tiistai 25. lokakuuta 2016

Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016


Mehiläisten katoaminen on suosikkikauhutuhokuvani megatsunamin ohella. Suosikkini sillä tavalla, että huomaan vaivaavani sillä päätäni tosi paljon, ei sillä tavalla, että toivoisin sen toteutuvan. Roscoe on varmaan sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi lukea enää yhtään pätkää mehiläisistä, mutta minäpä luen silti. Koko viime kesän huokailin pitkin pihoja, että kun ei näy yhtään pölyttäjää missään, johon Roscoe, että en voi tehdä mitään johtopäätöksiä jonkun yhden neliömetrin sattumanvaraisesta tilasta. Se oli varsin lohdullista. Roscoen paras puoli hänen ulkonäkönsä ohella on hänen eittämätön viisautensa. Ja sitten mitä ilmeisimmin oli ihan kunnolla mustikkaa ja omenaa, eli joku selvästi pölytti. Emme tuhoutune seuraavan neljän vuoden sisällä, vaan ehkä viiden.

Olen jo muutaman kerran kaunokirjallisuudessa pettynyt asian käsittelyyn, esimerkiksi Mehiläisten kuolema ei käsitellyt mehiläisten kuolemaa yhtikäsyhtään, vaikka muuten tosi hyvä kirja olikin, ja Enkelten verta, jossa asiaa käsiteltiin erittäin ansiokkaasti, mutta silti minusta liian vähän.

Tässä kirjassa mehiläisiä käsiteltiin hyvin riittävästi. Kirja etenee kolmessa aikatasossa. 1857 William makaa masentuneena sängyssään. 2007 mehiläisfarmari George huolehtii mehiläispesistään. 2098 Tao kiipeilee puissa pölyttämässä päärynäpuita höyhenellä. Kaikki aikatasot käsittelevät mehiläisiä jollain tavalla ja lopussa kiertyvät yhteen.

Pidin siitä, että luvut olivat varsin lyhyitä. Usein tämmöisissä monen henkilön tarinoissa ärsyttää, kun henkilö vaihtuu, mutta tässä he vaihtelivat niin vauhdilla, että lukeminen sujui jouhevasti. Kaikki henkilöhahmot olivat erittäin hyviä, vaikka William ja George olivatkin välillä ihan hiton ärsyttäviä.

Paitsi mehiläisten historiaa ja tulevaisuutta, kirja käsitteli minusta vanhemmuutta. Tao etsii kadonnutta lastaan, William yrittää saada yhteyden poikaansa Edmundiin eikä huomaa tytärtään, George vaatii poikaansa jatkamaan mehiläisfarmia ja unohtamaan yliopistohömpötykset. Mietin aika paljonkin sitä, miten paljon kannattaa laittaa odotuksia lapseensa. Varmaan ei paljonkaan. Itseäni ei koskaan usutettu mihinkään suuntaan, mistä olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, ja myös siitä, että löydettyäni suunnan, minua tuettiin kaikin voimin, ja toivoisin, että onnistuisin antamaan yhtä suuren vapauden ja tuen omalle lapselleni. Se tulee olemaan vaikeaa, koska meinasin kuolla ja halvaantua, kun Pallas Kanelikakku viikonloppuna ilmoitti vihaavansa kirjoja. (hänellä on kausi, jolloin hän vihaa kaikkea, enkä usko, että hän oli vakavissaan, mutta voihan olla, ettei hänestä tule lukuihmistä, ja se minun on vain hyväksyttävä, olen kuullut, että jotkut ihmiset selviävät lukematta kirjoja jopa ihan hyvin, en vain tiedä miten se voi olla mahdollista, enkä aio itse tosiaankaan kokeilla)

Kirjablogeissa Mehiläisten historia näyttää saaneen nuivahkon vastaanoton, mutta minusta tämä oli aivan erinomainen kirja, parhaita pitkään aikaan. Rauhallinen, mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava, sydäntäsärkevä. Minusta oli todella kiinnostavaa, miten mehiläisten katoaminen vaikuttaa yksilötasolla, kun tähän saakka olin ajatellut asiaa oikeastaan vain koko maailman tasolla. Jännä, miten kirjat jakavat ihmisiä. Minä en osannut osoittaa tässä oikein mitään vikaa, kun toiset eivät tykänneet yhtään. Tuntuu, kuin olisimme lukeneet eri kirjan.

2 kommenttia:

  1. Tämä on itseäni hieman mietityttänyt juuri nuivan vastaanoton takia, mutta arviosi saa tämän kuulostamaan mielenkiintoiselta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva! Minulla on jotenkin outo olo siitä, että niin monet ovat suhtautuneet kirjaan penseästi, että luinko jotenkin väärin, mutta kyllä tämä minusta silti oli ihan poikkeuksellisen hyvä kirja. Nämä kirja-asiat nyt ovat vähän tämmöisiä makuasioita, että ei voi tietää ennen kuin itse lukee.

      Poista