lauantai 17. syyskuuta 2016

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016


Ai että! minä ajattelin keväällä kun ennakko-ostin Tyttöjä kirjastoon. Kirja, joka kertoo hipeistä, tytöistä, Kaliforniasta, oijoi, täydellistä. Ajattelin Girls-tv-sarjaa, Hairia ja Virgin Suicidesia, tyttöyttä, rauhaa, rakkautta, ihanaa. Odotin kirjaa eniten syksyn kirjoista.

Mutta sitten kun sain sen käsiini tajusin, että eihän tämä olekaan yhtään sitä mitä minulle luvattiin. Ei tämä kerrokaan tyttöydestä ja hippeydestä vaan Manson-kultista ja joukkomurhista. Ei minulla sinänsä ole mitään Manson-kulttia vastaan. Ei kun: minulla on paljonkin Manson-kulttia vastaan, en kannata joukkomurhausta ja kultteja ylipäätään, mutta noin aiheena se on periaatteessa ihan kiinnostava. Mutta.

Jotenkin tämä nyt oli ihan valtava pettymys. Nuori Evie elää elämänsä kesää, vanhemmat ovat eronneet, parhaan ystävän kanssa tulee riitaa ja sitten hän törmää hippityttöihin, jotka vievät hänet karismaattisen johtajansa Russellin luo, ja viimeinkin Evie kokee olevansa siellä minne kuuluu.

Minusta kirja oli epäuskottavasti kerrottu, en oikein ostanut ajankuvaa. Russellin karismaa oli hyvin vaikea kuvitella, Evien ihannoima Suzanne oli koko ajan vain inhottava. Lisäksi minusta on aika laimea kerrontaratkaisu, että kehitys joukkomurhaajiksi sattui tapahtumaan juuri silloin kun Evie ei ollut paikalla, jolloin sitä oli vähän vaikea uskoakaan.

Isoin ongelma tässä oli minun kohdallani kuitenkin se, että minähän rakastan hippejä. Jos en saisi asua täällä, haluaisin asua isossa hippikommuunissa. Jos Roscoesta joskus aika jättää, todennäköisesti muutan kommuuniin, koska minusta ihmisen ei kuulu asua yksin. Haluaisin joskus lukea kirjan hipeistä, jossa heitä ei kuvata likaisiksi ja inhottaviksi hyväksikäyttäjiksi, varkaiksi, lapsia kaltoinkohteleviksi ja itsekkäiksi mänteiksi. En oikein usko, että se oli hippiaatteen perimmäinen ajatus tai edes toteutuma. Uskoisin, että useimmissa hippiyhteisöissä ihmiset olivat ihan onnellisia valintojensa kanssa. Eikö ideana ollut kuitenkin rakkaus, rauha ja vapaus. Miksi sellaisia kirjoja ei kirjoiteta? Oliko se hippeys tosiaan yhtä tuomittavaa kuin natseilu, että se pitää kaikessa taiteessa vetää kölin alta? En usko, että Manson-kultti lopulta edusti suurinta osaa hipeistä.

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä minun pitää itse kirjoittaa suuri hippiromaani. Kaikki pitää itse tehdä.

Kaikesta tästä huolimatta tämä oli ihan hyvä romaani joukkomurhaan johtaneesta kultista. Tämä ei ollut hyvä romaani hipeistä ja tytöistä.

11 kommenttia:

  1. Justiin näin!!!!
    Oman blogin kommenteissa kirjoitinkin vähän samaa ja koska en jaksa kirjoittaa samaa uudestaan, suoritan nopean leikkaa ja liimaa operaation: "Minua hippiliike on aina kiinnostanut ja - myönnän - myös kiehtonut. En ole koskaan hinkunut sitä vapaata rakkautta tai huumekokeiluja, mutta kylläkin yhteisöllisyyttä, hyväntahtoisuutta ja rentoutta. Nämä sairaalloiset lahkot näen (tai haluan nähdä?) lieveilmiöinä. Jos olisin ollut nuori 60-luvun Amerikassa, olisin varmaankin ollut yksi lukuisista hippitytöistä."

    Allekirjoitan ihan kaiken kirjoittamasi.
    (Tarkennan: ainakin tämän blogitekstin osalta. Juuri nyt en jaksa lukea aivan kaikkea kirjoittamaasi...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olisin ollut hippityttö! Ja olen ollut ehkä nykypäivänäkin, nykyisin olen varhaiskeski-ikäinen hippi.

      Poista
  2. Tämä kirja on ollut minulla tarkkailussa. Olen odotellut muiden mielipiteitä, koska ei ole syntynyt itselle sellaista pakko lukea -oloa. Eikä ole syntynyt edelleenkään. Luulen, että skippaan Tytöt ainakin toistaiseksi. Kirjan nimikin on niin mielikuvitukseton!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimi muuten onkin!

      Minusta on joskus tosi vaikeaa, kun tietää, että joku kirja on todennäköisesti kauhea pettymys, mutta silti jostain syystä käsi hakeutuu sitä kohti. Kannustan siis kaikkia pitämään kätensä irti vähänkään epäilyttävistä kirjoista. Yritän itsekin olla tiukempi. Mulla meinaa koko ajan lipsahtaa. On niin paljon tositosi hyviä kirjoja!

      Poista
  3. Tämä oli minulle vuoden parhaimpia käännöskirjoja. Kirja olisi pärjännyt paremmin ilman viittausta Mansonin lahkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vain on, että ihmiset lukevat niin eri tavalla. Tavallaan kyllä ymmärrän, miten tämä voi olla tosi hyvä kirja, mutta odotin ja toivoin niin erilasta tarinaa.

      Poista
  4. Hippifanina väitän että suurin osa hipeistä oli oikein hyväntahtoisia, joskin melkoisen naiveja :)
    Jään innolla odottamaan Suurta hippiromaania!
    (kommuunit jäisivät kyllä tämän introvertin osalta kokematta)
    Än

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen introvertti, mutta haluaisin semmoiseen kommuuniin, missä voi laittaa oman huoneensa oven kiinni :)

      Poista
  5. Tämä on jännä, mutta hipit ovat Kaliforniassa (kenties USAssa muutenkin) likaisten outojen hyypiöiden maineessa. Mieheni kun sieltä muutti Suomeen, ja tutustui ystävä- ja perhepiiriini, joutui nopeasti toteamaan, että hippiydessä on täällä eri kaiku. Tai ainakin minun piireissäni. Voi olla hippi ja silti käydä töissä ja suhtautua kohtuullisen normaalisti elämään. Ehkä on niin, että kun rapakon takana kaikki on isompaa ja liioitellumpaa, on myös hippiys siellä vedetty niin nupit kaakkoon, ettei kukaan itseään kunnioittava normaali ihminen voi tituleerata itseään tai samanmielisiään hipiksi. Kalifornian hipit ehkä vaan on niin armottoman outoja hörhöjä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä selittää paljon. Onhan siinä eroa, jos hipistä tulee mieleen murhaava Manson, kuin jos tulee mieleen lähinnä Hector laulamassa Palkkasoturia, niin kuin itselläni. Voivoi.

      Poista
  6. Minä pidin tästä kirjasta, mutta tuo kulttijuttu oli tylsä. Ajattelin, että taasko. Sivuutin sen paljolti. Keskityin kehitystarinaan ja tämä kirja viehätti minua. Odotin kuitenkn enemmän.

    VastaaPoista