sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Koira nimeltään Kissa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Teos 2015


On tässä viime vuosina tullut luettua enemmän kuin vähän kuvakirjoja. On tullut huomattua tason suuri vaihtelu. Loppujen lopuksi on aika vähän niin hyviä kuvakirjoja, että niitä jaksaisi lukea useamman kerran putkeen. Sitten kun sellaisen löytää, siitä mielellään kertoo muillekin.

Nimittäin tämä Koira nimeltään Kissa. Kylläpä olenkin vaikuttunut.

Se kertoo koirasta, jonka nimi on Kissa. Äiti halusi antaa sille itsenäisen nimen, mutta koira onkin vain yksinäinen. Se on sekarotuinen narttu, jolla ei ole ketään läheistä. Se kiertelee ympäriinsä, kunnes saapuu Kontulaan. Siellä koira kohtaa katujen miehen nimeltä Näätä. He ystävystyvät. Viimeinkin heillä molemmilla on joku.

Kirjassa ihania asioita on monta. Esimerkiksi:

  • Kuvitus. Rakastan Elina Warstan töitä.
  • Kieli. Kirjaa on tosi kiva lukea ääneen.
  • Tarina. Kyllä se nyt vain on ihanaa, kun kuvakirjassa ajellaan metrolla ees taas ja viedään kauppaan iso kassillinen tyhjiä pulloja, että saadaan tilalle yksi täysi. Aika harvoin olen lukenut lastenkirjaa, jossa toinen päähenkilö on alkoholisti.
Taidan ostaa tämän omaan hyllyyn, tämä on semmoinen kirja, jota mielellään lukee itsekseenkin silloin tällöin. Töissäkin tätä jo mainostin. Ei tämä välttämättä ole satutuntimatskua, mutta toivoinkin, että kollegat lukisivat sen ihan ilokseen, he kun ovat sellaista kirjoja arvostavaa porukkaa.

torstai 22. syyskuuta 2016

Rakkaus niinku

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016


Käsittelin töissä varauksia kun yhtäkkiä huomasin oman nimeni ruudulla. Vilkaisin tyrmistyneenä kirjan takakantta. Mitä helvettiä, ajattelin, minkä ihmeen 90-luvun enkeliterapiakirjan minä nyt olen varannut? No ei mutta sehän olikin innolla odottamani Rakkaus niinku, jonka kirjoittaja on yhdeltä ammatiltaan graafinen suunnittelija ja mitä ilmeisin humoristi. No ei vaan, hieno kansi.

Niin kuin on kirjakin.

Rakkaus niinku kertoo Joonasta, kolmikymppisestä toimittajasta, joka asuu työttömänä isänsä luona Kirkkonummella. Kirja koostuu pelkästään Joonan nauhoittamista ja litteroimista keskusteluista isän ja ystävien kanssa, sekä chat-keskusteluista Sad91rlin kanssa. Joonan isä on Suomen Knausgård, hän on kirjoittanut paksun tilitysromaanin siitä, miten hänellä on ollut rankkaa, ja Joona yrittää suhtautua siihen. Sitten on kaikki muu ahdistava elämässä, odotukset, vaatimukset, ilmastonmuutos, rasismi, seksismi, prekaarisuus, tarve näkymättömyyteen, tarve huomioon, huumeet, moraali, rakkaus, kaikki.

Aluksi olin vähän, että onkohan tämä nyt mistään kotoisin. Dialogi on kiistatta hämmästyttävää, mutta aluksi tuntui, että on vähän knoppailevaa ja kikkailevaa nyt. Sitten tajusin, että asiahan onkin niin, että Joona nyt vain on todella ärsyttävä, saarnaava besserwisser, eikä se ollutkaan vika kirjassa, vaan hahmon olemus. Joona valittaa ja kaataa ongelmansa ihan kaikkien niskaan, eikä ota oikein vastuuta mistään. Ahmin kirjaa. Jotenkin tämä kertoi juuri tästä päivästä, jopa siinä määrin, että en tiedä onko tämä viiden vuoden kuluttua yhtä kiinnostava, joten lukekaapa tämä heti. Ja tuntui myös, että tämä kertoi ihmisistä, joita pyörii ympärilläni. Ehkä itsekin olen sellainen jossain määrin, vaikken kuulukaan prekariaattiin tai huumepäissäni siteeraa sivistyssanakirjaa. Teen sitä vain selvin päin, todennäköisesti enimmäkseen siksi, etten käytä huumeita. Ja olen myös ehkä vähän liian vanha ollakseni Joonan seurapiiriä, olenhan kuitenkin juuri ja juuri X-sukupolvea, enkä Y:tä, johon Joona väittää kuuluvansa, koska 80-luvun alku on Y:tä.

Joka tapauksessa, erittäin mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen antoisa lukukokemus, jonka varmasti muistan pitkään. Toivon tälle kirjalle kaikkea mahdollista hyvää. Nyt tuntuu vähän ankealta lukea ihan tavallista kirjaa, jossa ei ole mitään kokeellista.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016


Ai että! minä ajattelin keväällä kun ennakko-ostin Tyttöjä kirjastoon. Kirja, joka kertoo hipeistä, tytöistä, Kaliforniasta, oijoi, täydellistä. Ajattelin Girls-tv-sarjaa, Hairia ja Virgin Suicidesia, tyttöyttä, rauhaa, rakkautta, ihanaa. Odotin kirjaa eniten syksyn kirjoista.

Mutta sitten kun sain sen käsiini tajusin, että eihän tämä olekaan yhtään sitä mitä minulle luvattiin. Ei tämä kerrokaan tyttöydestä ja hippeydestä vaan Manson-kultista ja joukkomurhista. Ei minulla sinänsä ole mitään Manson-kulttia vastaan. Ei kun: minulla on paljonkin Manson-kulttia vastaan, en kannata joukkomurhausta ja kultteja ylipäätään, mutta noin aiheena se on periaatteessa ihan kiinnostava. Mutta.

Jotenkin tämä nyt oli ihan valtava pettymys. Nuori Evie elää elämänsä kesää, vanhemmat ovat eronneet, parhaan ystävän kanssa tulee riitaa ja sitten hän törmää hippityttöihin, jotka vievät hänet karismaattisen johtajansa Russellin luo, ja viimeinkin Evie kokee olevansa siellä minne kuuluu.

Minusta kirja oli epäuskottavasti kerrottu, en oikein ostanut ajankuvaa. Russellin karismaa oli hyvin vaikea kuvitella, Evien ihannoima Suzanne oli koko ajan vain inhottava. Lisäksi minusta on aika laimea kerrontaratkaisu, että kehitys joukkomurhaajiksi sattui tapahtumaan juuri silloin kun Evie ei ollut paikalla, jolloin sitä oli vähän vaikea uskoakaan.

Isoin ongelma tässä oli minun kohdallani kuitenkin se, että minähän rakastan hippejä. Jos en saisi asua täällä, haluaisin asua isossa hippikommuunissa. Jos Roscoesta joskus aika jättää, todennäköisesti muutan kommuuniin, koska minusta ihmisen ei kuulu asua yksin. Haluaisin joskus lukea kirjan hipeistä, jossa heitä ei kuvata likaisiksi ja inhottaviksi hyväksikäyttäjiksi, varkaiksi, lapsia kaltoinkohteleviksi ja itsekkäiksi mänteiksi. En oikein usko, että se oli hippiaatteen perimmäinen ajatus tai edes toteutuma. Uskoisin, että useimmissa hippiyhteisöissä ihmiset olivat ihan onnellisia valintojensa kanssa. Eikö ideana ollut kuitenkin rakkaus, rauha ja vapaus. Miksi sellaisia kirjoja ei kirjoiteta? Oliko se hippeys tosiaan yhtä tuomittavaa kuin natseilu, että se pitää kaikessa taiteessa vetää kölin alta? En usko, että Manson-kultti lopulta edusti suurinta osaa hipeistä.

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä minun pitää itse kirjoittaa suuri hippiromaani. Kaikki pitää itse tehdä.

Kaikesta tästä huolimatta tämä oli ihan hyvä romaani joukkomurhaan johtaneesta kultista. Tämä ei ollut hyvä romaani hipeistä ja tytöistä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Huono karma

David Safier: Huono karma
(Mieses karma)
Suom. Tiina Hakala
Bazar 2012


Kim on menestynyt telkkarijuontaja, jolla ei ole aikaa perheelleen, kun pitää luoda uraa ja yrittää vikitellä komeaa kollegaa. Kim on juuri pettänyt miestään tyttärensä syntymäpäivänä, kun hänen päälleen putoaa avaruusaluksesta tippunut lavuaari. Hetken valon jälkeen Kim herää muurahaisena. Buddha avaa hänelle tilannetta, ja Kim päättää raivata tiensä takaisin perheensä luokse. Apuna hänellä on muurahaispesästä löytyvä myös muurahaisena elävä Casanova, jonka kanssa hän lähtee keräämään hyvää karmaa.

Luin joku aika sitten Safierin kirjan Happy family, joka oli muistaakseni ihan semikiva. Tämäkin kirja oli semmoinen ihan mukava. Idea oli hauska, tykkäsin erityisesti ajasta jonka Kim vietti marsuna, mutta aika paljon tästä olisi voinut tiivistää tarinan kärsimättä. Lukeminen oli tosi hidasta ja tökkivää kirjan puoliväliin asti, mikä ihmetytti, koska kyseessä oli kuitenkin hyvin kevyt kirja. Olin välillä jo jättää koko kirjan kesken. Lopun lukaisin vauhdikkaammin, mikä olikin tarinalle eduksi, eikä nyt harmita, että kulutin tähän aikaa. Ihan hauska kirja tämä on.

Lopuksi haluaisin vielä natkuttaa vähän tuosta kirjan kannen suuresta komeasta hurtasta. En tiedä paljon koirista, mutta sen verran sentään tiedän, että tuo ei ole beaglen pentu, jollaiseksi Kim jälleensyntyi.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Captain Fantastic

Matt Ross 2016

Kuva

Tänään oli sellainen onnellinen päivä, että kurjahkon putkiremonttikesän jälkeen Roscoe piti arkivapaan ja hengattiin kahdestaan koko päivä kaupungilla. Olen usein täällä kertonut, että meidän turvaverkkomme on melko laaja, siis siinä mielessä, että se sijoittuu meistä kauas, mikä aiheuttaa sen, ettei meillä ole kovin usein mahdollisuutta tehdä asioita kahdestaan kodin ulkopuolella. Eikä se haittaa. Jos haittaisi, olisimme varmasti aktiivisempia hankkimaan ulkopuolista lastenvahtia.

Kävimme aamunäytöksessä elokuvissa.

Captain Fantastic kertoo perheenisästä, Benistä, joka elää kuuden lapsensa kanssa metsässä. He vuorikiipeilevät, metsästävät, uivat joessa, harjoittelevat itsepuolustusta ja oppivat kaiken tarvittavan lukemalla kirjoja ja keskustelemalla. Ben ja hänen vaimonsa Leslie halusivat elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kasvattaa lapsensa voimakkaiksi ja ajattelemaan itse. Mutta sitten perhe saa tiedon, että Leslie on kuollut sairaalassa. Täytyy lähteä hautajaismatkalle.

Myönnän, että olen todennäköisesti juuri se ihminen, jolle tämä elokuva on tehty. Rakastan juuri Benin kaltaisia hullumaisia hippejä, rakastan road movieita, rakastan perhetarinoita. Minusta tämä oli aivan erinomainen elokuva, jonka lopussa itkin kuin Niagara. En hyväksy kaikkia Benin kasvatusoppeja, mutta esimerkiksi Noam Chomsky -päivän viettäminen joulun sijaan kuulosti oikein hyvältä idealta. Arvostan myös kovasti sitä, että lapsille kerrotaan asiat niin kuin ne ovat.

Minusta ei pidä myöskään väheksyä tosiasiaa, että tämä on niitä elokuvia, joissa Viggo Mortensenilla on parta. Mielestäni se on riittävä syy rakastaa mitä tahansa elokuvaa.