lauantai 31. joulukuuta 2016

Rogue One

Gareth Edwards, 2016


Joululomalla olemme Roscoen kanssa väkisin ottaneet omaa aikaa.

Isäni ja siskoni vahtivat Pallas Kanelikakkua, kun kävimme elokuvissa katsomassa uuden Star Warsin. Minä olisin halunnut mieluiten katsoa Ihmeolennot ja niiden olinpaikat, mutta ensinnäkään, sitä ei ollut järkevään aikaan ohjelmistossa, ja toiseksikin, se ei kiinnostanut Roscoeta kovinkaan paljon. Eipä kyllä minuakaan tämä Rogue One, en tiedä miksi, olenhan kuitenkin pitänyt aina Star Warsista, mutta jotenkin nyt vain ei niin hotsittanut. Olin ehkä asettanut sen vaakakuppiin Ihmeolentojen kanssa ja nyt olin sitten vain kovin pettynyt, kun jouduinkin kaukaiseen galaksiin, enkä maagiseen New Yorkiin.

Mutta olihan se ihan hyvä. Näistä asioista pidin:
  • Darth Vader. Kukapa nyt ei rakastaisi vanhaa kunnon Darthia.
  • Pitkästä aikaa 3D-elokuva. En edes muista milloin olisin viimeksi ollut 3D-leffassa, mahdollisesti joku Avatar se oli. Eikä ihan heti tarvitse mennä uudestaan. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ollut, ihan kiinnostavaa, ja sain kivoja korkeanpaikankammoväristyksiä, mutta jotenkin kuitenkin tykkään vähemmistä dimensioista elokuvakokemuksessani.
  • Ihan hyvät hahmot ja tarina.

Ja näistä asioista sitten taas en pitänyt:
  • Aika sotaisaa oli, ja kun karkit loppuivat siinä vaiheessa kun elokuvaa oli mennyt noin 2/6, eli suorastaan 1/3, niin meinasin loppuelokuvan ajan nukahtaa. Sota ei ole kiinnostuksen kohteitteni kärkipäässä.
  • Liian vähän Darth Vaderia.
  • Luulin katsovani trilogian aloitusosaa, joten olin hieman pöllämystynyt ulostautuessani teatterista, Rogue One kun loppuu aika lopullisesti. Ja hienosti myös. Ehkä tämä ei ole mikään syy olla pitämättä elokuvasta? Anteeksi.
Kaikenkaikkiaan oli kiva käydä yhdessä leffassa, oli kivaa syödä karkkia, oli kivaa kolhia 3D-laseja yhteen, ja oli se leffakin ihan kiva, ei sitä voi kiistää, vaikka jostain syystä selvästi vähän yritän silti.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Mustang

Deniz Gamze Ergüven, 2015

Kuva

On viisi kaunista siskosta. He ovat ihania tyttöjä, riehakkaita, itsepäisiä, iloisia, tykkäävät pojista ja hölmöilystä. Harmillisesti he asuvat Pohjois-Turkissa, vanhanaikaisessa kyläyhteisössä on tosi vaikeaa olla nykyaikainen tyttö. Naapurin mamma on nähnyt tyttöjen humputtelevan poikien kanssa rannalla ja orpojen tyttöjen mummo ja setä päättävät, että nyt saa moinen loppua, tai tytöt eivät koskaan pääse hyviin naimisiin.

Koska se on tyttöjen suurin päämäärä vieläkin jossain. Olla vaatimaton ja kunnollinen vaimo. Mutta siskokset ovat 2010-luvun tyttöjä, he haluavat juhlia ja riehua, olla kauniita ja vapaita. Hiljalleen mummon talo muuttuu yhä tarkemmin tilkityksi vankilaksi ja sisko toisensa jälkeen järjestetään naimisiin.

Tyttöys on yksi lempiaiheistani, jota odotin tosi paljon syksyn kohukirjalta Tytöt, mutta siinä petyin. Tässä tyttöyttä ja sisaruutta käsitellään aivan ihanasti.

Mustang on todella vaikuttava elokuva, se on kaunis, hauska, surullinen ja tosi jännittävä. Se on kuin Virgin Suicides, mutta käsittelee islamilaisen maailman ja länsimaiden yhteentörmäystä todella konkreettisella tavalla. Täältä Suomesta on tosi vaikea käsittää, että tyttö on monissa paikoissa muiden ihmisten omaisuutta, jolla ei ole mitään sananvaltaa omaan tulevaisuuteensa. Tämmöistä katsoessaan muistaa olla kiitollinen siitä, että sain olla tyttö täällä, missä kukaan ei ole koskaan yrittänyt rajoittaa minua mitenkään. Niin pitäisi olla kaikilla tytöillä.

Ja Roscoe, kun mietittiin, miksi elokuvan nimi on Mustang, niin se on sedän auton merkki. Luin juuri jostain. Eli ei tässä elokuvassa ollut lopulta sitä yhtäkään vikaa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kaunotar ja hirviö

Gary Trousdale, Kirk Wise, 1991

Kuva

Katsoimme tänään koko perhe yhdessä elokuvan Kaunotar ja hirviö. Katsoimme sen siksi, että minä olin lukenut sen olevan erittäin hyvä Disney-elokuva ja järkytyksekseni tajunnut, etten ole nähnyt sitä. Katsoimme sen myös siksi, että Pallas Kanelikakku oli kipeänä.


Minun mielipiteeni:

Pidin erityisesti Bellen kirjanörttiydestä ja asenteesta. Tykkäsin myös hirviön taistelusta äkkäilevää luonnettaan vastaan, se oli tosi hauskaa. Oli kivaa puhua elokuvan jälkeen sisäisestä kauneudesta ja muista elokuvan opetuksista, kuten siitä, että tytöille kannattaa lahjoittaa kirjasto. Pallas Kanelikakku vähän epäili, ettei ehkä kaikille tytöille, mutta minusta kannattaa pysyä erossa sellaisista tytöistä, jotka eivät halua kaikkein mieluiten lahjaksi kirjastoa. Kaikkineen varsin kelpo lastenelokuva.


Pallas Kanelikakun mielipide:

Olihan se ihan hyvä elokuva, mutta vähän hurja. Se oli liian hurjaa, kun se isä meni hirviön linnaan. Ja se paha mies oli tosi inhottava.


Roscoen mielipide:

Aivan sietämätöntä katsoa tuommoista sotkemista! Heittivät kaljaa pitkin lattiaa aivan järkyttäviä määriä, ja skumppaa, kuka ne siivoaa? Kuka? Pitäisi olla elokuva ihmisistä, jotka siivoavat musikaalin jäljet. Ne tulis paikalle ja katsois loiskuvaa kaljamerta, ja olis, että voi saatana näitä musikaaleja, kyllä on taas laulettu, huh huh.

Ja lisäksi oli ihan kauhea se kohta, kun hirviö yhtäkkiä muuttui Fabioksi. Paita repeytyi ja hiukset hulmusivat. Ihan kauheaa.

Muuten oli hyvä elokuva. Belle oli hieno hahmo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Transformers

Michael Bay, 2007


Minulla ei ole ollut koskaan erityistä kiinnostusta transformerseja kohtaan. Se on tavallaan hyvin selvää, ja yhtä aikaa vähän omituista. Kun toisaalta minä en nykyään yhtään pidä typeristä action-kohelluksista, mutta sitten taas minä pidän niistä enemmän kuin mistään, jos niissä on joku supersankari, tai ne sijoittuvat kaukaiseen galaksiin. Että periaatteessa transformersit voisivat ihan hyvin olla juuri minun juttuni, mutta sitten taas njääh.

Viime aikoina elämääni on kuitenkin tullut elementtejä, joiden vuoksi katsoin tarpeelliseksi hommata itselleni perustietämyksen transformerssejen meiningistä. Olen katsonut aika paljon nelosella näkyvää piirrettyä Transformers Rescue Bots -sarjaa, mutta se on vähän spinoff transformerseista, eikä siinä ihan käy selville, mikä on transformersien idea. Sen sarjan merkittävin anti on hyvin jännittävä tunnusmusiikki. "Optimus Prime tehtävän antoi! Opi ihmisiltä, heitä suojaa, elä hyvin, muita kunnioita!" No juu, mutta ajattelin, että helpoiten pääsisin kärryille, jos katsoisin tämän elokuvan.

Tämän sain selville.

  1. Transformersien kotiplaneetalla Cybertronilla tapahtui jotain jotain en tiedä mitä kauan aikaa sitten. Väki jakautui hyviin autobotteihin ja pahoihin decepticoneihin, ja avaruuteen sinkosi myyttinen kuution muotoinen kapistus, johon oli säilötty kaikki voima. No tietenkin se päätyi maahan. Paha Megatron tuli perässä, hyvät autobotit taas sen perässä.
  2. Transformersit voivat muuttua koneiksi. Esimerkiksi Bumblebee on Chevrolet Camaro ja Optimus Prime on rekka. Mutta sitten taas tämä myyttinen kuutio aiheuttaa sen, että koneet voivat muuttua transformerseiksi. Että olivatko transformersit ensin koneita vai koneet ensin transformerseja? Tätä voisikin pohtia pitkään, onko kyseessä cybertronilainen muna-kana-ongelma? Tai ehkä tämä on ihan selvä juttu niille, jotka ovat asiaan enemmän perehtyneet. Kuulisin mielelläni!
  3. Todella huonoja piiloutujia nuo autobotit. Kyllä en usko, että jää huomaamatta, kun omakotitaloalueella yhtäkkiä hengaa viisi kerrostalon kokoista robottiukkoa, jotka tallovat kaiken ja katkovat sähkölinjat. Silti jäi. Elokuvan taikaa.
  4. Transformersit ovat hyvin kömpelöitä. Optimus Prime on luvannut suojella ihmisiä, mutta kaatuilee ihmisparvessa miten sattuu. On hämmästyttävää, miten ympäriinsä kolisevat transformersit eivät liiskaa satoja ihmisiä elokuvassa, koko ajan melkein osuvat. Kauheaa kohellusta on transformersien touhu.

Noin muuten elokuva oli ihan hyvä. Riittävän hauska ja menevä, yllättävän hyvännäköinen, vaikka on yhdeksän vuotta vanha. Aika paljon liian pitkä kylläkin.

Jännä oli, miten leffassa kaikkien päähenkilöiden iho oli ihan kauheassa kunnossa. Tai siis oikein hyvässä kunnossa, jos ajattelisi, että he ovat ihmisiä, mutta kauheassa, ottaen huomioon, että he olivat superhollywoodelokuvassa, jossa kaikki kiillotetaan.

Sitä jäin heti alusta asti miettimään, että eikö ole oikeastaan aika lapsellista ajatella, että kaikkialla avaruudessa ja koneplaneetoilla kaikki olisi muuten kuin meillä. Miksi transformersit jakautuisivat hyviin ja pahoihin? Jotenkin se tuntuu kovin inhimilliseltä. Jotenkin toivoisin joskus, että nämä avaruuden asukit voisivat olla jotain muuta kuin me. Jotain enemmän.

Mutta ihan kivoja nuo transformersit. Voisin katsoa lisääkin.

torstai 8. joulukuuta 2016

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
(Fallout)
Suom. Marianna Kurtto
Otava 2015


Olen tuijottanut tätä kirjaa töissä halveksien todella monta kertaa. Ehkä rakkaus oli totta. Ette voi olla tosissanne. Eihän kirjalla voi olla noin lälly nimi. Ehkä rakkaus oli totta. Voi hyvän tähden. En ikinä IKINÄ aio lukea tuon nimistä kirjaa. En ylipäätään lue kirjoja, joiden nimessä on rakkaus, koska minähän olen kovis enkä ole kiinnostunut mistään rakkauskirjoista.

Olinpas minä typerä ja ennakkoluuloinen. Selvästi kuitenkin joku alitajuntani hempukkasopukka halusi lukea Ehkä rakkaus oli tottan, koska itse kiikutin sen ehdolle lukupiirille, ja se valittiin, ja niin minun oli se luettava.

Oli kyllä todella vaikea päästä yli kirjan suomenkielisestä nimestä, mutta oikein muuta vikaa en kirjasta sitten keksikään. Pidin Ehkä rakkaus oli tottasta ihan älyttömästi.

Se kertoo Luke Kanowskista, nuoresta englantilaismiehestä 60-70-lukujen vaihteessa. Hän elää tylsää elämää pienessä kaivoskaupungissa, kun eräänä päivänä lontoolaiset Leigh ja Paul kysyvät häneltä tietä sateisella kadulla. Yhtäkkiä Luke loikkaa Lontoon teatterimaailman vilskeeseen. Siellä pyörii myös Nina, joka on ajautunut naimisiin teatterikiipijä Tonyn kanssa.

70-luvun Lontoon teatterimaailma on todella kiinnostava ympäristö ja sitä kuvataan kirjassa erinomaisesti. Usein juuri se kiinnostavin jää kirjassa tylsäksi kulissiksi, mutta tässä pääsin todella mukaan meininkiin.

Kirjan henkilöt on kuvattu hyvin ja etenkin Luke ja Leigh olivat minusta ihania. Nina nyt oli mitä oli, mutta hänetkin on kirjoitettu hyvin.

Pidin kirjasta niin kovasti, että olin vähän hämmentynyt lukupiirissä, kun moni muu piti kirjaa ihan kioskiviihteenä ja pinnallisena. Ei minustakaan tämä mikään korkeakirjallinen moderni klassikko ollut, mutta erittäin kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja kumminkin. Kirjan päähenkilöt ovat niin nuoria taiteilijoita, alle 25-vuotiaita, että ei minusta ole epäuskottavaa syöksyillä elämässä ja rakkaudessa täysin päättömästi. Minä ainakin syöksyilin. Siksi onkin nyt tosi mukavaa istuskella tyytyväisenä kotona, kun tuli nuorena kohellettua. Oli myös mukavaa lukea uskottavasta nuorten turmiorakkaudesta. Tuollaistahan se voi olla nuorena. Vanhempana varmaan harvemmin.

Tästä tuli vähän mieleen Siri Hustvedtin kirjat, kuten Kaikki mitä rakastin, mutta tämä oli vähän kevyempi, ja tuli myös mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, mutta tämä oli ehkä vähän vakavampi. No niin. Noissakin on molempien nimessä rakkaus. Luen näköjään rakkauskirjoja ja pidän niistä. Saasta. Kaikkea sitä itsestään oppii!

Innostuin tästä niin, että lainasin heti myös Jonesin esikoisromaanin, tänä vuonna käännetyn Kotiinpaluun. Lukupiirissä osattiin kertoa, että siihen perustuva tv-sarja oli ainakin tosi hyvä. On suuret odotukset nyt.