torstai 4. elokuuta 2016

Luihin ja ytimiin

Jacques Audiard 2012
(De rouille et d'os)

Kuva

En ehkä ole kertonut, mutta minulla on nykyisin kaksi lukupiiriä. Yksi töissä ja yksi vapaa-ajalla. Vapaa-ajan lukupiirin idea on, ettei tarvitse lukea kirjoja, vaan kokoonnutaan juomaan kaljaa ja vinkkaamaan kirjoja eri aiheista. Eikä aina tarvitse vinkata edes kirjoja, voi vinkata kaikkea muutakin.

Tästä elokuvasta sain vinkin lukupiirissäni. Toveri kertoi, että nähtyään sen, hän ei voinut lopettaa itkemistä. En varsinaisesti kaipaa itkuelokuvia elämääni, mutta hänen kertomuksensa elokuvakokemuksesta oli niin vaikuttava, että päätin heti varata elokuvan kirjastosta.

Ja sitten annoin sen seistä hyllyssä useita kuukausia, uusin lainan viisi kertaa, vein sen välillä takaisin kirjastoon, palautin ja lainasin uudestaan, sitten taas uusin. Niin minulle usein käy. Elokuvat, joita ei voi uusia, tulee katsottua ensin. Mutta varmaan mieluummin kuulisitte tästä elokuvasta kuin minun hankaluuksistani kirjaston ongelmakäyttäjänä.

Elokuva kertoo yksinhuoltajaisästä, Alista, jolla ei ole homma ihan hanskassa. Ei ole töitä, ei kotia, käsi menee nyrkkiin liian hanakasti, asioista on vaikea puhua. Tehdessään keikkaa portsarina, hän tutustuu Stéphanieen, joka on kaunis valaankouluttaja. Stéphanie joutuu onnettomuuteen, jonka jälkeen he tapaavat uudelleen.

Ali on sydäntäsärkevä hahmo ja kauhea isä. Maailmassa on varmasti paljon ihmisiä, joiden elämä on juuri tuolla tavalla hankalaa. Kun ei osaa puhua, tulee töksäyttäneeksi tai lyöneeksi, ei ole annettu muita konsteja selvitä tilanteista. Stéphanie on myös upea hahmo, mutta jotenkin keskityin enemmän Aliin.

Pidän muuten kovasti Alia näyttelevästä Mathias Schoenaertsista. Hän näytteli vasta katsomassani Kaukana maailman menosta ihanaa ja lempeää herra Oakia, ja nyt tässä ihan erilaista hahmoa, ei kovin ihanaa tai lempeää. Kiinnostava näyttelijä kerrassaan. Ja varsin komea.

Elokuvan loputtua en itkenyt, olin jotenkin mykistynyt. Roscoe oli myös hyvin vaikuttunut ja ihmetteli, miksi katsomme niin paljon keskinkertaisia elokuvia, kun maailmassa on tämmöisiäkin. Niin. Sitäpä sitä voi miettiä. En voi sanoa pitäneeni elokuvasta, se oli rujo, kaunistelematon ja hyvin vaikuttava, mutta silti se oli täysin kiistatta erinomainen ja hieno elokuva. Tämä on sellainen ranskalainen elokuva, joita ei katso mielellään, mutta sitten kun on katsonut, on erittäin tyytyväinen. Samanlaisia ovat vaikka Rakkaus, joka ei ehkä ole täysin ranskalainen, ja Lapsi, joka on hyvin vähän ranskalainen, suorastaan belgialainen elokuva. Toisin sanoen, suosittelen elokuvaa erittäin voimallisesti, vaikkei sen katsominen hauska kokemus ollutkaan, mutta ei tänne kuulkaa olla tultu pelkästään hauskaa pitämään, vaikka se toki pääasiallinen elämän tarkoitus onkin.

10 kommenttia:

  1. Ensinnäkin huojentavaa kuulla, että et itkenyt niin minäkin voin tämän katsoa. En itsekään etsiydy itkuleffojen ääreen (koska itken kuitenkin vähemmästäkin). Hyvä että nostit myös nuo kaksi muuta melkein ranskalaista. Vinkkaan sinulle, että mekin katsottiin just ranskalainen (vai oliko melkein) joka oli kummallinen mutta sinänsä ihan hyvä, ja jonka nimeä en muista (mutta se löytyy instasta). Enkö ole hyvä vinkkaaja? Perustanko blogin?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perusta vaan blogi, mutta minä tietenkin olen jo bongannut viittaamasi elokuvan instasta ja se on jo matkalla minulle kirjastosta. Nim. Tarkkana kuin porkkana

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Olen jo, kaksi :D.
      Ja hyvä porkkana, saat kymmenen papukaijaa.

      Poista
    4. Aina mahtuis mukaan vielä yksi elokuvablogi!

      Poista
  2. Ihanaa, että pidit tästä! Mä kävin katsomassa tämän kaksi kertaa leffassa ja soundtrack jäi kuunteluun pitkäksi aikaa. Kerrassaan upea raina.

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, että pidit tästä! Mä kävin katsomassa tämän kaksi kertaa leffassa ja soundtrack jäi kuunteluun pitkäksi aikaa. Kerrassaan upea raina.

    VastaaPoista
  4. Tää oli sellainen, mitä odotin tosi paljon - miekkavalaita (olenhan jo maininnut sata kertaa rakkauteni merinisäkkäisiin), Etelä-Ranska, Marion Cotillard. Mutta olin pettynyt. Ahdistuin tosi paljon siitä isän paska isyydestä, ja se lopun "huipennus" ainakin kymmenkertaisti ahdistuksen - tuollaisten 2-6-vuotiaiden pellavapäisten poikien äitinä. Se oli karu ja siinä oli hienoa kuvausta, mutta... Ens kerralla en anna odotusten nousta aivan niin korkealle, mutta soundtrack saa kyllä pisteet täältäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se loppuhuipennus sai minut syöksymään keittiöön repimään hiuksia päästäni, että ette voi saatana olla tosissanne nyt enää.

      Tämä oli itse asiassa todella erilainen elokuva kuin odotin. En odottanut näin rouheaa ja ahdistavaa, odotin jotenkin kaunista ja eteeristä. Mutta pidin tästä ehkä enemmän näin kuitenkin, varsinkin nyt kun se on ohi.

      Poista