torstai 27. lokakuuta 2016

Footloose

Herbert Ross, 1984


Lainasin vanhan version Footloosesta kirjastosta, koska en ole nähnyt sitä. Miksipäs muutenkaan. Olipas tyhmä aloitus. Vaikka toisinaanhan ihmiset lainaavat vanhoja elokuvia juuri siksi, että ovat ne aikoinaan katsoneet. Niin. Että ehkä tuossa aloituksessa on joku vissi totuus taustalla. Tai siis onkin totuus taustalla, koska ei se ole valhe. Nyt tuntuu, että pitäisi poistaa tämä ensimmäinen kappale, koska tästä puuttuu kaikki, mitä ensimmäisessä kappaleessa pitäisi olla, kuten sisältö ja järki. Mutta enpä viitsi, sittenhän minun pitäisi aloittaa alusta tämä bloggaus, enkä voisi siirtyä suoraan toiseen kappaleeseen, kuten nyt aion tehdä.

Footloose kertoo Renistä, joka muuttaa äitinsä kanssa pikkukaupunkiin, jossa on tanssiminen ja musiikki kielletty. Kiellon syynä on takavuosien auto-onnettomuus, jossa kuoli monta nuorta, ja kaupungin mielipidevaikuttaja pastori on sitä mieltä, että syynä kauheaan tapainturmelukseen on populaarimusiikki ja tanssiminen. Ren tietysti ulkopuolisena näkee asian toisin ja lähtee taistelemaan tyhmää sääntöä vastaan.

Footloose oli aika erilainen kuin odotin. Vakavampi, väkivaltaisempi. Odotin hassua tanssielokuvaa, mutta leffa olikin aika synkkä. Etenkin pastorin tyttären Arielin tarina on aika karu. Hän kapinoi isäänsä vastaan käyttäytymällä hyvin itsetuhoisesti ja huomiohakuisesti, jää melkein rekan ja junan alle sekoillessaan, saa poikaystävältä ja isältä turpaan. Minusta elokuvassa elokuvassa Arielin pahoinpitely jätettiin aika lailla käsittelemättä, ihan niin kuin se olisi normaalia.

Se täytyy kyllä todeta, että minusta elokuvan kaupungin nuorison ongelma ei ollut musiikki ja tanssi, vaan täysin holtiton moottoriajoneuvokäyttäytyminen. Nuoriso rällää traktoreilla, moottoripyörillä ilman kypärää, autoilla kilpaa, täysin järjetöntä hommaa. Mutta ehkäpä Amerikassa tämä on ihan loogista, että kielletään musiikki, kun autoilu on ongelma, samalla tavalla kuin aseet eivät ole millään tavalla osa ihmisten ampumista.

Mutta oli ihan hyvä nuorisoelokuva kyllä. Ei lässytystä ja Kevin Bacon on ihana. Katsoin tämän sairaslomalla kauheassa flunssassa ja sopi tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Pitäisi katsoa näitä kasarielokuvia enemmänkin, niitäkin, jotka olen jo nähnyt joskus lapsena. Niin kuin Grease, jota silloin rakastin, tai Ferris Bueller's Day Off, tai Sixteen Candles, tai Pretty in Pink, tai The Breakfast Club, tai The Goonies, jota en itse asiassa ole edes nähnyt. Laitankin sen heti varaukseen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta, osa 2

Vuosien venkoilun jälkeen otimme viimein muutama aika sitten HBO Nordicin käyttöön. Olimme viivyttäneet HBO:n tilaamista, koska se on niin kallis. Sitten kun sitä viriteltiin käyttöön, Roscoe naurahti, että mitenkähän päin tämä tuntui liian kalliilta, kun meidän sen iltaiset yhdet tuontioluet maksoivat enemmän kuin HBO kuussa. No, se on niin monitulkintainen ja abstrakti asia tuo raha toisinaan.

Vaikka on sanottava, että HBO toimii Playstation kolmosella aivan törkeän huonosti, oli silti ihmeellinen yllätys, mitä kaikkea siellä onkaan. Siellä on esimerkiksi Parks and Recreations, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa, enkä yhään tajunnut, että se on koko ajan odottanut minua HBO:lla. Olemme nyt katsoneet kolmannen kauden puoliväliin ja se on paras. PARAS. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen eilistä jaksoa, jossa puisto-osasto joi Snake Juicea. Huh huh. Oijoi. Paras jakso!

No mutta, piti tulla kehumaan draamasarjoja oikeastaan, eikä Parks and Recia. Ajattelin kehua sitä sitten kun olen katsonut kaikki seitsemän kautta. Olen niin onnellinen, että sitä on vielä niin paljon jäljellä!


The Night Of


The Night Ofia meille suositteli Roscoen hyvä ystävä Kille (nimi muutettu), jolla on tunnetusti hyvä maku. Eikä hän väärässä ollut nytkään.

Sarja kertoo Nasir Khanista, joka joutuu pulaan. En tiedä oikein mitä tästä voisi kertoa, koska itse pidin siitä, etten tiennyt mitään. Ehkä tästä voi kertoa sen, että sarja kertoo oikeudenkäynnistä ja yhtä pääosaa näyttelee John Turturro, jonka hahmolla on todella vaikea ihottuma jaloissa. En tiedä, miksi sen halusin kertoa, mutta näin on.

Ei tästä esittelystä nyt varmaan kukaan saanut mitään irti, mutta voitteko nyt vain luottaa ja katsoa, koska on hyvä.


Mr. Robot


Mr. Robot kertoo nuoresta hakkerijäbästä Elliotista, joka työskentelee isossa yrityksessä ja vapaa-ajallaan hakkeroi vähän sitä sun tätä. Elliotilla on aika isoja ongelmia päänsä sisällä, mutta myös sen ulkopuolella.

Tämä sarja on vähän niin kuin Matrix ja Fight Club olisi pantu purkkiin, kansi päälle ja hölskytetty. Erittäin hyvä, toisin sanoen.


Broadchurch


Broadchurch ei ole HBO:lla vaan Netflixissä. Kuulin siitä kehuja työkaveriltani, jolla on tosi hyvä maku, paitsi populaarikulttuurissa niin myös vaatteissa. Broadchurch on brittiläinen poliisisarja, melko perinteinen, mutta poikkeuksellisen hyvä.

Ensimmäinen kausi oli ihan loistava. David Tennant on moniongelmainen poliisi Alec Hardy, kuten tämmöisissä sarjoissa on yleensä tapana, joka tulee Broadchurchiin tutkimaan nuoren pojan kuolemaa. Hänen parinaan toimii Ellie Miller, jolle juttu on hankala, koska pojan perhe on hänelle läheinen.

Toinen kausi oli melko lailla heikompi, mutta katsoimme toki senkin. Tällä kaudella keskitytään edellisen kauden rikoksen oikeusjuttuun ja Hardya vaivanneeseen vanhempaan murhajuttuun. Ihan hyvä tämäkin oli, mutta harmillisesti ei läheskään niin hieno kuin ensimmäinen kausi.

- - -

Nyt on hankalaa, kun aloimme epähuomiossa katsoa HBO:lta Westworldia, joka vaikuttaa todella hyvältä, mutta sitä tulee vain jakso viikossa, ja nyt on vasta muutama nähtävissä. Olisi pitänyt odottaa, että se on kokonaan saatavilla, tämmöinen säännöstelty katsominen tuntuu nykypäivänä ihan kidutukselta. Miten sitä vielä muutama vuosi sitten saattoi kestää tämmöistä piinaa! Ja ajatella, että kirjatkin luettiin ennen vanhaan jatkosarjoina sanomalehdestä, Dickensit ja Dostojevskit, nyt nekin saa ahmia niin vauhdilla kuin haluaa. Kyllä maailma on sentään nykyään parempi niin monin tavoin!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016


Mehiläisten katoaminen on suosikkikauhutuhokuvani megatsunamin ohella. Suosikkini sillä tavalla, että huomaan vaivaavani sillä päätäni tosi paljon, ei sillä tavalla, että toivoisin sen toteutuvan. Roscoe on varmaan sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi lukea enää yhtään pätkää mehiläisistä, mutta minäpä luen silti. Koko viime kesän huokailin pitkin pihoja, että kun ei näy yhtään pölyttäjää missään, johon Roscoe, että en voi tehdä mitään johtopäätöksiä jonkun yhden neliömetrin sattumanvaraisesta tilasta. Se oli varsin lohdullista. Roscoen paras puoli hänen ulkonäkönsä ohella on hänen eittämätön viisautensa. Ja sitten mitä ilmeisimmin oli ihan kunnolla mustikkaa ja omenaa, eli joku selvästi pölytti. Emme tuhoutune seuraavan neljän vuoden sisällä, vaan ehkä viiden.

Olen jo muutaman kerran kaunokirjallisuudessa pettynyt asian käsittelyyn, esimerkiksi Mehiläisten kuolema ei käsitellyt mehiläisten kuolemaa yhtikäsyhtään, vaikka muuten tosi hyvä kirja olikin, ja Enkelten verta, jossa asiaa käsiteltiin erittäin ansiokkaasti, mutta silti minusta liian vähän.

Tässä kirjassa mehiläisiä käsiteltiin hyvin riittävästi. Kirja etenee kolmessa aikatasossa. 1857 William makaa masentuneena sängyssään. 2007 mehiläisfarmari George huolehtii mehiläispesistään. 2098 Tao kiipeilee puissa pölyttämässä päärynäpuita höyhenellä. Kaikki aikatasot käsittelevät mehiläisiä jollain tavalla ja lopussa kiertyvät yhteen.

Pidin siitä, että luvut olivat varsin lyhyitä. Usein tämmöisissä monen henkilön tarinoissa ärsyttää, kun henkilö vaihtuu, mutta tässä he vaihtelivat niin vauhdilla, että lukeminen sujui jouhevasti. Kaikki henkilöhahmot olivat erittäin hyviä, vaikka William ja George olivatkin välillä ihan hiton ärsyttäviä.

Paitsi mehiläisten historiaa ja tulevaisuutta, kirja käsitteli minusta vanhemmuutta. Tao etsii kadonnutta lastaan, William yrittää saada yhteyden poikaansa Edmundiin eikä huomaa tytärtään, George vaatii poikaansa jatkamaan mehiläisfarmia ja unohtamaan yliopistohömpötykset. Mietin aika paljonkin sitä, miten paljon kannattaa laittaa odotuksia lapseensa. Varmaan ei paljonkaan. Itseäni ei koskaan usutettu mihinkään suuntaan, mistä olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, ja myös siitä, että löydettyäni suunnan, minua tuettiin kaikin voimin, ja toivoisin, että onnistuisin antamaan yhtä suuren vapauden ja tuen omalle lapselleni. Se tulee olemaan vaikeaa, koska meinasin kuolla ja halvaantua, kun Pallas Kanelikakku viikonloppuna ilmoitti vihaavansa kirjoja. (hänellä on kausi, jolloin hän vihaa kaikkea, enkä usko, että hän oli vakavissaan, mutta voihan olla, ettei hänestä tule lukuihmistä, ja se minun on vain hyväksyttävä, olen kuullut, että jotkut ihmiset selviävät lukematta kirjoja jopa ihan hyvin, en vain tiedä miten se voi olla mahdollista, enkä aio itse tosiaankaan kokeilla)

Kirjablogeissa Mehiläisten historia näyttää saaneen nuivahkon vastaanoton, mutta minusta tämä oli aivan erinomainen kirja, parhaita pitkään aikaan. Rauhallinen, mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava, sydäntäsärkevä. Minusta oli todella kiinnostavaa, miten mehiläisten katoaminen vaikuttaa yksilötasolla, kun tähän saakka olin ajatellut asiaa oikeastaan vain koko maailman tasolla. Jännä, miten kirjat jakavat ihmisiä. Minä en osannut osoittaa tässä oikein mitään vikaa, kun toiset eivät tykänneet yhtään. Tuntuu, kuin olisimme lukeneet eri kirjan.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Spectre

Sam Mendes, 2015

Kuva

Olen katsonut lapsuudessani Bondeja siinä missä muutkin ihmiset. Tai ainakin ikäiseni ihmiset, joilla on ollut televiissio. Länkkäreitä ja Bondeja, iskä makasi mahallaan olohuoneen matolla ja me siskon kanssa istuimme hänen selässään. Meidän perheessämme oltiin muistaakseni ehdottomasti sitä mieltä, että Sean Connery on oikea Bond, mutta hyväksyimme myös Roger Mooren. Tai saatoimme olla jotain muutakin mieltä, mutta en tiedä mistä ehdoton Bond-käsitykseni olisi voinut tulla, ellei kotoa. Toisaalta luulin aikuisikään asti, että äitini vihasi Mauno Koivistoa, vaikkei hän itse asiassa ollut vihannut ollenkaan. Ja äitini luuli koko elämänsä, etteivät Beatlesit käyttäneet huumeita, ei ainakaan Paul. Kaikkea sitä ihmiset voivatkin luulla.

No mutta, sen sijaan Daniel Craigin Bondista olen pitänyt aina kovasti, koska hän on niin erilainen, ettei oikeastaan edes uhkaa Sean Connerya mitenkään. Connery on jatkuvasti huvittuneen näköinen ja hauska, Craig on ilmeetön ja näyttää jatkuvasti siltä, että nukahtaa. Connery on kevyt, Craig on kova.

Huomaan ikäännyttyäni muuttuneeni sillä tavalla ihmisenä, etten enää jaksa katsoa action-elokuvia lähes ollenkaan, en edes, vaikka niissä temppuilisi James Bond, ja siksi tämänkin Bondin katsoin vähän puolella silmällä. Neuloin ja rempläsin puhelinta, koska minulla on neljä kättä, ja ymmärrettävästi tämä käsien käytön määrä vaikuttaa keskittymiskykyyn, joten en ole nyt enää viikko elokuvan näkemisen jälkeen ollenkaan varma mitä siinä edes tapahtui.

Mutta ainakin jotain tämäntyyppistä siinä oli:

  • Daniel Craig muikisteli ilmeettömästi suutaan.
  • Christoph Waltz näytteli jälleen samaa hahmoa, joka alkaa ärsyttää minua kerta kerralta enemmän. Olisi hauska nähdä hänet joskus näyttelemässä äidinkielellään, josko hän ei olisi niin rasittava.
  • Oli kivaa kun uudet Moneypenny ja Q ottivat enemmän tilaa ja olivat aivan mukavia hahmoja.
  • Ja sitten oli jotain räjäytyksiä ja tappelua eksoottisissa maisemissa ja kyllähän kaikki sen tietää.

Ihan hyvä Bond tämä oli. Ei niin hyvä kuin Casino Royale, parempi kuin Skyfall. Mutta saatan olla myös väärässä, koska en tosiaan keskittynyt juurikaan, kun piti tehdä sukan kärkikavennustakin siinä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Naapuri

Herman Koch: Naapuri
(Geachte heer M.)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala, 2015


Naapuri oli työpaikan lukupiirin lokakuun kirja. Olisin varmaan lukenut sen joskus muutenkin, se kun on omassa hyllyssä pyörinyt jo tovin, mutta nyt oli oiva tekosyy. Olen varmaan kertonutkin, että lukupiirin kirjat valitaan siten, että minä tuon tarjolle listan kirjoja, joista lukupiiriläiset valitsevat mitä haluavat lukea. Tai sitten he ehdottavat jotain, jonka valitsemme, jos se sopii kriteereihin, joita ovat esimerkiksi se, ettei saa olla varausjonoa kirjastossa, ja jotain muitakin myyttisiä kriteereitä varmaan on, vaikken niitä muistakaan juuri nyt. Kun teen listaa, laitan sinne luonnollisesti pelkästään kirjoja, jotka itse haluan lukea. Mitäs muutakaan. Niinpä useinmiten lukupiirissä luetaan sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minua, mutta minusta se on ihan reilua, koska teen sitä työkseni ja joudun kirjat vapaa-ajallani lukemaan. Lukeminen kun on minulle niin vastenmielistä hommaa, ymmärrätte varmaan.

Pidin tosi paljon Kochin ensimmäisestä suomennetusta, Illallisesta. Naapurin huomaa kyllä saman kirjailijan kirjaksi, mutta minusta tämä ei ihan yltänyt Illallisen tasolle.

Naapuri kertoo aluksi nimettömästä miehestä, joka asuu kuuluisan kirjailijan naapurissa ja on varsin pakkomielteinen kirjailijasta ja tämän tuotannosta. Hiljalleen monien kertojien myötä alkaa kiertyä auki, mikä on miehen ja kirjailijan suhde, ja se onkin varsin monimutkainen juttu se.

Erittäin hyvä kirja tämä minusta oli. Puolivälissä jämähdin vähän nuoruusosioon, vähempikin muistelu olisi piisannut, mutta muuten pidin kaikesta. Jotkut asiat jäivät hahmotelmiksi, useita juonenkäänteitä jätettiin kehittämättä tai ihan huvikseen auki, mikä jäi itseäni kaivelemaan, minä kun en ole oikein avoimeksi jäävien asioiden ystävä, mutta ehkä voin elää tämän asian kanssa. Henkilökohtaisesti kiinnostavinta oli lukea menestyneen kirjailijan elämästä ja Hollannin kustannusmaailmasta.

Lukupiirissä kirjasta oli pidetty myös lähes poikkeuksetta ja ainoa poikkeuskin oli valmis yrittämään lisää Kochin kanssa. Lukupiirin paras anti on se, että kun itse lukee kirjan ja sitten sitä ehkä vähän mielessään reflektoi, juuri tämän verran kuin tähän nyt olen rupeltanut, esimerkiksi, ja sitten menee lukupiiriin ja kirja aukeaa ihan uuteen kukoistukseen. Että TÄSTÄKÖ siinä olikin kyse! Vuosikymmenten oikeusmurhasta! Kostosta! Voi kauheutta!

Ihmettelin vähän Kochin nähdäkseni erittäin laadukkaaseen tuotantoon verrattuna matalia Goodreads-pisteitä. Esimerkiksi Illallinen on saanut vain 3,21 pistettä, mikä on minusta aika alhainen, ottaen huomioon, että lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa olen kirjasta jutellut, ovat olleet siitä hyvinkin innoissaan. Ja tämä Naapuri on saanut 3,33. Sekin hämmentää, että tästä on pidetty enemmän, vaikka minusta tämä oli selvästi heikompi.

Olen muutenkin vähän ihmetellyt Goodreadsin pisteytystä. Pisteethän antavat lukijat, ihan tavalliset ihmiset, jotka lukevat kirjoja. Huomaan, että usein minusta erittäin hyvien kirjailijoiden teosten pisteet jakautuvat ja ovat keskiarvoltaan aika laimeita, ei mitään lähes viittä, kuten monilla vaikka nuorten- tai viihdekirjoilla. Ehkä tämä kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pidän näemmä erityisesti kirjallisuudesta, joka jakaa lukijansa. Ja toiseksi, ehkä genrekirjallisuuden lukijat ovat fiiliksissään innokkaampia, antavat viittä tähteä herkemmin. En tiedä. Ehkä tässä nyt lähinnä yritän äimäillä, miten minun pitäisi tulkita niitä Goodreadsin pisteitä. Ehkä minun vain pitäisi jättää ne huomiotta. Onhan tässä muutakin mietittävää, elämässä, maailmassa, kirjallisuudessa.

Lopuksi haluaisin vielä mainita, että pidän kovasti näistä Kochin kirjojen kansista. Kirjat ovat mustanpuhuvia, mutta kannet iloisia, kiva kontrasti. Siltalalla on muutenkin hienoja kansia, olen huomannut.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
(Me Before You)
Suom. Heli Naski
Gummerus 2015


Louisa on höpsö ja pukeutuu värikkäästi. Hän on töissä kahvilassa, seurustelee jo ties kuinka monetta vuotta himourheilija Patrickin kanssa ja asuu vanhempiensa vaatekomerossa. Sitten hän saa potkut ja päätyy vasta halvaantuneen Willin hoitajaksi. Will on aiemmin ollut pankkiiritähti Cityssä, seurustellut kauniiden naisten kanssa ja harrastanut extreme-lajeja eksoottisissa maisemissa. Nyt on melko synkkää hänellä, ymmärrettävästi.

Lukiessa oli kieltämättä ikävä olo. Olin etukäteen tietoinen, että tarina on loukannut vammaisia. Ymmärrän sen hyvin. Will haluaa kuolla. Hän on luvannut vanhemmilleen puoli vuotta, jonka jälkeen hän aikoo hakeutua Dignitas-klinikalle Sveitsiin. Lienee ymmärrettävää, että ihmiset, joiden tilanne on sama kuin Willin, ovat tästä suivaantuneet. On tylsää, että halvaantuneiden elämä esitetään mediassa näin, ja vaikka Willin tarina on sydäntä särkevä, on se silti aika asenteellinen, ja tämä vaikutti lukukokemukseeni. Halukas voi lukea lisää vaikka tästä The Guardianin artikkelista.

Tästä huolimatta pidin kyllä Louisasta ja Willistä. Kirja oli minusta koskettava ja laadukas viihdekirja, ja melko varmasti luen vielä jatko-osankin jonain päivänä, ja leffan katson varmasti sitten joskus kun se tulee vastaan. Olin kuitenkin vähän pettynyt, koska edellinen lukemani Moyes oli niin hyvä, eikä tämä yltänyt samalle tasolle. Jännä, että Goodreadsissa pisteet menevät toisin päin. Ehkä tämä on helpompi, suuren yleisön kyynelten heruttelija. Tai sitten minä olen vain ronkeli. Saatan olla.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Rike Jokela, 2016


Tämä blogikin on ihan tärviöllä kun ei vaan niin ei. Mutta ei puhuta siitä.

Puhutaan sen sijaan Tatu ja Patu -elokuvasta, jonka innolla rynnistin eilen Finnkinon Lasten sunnuntaihin Pallas Kanelikakun kanssa katsomaan. Minä kun pidän Tatusta ja Patusta kovasti. Luin kaikki kirjat töissä jo ennen kuin lasta oli mailla halmeilla. Pidän heistä enemmän kuin lapsi, joka hänkin kyllä pitää jonkin verran, vaikkei aina ymmärräkään mille minä nauran.

Tennispalatsissa meitä odotti yllätys, sillä kaikki katsojat saivat Tatu- tai Patu-naamarin, pillimehun ja pienen suklaapatukan. Olin heti aivan vastaanottavainen, varsinkin kun en ollut ostanut itselleni mitään leffaherkkuja, kun elokuva oli heti aamusta ja olimme menossa lounaalle. Paitsi että olin kyllä itse asissa ostanut itselleni fantan, jonka kaulassa roikkui pussi kirsikkatiivistettä, ja kun kaadoin sen perusfantan sekaan, tuli omituista viininpunaista juomaa, joka maistui sellaiselle, miltä kirsikan makuiset asiat maistuvat, mutta eivät oikeat kirsikat. Oikeastaan se maistui Dr. Pepperille jonkin verran.

Kerronko vielä limpparistani vai mennäänkö jo asiaan? Hyvä on, voin kertoa vielä sen verran, että kaksi muuta aikuista, joilla maistatin kirsikan makuista fantaani, olivat sitä mieltä, ettei se ollut erityisen hyvää, mikä oli minusta erikoista, koska esimerkiksi Roscoe, toinen maistaneista, tykkää kovasti Dr. Pepperistä. Minä sen sijaan en pidä Dr. Pepperistä, mutta pidin tästä kirsikkafantasta. Että jännä juttu.

No, mutta se leffa. Tatu ja Patu saapuvat Outolasta Helsinkiin Veeran luo joulun viettoon. Heti alussa mennään ristiin ja Tatu ja Patu päätyvät seikkailemaan esimerkiksi öiseen Stockmanniin (missä ei liiku yhtään mikään) ja integroitumaan paikalliseen väestöön. Veera sen sijaan yrittää saada vanhempansa Mirkun ja Lissun uskomaan, että Tatu ja Patu ovat oikeasti tulossa.

Elokuva oli minusta erittäin hauska, lapsesta liikehdinnästä päätellen hieman tylsä, mutta myöhemmän arvion mukaan tosi hyvä ja vähän jännä. Elokuvan huumori oli monin paikoin enemmän aikuiseen makuun, vaikka olikin tosi kilttiä. Jotenkin en vain kestä Antti Holmaa. Minä kun rakastan Antti Holmaa. Tämä on varmaan tullut selväksi jo Kauheimpien runojen ja Järjestäjän käsittelyssä.

No joo. Mutta toivoisin kovasti lisääkin Tatua ja Patua elokuvamuodossa. Kiitos.