maanantai 29. elokuuta 2016

Inherent Vice

Paul Thomas Anderson 2014

Kuva

- Paul Thomas Andersonin Inherent Vice on tullut Netflixiin ja se katsotaan nyt, ilmoitti Roscoe touhukkaana kiivetessään sohvalle.
- Ei mutta sehän on kuulemma ihan huono, yritin vastustella. - Katso, se kestääkin kaksi ja puoli tuntia, ei tässä ole nyt aikaa mihinkään elämän mittaisille huonoille elokuville.
- Ei se ole huono, Kille (nimi muutettu) sanoi, että se on älyttömän hyvä ja vähän niin kuin Big Lebowski.
- Ai, no jos Kille sanoi niin kai sitten.

Ja tottahan se on, että kannattaa mieluummin kuunnella ihmisiä, joiden maun tietää hyväksi, kuin jotain Hesarin elokuva-arvostelijoita. Olin aikoinani menossa katsomaan Inherent Vicea innolla elokuviin, mutta sitten muistin, että Andersonin edellinen elokuva, Mestari, on piirtynyt mieleeni kaiken tylsyyden huipentumana, ja sitten elokuva jotenkin puolihaukuttiin Hesarissa.

Inherent Vice oli hauskinta pitkään aikaan. Ihan kaheli elokuva. Juonessa en pysynyt kärryillä yhtään, osittain, koska neuloin samalla ja osittain, koska olin tosi väsynyt. Juoni oli aika monimutkainen ja toisaalta ehkä vähän sivuosassakin. Elokuva kertoo pössyttelevästä hippiyksityisetsivästä Doc Sportellosta (Joaquin Phoenix), jonka entinen tyttöystävä tulee alussa pyytämään apua, kuten hyvässä yksityisetsiväelokuvassa kuuluukin. Sitten on hippejä vihaava poliisi, kauhea kiinteistögrynderi, heroinisteja, prostituoituja, paljon pössyttelyä. Elokuva on hauskasti niksahtanut, välillä on ihan todella erinomaisen lapsellista huumoria, eikä missään vaiheessa tullut turhan vakava olo.

Lähtökohtaisesti pidän kaikesta hippeihin liittyvästä, lisäksi pidän kaikesta mitä Joaquin Phoenix tekee ja täytyykin sanoa, että tästä tuli ehkäpä suosikkini Paul Thomas Andersonin elokuvista. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen mestariteoksensa on There Will Be Blood, mutta minusta sekin oli tylsä ja ankea, sen sijaan olen pohjattomasti rakastanut Boogie Nightsia, ja tämä kiri vähintäänkin samalle viivalle kuin se.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

The Imitation Game

Morten Tyldum 2014


The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva Oscar-elokuva, joka kertoo väärinymmärretystä tyypistä toisessa maailmansodassa. Kaikki edellisessä lauseessa mainitut asiat kuuluvat inhokkilistani kärkipäähän.

Miksi sitten katsoin The Imitation Gamen? Hyvä kysymys. Varasin sen kirjastosta, koska ajattelin tietokonesuuntautuneen Roscoen olevan kiinnostunut Alan Turingista, ja olen niin mukava, että voin joskus laittaa toisten ihmisten halut omieni edelle. Ja sitten kun Roscoe tosiaankin halusi katsoa elokuvan, ajattelin, että voinhan keskittyä valittamiseen ja neulomiseen jos on liian puisevaa.

No mutta mutta. Hämmästyksekseni tämä oli oikeastaan ihan hyvä elokuva. Hieman ärsytti Tywin Lannister esittämässä itseään, lisäksi suustani pääsi spontaani "ei saatana" kun naispääosan esittäjä Keira Knightley kekkalehti kuvaan, mutta näistäkin selvittiin. Knightley oli itse asiassa ihan hyvä, voin myöntää. Hän ärsyttää minua, mutta on silti aivan hyvä näyttelijä, saatana sentään. Anteeksi vain.

Kyllähän tämä elokuva lepäsi täysin kiinnostavan Alan Turingin ja häntä esittävän, myös hyvin kiinnostavan, Benedict Cumberbatchin hartioilla. Ja mikäs siinä, Turingistahan tämä elokuva kertoi.

En silti aio tarkistaa näkökantaani. Tositapahtumiin perustuvat Oscar-elokuvat ovat edelleen mielestäni ihan kamalia, varsinkin jos ne kertovat väärinymmärretystä tyypistä, ja ehdottomasti jos ne sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Toisen maailmansodan voisi kyllä ihan oikeasti antaa jo olla.

lauantai 27. elokuuta 2016

Tämä kesä

Tänä kesänä en ole:

  • Uinut
  • Käynyt piknikillä
  • Mökkeillyt
  • Lomamatkaillut
  • Juonut pussikaljaa
  • Hengaillut rauhassa koko päivää kaupungilla
  • Käynyt festareilla
  • Pyöräillyt
  • Lukenut läheskään tarpeeksi pysyäkseni järjissäni


Tänä kesänä olen:

  • Ollut todella vihainen, enimmäkseen remonttifirmoille
  • Varsinkin öisin olen ollut todella vihainen
  • Valvonut öisin keksien loukkauksia remonttifirmoja kohtaan
  • Ollut päivisin vihainen, koska olen valvonut öisin
  • Käräyttänyt remonttifirmoja erilaisista valheista ja juksupuksutuksista
  • Odottanut remonttifirmoja
  • Ollut todella väsynyt
  • Alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joita tapaa asiakaspalvelussa, joiden harrastus tuntuu olevan valittaminen, ilkeämielinen urputus ja toisten mielen pahoitus. Kun jatkuvasti väsyneenä tappelee remonttifirmojen kanssa, alkaa nähdä vikoja ihan kaikkialla, ja tulee helposti niistä huomauttaneeksi hyvinkin napakkaan sävyyn. (tämä ei ole se suunta, johon haluan ihmisenä kehittyä)
  • Syönyt liikaa jätskiä
  • Ajatellut tosi paljon ensi kesää, jolloin aion tehdä kaikkea mitä tänä kesänä en ole ehtinyt enkä jaksanut, ja vielä enemmän, koska pakkohan tämän loputtoman väännön on silloin olla ohi, eikö olekin?

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Lukija: Michael Crouch
Harper Audio 2015


Carry On jätti jälkeensä innostuksen hyviin nuorisolaiskirjoihin. Ne selvästi sopivat hyvin äänikirjoiksi, niitä on kiva kuunnella, ei ole liian vaikeaa pysyä kärryillä, ja näköjään sydämessäni on iso pehmeä kohta ensirakkaudelle.

Siksi minä tämänkin ostin, ja ihanahan se oli.

Simon on kuusitoistavuotias ja tiukasti kaapissa seksuaalisuutensa kanssa. Ainoa joka tietää on hänen anonyymi sähköpostiystävänsä Blue, joka on myös homo ja kaapissa. Vähän jäi epäselväksi, missä Simon ja Blue ovat toisensa löytäneet, mutta sitten taas, mitä väliä. Simon ja Blue kirjoittelevat toisilleen pohtien tilannettaan ja itseään ja kaikkea, yrittävät olla paljastamatta itsestään liikaa, vaikka haluaisivat paljastaa kaiken.

Periaatteessa Simonilla ei nähdäkseni ole mitään isoa syytä salailla seksuaalista suuntautumistaan, hänen perheensä on kannustava ydinperhe ja laaja ystäväpiirikin tosi kiva, vaikka onhan se tietysti iso asia. Kuten Simon Bluelle kirjoittaa, olisi ihan kohtuullista, jos kaikkien ihmisten pitäisi jossain vaiheessa julistaa seksuaalinen suuntautumisensa, ettei heterous olisi mikään lähtöoletus. Näinhän se on. Tai sitten, voisi olla ihan hyvä niinkin, ettei kenenkään tarvitsisi julistaa mitään ja kaikki saisivat olla keskenään ihan mitä haluavat, mitä se kenellekään kuuluu. No mutta kirjasta vielä sen verran, että sitten käy kuitenkin niin, että Martin-niminen jäbä näkee Simonin sähköpostit ja alkaa kiristää häntä tiedoillaan.

Pidin tästä kirjasta eniten siksi, että se oli niin normaali ja leppoisa. Tämmöistä voisin kuvitella nuoruuden oikeastikin olevan tosi monille. Monin tavoin ihan hirveää, mutta enimmäkseen kuitenkin tosi hauskaa, kevyttä ja ihanaa.

En ole niin perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, että osaisin sanoa onko tämmöistä kirjallisuutta paljon, siis sellaista, jossa nuori tulee ulos seksuaalisuutensa kanssa. Ehkä on, minä en vain ole siihen törmännyt. Mutta oli tai ei, niin tai näin, tämä kirja oli silti älyttömän ihastuttava kuvaus aiheesta, ja toivoisin, että tämä käännettäisiin suomeksi pian.

perjantai 19. elokuuta 2016

Sex Criminals

Sex Criminals, Volume 1: One Weird Trick
Sex Criminals, Volume 2: Two Worlds, One Cop
Matt Fraction, Chip Zdarsky
Image Comics, 2014, 2015


Sain vinkin Sex Criminalsista työpaikan sarjakuvakoulutuksesta ajat sitten, mutta vasta nyt hoksasin varata sitä muutaman osan.

Idea on vinkeä. Suzie on kirjastotäti, ihan tavallinen nainen, jolla on jännä ominaisuus. Kun hän harrastaa seksiä, aika pysähtyy. Hän on oppinut elämään asian kanssa, mutta kun hän tapaa Jonin ja käy ilmi, että myös Jon osaa pysäyttää ajan, kaikki muuttuu. Pankki on viemässä Suzien kirjastoa ja Jon keksii, että kun nyt kerran osaa pysäyttää ajan, sitähän voisi vaikka käyttää hyväkseen esimerkiksi rahan hankinnassa.


Sex Criminals on oikeasti ihan tosi hyvä! Suzie on ihana, tietysti, olenhan itsekin kirjastolainen ja olen heti ihan in lööv kun joku toinenkin on, ja Jonkin on varsin kiva, roisi ja hyvin tehty hahmo. Tykkään kovasti tämän Zdarskyn piirrostyylistä ja tarinakin on yhtä aikaa riittävän vauhdikas, hauska, jännä ja silti syvä. Ja onhan tässä myös jonkun verran seksiä, aika paljon pornokuvastoa, mikä voi tietysti joitain lukijoita vierottaa, jos kohta toisia myös houkuttaa, mutta minusta se oli aika lailla sivujuonne kiinnostavan tarinan ympärillä.

Toisessa osassa keskitytään enemmän Jonin mielenterveysongelmiin ja ajanpysäytysjuoneen, eikä se näin ollen ollut ihan niin kiva kuin ensimmäinen osa, mutta keskivertoa parempi sarjis kuitenkin. Jäi kovasti kiinnostamaan, mitä kolmannessa osassa tapahtuu.

Tätä sarjaa jään seuraamaan! Kolmas osa heti tilaukseen!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Me and Earl and The Dying Girl

Alfonso Gomez-Rejon 2015

Kuva

Melkein unohdin kertoa, että katsoin tämmöisen tosi ihanan elokuvan!

Se kertoi Gregistä, amerikkalaisesta teinistä, jonka erityisominaisuus koulussa on saada kaikki uskomaan, että hän kuuluu juuri heidän porukkaansa, mutta pysyä juuri sen verran etäällä, ettei oikeastaan kuulu mihinkään. Vapaa-ajalla hän tekee ystävänsä Earlin kanssa mahtavia versioita tunnetuista elokuvista. Sitten eräänä päivänä Gregin äiti pakottaa hänet tervehtimään Rachelia, jolta on juuri löydetty leukemia.

Tämä on erittäin herttainen nuorisolaiskuvaus Ameriikasta. Tulee mieleen esimerkiksi The Perks of Being a Wallflower, joka oli jotenkin vakavampi ehkä, ja tietty Tähtiin kirjoitettu virhe, joka oli huonompi kuin tämä, ja josta en näköjään ole blogannut.

En minä tästä enää mitään kovin tarkkaa muista, koska katsoin tämän ajat sitten, mutta ajattelinpa kuitenkin kertoa, että tämmöinen on nähty, josko vaikka jotakuta kiinnostaa tämä asia.

tiistai 16. elokuuta 2016

Carry On

Rainbow Rowell: Carry On
Lukija: Euan Morton
Macmillan Audio, 2015


Tämäpä onkin jännä kirja tämä.

Rowellin aiemmassa kirjassa Fangirl päähenkilö Cath kirjoittaa fanfictionia kuuluisasta Simon Snow -kirjasarjasta, joka monin tavoin muistuttaa paljon Harry Potteria. Cathin fanfictionin nimi on Carry On, Simon. Luin Fangirlin, eikä se minusta ollut mitenkään kovin ihmeellinen nuorisokirja, mutta kun näin Carry Onin Akateemisessa joku aika sitten, olin ihan, että nyt on kunnollista, mahtavaa Rainbow Rowell!

Rowell siis kirjoitti fanfictionia itse keksimästään kirjasarjasta, jota ei ole olemassa. Tai siis, eihän se silloin voi olla fanfictionia. Vai voiko. En minä tiedä. Joka tapauksessa, pidin tästä kirjasta ihan todella paljon.

Alkuun vähän ärsytti, että luettuani Fangirlin, tai siis kuunneltuani äänikirjana, mutta joka tapauksessa, niin niin tiesin, mikä on tarinan idea. Juttelin asiasta Liinan kanssa, joka myös on lukenut tämän, mutta ei Fangirlia, ja hän väitti, että idea on ilmiselvä asti joka tapauksessa. Luulen kyllä, että en minä olisi mitään tajunnut, minä kun olen vähän tämmöinen. Pääsin kuitenkin ärsytyksestäni pian yli, koska kirja oli niin hyvä.

Simon Snow käy seitsemättä vuotta Watfordin velhokoulussa. Hän on Chosen One, jonka kohtalona on pelastaa koko maailma, mutta onnistuu olemaan kaikessa velhoilussa ihan surkea. Simonia kuitenkin huolestuttaa enemmän kadonnut huonetoveri, Baz, joka on viimeiset seitsemän vuotta yrittänyt tappaa hänet, joka vihaa häntä ja on todennäköisesti vampyyri. Tyttöystäväkin jättää ja koulun rehtori, hänen suojelijansa, The Mage, vaatii Simonia lähtemään koulusta. Kauheasti kaikkea ajattelemista siinä!

Rowellin kirjoissa on ihanaa teinirakkautta, niin kuin tässäkin. Lisäksi kirja tavoitti semmoista oikeanlaista harrypottermeininkiä, jota olenkin kaivannut, vaikka nämä teinivelhot olivat kyllä eläväisempiä ja enemmän kiinnostuneita pussailusta kuin Hogwartsin velhot. Minusta pussailu on oikein kiva lisä velhokouluihin. Pidin myös brittiläisyydestä, joka tuntui sillä tavalla hauskan teennäiseltä, kun tietää, että kirjailija on amerikkalainen. Sellaista, että "oh sod off, Baz!"

Rainbow Rowellin kirjoja voi suositella hyvillä mielin äänikirjoina. Olen kuunnellut nyt kolme ja kaikki ovat olleet ihan hyviä, tosin Eleanor & Park ja tämä Carry On huomattavasti parempia kuin Fangirl, minusta.

perjantai 12. elokuuta 2016

Pikkuveli ja Katto-Kassinen

Astrid Lindgren: Pikkuveli ja Katto-Kassinen
(Lillebror och Karlsson på taket, 1955)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 1986


On ihan mahtavaa, kun Pallas Kanelikakku on siinä iässä, että voimme lukea ääneen pitkiä, hyviä kirjoja. Roscoen kanssa he ovat viime aikoina keskittyneet Roald Dahlin tuotantoon ja minä olen lukenut esimerkiksi Risto Räppääjiä ja Puluboita ja Ponia. Ei mene varmaan kauan, että pääsemme siihen unelmieni aikakauteen, jossa lojumme koko perhe kasana sängyssä ja Roscoe lukee minulle ja Kanelikakulle ääneen Tarun sormusten herrasta. Oi että, siitä tulee mahtavaa! Mutta sitä odotellessa ajattelin ottaa käsittelyyn Astrid Lindgrenin pienten lasten tuotannon.

Aloitimme Katto-Kassisesta.

Olen monia Lindgrenin kirjoja lukenut aikuisena ja tykännyt niistä tosi paljon. Esimerkiksi Marikista, Ronjasta ja Veljeni Leijonamielestä saa ihan erilaisia tasoja irti kun niitä lukee aikuisen näkökulmasta. Lapsena oli jäänyt ihan huomiotta, että Marikin isä on sosialisti, ja Ronjassa suosikkihahmoni onkin yhtäkkiä Matias.

Katto-Kassisesta sen sijaan minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia, vaikka sitä on minulle lapsena varmasti luettu useaan otteeseen, perheessäni kun arvostettiin Lindgreniä erittäin korkealle. Ymmärtäähän sen, on todella paljon kivempaa lukea hyvää kirjallisuutta ääneen kuin huonoa, sen on jo itsekin ehtinyt äitinä havaita.

Ehkäpä kaikki tämän tietävätkin, mutta Katto-Kassinen on siis pieni, pullea setä, joka asuu Pikkuveljen talon katolla pienessä talossa ja lentää selkäpropellinsa avulla ympäriinsä. Pikkuveljen perhe luulee, että Kassinen on Pikkuveljen mielikuvitusystävä, jonka syyksi on helppo sysätä omat mokat.

Oli jännittävää huomata, että Kassinen on oikeastaan omahyväinen mäntti. En muistanut sitä ollenkaan. Hän pöllii kaikki Pikkuveljen karkit, valehtelee, huijaa ja manipuloi. Kirjan lukeminen oli ihan kivaa ja luemme varmasti lisääkin Kassista, semminkin kun tuossa lainaamassani kirjassa on kolme kassistarinaa yhdessä, mutta en tiedä, jotenkin Kassinen oli yllättävän ärsyttävä tyyppi. Kassisessa on vähemmän hyväntahtoisuutta ja lämpöä, jotka tekevät esimerkiksi Pepistä niin mahtavan. Lisäksi nykypäivänä oli ahdistavaa lukea kohtaa, jossa Pikkuveli ja Katto-Kassinen löytävät ullakkohuoneistosta yksin jätetyn vauvan, jota Kassinen heittelee miten sattuu. Lopulta Kassisen toimet vauvan suhteen ovat ihan oikeamielisiä ja hauskojakin, mutta silti.

No mutta olenpas minä kauhea nipo. "Kassinen ei ole kovin kiva, mutta hassu se on", sanoi Pallas Kanelikakku, kun yritin kysellä onko hänestä Kassinen mukava tyyppi. Ja niin kai se on ja ehkä se on ihan hyvä niin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Ghostbusters

Paul Feig 2016

Kuva

Tänään oli ensimmäinen lomanjälkeinen työpäivä, mutta päätin lykätä vääjäämätöntä viimeiseen asti. Kävin ennen iltavuoroa yksin aamuleffassa katsomassa Ghostbustersin.

80-luvun Ghostbusters on yksi lapsuuteni suurista elokuvista. Rakastin sitä aivan holtittomasti, ja rakastan edelleenkin, vaikka se onkin efekteiltään aika koominen nykypäivänä. Halusin tietysti nähdä uuden version, varsinkin kun kuulin sen olevan erittäin hyvä. Lisäksi olin toki kuullut internetin misogyynisestä raivosta, kun uuden version tähdet ovat naisia, mikä sai aikaan sen, että ehdottomasti halusin nähdä leffan kunnolla elokuvissa.

Fysiikan tohtori Erin Gilbert on juuri saamaisillaan viran yliopistosta, kun hänen nuoruudessaan kirjoittamansa kirja yliluonnollisista ilmiöistä putkahtaa ilmoille. Kirjan toinen kirjoittaja, Abby Yates, on laittanut sen kaikissa formaateissa uudelleen myyntiin. Abby on jatkanut kummitusten tutkimista Holtzmannin kanssa, joka tehtailee jännittäviä laitteita. Ja sitten kaikkialta alkaa jytistä kummituksia!

Asioista joista pidin tässä elokuvassa:

  • Kaikki uudet Ghostbustersit olivat mahtavia, mutta erityisesti ihastuin Holtzmanniin, josta tuli uusi idolini. Aivan loistava tyyppi! Minustakin tulee isona Holtzmann!
  • Minusta oli tosi hauskaa, että ainoa iso miesrooli oli käytännössä pelkästään koriste. Kevin, vastaanottoapulainen, oli ihan todella hauska hahmo.
  • Tykkään aina, kun viihteeni päähenkilöt ovat tiedenörttejä. Se nyt vain on parasta.
  • Ghostbustersin tunnusmusiikki on aina ja ikuisesti paras. Tai no, Ihmemiehen tunnusmusiikki on melkein yhtä hyvä, mutta mikään muu ei pääse lähellekään. Ghostbusters ja McGyver, siinä se.
  • Vanhojen Ghostbustersien cameorooleja oli hauska bongailla.
  • Oli oikeasti tosi kivaa katsoa elokuvaa, jossa kaikilla naisilla oli koko ajan vaatteet päällä, he näyttivät kaikki ihmisiltä eivätkä nukeilta, he olivat älykkäitä ja hauskoja, kukaan ei tapellut miehistä ja kaikki tukivat toisiaan. Sellaisiahan naiset enimmäkseen oikeastikin ovat, ja miehet, empiiristen tutkimusteni mukaan.

Mitä elokuvassa olisi voinut korjata:

  • Kummitukset olivat elokuvan alussa minusta aika pelottavia, mutta toisaalta selkäpiitä karmii kun ajattelen alkuperäistäkin Ghostbustersia. Niin. Olen ihan jäätävä lällis. Varmastikaan kenenkään muun mielestä kumpikaan elokuva ei ole pelottava, enkä usko, että kenenkään muun mielestä tässä asiassa oli mitään huomautettavaa, mutta minä nyt vain olen tämmöinen vellihousu.
  • Juoni oli kieltämättä vähän laimea. Sinänsä se ei minua haitannut, olisin pitänyt elokuvasta vaikkei siinä olisi ollut juonta ollenkaan, itse asiassa ne pelottavimmat kummitukset olisi helposti siitä alusta voinut nakata mäkeen, mutta kyllä on myönnettävä, että elokuvan tarina olisi voinut olla vähän kekseliäämpikin. Toivon kuitenkin, että leffa saa jatkoa, ja tämä oli vasta semmoinen todella ilahduttava harjoituskierros.

Oli oikein mukava aloitus työviikolle ja lomanjälkeiselle elämälle tämä. Sniikkasin elokuviin lounaspatongin ja pääsin suoraan elokuvista bussilla töihin. Näin voisi iltavuoroa edeltävät tunnit käyttää huomattavasti useammin. Suosittelen aamuelokuvia etenkin itselleni ja siinä sivussa toki kaikille muillekin.

torstai 4. elokuuta 2016

Luihin ja ytimiin

Jacques Audiard 2012
(De rouille et d'os)

Kuva

En ehkä ole kertonut, mutta minulla on nykyisin kaksi lukupiiriä. Yksi töissä ja yksi vapaa-ajalla. Vapaa-ajan lukupiirin idea on, ettei tarvitse lukea kirjoja, vaan kokoonnutaan juomaan kaljaa ja vinkkaamaan kirjoja eri aiheista. Eikä aina tarvitse vinkata edes kirjoja, voi vinkata kaikkea muutakin.

Tästä elokuvasta sain vinkin lukupiirissäni. Toveri kertoi, että nähtyään sen, hän ei voinut lopettaa itkemistä. En varsinaisesti kaipaa itkuelokuvia elämääni, mutta hänen kertomuksensa elokuvakokemuksesta oli niin vaikuttava, että päätin heti varata elokuvan kirjastosta.

Ja sitten annoin sen seistä hyllyssä useita kuukausia, uusin lainan viisi kertaa, vein sen välillä takaisin kirjastoon, palautin ja lainasin uudestaan, sitten taas uusin. Niin minulle usein käy. Elokuvat, joita ei voi uusia, tulee katsottua ensin. Mutta varmaan mieluummin kuulisitte tästä elokuvasta kuin minun hankaluuksistani kirjaston ongelmakäyttäjänä.

Elokuva kertoo yksinhuoltajaisästä, Alista, jolla ei ole homma ihan hanskassa. Ei ole töitä, ei kotia, käsi menee nyrkkiin liian hanakasti, asioista on vaikea puhua. Tehdessään keikkaa portsarina, hän tutustuu Stéphanieen, joka on kaunis valaankouluttaja. Stéphanie joutuu onnettomuuteen, jonka jälkeen he tapaavat uudelleen.

Ali on sydäntäsärkevä hahmo ja kauhea isä. Maailmassa on varmasti paljon ihmisiä, joiden elämä on juuri tuolla tavalla hankalaa. Kun ei osaa puhua, tulee töksäyttäneeksi tai lyöneeksi, ei ole annettu muita konsteja selvitä tilanteista. Stéphanie on myös upea hahmo, mutta jotenkin keskityin enemmän Aliin.

Pidän muuten kovasti Alia näyttelevästä Mathias Schoenaertsista. Hän näytteli vasta katsomassani Kaukana maailman menosta ihanaa ja lempeää herra Oakia, ja nyt tässä ihan erilaista hahmoa, ei kovin ihanaa tai lempeää. Kiinnostava näyttelijä kerrassaan. Ja varsin komea.

Elokuvan loputtua en itkenyt, olin jotenkin mykistynyt. Roscoe oli myös hyvin vaikuttunut ja ihmetteli, miksi katsomme niin paljon keskinkertaisia elokuvia, kun maailmassa on tämmöisiäkin. Niin. Sitäpä sitä voi miettiä. En voi sanoa pitäneeni elokuvasta, se oli rujo, kaunistelematon ja hyvin vaikuttava, mutta silti se oli täysin kiistatta erinomainen ja hieno elokuva. Tämä on sellainen ranskalainen elokuva, joita ei katso mielellään, mutta sitten kun on katsonut, on erittäin tyytyväinen. Samanlaisia ovat vaikka Rakkaus, joka ei ehkä ole täysin ranskalainen, ja Lapsi, joka on hyvin vähän ranskalainen, suorastaan belgialainen elokuva. Toisin sanoen, suosittelen elokuvaa erittäin voimallisesti, vaikkei sen katsominen hauska kokemus ollutkaan, mutta ei tänne kuulkaa olla tultu pelkästään hauskaa pitämään, vaikka se toki pääasiallinen elämän tarkoitus onkin.

maanantai 1. elokuuta 2016

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
(The Last Letter from Your Lover)
Suom. Heli Naski
Gummerus 2014


En ole välttynyt kuulemasta, että Jojo Moyes on ihana kirjailija ja etenkin tästä kyseisestä teoksesta olen kuullut pelkkää hyvää. Moyes kuuluu olevan sellaista laadukkaampaa viihdekirjaosastoa. Minähän tietenkin vanhana vastarannankiiskenä heti nostin nokan pystyyn ja olin, että enpä usko, tuskin on kovin kummoinen, minua ei kiinnosta mikään kehuttu viihdekirjallisuus, minä haluan itse löytää hyvät kirjani, ja kirjalla on ihan tyhmä nimikin, minä suhtaudun suurella epäilyksellä jokaiseen kirjaan, jonka nimessä on sana rakkaus.

Noh. Olen kuitenkin ostanut jossain välissä kaksikin Moyesin hittiromaania e-kirjoina Elisa Kirjasta, ja nyt putkiremonttikurimuksessa tuntui ihan kivalta lukea jotain vähän kevyempää, varsinkin kun kirjakirjana oli menossa kotimainen talveen sijoittuva dekkari.

Ja kivaa se olikin. Oli oikein todella antoisa kokemus kerrassaan.

Kirja alkaa Elliestä. Hän on kunnianhimoinen toimittaja, jolla on suhde naimisissa olevaan Johniin. Ellie löytää sattumalta lehden arkistosta vanhoja rakkauskirjeitä ja tarina hyppää 60-luvulle. Jennifer on ollut onnettomuudessa ja menettänyt muistinsa. Miksi aviomies tuntuu niin vieraalta? Ja keneltä ovat nämä rakkauskirjeet, joita hän löytää ympäri kotiaan?

Tykkäsin erityisesti 60-luvun osiosta tosi paljon, onneksi sitä olikin suurin osa kirjasta. Kyseessä on hyvin monimutkallinen ja traagillinen rakkaustarina, tosi hyvin kirjoitettu, koskettava ja kiinnostava. Kirja ei ollut niin kevyt ja viihteellinen kuin odotin, mikä oli tässä tapauksessa erittäin hyvä juttu. Olen varma, että luen lisää Moyesia mahdollisesti hyvinkin pian.

Luulen, että esimerkiksi siskoni pitäisi tästä kirjasta kovasti.

Jälleen muuten ihmetyttää sama juttu, miksi e-kirjan sivumäärä oli 388, mutta kirjakirjassa on 532 sivua. Tuntui taas, että vaikka on ihana kirja, ei lukeminen etene yhtään niin nopeasti kuin ajattelisi. Ilmankos. En oikein tajua, miksi sivumäärä pomppii noin, se vaikuttaa lukukokemukseen. Pitäisi varmaan laittaa Elisa Kirjalle kysymys, sen sijaan, että äimäilen asiaa yksinäni täällä.