaarimikko ja muut robotit.

Vuoden Jim jaksaa yksin kasvatella partaa, mutta sitten himo ihmiskaveriin kasvaa liian suureksi. Ja pim, yhtäkkiä heitä onkin kaksi. Kaunis kirjailija Aurora on kilhakka tyyppi.

Tämä on nyt vähän hankalaa.

Yhtä aikaa minä pidin tästä elokuvasta aivan älyttömästi ja näen kaikki sen ilmeiset ongelmat.

Isoin ongelma pitämiselleni on Jimin perseinen teko. Aurora on oikeassa, herättäessään hänet Jim vei häneltä koko elämän. Se on käytännössä murha. Jim tietää tämän kyllä. Tästä kulmasta katsoen Jim on ihan kauhea tyyppi.

Mutta sitten tässä on semmoinen puoli, että itse henkilökohtaisesti en voisi keksiä parempaa tapaa viettää loppuelämä kuin kahdestaan hienolla avaruusaluksella Chris Prattin aviomieheni kanssa. Ei tarvitsisi huolehtia ruoasta tai rahasta, baari olisi auki, siellä superkiva androidi jututtamassa, robotit siivoavat, voisi keskittyä parisuhteeseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, taiteeseen, lenkkeilyyn ja uimaan tähtien loisteessa. Ymmärrän, että tämä ei ollut Auroran haave, olla nyt jumissa kahdestaan hirveän itsekkään mulkeron kanssa, joka tuhosi elämäsi, mutta silti. Olisihan se nyt aika siistiä. Tavallaan.

Pidin myös siitä, että vaikka tämä loppuviimeksi olikin avaruusromanssi, leffassa oli myös melko epäahdistava Avalonin uhkaava hajoaminen, jonka vuoksi osa elokuvasta kulutetaan toimintarymistelyssä. Yleensä en pidä avaruuselokuvista, koska pakokauhu iskee kotisohvalla, niin kauhea on loputon yksinäisyys, mutta tässä elokuvassa oli jotenkin niin selvää, ettei olla kovin vakavassa vaarassa.

Tajuan, että tämä ei vastaa avaruuselokuvaihmisten käsitystä hyvästä elokuvasta, ja Jimin paska teko tekee tästä melko epämiellyttävän rakkauselokuvan, mutta henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään genrejen välisyyttä vastaan. Olen mahdollisesti jopa sitä mieltä, että parhaat asiat tapahtuvat genrejen välissä.

Niin että kyllä voin suorin selin sanoa, että kaikesta huolimatta minä pidin tästä typerästä elokuvasta kovasti.

tiistai 22. elokuuta 2017

The Princess Diarist

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Lukijat: Carrie Fisher ja Billie Lourd
Penguin Audio 2016


Taisin keksiä tämän kirjan Linnean instasta, luulen. Ja ehkä joku muukin tästä mainitsi. En muista. Joka tapauksessa, ostin tämän äänikirjana, koska kyllä kiinnostaa kokemukset prinsessa Leiana olemisesta ja vieläpä tekijän itsensä lukemana.

Fisher on ilmeisesti kirjoittanut muitakin muisteluksia, mutta tämä keskittyy nimenomaan prinsessa Leiaan. Fisher oli roolin saadessaan hyvin nuori ja kokematon, vaikka kaikki tuntuivat kuvittelevan hänet paatuneeksi. On tosi kiinnostavaa kuulla, miten hän pärjäsi äijäisällä alalla. Ihan hyvin ja sitten taas ei niin kauhean hyvin.

Kirjassa on pitkiä kohtia hänen suhteestaan Harrison Fordiin, joka oli tavallaan hyvin kiintoisaa, ja sitten taas ei. Suhde on aika ahdistava, ainakin Fisherille. Ilmeisesti Ford ei ollut kovin mielissään Fisherin tuotua tämän elämänvaiheen esille, koska kertoohan se jotain ihmisestä, että vanhempi perheenisä muhinoi salaa nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Kirjan perusteella Fisher ei koskaan oikein päässyt yli Fordista, mikä on aika surullista.

Lisäksi kirjassa käytetään paljon tilaa kuuluisan Leia-kampauksen kuvaukseen. Sen synty oli pitkällinen prosessi ja Fisher vihasi koko kampausta alusta asti.

Oikein hyvä kuvaus viihdealan toisesta puolesta tämä kirja on. Ei ole helppoa olla kaikille prinsessa Leia Organa, kun sisimmässään on niin paljon muutakin.

perjantai 18. elokuuta 2017

Paterson

Jim Jarmusch 2016

Kuva

Paterson on bussikuski Patersonin kaupungissa. Aamuisin hän lähtee töihin pienestä talostaan, kirjoittaa runoja, jotka aina keskeytyvät kun nyrpeä kollega haluaa keskustella. Hän kuuntelee katkelmia asiakkaitten keskusteluista, menee illalla kotiin. Vaimo on päivän aikana luonut ihmeellistä mustavalkoista taidetta ja koira täytyy ulkoiluttaa, samalla voi käydä yhdellä oluella. Sitten voi taas kirjoittaa vähän runoja kellarissa. Vaikka tulitikuista.

Paterson on ihanan pieni ja sympaattinen tarina tavallisista ihmisistä. Miten kivaa ja harvinaista on nähdä elokuva, jossa ongelmat ovat ihan normaaleja, jossa mies ja nainen rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen ystävällisiä ja arvostavia. Vaikka toinen tekisikin ihan hirveää piirakkaa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen.

Tosin, jos toinen tekee pahaa ruokaa, minusta se kannattaa jollain tavalla ilmaista, koska muuten saattaa istua joka viikko ruokapöytään, jossa haisee ruusukaali-cheddar-piirakka, ja asiasta on joka viikko vaikeampaa sanoa, ja lopulta piirakka voi alkaa vaivata niin paljon, että on pakko pakata laukku ja lähteä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, eikä toinen saa koskaan tietää mistä se johtui. Mutta asian voi sanoa jotenkin kohteliaasti. Esimerkiksi "tämä ei ole lempiruokieni joukossa", kuten lapseni asian ilmaisee. Mutta ei siitä sen enempää.

Ihana ihana elokuva. Ei voi muuta sanoa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki
Otava 2017


Tähän alkuun taas haluan kertoa, että Laura Lehtola on naapurini, joten voitte suhtautua tähän kirjoitukseen miten haluatte. Toivon kuitenkin, että suhtaudutte tähän avoimin mielin ja uskotte kun sanon, että tämä Takapenkki se vasta on ihana kirja. Jos en olisi vilpittömästi pitänyt tästä kirjasta, en kirjoittaisi mitään.

(tuntuu, että tuo pitää kirjoittaa joka kerta, kun tunnen kirjailijan, ja aina tekisi mieli alkaa äimäillä objektiivisuuden ja totuuden mahdottomuutta, ja no niin)

Minulla on ollut tässä jokseenkin nihkeä kausi lukuhommissa. Olen aloittanut montaa kirjaa, mutta aina alkanut vältellä niitä muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt on monta hyvää kirjaa kesken, eikä mikään oikein funkkaa. Sitten yhtenä iltana tajusin, että minullahan odottaa tuossa nokan edessä hyllyssä Lauran uusin, jonka olin tietenkin heti häneltä henkilökohtaisesti kävelylenkillä ostettuani laittanut hyllyyn, koska ensinhän luetaan kaikki kirjaston kirjat, ja sitten kun kaikki kirjastot on poltettu, tarkoitan luettu, tartutaan omiin kirjoihin, koska niillähän ei ole mikään kiire, niitä ei kukaan odota. Mutta Takapenkkiä ajatellessa tuli semmoinen olo, että tämä kirja on nyt juuri se, joka pelastaa tilanteen.

Ja niin se todella pelastikin! Takapenkki on aivan ihana ihana kirja, jonka ahmaisin parissa päivässä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Tuula Kervinen on keski-ikäinen työvoimatoimiston työntekijä, joka suhtautuu asioihin hyvin vakavasti. Hän pelkää bakteereja, sähköaaltoja ja kaipaa mieheltään Topilta tunneilmaisua. Poikakin on muuttamassa pois kotoa ja aiheuttaa tuskallisia tunteita. Aleksi on nuori syrjäytynyt mieshenkilö, Tuulan näkökulmasta ongelma-asiakas. Aleksin ajan vie pahansisuinen kahdeksankymppinen mummo, josta pitää huolehtia, ja monet muut isot ja monimutkaiset asiat. Ja sitten on Elina, joka huomaa kesken lukion olevansa raskaana Aleksille, jonka kanssa ei ole ollut edes tekemisissä aikoihin. Vanhemmat ovat Brasiliassa ja Elina istuu yksin sikiöineen isossa omakotitalossa, eikä voi kertoa kenellekään asiasta.

Sitten nämä erinomaiset henkilöt koheltavat ensin omissa elämissään ja lopulta samassa autossa. Kaikki tämä tapahtuu hyvin lämminhenkisesti ja hauskasti. Jostain syystä pidän kirjallisuudesta, joka käsittelee syrjäytyneiden nuorten miesten asioita, en tiedä miksi, mutta näin on, ja pidän näemmä myös työvoimatoimiston virkailijoista kertovista tarinoista, mutta niitä on harmillisen vähän saatavissa.

Toivoisin, että kaikki ihmiset lukisivat Takapenkin. Se on poikkeuksellisen sympaattinen kirja, ihmisen puolella. Sitten kun olette lukeneet Takapenkin, voitte lukea Lauran esikoisen Pelkääjän paikalla, joka on myös hieno.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Todella upeeta -elokuva

(Absolutely Fabulous The Movie)
Mandy Fletcher 2016

Kuva

Kukapa ikätovereistani ei rakastaisi Eddya ja Patsya. Minä ainakin rakastan, olenhan kasvanut katsoen heidän hoiperteluaan rööki toisessa ja skumppalasi toisessa kädessä.

Nyt käy niin, että yrittäessään ujuttautua Kate Mossin pr-henkilöksi Eddy tulee tönäisseeksi tämän Thamesiin. Kauhea skandaalihan siitä syntyy, kun Kate Moss katoaa. Rahatkin on loppu, joten Eddy ja Patsy päättävät paeta ikuisiksi ajoiksi Cannesiin, suunnitelmanaan naida joku rikas vanhus.

Suosikkihahmoni on Eddyn assistentti Bubble, joka on höpsähtäneissä asuissaan ihan mahtava. Olen aina tykännyt myös Eddyn tyttärestä Saffysta, johon samaistuin nuorempana. Elokuvassa on paljon hyviä cameoita, erityisesti tykkäsin loputtomiin jaarittelevasta Jerry Hallista ja jokaisen aurinkohatun alta löytyvästä Joan Collinsista. Kivaa oli, että Chris Colfer esitti Eddyn kampaajaa, tykkään hänestä hirveästi. Mistä tulikin mieleen, että pitäisi kuunnella lisää Land of Storiesia, se eka osa oli tosi hyvä. Miksiköhän niitä ei ole käännetty suomeksi?

Elokuvaa katsoessa tajusin kuitenkin, että itse asiassa Ab Fab on paras siksi, että Eddyn ja Patsyn ystävyys on niin kaikkivoipaa. He ovat aina toistensa tukena, kävi miten kävi. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Patsy piikittää naamaansa ja Eddy kauhistelee ulkonäköään. Patsy lupaa olla hänen peilinsä ja että Eddy näyttää upealta. Sitten Patsy kävelee päin ovea, koska ei näe juuri mitään. Yhdessä he muuttavat vastoinkäymiset menestykseksi ja pönkittävät toistensa illuusiota upeasta elämästä, vaikka kaikki muut näkevät kaksi vain kaksi todella itsekästä ja rasittavaa alkoholistia.

Että oikein kiva elokuva oli!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Viattomat

(Les innocentes)
Anne Fontaine 2016

Kuva

Se on sillä lailla, että eurooppalaisista luostareista tai niiden asukkaista kertovat elokuvat ovat taatusti hyviä. Semmoisia ovat esimerkiksi Jumalista ja ihmisistä ja Ida. Suurin odotuksin työnsin siis dvd:n pleikkariin.

Itse asiassa on aika epäreilua lähteä katsomaan elokuvaa tuollaisilla odotuksilla. Eihän mikään voi olla yhtä upea kuin vaikka Jumalista ja ihmisistä. Sanonpahan vaan. Olin epäreilu.

Viattomat kertoo ranskalaisesta lääkäristä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Hänet haetaan luostariin auttamaan synnytyksessä ja pian käy ilmi, että synnyttävä nainen on nunna, eikä hän ole ainoa raskaana oleva.

Elokuvan aihe on vaikuttava. On aina järkyttävää, kun sota tuodaan hartaaseen luostariin, kun satutetaan viattomia. Näin oli Jumalissa ja ihmisissä ja näin oli tässä. Viattomat on kuitenkin jotenkin vähemmän harras ja vähemmän, no en tiedä, vakava. Elokuva käsittelee paitsi sodan raakuutta myös katolilaisen uskon julmuutta. Luostarin abbedissa on valmis uhraamaan hyvin paljon säilyttääkseen nunniensa maineen.

Niin että kyllä tämä oli oikein hyvä elokuva, mutta ei erinomainen. Jumalista ja ihmisistä ja Ida ovat erinomaisia, ne kannattaa katsoa ensin. Onko jotain muita eurooppalaisia luostarielokuvia, joista tihkuu harras harmaus ja hiljaisuus? Kiinnostaa!

lauantai 5. elokuuta 2017

Let's Explore Diabetes with Owls

David Sedaris: Let's Explore Diabetes with Owls
Lukija: David Sedaris
Hachette Audio 2013


Aika kauan Audible on suositellut minulle David Sedariksen (eli Sedarisin, mutta tykkään enemmän Sedariksesta) kirjoja, mutta en ole oikein tiennyt kuka hän on, joten olen vain sivuuttanut ne. Sitten satuin huomaamaan kirjaston varaushyllyssä älyttömän hauskan näköisen ja nimisen kirjan, ja päätin ostaa sen äänikirjana.

Let's Explore Diabetes with Owls on Sedariksen kirjoituskokoelma. Suurin osa tarinoista kertoo Sedariksesta itsestään, hänen hullumaisesta perheestään ja lapsuudestaan, hänen elämästään miesystävänsä kanssa osittain Euroopassa, osittain Amerikassa. Sitten lopussa oli muutama ihan mahtava fiktiivinen juttu, joista tykkäsin kovasti. Sedariksen huumori on aika synkkää, mutta mahtavaa. Hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa olisi tosi kiva hengailla.

Sedaris lukee kirjan itse. Se on aina kiva ja hän on oikein hyvä lukija. Huomaan myös tykkääväni kovasti näistä tämäntyyppisistä äänikirjoista, joissa joku tunnettu ihminen lukee omia kirjoituksiaan vähän mistä sattuu. Esimerkiksi Caitlin Moranin, Jenny Lawsonin, Lena Dunhamin ja Amy Poehlerin (josta en jostain syystä ole kai blogannut) kirjat tulevat mieleen. Tässäkin on hauskoja tarinoita ranskalaisista hammaslääkäreistä, vaikeuksista löytää kunnollinen täytetty pöllö, miltä tuntui olla amerikkalainen Pariisissa kun Obama voitti, kolonoskopiasta. Mikähän siinä muuten on, että ihmiset kirjoittavat paljon kolonoskopiakokemuksistaan? Muistelen, että Pirkko Saisiollakin on joku sellainen kirjoitus. Se kun ei varsinaisesti ole aihe, josta kukaan haluaisi kuulla. Ehkä se on niin vaikuttava kokemus, että siitä on pakko kirjoittaa. En tiedä, mutta palaan varmasti näihin teksteihin, jos joskus itse joudun kolonoskopiaan.

Tosi kivaa, että Sedaris on kirjoittanut paljon kirjoja. Saan hänestä iloa pitkäksi aikaa!

PS: Vähän pettymys oli kyllä, että kirjan loistava nimi ei liittynyt sisältöön yhtään millään tavalla.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kesä meni kohisten

Elokuu.

Tämäkin kesä on jo reilusti yli puolivälin, loma alkaa olla lopuillaan ja on vähän haikea pössis.

Onhan tässä ehditty kaikkea, kierretty Eurooppaa junalla, tavattu kaikki lähisukulaiset, syöty paljon jätskiä ja mansikoita, hengattu pihalla, grillattukin, mutta silti tuntuu, että tosi monia asioita ei vain ole ehtinyt tehdä. Tarvitsisin vielä parin viikon loman täällä kotona, että ehtisin tehdä kaikki ne asiat, jotka haluan.

Haluaisin vielä käydä Vallisaaressa ja Lonnassa, pitää piknikkiä Kaivarissa ja kartanonpuistossa, käydä Turussa, uida, istua pimeässä kesäyössä hyvässä seurassa, lukea koko päivän, juoda pussikaljaa, käydä kunnolla Lintsillä, kaivaa viimeinkin pyörän kellarista putkiremontin jäljiltä, syödä ravintolan terassilla, ja haluaisin, että kokislasin reunassa on appelsiininsiivu.


Tuntuu, että aika valuu käsistä. Vaikka tämän kaiken mitä todennäköisimmin ehdin vielä tehdä ennen ensilunta, tuntuu tyhmältä, että nyt on kiire. En ole vielä saanut yhtään riittävästi mansikoita tai päätöntä haahuilua, en ole syönyt ollenkaan tarpeeksi jätskiä enkä nähnyt ollenkaan niin montaa kaveria kuin haluaisin.

Tässä vaiheessa kesää alkaa myös ärsyttää hiljalleen puhkeava huokailu syksystä. Elokuu ei ole tänäkään vuonna syksyä! Se on loppukesää! Kesään kuuluu kesäkuu, heinäkuu ja elokuu, enkä minä ole keksinyt tätä omasta päästäni.

Ja sitten vielä jotenkin tuntuu haikealta lapsen kasvukin. Se tuntuu vähän haikealta aina, mutta erityisen haikealta nyt, kun alkaa eskarivuosi, viimeinen päiväkotivuosi, ja monet lapsen hyvistä ystävistä menevät jo kouluun. Jotenkin olin ajatellut, että tämä lapsuus kestää tosi kauan, vielä vuosia, mutta tällä viikolla junassa huomasin, ettei lapsi ole erityisen kiinnostunut junan leikkivaunusta, ja se tuntui ihan järkyttävältä. Näinkö lyhyt sekin aika oli? Ensin hän oli liian pieni leikkivaunuun ja nyt hän alkaa yhtäkkiä olla liian iso sinne. Ihan älytöntä!

Mutta no niin. Ehkäpä tämä tästä. Ja kyllähän se siitä. Ainahan se. Onhan tässä paljon kivaa tulossa, syksyllä, sitten kun sen aika on, eikä se ole kyllä missään nimessä vielä.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
(Disclaimer)
Suom. Arto Schroderus
Otava 2015


Olin kuullut tästä kirjasta hyvää, esimerkiksi luotettavalta työkaveriltani. Hänellä on älyttömän hyvä maku ja hän on lukenut KAIKEN, joten häneltä selviää helposti mitä kannattaa lukea ja mitä ei. Olin kuitenkin vähän epäluuloinen, kun usein Naiseen junassa ja Kilttiin tyttöön verratut kirjat ovat olleet vähän pettymyksiä, kuten Nainen junassa ja Kiltti tyttö.

Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta ihan kauheasti. Se oli juuri oikea kirja reissuun. Jännittävä, vetävä, helppo ja varsin kiinnostava.

Kirja kertoo tunnetusta dokumenttiohjaajasta Charlottesta, jonka elämä mullistuu, kun yhtenä päivänä hän löytää kotoaan kirjan, joka kertoo hänestä, ja vieläpä asioista, joita kenenkään ei pitänyt tietää. Kaksikymmentä vuotta vanhat tapahtumat alkavat vainota Charlottea ja meinaavat viedä häneltä kaiken.

Minusta kirja oli rakennettu oivasti. Oli paikoin huomattavan jännää, pidin kaikista päähenkilöistä, erityisesti kirjan pahis oli pienistä epäuskottavuuksistaan huolimatta erinomainen hahmo. Myös yllättävät käänteet olivat loogisia ja oikeasti aika yllättäviä. Charlotte on mukavan voimakas toimijanainen ja kirja oli minusta monin tavoin hyvin feministinenkin.

Vähän pelottavaa oli kyllä lukea kirjaa loppuun yksin valvoen yöllä hotellihuoneessa, kun kirja kertoi naisesta matkalla lapsensa kanssa. Minulla toki oli Roscoe vieressä nukkumassa, mutta silti pelotti joka rasaus.

Parhaita lukemiani jännäreitä pitkään aikaan. Suosittelen.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava 2012


Ensimmäinen e-kirjani on näköjään ollut Eve Hietamiehen Yösyöttö. Hassua, että olen lukenut vasta neljä vuotta e-kirjoja, kun se tuntuu nyt niin itsestäänselvältä osalta elämää. Aina on oltava kesken kirjakirja, e-kirja ja äänikirja.

Jotenkin muistikuvani Yösyötön lukukokemuksesta on nihkeämpi kuin olen blogissa antanut ymmärtää ja olen vähän väistellyt tätä jatko-osaa. Olin kuitenkin näköjään ostanut sen jostain e-kirjatarjouksesta ja nyt kesällä se tuntui ajatuksena kivan kevyeltä.

Yksinhuoltaja Antti Pasasen poika Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tarhalaiseksi. Antti huolehtii Paavosta, epävakaasta ex-vaimostaan, vähän myös isästään ja kehitysvammaisesta veljestään. Tämän päälle hänen syliinsä kaatuu vielä naapurin Ennin viisivuotias tytär Terttu, kun Enni joutuu sairaalaan.

Minun henkilökohtainen ongelmani näiden kirjojen kanssa on se, etten pidä Antti Pasasesta. Hän on niin ärsyttävä putkiaivon perikuva, etten oikein usko tämmöisiä miehiä olevankaan. Tai sitten olen vain onnistunut välttymään heiltä elämässäni, en minä tiedä, ehkä jossain päin maailmaa pesii tämmöisiä stereotyyppisiä miehiä ja naisia, joita minä en vain tunne. On myös hyvin vaikea uskoa Antin olevan toimittaja, koska hänen tiedonhankintataitonsa ovat aivan ala-arvoiset. Lisäksi välillä Paavo Pasanen tuntui huomattavasti ikäistään nuoremmalta, kun vertaan täällä kotonani asuvaan viisivuotiaaseen, Terttu oli uskottavampi lapsi.

Erityisen paljon ärsytti, kun Enni oli kadoksissa ja Antti jumissa kahden lapsen kanssa, hän ei soittanut poliisille, koska Ennillähän on voinut vain ihan normaalisti juuttua ryyppy päälle, ja sitten Enni joutuu hankaluuksiin. Ihan niin kuin olisi tavallista ja ymmärrettävää, että äiti häviää juopottelemaan päiväkausiksi. Kyllä juuri silloin perheen pitäisi saada apua, jos äiti on niin kännissä ettei muista hakea lastaan päiväkodista, herttinen sentään. Vai onko tämä normaalia? Olenko minä vain todella vieraantunut todellisuudesta? Tiedän toki, että näin voi käydä, ja käykin varmasti, mutta että se on ihan tavallista, josta ei pitäisi huolestua, sitä en tiedä, enkä halua tietää.

Lisäksi, tämä nyt on vähän nipotusta, mutta näissä kirjoissa röökataan koko ajan leikkipuistossa. En muista ikinä nähneeni ihmisen tupakoivan leikkipuistoissa, mutta ehkä tämäkin on vain jotain kuplaa. Ehkä olenkin vain sokea, ehkä olen oman leikkipuistokuplani hippiäiti Pihla Puolukka, jolle kukaan ei kehtaa myöntää, että kaikki muut käyvät vessan sijaan röökillä ja perhekahvilan teevesitermarissa on oikeasti kossua.

Lopulta kuitenkin pidin tästä kirjasta kovastikin, ovathan nämä rasittavat Pasaset kuitenkin sydämeenkäyviä, eikä yksinhuoltajamiehistä ainakaan liikaa kirjoiteta. Onhan se niin, ettei kirjan henkilöistä tarvitse varsinaisesti pitää, kirja voi silti olla ihan hyvä. Reissussa onnistuin pääsemään kirjan imuun ja loppupuolen kirjasta ihan ahmin. Katsoin väilllä pian ilmestyvän Yösyöttö-elokuvan traileria ja kuvittelin Antti Pasasen Petteri Summaseksi, joka on mahdollisesti Suomen hauskin näyttelijä, ja johan alkoi kirja tuntua luontevalta. Ehkä tätä pitäisi soveltaa muihinkin ärsyttäviin henkilöhahmoihin: kuvittelen heidät vain Petteri Summaseksi. Oletan, että toimii. Lisäksi on aina kivaa, kun tapahtumat sijoittuvat omiin maisemiin. Erityisesti iloitsin kohtauksesta, jossa Antti hukkasi Paavon ja Tertun Itiksen Cittariin.

Todennäköisesti tulen lukemaan myös kolmannen osan piakkoin. Tai sitten voisin säästää sen siihen, että oma lapsi menee kouluun, näitä on nimittäin aika hauskaa lukea tälleesti, että on samanikäinen vertailukohta kotona.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus 1959


Lolita on ollut kirjahyllyni turvakirjoja. Sellaisia on hyvä olla. Turvakirjat ovat sellaisia lukemattomia kirjoja, joista voi luottaa pitävänsä. Olin etukäteen ihan varma, että Lolitasta tulee lempikirjani, mutta olen hillonnut sitä lukemattomana siitä päivästä asti, kun muutin Roscoen kanssa saman katon alle, se nimittäin kuului alunperin hänen kirjakokoelmaansa.

Niille, joille Lolitan tarina ei ole tuttu, kerrottakoon, että kirja kertoo keski-ikäisestä eurooppalaisesta Humbert Humbertista, joka on omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen komea mies. Naiset ovat hulluina häneen, mutta Humbertin sydäntä lähinnä ovat pienet tytöt, nymfetit, kuten hän heitä kutsuu. Kaikki esiteinit eivät ole nymfettejä, mutta ne jotka ovat, ovat hänelle vastustamattomia.

Silti Humbert vastustaa halujaan, kuten varmasti suurin osa pedofiileista tekee. Hän tietää ihan hyvin, että hänen himonsa ovat kiellettyjä, vaikka hän yrittääkin ison osan kirjaa monisanaisesti perustella ja tehdä halujaan luonnollisiksi ja hyväksyttäviksi.

Sitten eräänä päivänä Humbert törmää 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, Lolaan, Lolitaan, joka muuttaa hänen elämänsä. On alusta asti selvää, että Humbert kertoo tarinaansa vankilasta, mutta sitä emme tiedä, miksi ja miten hän sinne joutui.

En tiedä onko tämä ihan normaalia, mutta minusta Humbert Humbert oli älyttömän hauska. Tyrskähtelin ääneen hänen jutuilleen. Olin nähnyt aiemmin ainakin osittain vuoden 1997 elokuvaversion kirjasta, sen, missä Humbert Humbertia näyttelee suosikkini Jeremy Irons. Olin etukäteen melko hyvin perillä, mitä kirjassa tapahtuu, tosin loppua en muistanut yhtään.

Kirja etenee aika hitaasti, vaikka silloin kun tapahtuu, tapahtuu vauhdikkaasti. Parasta Lolitassa on kerronta. Humbert on aivan ihanan ylimielinen eurooppalainen älykkö Amerikassa, hän sanailee jouhevasti ja rehellisesti tarinaansa. Tarinan edetessä Humbert muuttuu yhä vainoharhaisemmaksi ja hän tuntematonta vihollista ympäri Amerikkaa. Humbertin ja Lolitan retket 50-luvun Amerikassa on helppo nähdä edessään, isojen autojen etupenkit, hotellit, pikkukaupungit, cocacolapullot. On selvää, että Humbert on vastenmielinen rikollinen, eikä Lolitastakaan varsinaisesti jaksa pitää, mutta silti heidän tarinaansa uppoutuu mukaan. Tämä kirjallisuudessa on parasta, että voin päästä pedofiilin päähän, ymmärtää hänen tekojansa motiiveja, mutta silti tuomita hänet ja tietää, että hän ei ole oikea ihminen.

Kirjan loppuun lukeminen oli aikamoista laukkaa, kun halusin lukea sen loppuun ennen reissuun lähtöä, mutta aika meni tosi tiukille. Siinä sitä sitten pakkasin toisella kädellä ja pitelin kirjaa toisella, ja lopulta ehdin kuin ehdinkin. Oli mukava lähteä matkalle puhdistuneena Humbert Humbertista.

Tuliko Lolitasta lempikirjani? No ei ihan. Mutta erittäin hyvä lukukokemus se oli silti.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Interrail lapsen kanssa

Blogi on ollut aika hiljaa, koska olen ollut reissussa.

Alun perin ajattelin, että kirjoittaisin tänne pitkät pätkät interreilaamisesta lapsen kanssa, mutta nyt kun olen tullut kotiin, ei se enää tunnu niin keskeiseltä. Mutta ehkä nyt kuitenkin jotain voisin yrittää, kun oli niin monta asiaa, joita itse yritin selvittää. Ehkä vastaan tässä niihin kysymyksiin, joihin olisin itse kaivannut vastausta ja niihin, joita en tajunnut edes yrittää selvittää.


Helsinki - Travemünde - Lyypekki

Aloitimme reissun laivamatkalla Helsingin Vuosaaresta Saksan Travemündeen. Finnstar on rahtilaiva, joka vie myös automatkailijoita Saksaan. Meitä autottomia olikin aika vähän, vähän toistakymmentä, muuten asiakaskunta koostui rekkakuskeista ja autollisista lapsiperheistä.

Laivalla oli todella rauhallista. Nämä eivät ole mitään ryyppylaivoja, vaikka baari toki on, koska kaikki ovat matkalla Saksaan, eivät risteilemässä ja humputtelemassa. Suurin osa ajasta meni istuskellessa leikkihuoneen vieressä ja syödessä. Matkan ateriapakettiin kuului noin sata ateriaa seisovasta pöydästä, joten tuntui, että olemme koko ajan haarukka kädessä. Ei se haitannut kyllä. Lisäksi kävin saunassa ja poreammeessa ja katselin paljon merta. Hytti oli pieni mutta erittäin kiva, huomattavasti kivempi kuin esimerkiksi toissakesänä Viking Gabriellalla, jonne en aio mennä enää ikinä.


Matka kestää vähän toista vuorokautta, perille saavuttiin seuraavana päivänä myöhään illalla. Kävi tuuri ja bussi Lyypekkiin tuli saman tien kun ehdimme pysäkille, seuraavaa olisi pitänyt odottaa lähes tunti ja olisimme varmaan päätyneet väsyneen lapsen kanssa taksiin. Olin varannut hotellin Lyypekin rautatieaseman vierestä, että seuraavana päivänä pääsisimme nopeasti lähtemään Berliiniä kohti. Tämä oli ihan hyvä suunnitelma, Travemündesta matka Lyypekkiin kestää vain puolisen tuntia.

Ei ollut kuitenkaan niin kiire, ettemmekö olisi ehtineet kiertää Lyypekin vanhaa kaupunkia. Muutamassa tunnissa kipitettiin ees taas jalat kipeiksi. Oikein viehättävä vanha saksalainen kaupunki, mutta en tiedä tarvitseeko toista kertaa tulla.


Berliini

Asuimme Berliinissä Charlottenburg-Wilmersdorfissa. Aiemmin Ehtoisa kuvaili sitä minulle Berliinin Eiraksi, mitä se olikin. Oli hauskaa rämpiä hikisenä rinkkoineen Versacen ja Guccin liikkeitten ohi ja yrittää olla törmäämättä Maseratiin. Lapsiperheen yöpymispaikkana se oli tosi kiva, koska oli hirveän rauhallista ja kaunista. Köröttelimme U-bahnilla aina muille mestoille ja illalla palasimme luksusalueellemme nukkumaan.


Berliinihän oli oikein kiva ja rento. Yllätyin eniten siitä, että kortti ei ihan oikeasti käynyt maksuvälineenä monissa paikoissa. Olin toki tästä kuullut, mutta että ihan oikeasti, vuonna 2017, Berliinissä. Jo on. Muutenkin reissun aikana tajusin, miten etunenässä täällä meillä ollaan tosi monissa asioissa. Amsterdam ja Kööpenhamina tuntuivat olevan samalla vuosikymmenellä, mutta Berliini ja Pariisi, voi huh huh. Netti ei toimi, suunnilleen shekeillä saa maksaa. Mutta mitäpä tuosta, hauskaahan se vain on.

Perhematkailijoille suosittelen erityisesti Berliinin mahtavia leikkipuistoja. Niissä on ihanan lempeä tunnelma, hengenvaarallisia kiipeilytelineitä ja ihan tosi kivaa kaikilla.


Pariisi

Asuimme Pariisissa Montmartrella. Se oli kätevää, koska sekä Gare de l'Est ja Gare du Nord olivat kävelymatkan päässä hotellista, toiselle asemalle saavuttiin ja toiselta lähdettiin. Lisäksi Montmartre oli varsin eläväinen alue, paljon nuoria miehiä ulkona höpöttämässä, itsepalvelupesuloita, kahviloita, elämää. Lisäksi Sacre Coeur oli ihan vieressä, siellä käytiinkin kahdesti. Tai siinä portailla käytiin, ei varsinaisesti sisällä basilikassa ollenkaan.

Etukäteen mietin, jaksaako viisivuotias kävellä Eiffel-tornin portaat. Vastaus: helposti. Itse pääsin vain ensimmäiselle tasolle ennen kuin hyydyin korkeanpaikankammoni kourissa värjöttelemään, kun muut kiipesivät toiselle tasolle ja siitä vielä hissillä huipulle. Lisäksi jonot eivät olleet portaisiin ollenkaan niin pahat kuin kuvittelimme, jonotimme lippuja keskellä päivää ehkä puolisen tuntia. Ehkä jonotuksensietokykymme on keskimääräistä parempi, mutta oikeastaan koko reissun ajan pelotellut jonot olivat huomattavasti odotusta lyhyemmät ja kivemmat.


Pariisiin reilatessa kannattaa huomioida, että juna-asemat ovat aivan kauheita kaaospesäkkeitä. Teimme joka maassa niin, että saapuessa ostimme paikkaliput seuraavaan lähtöön, mutta Pariisissa oli niin hirveät jonot, että asia viivästyi päivällä. No sitten ilmenikin, että ainakin Pariisista Amsterdamiin menevään junaan on vain rajoitettu määrä paikkoja reilaajille ja ne olivat jo täynnä monta päivää eteenpäin. Emme olisi paikkoja saaneet, vaikka olisimme jonottaneet heti saapuessamme. Jouduimme lopulta ostamaan tälle välille täysihintaiset liput, mutta semmoista se on. Joihinkin juniin paikkaliput ovat pakolliset, muutenhan olisimme voineet vain hypätä junaan. Eli toisin sanoen: kannattaa yrittää saada paikkaliput mahdollisimman pian.

Pariisissa turvatoimet olivat aika hurjia näin suomalaisen silmään. Joka puolella päivysti isoja, raskaasti aseistettuja sotilaita ja poliiseja. Jo Saksasta tullessa junassa tarkastettiin ihmisiä ja laukkuja ja lähtiessä oli samanlainen lähtötarkastus kuin lentokentällä, laukut läpivalaistiin ja piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Eipä siinä mittään muuten, mutta me pääsimme vaaleahkona lapsiperheenä livahtamaan kaikesta läpi pikku vilkaisulla, mutta vähänkin tummemmat ihmiset syynättiin tarkkaan. Tämä ärsytti tosi paljon. Oltaisiin edes kaikki samalla viivalla.


Amsterdam

Amsterdamista oli tosi vaikeaa löytää järkihintaista hotellia keskustasta, joten asuimme vähän kauempana Osdorppleinin ostoskeskuksen ytimessä. Ostari oli itse asiassa tosi hiljainen ja rauhallinen, kaikki kaupat menivät kiinni jo seitsemältä. Siellä oli ihan mahtava jätskikioski ja istuimme ekana iltana syömässä reissun parasta jätskiä rannassa katsellen kaunista ulappaa. Osdorpiin körötteli ratikalla puolisen tuntia, mutta ihan hyvin se meni, ei ollut liian pitkä matka.

Amsterdamissa vuokrasimme pyörät, laatikkopyörän Roscoelle ja Pallas Kanelikakulle ja tavallisen syrklän minulle. Kypäriä ei käyttänyt kukaan ja liikenteen sekaan vain sompailemaan. Alkumatka oli todella stressaavaa, kun emme jotenkin osanneet liukua liikenteeseen ja oli epäselvää, kenen piti kulkea edellä ja tietää minne päin oltiin menossa, mutta pari tuntia pyöräiltyämme Vondelparkin leveillä väylillä ilman autoja paluumatka sujui jo paljon paremmin. Tosi hauska kokemus.


Kävimme myös Van Gogh -museossa, jota ei ehkä voi suositella pienen lapsen kanssa reissaaville. Väkeä oli valtavasti ja jono lippuluukulle todella pitkä. Onneksi olimme tajunneet ostaa liput etukäteen ja saimme kävellä sadepäivänä suoraan sisään. Pallas Kanelikakku oli vähän, että äääää ääää ei kiinnosta ei kiinnosta, eikä suostunut ymmärtämään, ettei voi maata lattialla, kun museo on täynnä väkeä, mutta lopulta näyttely saatiin katsottua, kun Kanelikakkua vähän motivoitiin Vincentin elämäntarinalla. Vielä seuraavana päivänäkin hän kyseli, että ovatko kaikki taiteilijat sillä tavalla vähän höpsöjä, eivät ole, ja olenko minä vaarassa menettää korvani, kun olen kirjailija, en ole.

Reissussa oli muutenkin kivaa avata Kanelikakulle väistämättä vastaan tulleita isoja asioita, kuten esimerkiksi Berliinin muuri, natsit, Anne Frank, keskitysleirit, mielenterveysongelmat. Yritin olla menemättä liian syvälle juttuihin, mutta kovasti varsinkin natsien toiminta tuntui kiinnostavan. Yhtenä iltana Berliinissä Kanelikakku kysyi, olisivatko natsit olleet ilkeitä meillekin. Tuntui vähän oudolta sanoa, että itse asiassa eivät olisi, meille ne olisivat olleet varmaankin ihan kilttejä, ja juuri se oli tavallaan se ongelma, että osa ihmisistä oli heistä hyviä ja osa huonoja, eikä niin saa ikinä ajatella.

Amsterdamissa on myös paljon tosi hienoja kiipeilytelineitä. Meidän hotellin lähellä oli tosi iso oranssi sokkelo, jossa lapsi tykkäsi möyrytä moneen otteeseen.


Kööpenhamina

Asuimme Scandicissa parin paikallisjunapysäkin päässä Kööpenhaminen päärautatieasemalta. Helppo sijainti, mutta vähän ankea, kun lähistöllä tuntui olevan lähinnä joku vankilan tapainen ja jotain teollisuusjuttuja. Erittäin hyvä kahvila oli kylläkin ihan vieressä. Scandic oli aika kalsea tunnelmaltaan persoonallisten pikkuhotellien jälkeen, mutta oli tosi kiva kun olivat upgreidanneet huoneemme isoon lukaaliin, jossa mahtui temmeltämään. Olin alunperin varannut huoneen pienestä hotellista Tivolin ja rautatieaseman vierestä, mutta oli oikein hyvä valinta tässä reissuväsymyksen vaiheessa siirtyä isompaan hotelliin jossa oli aamiainen, kuin kököttää pikkukopperossa kerrossängyssä ilman ilmastointia ja aamiaista.


Kööpenhaminassa ensimmäisen päivän satoi, mutta käytiin kuitenkin kurkkaamassa suurimmat nähtävyydet, Nyhavn ja Pieni merenneito. Molemmat olivat oikein kivoja, mutta varmasti vielä kivempiä aurinkoisena päivänä.

Toisena päivänä olimme koko päivän Tivolissa. Ai että! Pelkästään Tivolin takia olen melkein valmis julistamaan Kööpenhaminen lempikaupungikseni maailmassa. Aivan ihana huvipuisto! Oli kivaa, kun Kanelikakkukin pääsi tosi moniin hurjiin laitteisiin ja kiersimme innoissamme koko päivän vuoristoratoja. Tivolia voin kyllä suositella kaikille, samantyyppistä vanhan huvipuiston tunnelmaa kuin Lintsillä, mutta vielä paljon enemmän. Kaikki tosi loppuun asti hiottua ja henkilökunta tuntui olevan ihan vilpittömän innoissaan työstään, älyttömän ystävällistä ja huolehtivaa.


Legoland, Billund

Kulutin aika paljon aikaa yrittäen etukäteen selvittää, miten reilaamalla pääsee Billundiin. Vastaus: junalla Vejleen, siitä bussilla körötellen Billundiin. Bussilipun saa automaatista tai Vejlen juna-aseman 7/11:stä, kuten me ostimme, kun automaateilla oli sinä päivänä jotain pankkikorttiongelmia. Aikaa kuluu reilu kolme tuntia. Tanskan junat ovat tosi mukavia ja tilavia, niillä putputtelee ilokseen. Tanskassa saa myös junien paikkaliput ostettua automaatista, jos ne toimivat.

Olimme yötä Billundin lentokentän vieressä. Hotellista käveli lentokentälle alle viidessä minuutissa ja Legolandiin puolessa tunnissa, mutta myös ilmainen shuttle-bus kulki lentokentän, Legolandin ja suurimpien hotellien väliä koko päivän. Me toki kävelimme Legolandiin ja takaisin, koska me nyt olemme vähän tämmöisiä yhdenlaisia.


Legolandista sinänsä voisi sanoa, että yhtä jonottamistahan se on heinäkuussa. Lähes kaikkiin laitteisiin joutui jonottamaan 10-40 minuuttia, mutta onneksi jonot on järjestetty niin, että lapset voivat rakentaa legoilla odottaessa ja useassa paikassa oli myös hyvä katos jonon päällä suojaamassa tässä tapauksessa auringolta, mutta varmasti kiva myös sadepäivänä. Jonotus ei meitä kauheasti piinannut, se oli ihan mukavaakin välillä. Oli myös kivaa, että hitusen alle 120-senttinen Kanelikakku pääsi lähes kaikkiin laitteisiin, joten saatoimme suurimman osan päivästä olla kaikki yhdessä. Noin yleisesti minusta Legoland oli melko keskinkertainen huvipuisto, enkä välttämättä toista kertaa lähtisi pelkästään sinne. Legofanaatikko Kanelikakku oli ihan toista mieltä, hänestä se oli ihaninta ikinä, varsinkin, kun päivän lopuksi hän sai ison Ninjago-paketin kaupasta.


Kotiinpaluu

Vaikka reissu oli tosi onnistunut kaikin puolin, oli ihanaa tulla kotiin. Aluksi suunnittelimme junailevamme Tukholmaan ja siitä laivalla kotiin, mutta sitten tajusimme, että ei kyllä jaksa, ja päätimme lentää Kööpenhaminasta. Periaatteessa olisi voinut lentää suoraan Billundista, mutta silloin olisi tullut koneen vaihto Oslossa, ja koska Kanelikakku ei ole ennen lentänyt, pelkäsin, että se on hänestä kauheaa, emmekä saa häntä enää toiseen koneeseen sisälle kuin väkisin. Lisäksi vaihto oli sen verran pitkä, että junabussimatka Billundista Kööpenhaminaan ei juurikaan pidentänyt matkaa. Ja hyvinhän kaikki meni.

Lopuksi voisi todeta, että junamatkailu ainakin tämän meidän esimerkkilapsemme kanssa on ihan tosi kivaa. Pallas Kanelikakku pelasi matkoilla paljon tabletilla, katseltiin maisemia ja juteltiin ja ihmeteltiin. Nähtiin tosi paljon juttuja, käveltiin varmaan lähemmäs 200 kilometriä ja syötiin ihan järkyttävä määrä ranskiksia, jätskiä ja sushia. Alle 12-vuotiaat reilaavat vanhemman seurassa ilmaiseksi, mutta toki paikkaliput ja monissa maissa julkisten liput maksavat lapsellekin. Ei tämä ehkä halvin kesälomareissu ollut, mutta uskoisin, että joka pennin väärti. Suosittelen tosi painokkaasti kokeilemaan reilaamista lapsen kanssa, jos yhtään siltä tuntuu, se oli vielä helpompaa ja kivempaa kuin olin kuvitellut.

Ehkä sen vielä voisi sanoa, että vaikka moni asia näyttää kotona googlatessa tosi vaikealta, todennäköisesti siinä ei ole oikeasti mitään ongelmaa. Menet vaan! Junasysteemit ovat yllättävän jouhevia, kunhan on riittävän ajoissa paikalla ja kysyy neuvoa jos muu ei auta. Ihmiset ovat älyttömän ystävällisiä, varsinkin, jos on lapsi mukana.

Suosittelen myös opettelemaan googlemapsin käyttöä ennen lähtöä, sen avulla ainakin näissä Euroopan kaupungeissa liikkuminen julkisissa ja esimerkiksi ravintoloiden etsiminen oli todella helppoa. Ei tarvinnut ihmetellä missä mikäkin on, sen kun meni vaan. Viime kuussa roaming-maksutkin muuttuivat niin kivasti, että netin käyttö EU-maissa on halpaa.

Nyt olemme kolmatta päivää kotona ja sekin hyvä puoli touhumatkailussa on, että koti tuntuu ihan lomaresortilta sen jälkeen. Olen edelleen ihan huumassa omasta sängystä, omasta jääkaapista, ja siitä, ettei ole pakko tehdä mitään. Paitsi mennä huomenna töihin. Perhana.