perjantai 15. heinäkuuta 2016

Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader)
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books 2008


- Onko se ihana kirja? kysyi Pallas Kanelikakku, kun puhisin Epätavallisen lukijan kanssa sohvalla.
- No en mä nyt tiedä onko tämä kovin ihana, vastasin.
- Onko se sun lempikirjojen joukossa?
- Ei.
- Onko se sun toiseksi lempikirjojen joukossa?
- Ei.
- Onko se sun kolmanneksi lempikirjojen joukossa?
-
-
- Onko se sun neljänneksitoista lempikirjojen joukossa?
- Ei. Tämä ei ole missään lempikirjojeni joukossa.
- Onko se sun huonoimpien kirjojen joukossa?
- Ei se ole sielläkään.
- Missä se sitten on?
- Tämä on siinä keskivälillä sijaitsevassa harmaassa massassa, johon iso osa kirjallisuudesta kuuluu.

Epätavallinen lukija kertoo Englannin kuningattaresta, joka alkaa yhtäkkiä intohimoisesti harrastaa kirjallisuutta eksyttyään epähuomiossa kirjastoautoon.

Kuvittelin etukäteen, että kyseessä olisi hassu lukemisen ylistys, mutta ei tämä ollut ollenkaan hassu. Enemmänkin Epätavallinen lukija on surullinen kirja. Yksinäinen kuningatar on varsin murheellinen hahmo ja eniten itseäni ahdisti hänen lähipiirinsä, joka kaikin tavoin yritti estää kuningatarta lukemasta.

Olin vähän, että mitäs helvettiä. En ole ikinä kuullut, että ihmiset olisivat noin lukukielteisiä. Onko realistista, että kaikki ihmiset tuohtuvat kuningattaren lukemisesta? Piilotella nyt toisten kirjoja ja lähettää ne väärään osoitteeseen! Hirveää! Toki kuningattaren lukuharrastus meni vähän överiksi, mutta jumankauta, lukeminen on hienointa mitä ihminen voi tehdä. Kai nyt jokainen maailman ihminen sen tajuaa. Tai itse en ole ainakaan koskaan törmännyt ihmiseen, joka yrittäisi estää minua lukemasta. No hyvä on, lapseni yrittää, mutta kyllä hänkin vielä oppii.

Toki en ole Englannin kuningatar ja olen ikäni elänyt ja työskennellyt lukumyönteisissä ympäristöissä, mutta silti.

Lisäksi tulin hieman pahoille mielin siitä, että lukuharrastus tuntui enimmäkseen tekevän kuningattaren kauhean onnettomaksi. Hän menetti ilon kaikesta muusta elämässään, vaikka oli aiemmin ollut ihan tyytyväinen puuhiinsa. Olen itsekin joskus havahtunut miettimään, onko ihan normaalia haalia kirjoja ympärilleen ja haaveilla koko ajan lukevansa, jos ei juuri silloin lue. Että miten paljon vapautuisi tilaa kotona ja aikaa elämässä jollekin... no, jollekin. Mitä muut ihmiset tekevät silloin kun eivät lue? Tuijottelevat ikkunoista? Ja miten he saavat unta? Itse luen itseni uneen joka ilta.

Kirjassa oli välillä hienoa kuvailua lukemisesta, kuten se, että lukeminen on lihas, jota voi treenata. En ole sitä noin ajatellutkaan, mutta tottahan se lie. Juuri siksi olen yrittänyt kirjastotyössä estää innokkaita vanhempia lainaamasta lapsilleen Sinuhea, koska se jos mikä tappaa harjaantumattoman lukijan lukuilon. Treenataan ensin vähän kevyemmillä painoilla. Nyt osaan selittää asian vanhemmille paremmilla kielikuvilla. Kiitos siitä, Alan Bennett.

Ja, kirjan eduksi on myönnettävä, että se on hyvin lyhyt, joka olikin suurin syy siihen, että siihen alunperin tartuin. Pieni ja ihan kiva kirja surumielisestä lukemisen ilosta.

6 kommenttia:

  1. Tykästyin suuresti Bennetin tapaan tuottaa hulvatonta, satiiripainotteista tekstiä. Teos kiteytti mainiosti teesiä, kuinka ovi kirjallisuuden ja lukemisen maailmaan on meille rakosellaan ja aukeaa - kuningattarellekin - jo yhdenkin kirjan avaamisella. Sivumääräänsä sisältörikkaampi, ilkikurinen ja luutuneita arvoja ravisteleva teos.
    Ja kyllä vaan: lukeminen on periytyvä elämäntapa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ehkä osannut lukea tätä riittävästi satiirikulmasta. Taidan olla lukuasioissa melkoinen tosikko. Aija järkyttävää.

      Poista
  2. Minä tykkäsin Epätavallisesta lukijasta, mutta oikeastaan taidan tykätä tästä sinun vähän närkästyneestä tulkinnastasi vielä enemmän :D

    Minäkin olen ajoittain hairahtunut miettimään, että lukemisesta luopuminen vapauttaisi paljon aikaa. Mutta kun ensimmäisenä tulee se jatkoajatus, että sitten olisi aikaa lukea, niin en ehkä kuitenkaan ole valmis niin radikaaliin tekoon. Edes ajatuksen tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Se oli munkin jatkoajatus! Parempi, että yritämme jatkossakin vapauttaa aikaa jostain muualta, varsinkin kun lukeminen ei mitä ilmeisimmin tee meitä kumpaakaan onnettomaksi, vaan suorastaan päinvastoin.

      Poista
  3. Mun veli oli ala-asteen loppuvaiheessa sitä mieltä, että Sinuhe on parasta ikinä. Toki siinä vaiheessa oli tullut luettua jo aika paljon kaikenlaista eli lukuvalmiudet oli jo olemassa.

    Mutta mä itse kyllä tykkäsin Epätavallisesta lukijasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen kuullut lapsista, jotka tykkää Sinuhesta. Ehkä sitä voi lähestyä semmoisesta historiallisen seikkailuromaanin kulmasta. Ja toki osa lapsista vain on kypsempiä kuin toinen osa. Itse yritin lukea Sinuhea joskus ala-asteella, mutta se jäi kesken, koska Sinuhe oli minusta niin tyhmä niin tyhmä, etten yksinkertaisesti halunnut kuulla koko äijästä enempää. En voinut käsittää, että joku voi olla niin ääliö, että myy vanhempiensa haudat jonkun ilmiselvän huijaripuijarin takia. Aikuisempana sitten luin, ymmärsin Sinuhea, ja tykkäsin hulluna.

      Poista