maanantai 10. lokakuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Rike Jokela, 2016


Tämä blogikin on ihan tärviöllä kun ei vaan niin ei. Mutta ei puhuta siitä.

Puhutaan sen sijaan Tatu ja Patu -elokuvasta, jonka innolla rynnistin eilen Finnkinon Lasten sunnuntaihin Pallas Kanelikakun kanssa katsomaan. Minä kun pidän Tatusta ja Patusta kovasti. Luin kaikki kirjat töissä jo ennen kuin lasta oli mailla halmeilla. Pidän heistä enemmän kuin lapsi, joka hänkin kyllä pitää jonkin verran, vaikkei aina ymmärräkään mille minä nauran.

Tennispalatsissa meitä odotti yllätys, sillä kaikki katsojat saivat Tatu- tai Patu-naamarin, pillimehun ja pienen suklaapatukan. Olin heti aivan vastaanottavainen, varsinkin kun en ollut ostanut itselleni mitään leffaherkkuja, kun elokuva oli heti aamusta ja olimme menossa lounaalle. Paitsi että olin kyllä itse asissa ostanut itselleni fantan, jonka kaulassa roikkui pussi kirsikkatiivistettä, ja kun kaadoin sen perusfantan sekaan, tuli omituista viininpunaista juomaa, joka maistui sellaiselle, miltä kirsikan makuiset asiat maistuvat, mutta eivät oikeat kirsikat. Oikeastaan se maistui Dr. Pepperille jonkin verran.

Kerronko vielä limpparistani vai mennäänkö jo asiaan? Hyvä on, voin kertoa vielä sen verran, että kaksi muuta aikuista, joilla maistatin kirsikan makuista fantaani, olivat sitä mieltä, ettei se ollut erityisen hyvää, mikä oli minusta erikoista, koska esimerkiksi Roscoe, toinen maistaneista, tykkää kovasti Dr. Pepperistä. Minä sen sijaan en pidä Dr. Pepperistä, mutta pidin tästä kirsikkafantasta. Että jännä juttu.

No, mutta se leffa. Tatu ja Patu saapuvat Outolasta Helsinkiin Veeran luo joulun viettoon. Heti alussa mennään ristiin ja Tatu ja Patu päätyvät seikkailemaan esimerkiksi öiseen Stockmanniin (missä ei liiku yhtään mikään) ja integroitumaan paikalliseen väestöön. Veera sen sijaan yrittää saada vanhempansa Mirkun ja Lissun uskomaan, että Tatu ja Patu ovat oikeasti tulossa.

Elokuva oli minusta erittäin hauska, lapsesta liikehdinnästä päätellen hieman tylsä, mutta myöhemmän arvion mukaan tosi hyvä ja vähän jännä. Elokuvan huumori oli monin paikoin enemmän aikuiseen makuun, vaikka olikin tosi kilttiä. Jotenkin en vain kestä Antti Holmaa. Minä kun rakastan Antti Holmaa. Tämä on varmaan tullut selväksi jo Kauheimpien runojen ja Järjestäjän käsittelyssä.

No joo. Mutta toivoisin kovasti lisääkin Tatua ja Patua elokuvamuodossa. Kiitos.

6 kommenttia:

  1. Mekin oltiin eilen elokuvissa (eri teatterissa tosin). Minusta ne piirroshahmot kirjoissa on tosi hauskan näköiset, mutta jestas nuo jätkät näyttää psykopaateilta tuossa julisteessa. Kuljimme metrotunnelissa takanamme tyhjäsilmäisten Tatu ja Patu -naamareilla varustettujen teletappien armeija. Ehhee, en kestä, suloisinkin tattianen muuttui silmissäni heti psykopaatiksi se pahvinaamari kasvoillaan.

    Tosin olisin saattanut kokea naamari-metriheikit vain höpsön söpöiksi, jos en olisi hetkeä aiemmin astunut ulos The Lobster -elokuvasta. Tätä en muuten eilen hoksannut. Mainiota, että hyvistä kirjoista on tehty äitiäkin viihdyttävä hauska elokuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole nähnyt The Lobsteria (vielä), mutta sen perusteella mitä olen siitä kuullut, vaikuttaa kokemuksesi melko absurdilta.

      Tatu ja Patu eivät ole aivan noin psykopaattisen näköisiä koko elokuvan ajan, lupaan.

      Poista
  2. Syyslomalla pitää viimeistään nähdä toi Kanelia kainaloon! Oon nauranut sille trailerillekin vaikka kuinka monta kertaa.

    Mua kiinnostaa myös tää limsahomma. En ole koskaan kuullutkaan mistään makupusseista, todella jännää. Sen sijaan olen aina aprikoinut, miksei Suomessa käytetä kirsikkaa juuri missään, esim kirsikkahilloa pitää oikein melskata ja Virossa on kirsikkaa joka paikassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua on ihmetyttänyt, miksi Ruotsissa on hyllyt täynnä seljankukkaa ja puolukkaa, meillä vain metritolkulla erilaisia sitruksia. Erikoisia nämä makuasiat. Mulle maistuis puolukkalimsa.

      Poista
  3. Tää onkin kiintoisaa. Kun mä en niin kauheasti välitä Tatusta ja Patusta kirjallisessa muodossa, ne on usein mahdottomia ääneenluettavia enkä tajua, miten kukaan alle 18-vuotias jaksaa sitä kikkailun tasolle yltyvää sanaleikkiä tai juonikuviointia.

    Mutta leffa sai trailerissaan minulta hyväksyvän hörähdyksen ja huomaan suhtautuvani siihen koko lailla suuremmin odotuksin kuin yhteenkään niistä kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Minäkään en oikein ymmärrä, miksi kukaan lapsi niistä kirjoista piittaisi, varsinkin kun ne viimeisimmät alkavat olla jo aika sarjakuvamaisia, mutta aikuisena ne ovat olleet minusta aina tosi hyviä. Niissä on ehkä mennyt vähän yli se aikuisen viehättäminen lapsen ohella. En tiedä onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta tätä asiaa.

      Leffamuodossa tämä toimi minusta aika hyvin kyllä.

      Poista